Komediasarjojen eliitti

Comedy Centralin Broad Cityn kaikki kolme tähänastista kautta tuli katsottua Areenasta aivan liian pieneltä ruudulta puhelimitse. Mutta kahden räävinvallattoman (juutalais)eukon toilailut Nykissä voittavat puolelleen ruutukoosta riippumatta. Rehdissä suoraviivaisuudessaan umpi-ihanien Abbi Jacobsonin ja Ilana Glazerin tarkkanäköiset Y-sukupolvistiset huomiot 2010-luvun pöljyydestä eivät katoa yks'totisemman sekoilun ja panoilun alle. Sarja kehittyy ja jalostuu kausi kaudelta, ja uskaltaisinkin suositella aloittamaan juuri kolmoskaudesta heidän, jotka eivät pilvenpolttosekoilulle jaksa laillani niin hirveästi naureskella.

Olisin halunnut inhota Broad Cityä enemmän ja löytää syitä lopettaa katsomisen kesken. Mutten pystynyt, sillä näitä urbaanikulttuuritölväisyjä ei voi eikä kannata jättää huomiotta. Sarja on myös hyvällä tavalla lämminhenkinen: ilkeitä ei olla, vaikka kusipäille annetaankin takaisin. Pari kautta taitaa olla vielä luvassa – ja mikä ettei!

(Tietenkään en panisi pahakseni, jos Broad Citystä tehtäisiin Köpikseen sijoittuva pikselöimätön tanskalaisversio samoin pääosanäyttelijöin.)

Tsekatkaapa. Tämä on tervetullutta, freesiäkin virtausta kaiken nykyisen jenkkispedeilyn keskelle.

Eiköhän Inside Amy Schumer kuulu tähän ketjuun. Kaikki neljän kauden 39 jaksoa löytyvät yhä Areenasta jokusen tovin. Sen verran on seksihullua ja pornodiskurssista veistelyä Schumerin setti, ettei ainakaan toistaiseksi esityksiä tv-kanavain kautta ole luvassa.

Schumer menee samaan koomikkokastiin kuin esim. Omid Djalili, eli ei välttämättä paras ja tasalaatuisin, mutta tärkeä. Ylilyödyn Amy-fiktiominänsä kautta (vrt. Curb Your Enthusiasmin Larry) loihtuu ilmoille viiltävän tarkkanäköisiä huomioita pariutumiskulttuuristamme ja yleisestä typeryydestämme. Sketsien välit tilkitään haastatteluilla, jotka onnistuvat olemaan oikein mielenkiintoisia nekin. Erikoisplussa siitä, että kiitettävän monen sketsin huipentumana on pään räjähtäminen.


Kahdesta ensimmäisestä kaudesta luulisi pystyvän kenen tahansa tolkullisen ihmisen nauttimaan vaivatta: varsinaisesti huonoja juttuja en löytänyt yhtään. Ehkä olin niin lumoissani siitä, että USA:ssa edes joku luottaa älykkään pokkanaamakomiikan voimaan, eikä koko skene ole luisunut funnyordie-älykääpiötomgreenremuamiseksi. No, kolmoskausi alkaa aavistuksen tasoltaan rakoilla, muttei missään tapauksessa onnistu harmittamaan sekään. Nelonen oli eniten hit-n-miss, ja paikoin lyödään jo selkeästi tyhjää. No hemmetti, vähän samanlainen kvaliteettikaari kuin Monty Pythonin Lentävässä Sirkuksessa!

Ottakaa tuo nainen kiinni, peskää ja tuokaa luokseni: minä pidän hänestä.

That Mitchell and Webb Lookin uusintakatselu, kaikki neljä kautta. Mikäpä sarja ei olisi hit'n miss? Parhaat jutut ovat nokkelaa, ajatonta kuningaspohdiskelua, ja dialogi pirskatin terävää, mutta kyllä siinä kolmoskauden kohdalla pikkuisen alkaa löyhätä ja toistua. Ei toki häiritsevästi, mutta kun näitä katsoi putkeen uudemmalti, välittyi semmoinen tunne, että jotain chrismorrismaisen kestävää, klassisempaa olisivat veijarit tahtoneet tavoitella. Tästä on todisteena neloskausi, joka sisältää hyvin innovatiivisia, uutta hakevia, vakaviakin sketsejä, mutta perusraamiin puristettuina seurauksena on harmillista hapuilua, sinänsä mielenkiintoista sellaista. Vaikkakin monasti sketsilaastina olisi voinut käyttää uusiakin ideoita niiden aivan liian pitkään venytettyjen sketsijatkumoiden ("The Event") sijaan. Ehkä myös isompaa näyttelijäkaartia voisivat herrat Mitchell ja Webb harkita, jos joskus vielä sketseilyn pariin ryhtyvät.


Vanha kunnon The Benny Hill Show potki yhä nelikymppistyneelle miehelle: en tiedä sitten, onko se osoitus jostain vakavasta. Mutta kyllähän mies viimeinen suuri mykkäkoomikko on, olkoonkin, että samat vitsit tuppaavat toistumaan noissa käppäisissä yhteispohjoismaisissa bestof-dvd:issä, joissa lauluja ja kuuluisia lopputakaa-ajoja nähdään teknisistäkin syistä aivan liian vähän. Alkeellisen hötön joukosta löytyy aivan tarpeeksi kultakimpaleita yhä vuonna 2017. Olennaista on mielestäni se, että Hillin fantasiamaailma ei ole ilkeä, vaikka yllättäviä kurkistusikkunoita kyynisyyteen löytyykin. Lisäksi hän ymmärsi ympäröidä itsensä persoonallisella herrakerholla, joka tarvittaessa aiheuttaa katsojassa ns. Tintti-ilmiön. Eli vaikkei itse pääjehussa karismaa näkisikään, on vaikea olla lämpiämättä Henry McGeelle, Bob Toddille ja etenkään Jackie Wrightille.

Oli se uskomaton mies. Oli olemassa viihdyttääkseen ihmisiä. Show'nsa oli hänen koko elämänsä. Kun se loppui, jaksoi hän kitua enää kolme vuotta.

Ja se piisi on siis Boots Randolphin "Yakety Sax".