Mikko Koivisto

Midnight Fairy (1973)

Ohjaaja:

• Noboru Tanaka

elokuva arvostelu

Ohjaus: Noboru Tanaka

Poikkeuksellisista Nikkatsu-ohjaajista puhuttaessa on mahdotonta sivuuttaa Noboru Tanakaa. Runoutta ja ranskalaista kirjallisuutta opiskellut Tanaka pyrki elokuvissaan hyödyntämään Roman Pornoa taidemuotona pelkän eksploitaation sijaan. Ohjaaja nousi pian sarjan arvostetuimmaksi elokuvantekijäksi yhdessä Tatsumi Kumashiron kanssa ja sai studiolta toisinaan erivapauksia elokuvien seksikiintiön suhteen. Onpa Tanakan elokuvia nähty Suomen televisiossakin^[1].

Tanakan tausta tulee vahvasti esille ohjaajan varhaistyössä Midnight Fairy. Visuaalista runoutta ja ihmispsyyken anarkistista kuvausta yhdistävä elokuva seuraa holtitonta nuorta miestä (Morio Kazama), joka ihastuu henkisesti jälkeenjääneeseen prostituoituun (Yuri Yamashina). Kaksikon päästessä vauhtiin elokuva muodostuu kahden todellisuudesta irtautuneen ihmisen pakomatkaksi, jossa juonellinen jatkuvuus joustaa mielenkiintoisten skenaarioiden edessä.

Tanakan elokuvissa miljöö ja ajankuva sitoutuvat usein osaksi tarinaa. Midnight Fairyssä kamera kiertelee kaupungin kujilla, ruohoa täyteen kasvaneilla vanhoilla rautateillä ja baarin sisätiloissa. Toisinaan elokuva viipyilee lähistöllä hengailevien transvestiittien seurassa vain esitelläkseen alueen omituista väkeä. Katsojalle välittyy vahva kuva alueen tapahtumista sekä siitä, missä mikäkin tapahtumapaikka sijaitsee suhteessa muihin.

Tanaka tyylittelee läpi elokuvan maalauksellisten kuvakompositioiden kanssa. Sommitelmat näyttävät todella hyviltä, oli kyse sitten värikkäälle baaritiskille unohtuneesta vauvasta, taivasalle asetelluista huonekaluista tai valkopukuisten morsianten sodasta. Paikoitellen Tanaka tuntuu valjastavan jopa sensuurin taiteen apukeinoksi osan kuvasta värjäytyessä punaiseksi liian paljastavien seksikohtausten aikana. Raiskauskohtauksessa näkymät peittää levottomasti väpättävä repaleinen musta pallo.

Tanakan toinen tavaramerkki on hahmojen psyykeen pureutuminen. Teema oli myöhemmin vahvasti esillä pakkomielteitä kuvaavissa elokuvissa A Woman Called Sada Abe (1975) ja Beauty's Exotic Dance – Torture! (1977). Midnight Fairyssä lapsen tasolle jäänyt prostituoitu antaa miespäähenkilölle tekosyyn hylätä reaalimaailman säännöt ja heittäytyä tunteen vietäväksi. Yleisistä käyttäytymismalleista piittaamaton kaksikko on ympäristölleen järkytys, mutta haastaa samalla katsojan pohtimaan normaaliyhteiskunnan mielekkyyttä. Sivistysyhteiskunnassa ainoa rehellinen henkilö vaikuttaa olevan jälkeenjäänyt prostituoitu, joka on liian tyhmä teeskentelemään ja petkuttamaan muita.

Midnight Fairy näyttäytyy Roman Porno ‑katalogissa poikkeuksellisen taiteellisena elokuvana. Tanakan taide ei kuitenkaan ole kuivan raskassoutuista, vaan anarkistisen viihdyttävää. Musiikkivalinnat osuvat niin ikään nappiin ja elokuva pitää yllä kiitettävää tempoa kaahaten pikkukujilta hiekkarannoille sekä lopun hääkappeliin, jossa pääkaksikko yrittää sabotoida miehen ex‑tyttöystävän häät.

Midnight Fairyn sivuama seksityöläisen elämä oli yleinen teema Nikkatsun 70‑luvun alun elokuvissa, sillä se mahdollisti sekä raadollisen ihmiskuvan että lajityypin vaatimat seksikohtaukset. Tanakan ohella Tatsumi Kumashiro ja Chusei Sone perehtyivät samaan teemaan, mutta tyylisuuntauksen ääripisteenä voidaan pitää juurikin Takakan ohjaamaa mustavalkoelokuvaa Secret Chronicle: She Beast Market (1974). Elokuva on tinkimättömyydessään yksi Roman Porno ‑katalogin poikkeuksellisimpia töitä ja oivallinen rinnakkaisteos kepeämmälle Midnight Fairylle.

Alaviitteet

1. ^ Yle Teema on esittänyt Tanakan ohjaamat elokuvat Maailman vanhin ammatti (Secret Chronicle: She Beast Market, 1974), Abe Sadan tarina (A Woman Called Sada Abe, 1975) ja Tirkistelijä ullakolla (The Watcher in the Attic, 1976) Suomen televisiossa vuonna 2008.

Mikko Koivisto

Trapped in Lust (1973)

Ohjaaja:

• Atsushi Yamatoya

elokuva arvostelu

Ohjaus: Atsushi Yamatoya

Pink-teatteri Shimbashi Bunkan esittäessä joulukuussa 2013 Roman Porno ‑kolmoisnäytöksiä osa yleisöstä poistui kesken Trapped in Lustin. Branded to Killin (1969) yhtenä käsikirjoittajana kunnostautuneen Atsushi Yamatoyan metahenkinen salamurhaajatrilleri ei ollut sitä, mitä erotiikannälkäiset sadetakkisedät odottivat.

Urallaan vain viisi pitkää elokuvaa ohjannut Yamatoya (Inflatable Sex Doll of the Wastelands, 1967) on yksi pink-elokuvan mielenkiintoisista vaikuttajista. Yamatoyan töitä sävyttää omaperäisyys ja tahallinen genren väärinkäyttö elokuvallisten kokeilujen nimissä. Trapped in Lustissa Yamatoyan rikoskumppanina toimi The Planetarium Hall ‑underground-teatteriryhmän johtaja Genjiro Arato, joka suostui elokuvan tuottajaksi ja pääosanesittäjäksi. Kaksikko loi enemmän salamurhia kuin seksikohtauksia sisältävän elokuvan, joka on sekä Branded to Killin uusintaversio että henkinen jatko‑osa. Se, että itsenäisesti tuotettu elokuva päätyi Seijun Suzukille Branded to Killin takia potkut antaneen Nikkatsun levitettäväksi on vähintäänkin ironista.

Trapped in Lustissa salamurhaaja No. 1 Killer (Arato) joutuu takaa-ajetuksi tapettuaan liian korkea-arvoisen miehen. Salamurhaajan maailma murenee oman vaimon paljastuessa vakoojaksi ja työnantajan lähettäessä miehen perään palkkamurhaajia, joista vaarallisin on verenhimoista nukkea mukanaan kantava vatsastapuhuja. Erotiikka saakin varsin omituisen käänteen perinteisten seksikohtauksien tehdessä tilaa nuken suorittamille raiskauksille ja murhille.

Trapped in Lust ei muutenkaan tukeudu konventioihin. Karski sankari muuttuu kesken elokuvan impotentiksi, johon toimii lääkkeenä ainoastaan ihmisten murhaaminen. Salamurhien jälkeen libido on jälleen kunnossa ja seksi onnistuu vaikka kesken ruokailun vanhan mummon seuratessa vierestä. Palkkatappajan kujanjuoksu muuttuu aste asteelta metaelokuvamaisemmaksi, kunnes lopussa kirjaimellisesti kumarretaan katsojalle.

Yamatoyan ilmaisu toimii pääosin hyvin. Taiteen ja eksploitaation sekoitus etenee sutjakasti. Toimintajaksot ovat niin ikään tyylikkäästi lavastettuja ja pop‑musiikki raikaa palkkatappajan kruisaillessa autollaan. Hetkittäin elokuva uhkaa silti muuttua pelkäksi veriseksi vitsiksi. Yamatoyan vakiosynti on aina ollut liiallinen luottamus omituisiin ideoihin sujuvan elokuvakerronnan kustannuksella.

Vaikka Trapped in Lust tullaan näkemään Yamatoyan työnä, ei tule aliarvioida tuottaja-näyttelijä Araton mahdollista panosta kameran takana. Yhä tänä päivänä aktiivinen taiteilija oli uutisissa vuonna 2005 järjestäessään telttanäytöksiä kontroversaalista elokuvasta The Whispering of the Gods (2005) ohittaakseen japanilaisia elokuvateattereita koskevat sensuurikäytönnöt.

Yamatoyan uralla Trapped in Lust jäi viimeiseksi ohjaustyöksi sekä hänen ainoaksi Roman Porno ‑julkaisukseen. Mies jatkoi kuitenkin lajityypin parissa käsikirjoittajan roolissa kynäillen muun muassa violent pink ‑klassikon Star of David: Hunting for Beautiful Girls (1979) sekä useita Chusei Sonen ja Toshiya Fujitan omalaatuisia ja yhteiskunnallisesti kantaa ottavia elokuvia.

Mikko Koivisto

Girl's Pleasure: Man Hunting (1977)

Ohjaaja:

• Toshiya Fujita

elokuva arvostelu

Ohjaus: Toshiya Fujita

Monien Roman Porno ‑elokuvien rasite olivat käsikirjoitukset, joiden ensisijainen tehtävä oli rakentaa hutera tarina seksikohtausten ympärille. Ongelma ei ole tullut juurikaan esille Elitistin artikkelisarjassa, johon on valikoitu poikkeuksellisen mielenkiintoisia elokuvia, mutta keskimäärin Roman Porno ‑elokuvien tarinoissa ei ole kehumista. Esimerkiksi ohjaaja Chusei Sonen (Red Violation, 1980) kerrotaan olleen tilanteeseen niin tuskastunut, että hän repi kesken kuvausten käsikirjoituksista sivuja irti ja kirjoitti kohtauksia itse uusiksi.

Roman Pornon parissa työskenteli kaikesta huolimatta myös laatukirjoittajia, kuten Atsushi Yamatoya (Trapped in Lust, 1973) ja Haruhiko Arai (Rolling on the Road, 1981). Nikkatsun järjesti muutamaan otteeseen myös harrastelijoille avoimia käsikirjoituskilpailuja. Tatsumi Kumashiron mainio genre-cocktail Painful Bliss! Final Twist (1977) pohjasi yhteen käsikirjoituskilpailun helmistä. 25‑vuotiaan naisen Machiko Nasun kynäilemä Girl's Pleasure: Man Hunting päätyi tuotantoon samalla tavalla.

Genremääritelmiä tehokkaasti kiertävä rantakaupunkielokuva käynnistyy jaksolla, jossa naamioitunut rikollinen (Akira Takahashi) murtautuu omakotitaloon, sitoo aviomiehen ja raiskaa tämän vaimon. Tapahtuma jää vaivaamaan vaimon ohella aviomiestä, joka nähdään myöhemmin elokuvateatterissa tuijottamassa väkivaltaista ruotsalaista pornoelokuvaa. Kotiin palattuaan mies ottaa vaimonsa väkivalloin, raiskaajan tekojen ja Dirty Svenin kasvojen kummitellessa vuorotellen mielessä.

Girl's Pleasuren päähenkilö on avioparin kanssa samassa talossa asuva teini-ikäinen pikkusisko (Kaori Ono), joka seuraa alakerran tapahtumia portaikosta salaa. Lukioikäisellä tytöllä on omat nuoruuden paineensa sekä paras kaveri, joka ihastuu Yhdysvaltain laivastosta karanneeseen afrotaistelija Jimmyyn (Tony Wada). Jimmyllä ei vaikuta olevan kaikki muumit laaksossa, mutta äijä osoittautuu silti varsin hyväksi mieheksi.

Käsikirjoittaja Nasu vie elokuvan tarinaa jatkuvasti hieman eri suuntaan kuin katsoja odottaisi. Huomion keskipiste vaihtuu hahmosta toiseen ja tapahtumien sattumanvaraisuudessa on tulevien vuosikymmenten Tarantinon ennakointia. Eräässä hienossa kohtauksessa elokuvan päähenkilö hakee osa‑aikatyötä muotokuvaliikkeestä ja tunnistaa raiskaajan yhdestä seinällä roikkuvasta kuvasta. Myöhemmin tytöt ovat baarissa, kun samainen mies istuu sattumalta heidän viereensä ja alkaa jutella heille tajuamatta keitä he ovat. Käänne petaa elokuvan epätyypillistä ja väkivaltaista loppuratkaisua.

Käsikirjoituksen itse viimeistellyt ohjaaja Toshiya Fujita (Lady Snowblood, 1973) oli paksun paperinivaskan parissa kotonaan. Fujita kulutti 70‑luvun ohjaamalla Nikkatsulle vuorotellen trendikkäitä Roman Porno – ja valtavirtatuotantoja. Fujita toi molempiin lajityyppeihin vahvan yhteiskunnallisen otteen ja täytti elokuvat oman aikansa populaarikultturilla. Roman Pornon ja valtavirran välinen ero kutistui Fujitan elokuvissa niin pieneksi, että hänen suosituimman elokuvansa So Soft, So Cunning (1979) Roman Porno ‑juuret on jälkikäteen pyritty vaikenemaan kuoliaaksi valtavirtamenestyksen tieltä.

Fujitan tavaramerkit ovat ennallaan Girl's Pleasuressa. Musiikkia on paljon, kohtauksia lavastetaan ulkomalaisia näyttelijöitä viliseville klubeille ja kuvaus on hienoa. Kaikkia Roman Pornon perisyntejä ei silti vältetä. Seksiä on tälläkin kertaa liikaa, eikä näyttelemisen taso huimaa päätä muuten kuin sivuosassa taiteilijana nähtävän Keizo Kanien ja raiskaajaa vakuuttavasti esittävän Takahashin osalta. Pientä puutetta on myös käsikirjoituksessa, joka ei syvennä hahmoja tarpeeksi, vaikka kuljettaakin tarinaa todella tyylikkäästi.

Fujita ylsi ehkäpä uransa parhaaseen suoritukseen myöhemmin samana vuonna rautaisella nuoriso/väkivaltakuvauksella Female Delinquent: A Docu-Drama. Girl's Pleasure ei omaa aivan samankaltaista iskevyyttä, mutta eroaa silti keskiverto Roman Pornosta todella mallikkaasti edukseen. Huomion arvoista lienee myös käsikirjoittaja Nasun sukupuoli: Roman Pornon parista ei kovin montaa naispuolista kirjoittajaa löydy (toinen esimerkki on Jealousy Gamen Akiko Tanaka). Lieneeköhän juuri tämän ansiota, että elokuvan rajussa loppuhuipennuksessa vakiintuneet sukupuoliroolit käännetään pirteästi ylösalaisin.

Mikko Koivisto

Secret Honeymoon: Assault Train (1977)

Ohjaaja:

• Yasuharu Hasebe

elokuva arvostelu

Ohjaus: Yasuharu Hasebe

70‑luvun puolivälin violent pink ‑suuntaus kulminoitui Yasuharu Haseben legendaariseen ylilyöntiin Rape! 13th Hour (1977), joka aiheutti sadismissaan pienoisen skandaalin. Nikkatsu pelkäsi julkisen paheksunnan kääntyvän studiota vastaan ja määräsi elokuvantekijänsä hillitsemään itsensä. Syyttävä sormi osoitti etenkin lajityypin pioneeri Haseben suuntaan, joka tuntui koventavan otteitaan elokuva elokuvalta. Ohjaaja taipui studion tahtoon ja teki seuraavana työnään romanttisen raiskauselokuvan Secret Honeymoon: Assault Train (aka Secret Honeymoon: Rape Train). Nikkatsu oli tyytyväinen, sillä Roman Porno ‑sarja oli tuotu jälleen hyvän maun pariin. Nykykatsojalla voi olla asiassa sulattelemista.

Secret Honeymoon seuraa kahta pikkurikollista (Noriaki Abe ja Hisashi Kato), joista viimemainittu saa heti elokuvan alussa poliisin luodista vatsaansa. Kaksikko pakenee takaa-ajajia kirkkoon, josta tarttuu mukaan vastavihitty morsian (Natsuko Yashiro) panttivangiksi. Kolmikon tie vie muutaman kommelluksen jälkeen liikkuvaan junaan, jonka tyhjä rahtivaunu tarjoaa ryöstäjille piilopaikan. Loppuelokuva vietetään junassa sekä sen välittömässä läheisyydessä haavoja parannellen, ruokaa hankkien ja erinäisiä seksuaalisia kanssakäymisiä harjoittaen. Onpa mukana jopa junan katolla tapahtuva toimintakohtaus sekä kovaotteinen ammuskelu elokuvan lopussa.

Tyypillisessä violent pink ‑tuotannossa Secret Honeymoonin lähtöasetelma petaisi junassa tapahtuvaa niljakasta seksuaalisen väkivallan kavalkadia. Konsepti toteutettiinkin muutamaa vuotta myöhemmin Koyu Oharan törkyklassikossa White Rose Campus: And Then Everybody Gets Raped (1982) koulubussiin sijoitettuna. Haseben elokuva on kuitenkin toista maata: rikollisen ja panttivangin välinen lämminhenkinen romanssi, joka ammentaa amerikkalaisten lainsuojattomien legendoista ja täyttää ääniraitansa hulvattomalla country-musiikilla. Elokuvan rikolliskaksikko paljastuu elokuvan edetessä "mukaviksi veikoiksi", jotka kohtelevat vankiaan helläkätisesti. Junan pysähtyessä toinen miehistä piipahtaa kaupassa ja jopa maksaa ostoksensa. Myyjän hän palaa raiskaamaan vasta, kun katala nainen on yrittänyt soittaa poliisille!

Secret Honeymoonin kepeän harmiton asennoituminen raiskaileviin ammattirikollisiin on länsimaisesta näkökulmasta paradoksi. Japanissa ristiriitaa ei kuitenkaan nähty. Vain kaksi viikkoa aiemmin teattereihin oli saapunut Koretsugu Kuraharan leppoisa lukioraiskauskomedia Erotic Campus: Feels So Good (aka Erotic Campus: Rape Reception), jossa jännitettiin kuka koulun naisoppilasta joutuu seuraavaksi lemmikkisikaa mukanaan kantelevan hölmön sarjaraiskaajan uhriksi. 90‑luvulla nähtiin puolestaan romanttiset The Rapeman ‑komediat (1993–1995), joissa koulun rakastettu opettaja muuntautuu öisin ilkeitä naisrikollisia kurittavaksi supersankariksi.

Raiskaus esiintyy näissä elokuvissa likipitäen slapstick-komediana, hieman samalla tavalla kuin väkivalta Maantiekiitäjässä tai Tom ja Jerryssä. Länsimaissa tämänkaltaista rinnastusta ei ole sulatettu aikoihin, mutta Japanissa tilanne on ollut toinen. Feminismi on hyvin pitkälti loistanut poissaolollaan eikä naisen aseman parantaminen ole ollut populaarikulttuurissa minkäänasteinen prioriteetti. Pink-elokuva miellettiin jo lähtökohtaisesti miesten viihteeksi, jossa naisten esineellistäminen oli aivan ok (seuraavan vuoden Pink Hip Girlin käynnistämä nuorisoelokuvien aalto antoi tosin varovaista vihiä toisenlaisista mahdollisuuksista).

Secret Honeymoon on tarinaltaan hillittömän sovinistinen. Elokuvan leppoisa raiskaaja ei ainoastaan voita vangiksi ottamansa naisen sydäntä, vaan myös hänen pidäkkeettömän kiitollisuuden. Paljastuu, että nainen oli ollut väkivaltaisen sulhonsa kahleissa, joista elokuvan sankarikaksikko hänet vahingossa vapautti. Pian nainen ilmaisee kiitollisuuttaan muun muassa hankkimalla miehille syötävää ja juotavaa. Komediajaksossa sankaritar tunkeutuu vanhan vaarin taloon ja nostelee hamettaan hänen edessään pykälä pykälältä korkeammalle kunnes kauppakassi on täyttynyt elintarvikkeista.

Secret Honeymoon edustaa näkökulmasta riippuen joko puistattavaa sovinismia tai ällistyttävän hölmöä menneiden vuosikymmenten eksploitaatioelokuvaa. Ohjaaja Hasebe sekä elokuvan kirjoittanut Chiho Katsura olivat kuitenkin eittämättä materiaalinsa yläpuolella. Kaksikko valitsi suosittuun raiskausteemaan jatkuvasti erilaisia lähestymistapoja, jotka vaihtelivat sarjamurhaajatrilleristä (Assault! Jack the Ripper, 1976) absurdiin rakkaustarinaan (Secret Honeymoon) ja satiiriin (Raping!, 1978). Rape! 13th Hourissa (1977) Hasebe ja Katsura käänsivät seksuaalisen väkivallan miehiäkin vastaan päähenkilön joutuessa homoseksuaalin jengin takaa-ajamaksi. Parivaljakon filmografia haiskahtaakin lajityypillä leikitelleen ja sen konventiot tiedostaneiden elokuvantekijöiden työltä. Lisävakuuttelua kaipaavan kannattaa tarkistaa Katsuran edellinen työ ennen Secret Honeymoonia: kulttiklassikko House (1977).

Mikko Koivisto

Woman of the Afternoon: Incite (1979)

Ohjaaja:

• Nobuyuki Saitō

elokuva arvostelu

Ohjaus: Nobuyuki Saitō

Nobuyuki Saito lukeutuu Toru Murakawan (Delicate Skillful Fingers, 1972) ohella niihin Roman Porno ‑ohjaajiin, joiden ura ei lupaavan alun jälkeen noussut odotusten tasolle. Tämä ei kuitenkaan millään tapaa vähennä ohjaajan varhaistyön arvoa. Nikkatsun nokkelimpiin käsikirjoittajiin kuuluneen Chiho Katsuran kynäilemä Woman of the Afternoon: Incite on herkullinen pala yllättävää ja omalaatuista pop‑elokuvaa. Samalla kyseessä on elokuva, joka on nautittavimmillaan koettuna ilman ennakko-odotuksia. Niiden lukijoiden, joiden on mahdollista katsoa Woman of the Afternoon tekstitetyn julkaisun puutteesta huolimatta, kannattaakin lopettaa lukeminen tähän paikkaan ja siirtyä itse elokuvan pariin.

Woman of the Afternoon alkaa pirteästi kauniin Yukin (Natsuko Yashiro) haistattaessa pitkät mäntille aviomiehelleen ja lähtiessä yksin tien päälle etsimään onnea. Rempseän ääniraidan rytmittämä automatka halki maaseutujen etenee värikkäissä kuvissa ja tyttöenergiaa pursuten. Matkakumppaniksi tarttuu pian sympaattinen nuori homomies, joka on juuri joutunut poikaystävänsä pettämäksi. Eräässä vaiheessa Yuki päätyy jopa osalliseksi vauhdikkaaseen autotakaa-ajoon naisen päättäessä maksaa potut pottuina takapuskuriin kolaroineille nuorille. Tunnelma on kepeä, mutkaton ja hyvin pop. Juuri tämänkaltaista raittiutta Roman Porno ‑elokuvissa on usein kaivattu.

Sitten jotain tapahtuu. Yuki saapuu pieneen rantakaupunkiin, jonka asukkaat osoittautuvat kauhakuormaajalla huristeleviksi punaniskaraiskaajiksi ja psykopaateiksi. Elokuva tekee täysin odottamattoman käännöksen jonnekin Tobe Hooperin ja Syvän joen (1972) taivaan alle, jossa elävät nahkatakkiin pukeutunut sadisti, lievästi kehitysvammaiselta vaikuttava raiskaaja, takahuoneessa seksiorjia säilövä kahvilanpitäjä ja pornoa kaitafilmiltä tapittava poliisimies. Maalaiset raiskaavat ja vangitsevat ensitöikseen Yukin matkakumppanin, tappavat paikalle osuneen sivullisen miehen ja alkavat jahdata pakoon päässyttä Yukia.

Erinomaista tempoa ylläpitävä ohjaaja Saito on Woman of the Afternoonissa oivassa vedossa, mutta todellinen kiitos elokuvan onnistumisesta kuulunee käsikirjoittaja Katsuralle. Katsura erikoistui 70‑luvun lopulla laadukkaisiin violent pink ‑elokuviin. Miehen meriitit ovat kuitenkin jäänet usein vaille julkista tunnustusta, sillä tarkkailijoiden huomio on kiinnittynyt elokuvien ohjaajiin.

Elitistin Roman Porno ‑artikkelisarjassa on käsitelty Woman of the Afternoon: Inciten lisäksi peräti neljä Katsuran kirjoittamaa elokuvaa: Assasault! Jack the Ripper (1976), Secret Honeymoon: Assault Train (1977), Zoom Up: Rape Site (1979) sekä Zoom In: Sex Apartments (1980). Katsura on lisäksi sovittanut kankaalle muun muassa Nobuhiko Obayashin parhaat fantasiaelokuvat House (1977) ja Futari (1991). Woman of the Afternoonissa Katsuran on kirjoittanut erilaiset elokuvalliset lähestymistavat romantiikasta julmaan välivaltaan samojen kansien väliin.

Woman of the Afternoon on tosimaailmasta täysin irrallaan oleva genrefantasia. Esimerkiksi rikoselokuvassa Assault! (1976) nähtyjä realistisen väkivaltakuvauksen sävyjä ei edes tavoitella. Elokuvaa sävyttää myös pikimusta huumori, joka yltyy paikoin todella kipeäksi. Eräässä kohtauksessa punaniskojen raiskatessa uhrejaan yksi miehistä lohkaisee vitsin, ja koko touhu uhkaa keskeytyä nauruhepuliin. Mies toteaa itsekin, että "naurattaa niin ettei raiskaamisesta tule mitään". Kohtaus on niin absurdi, että useimpien katsojien lienee vaikea pahoittaa siitä mieltään. Halukkaille kyllä tarjotaan uusi mahdollisuus heti perään miesten oivaltaessa, että uhrin kasvojahan voisi takoa nyrkeillä aktin aikana.

Aivan nappiin Saiton ja Katsuran anarkistinen visio ei kuitenkaan osu. Esimerkiksi päähenkilön muuten sympaattista luonnetta sabotoidaan yllättäen pinnalle purkautuvana vamppimaisuutena. Naisia nyrkillä silittävä aviomies puolestaan sivuutetaan elokuvan lopussa "pojat ovat poikia" ‑tyylisellä olankohautuksella. Tämänkaltainen vaivihkainen seksismi on paljon ikävämpää kuin yliammuttu punaniskaeksploitaatio ja latistaa ikävästi elokuvan muuten pirteää ilmaisua. Ongelmia on parasta ylenkatsoa oman aikansa lapsuksina siinä määrin kuin omatunto sallii.

Ohjaaja Saito jatkoi Woman of the Afternoonin jälkeen Roman Porno ‑genren parissa vielä useiden vuosien ajan. Samankaltaista inspiraatiota ei ohjaajan töissä kuitenkaan enää tavattu, ja esimerkiksi seuraavana vuonna valmistunut tyttöjengielokuva Sukeban Mafia: Dirty Insult oli masentavan tylsämielinen seksielokuva. Saito kykeni herättämään suurempaa huomiota seuraavan kerran vasta vuonna 1987 draamalla Captured Mother and Daughter, jolloin kumppanina oli huippukäsikirjoittaja Haruhiko Arai.

Mikko Koivisto

Crazed Fruit (1981)

Ohjaaja:

• Kichitaro Negishi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kichitaro Negishi

Kichitaro Negishin Crazed Fruit toi 50‑luvun Sun Tribe ‑elokuvat uudelle aikakaudelle. Negishin ja käsikirjoittaja Fumio Konamin innoitteena toimii alun perin kirjailija Shintaro Ishiharan lanseeraama Sun Tribe ‑käsite, joka viittasi sodanjälkeiseen hedonistiseen nuorisoon. Sun Tribe ‑nuoret siirtyivät valkokankaille 50‑luvun kohuelokuvissa Season of the Sun (1956) ja Crazed Fruit (1956). Vuoden 1981 Crazed Fruit on teeman täysimuotoinen päivitys, jossa tarina on laitettu uusiksi ja tapahtumat siirretty hiekkarannoilta suurkaupunkiin.

Crazed Fruitin päähenkilö on bensa-asemalla päivätöitä paiskiva turhautunut Tetsuo (Yuji Honma). 50‑luvun Sun Tribe ‑nuorista poiketen hän ei juuri vapaa-aikaa näe, vaan iltahämärän laskeuduttua työtehtävä vaihtuu seksiklubin tarjoilijaksi, joka velottaa asiakkailtaan törkysummia. Ratkaiseva käänne tapahtuu Tetsuon törmätessä hienostotyttö Chikaan (Yuki Ninagawa), joka on seksisuhteessa isäpuolensa (Eiji Okada) kanssa. Tetsuota autosta tarkkaileva kaksikko tuumaa, että Chika voisi vaihteeksi kokeilla omanikäistään miestä.

50‑luvun Sun Tribe ‑elokuvia sävytti vahva yhteiskunnallinen lataus. Valkokankaiden nuoret kapinalliset saivat yhteiskunnan auktoriteetteja ylläpitäneet tahot kauhun valtaan. Lajityyppi ajettiin moraalisen paniikin vallassa lopulta alas. Lajityypin isän Shintaro Ishiharan kirjoittamat repliikit olivat kuitenkin tehneet lähtemättömän vaikutuksen aikalaisyleisöihin. 80‑luvun Crazed Fruit on edeltäjiinsä verrattuna pienimuotoisempi. Poliittisuus on karissut ja tilalla on nuorten hämmentyneisyys ja kyvyttömyys tulkita omia tunteitaan. Negishi tuo kameran iholle ja lukkiutuu hahmojen kanssa pieneen huoneeseen. Muutos kuvastaa kolmen vuosikymmenen aikana tapahtunutta muutosta nuorisossa ja nuorisoelokuvassa.

Crazed Fruit on hyvä yhteenveto Negishin vahvuuksista elokuvantekijänä. Ohjaaja ei väännä rautalangasta, vaan pakottaa katsojan tulkitsemaan hahmoja, jotka eivät itsekään tiedä minne ovat matkalla. Negishin parhaat elokuvat ovat aina älykkäästi kirjoittuja ja sisältävät herkullisia jaksoja, kuten Crazed Fruitin osuus, jossa ammattinsa salailuun turhautunut Tetsuo kutsuu sarkastisesti tyttöystävänsä kaverit vierailemaan hänen seksiklubilleen. Pari päivää myöhemmin he todellakin ilmaantuvat paikalle, jolloin Tetsuo alkaa työnkuvansa mukaisesti kusettamaan heitä kiskurihinnoilla.

Negishin elokuvissa nähtävät hahmojen väliset suhteet poikkeavat usein Roman Porno ‑genren yksioikoisista konventioista. Vaikka ohjaajan elokuvat kertovat rakkaudesta, seksi puuttuu päähenkilöiden väliltä toisinaan kokonaan (From Orion's Testimony: Formula for Murder, 1978) tai se esiintyy epätavallisessa muodossa, kuten koston instrumenttina (Rape Ceremony, 1980). Crazed Fruitissa seksi on sosiaalisen kyvyttömyyden sivutuote. Pääparin romanssi käynnistyy kiusoitteluna ja etenee raiskauksen kautta hämmentyneeseen tilaan, jossa kumpikaan ei tiedä, mikä on sallittua ja mikä ei, tai mitä he toisiltaan toivovat.

Crazed Fruitissa on esillä myös Negishin iskevä elokuvallinen tyyli. Ohjaaja vie kameran kaduille, kuvaa käsivaralta ja käyttää pop‑musiikkia tunnelman luonnissa. Kuvista välityy pienten katukuppiloiden tunnelma ja aamun raikas ilma.

Negishi oli Roman Porno ‑sarjassa aina hieman ulkopuolinen. Monet hänen elokuvistaan olisivat sopineet paremmin Art Theatre Guildin katalogiin kuin Nikkatsun Roman Porno ‑sarjaan. Tämä heijastui myös Negishin tavassa käyttää elokuvissaan studion ulkopuolelta palkattuja valtavirtanäyttelijöitä. Crazed Fruitin kolmesta päätähdestä yksikään ei ollut Roman Porno ‑esiintyjä. Pääosassa loistava Honma tunnettiin Art Theatre Guild ‑klassikosta The Nineteen Year-Old's Map (1979) ja hänen vastanäyttelijänsä Ninagawa ponnisti valtavirtaelokuvista (Shogun's Ninja, 1980). Isäpuolta esittävä Eiji Okada näytteli parikymmentä vuotta aiemmin Hiroshima mon amourin (Hiroshima, rakastettuni, 1959) pääosan.

Nikkatsun omasta tallista Negishi kelpuutti mukaan ainoastaan seksiklubin omistajaa esittävän Nobutaka Masutomin (Assault, 1976) sekä valtavirtaelokuviakin tehneen Eiko Nagashiman (Ryuji, 1983). Etenkin Nagashima on roolissaan mainio. Näyttelijättären suorituksessa pienestäkin lohdusta ilahtuvana prostituoituna on jotain tavattoman koskettavaa.

Crazed Fruit ei laadukkuudestaan huolimatta ole kyennyt nousemaan alkuperäisen Crazed Fruitin veroiseen asemaan. Syynä lienee osittain aikakauden muutos – 80‑luvulla ei ollut tilausta suurelle yhteiskunnalliselle kannanotolle – ja osittain elokuvan Roman Porno ‑luokitus, mikä on ollut omiaan vähentämään sen näkyvyyttä. Elokuvana Negishin versio on kuitenkin jopa parempi kuin vuoden 1956 Crazed Fruit.

Triviana mainittakoon, että Japanin mielenkiintoisin elokuva-alan palkintogaala Yokohama Film Festival valitsi Crazed Fruitin vuoden 1981 parhaaksi japanilaiseksi elokuvaksi vuosittaisessa palkintojenjakotilaisuudessaan. Negishin toinen saman vuoden ohjaustyö, Art Theatre Guild ‑tuotanto Distant Thunder, nimettiin vuoden toiseksi parhaaksi elokuvaksi.

Mikko Koivisto

Girl and the Wooden Horse Torture (1982)

Ohjaaja:

• Fumihiko Katō

elokuva arvostelu

Ohjaus: Fumihiko Katō

Vuonna 2011 kuollut japanilaiskirjailija Oniroku Dan oli yhden miehen S&M-tehdas, joka lykkäsi markkinoille pienen kuorma-autollisen alistamiskuonaa. Nikkatsu iski kultasuoneen Danin kirjasta sovitetulla hittielokuvalla Flower and Snake (1974), jonka jälkeen studio hankki yksioikeudet Danin tarinoihin. Vuosien 1974 ja 1988 välillä Nikkatsu tuotti yhteensä 36 Danin kirjoihin perustuvaa elokuvaa. Näistä useimpia markkinoitiin kirjailijan nimellä, joka asetettiin elokuvan nimen eteen etuliitteeksi.

Danin kirjoituksiin pohjaavien elokuvien suosiota ei voi kieltää; niiden elokuvallisesta laadusta sen sijaan voidaan olla montaa mieltä. Danin tarinat toistavat liki täsmälleen samaa kaavaa kidnapattavasta hienostonaisesta, josta koulitaan nöyrä palvelija pitkän nöyryytysprosessin avulla. Moraalisesta näkökulmasta elokuvat olivat usein arveluttavia, sillä niiden sympatiat tuntuivat olevan naisia alistavien miesten puolella eikä tarinoita lyöty sillä tavalla ylitse, että ne olisivat näyttäytyyneet puhtaana fantasiana. Allekirjoittanut pitää lähes kaikkia Dan‑sovituksia sekä vastenmielisinä että pitkäveteisinä.

Mutta mitä tapahtuu kun Dan‑tarinaan tarttuu vahvojen naisten kuvaajana tunnettu huippukäsikirjoittaja Takashi Ishii ja kameran taakse asettuu epätyypillisten Dan‑sovitusten taitajana sittemmin maineen saanut Fumihiko Kato? Tuloksena on Girl and the Wooden Horse Torture, eräs Nikkatsun S&M-genren mielenkiintoisimmista elokuvista.

Takashi Ishiin kädenjälki näkyy elokuvassa sen ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Lukion englanninopettaja Muraki (Shiro Shimomoto) näkee koulun ikkunasta kuinka häirikkötytöt pahoinpitelevät hänen oppilastaan Namia (Serina Nishikawa). Muraki syöksyy ulos ja onnistuu ajamaan kiusaajat pakosalle, mutta lyyhistyy sairaskohtauksen kourissa maahan. Pelästynyt Nami juoksee pois, jättäen Murakin oman onnensa nojaan.

Pian alun tapahtumien jälkeen Nami alkaa nähdä surrealistisia unia, joissa häntä alistetaan tai hänen opettajansa kostaa hänen puolestaan pahantekijöille. Totuus ja kuvitelma alkavat sekoittua samalla kun Namin vartaloon ilmestyy selittämättömiä köysien jättämiä ruhjeita. Myöhemmin Muraki lavastetaan syylliseksi raiskausyritykseen ja hänet erotetaan koulusta. Murakin ja Namin tiet kohtaavat uudelleen kaksi vuotta myöhemmin Namin löytäessä kodittoman Murakin makaamasta kadunvarresta.

Psykologisesti mielenkiintoinen ja haastava Girl and the Wooden Horse Torture on raikas irtiotto Danin yksioikoisista tarinoista, joiden hahmot tavallisesti jakautuvat tylsämielisiin kiduttajiin ja häpeileviin naisiin. Kiitos kuuluu eittämättä Ishiille. Murakista on rakennettu yhä syvemmälle henkisen ja fyysisen kärsimyksen syövereihin putoava uhri. Hänen matkansa kohti alistajan saappaita on pikemminkin sairaskertomus kuin miehinen fantasia. Nuori ja omapäinen Nami on niin ikään on täydellinen vastakohtaa Danin tyypillisille "hazukashii" (noloa) ‑repliikkejä viljeleville hienostorouville.

Girl and the Wooden Horse Torture ajautuu perinteiselle Dan‑osastolle vasta love hotelliin sijoittuvassa loppuhuipennuksesta, jossa on mukana myös elokuvan nimen lupaama puuhevonen. Kliimaksi voi olla lajityyppiin tottumattomille yllättävän härski ja pitkä, mutta jakso rakentuu sitä edeltäneen draaman varaan eikä täysin hukkaa hahmojen välistä psykologista jännitettä. Mukana myös muuan janonsammuttamiskohtaus, joka edustaisi lajityylissä normaalisti pelkkää törkyä, mutta muuttuu tämänkertaisessa kontekstissa nerokkaan kieroutuneeksi huumoriksi.

Debyyttiohjaaja Fumihiko Kato siirtää Ishiin käsikirjoituksen kankaalle onnistuneesti. Kato on visuaalinen ohjaaja, jonka tunnelmallisimmissa elokuvissa on usein kauhuelokuvamainen pohjavire. Tästä hyvänä esimerkkinä käy Katon viimeinen Nikkatsu-elokuva, Danin teksteihin perustuva Exotic Mask in Hell (1988). Siinä nuori nainen matkustaa syrjäiseen vuoristokylään vain havaitakseen, että paikallisissa asukkaissa on jotain mätää. Girl and the Wooden Horse Torturessa Kato sommittelee hienoja kuvia hyödyntäen sadetta, sumua ja tiukkoja lähikuvia, jotka ovat myös Ishiin tavaramerkkejä. Musiikkivalinnat ovat toimivia, joskin klassisten sävelten käyttö vie paikoin elokuvalta sen omaperäisintä terää.

Girl and the Wooden Horse Torture on harvinainen esimerkki siitä, kuinka Nikkatsun matalaotsainen S&M-genrekin kykeni tuottamaan mielenkiintoisia elokuvia kun aihetta lähestyttiin psykologisesta näkökulmasta ja kokonaisuus voideltiin tyylikkäällä visuaalisella toteutuksella. Muutamien jaksojen härskiyden takia elokuvaa ei kuitenkaan voi suositella aivan varauksetta. Ikävää on myös, että elokuvaa on markkinoitu harhaanjohtavalla nimellä ja surkealla seksielokuvajulisteella. Todellisuudessa Girl and the Wooden Horse Torture on pikemminkin S&M-teemalla maustettu Angel Guts ‑elokuva kuin perinteinen Oniroku Dan ‑sovitus.

Mikko Koivisto

Hakuchū no onna gari (1984)

Ohjaaja:

• Chūsei Sone

elokuva arvostelu

Ohjaus: Chūsei Sone

Roman Porno ‑sarjassa nähtiin sen 17‑vuotisen historian aikana yksi jos toinenkin mielenkiintoinen sensuuritapaus. Osa näistä liittyi studion sisäisiin linjavetoihin, toiset puolestaan julkisiin kädenvääntöihin viranomaisten kanssa. Yhteen omituisimmista sotkuista itsensä saattoi studion luottonimi Chusei Sonen, jonka elokuva Hakuchu no onnagari pölyttyi Nikkatsun arkistoissa peräti 28 vuotta. Vuonna 1984 kuvattu elokuva näki päivänvalon vasta vuonna 2012, jolloin se esitettiin osana Japanin suurkaupunkeja kiertänyttä Roman Porno ‑retrospektiiviä.

Englanninkielistä nimeä vailla oleva Hakuchu no onnagari eli "Keskipäivän naismetsästys" seuraa sekopäistä "sotilasjoukkoa", joka pelaa Tokion edustalla omaa sairasta selviytymispeliään. Miesten johtaja on itseään Anubisiksi (muinainen egyptiläinen kuoleman jumala) kutsuva mies, joka komentaa kahdesta alaisesta koostuvaa joukkoaan. Sotilasunivormuihin pukeutuneet ja rynnäkkökiväärein aseistautuneet miehet suorittavat operaatioita, joihin kuuluu naispuolisten kohteiden valikointi, seuranta ja eliminointi. Kohteiden miesystävät teloitetaan välittömästi, naiset vasta lihallisten nautintojen jälkeen.

Hakuchu no onnagari ei eroa radikaalisti jo 70‑luvulla violent pink ‑genressä nähdyistä elokuvista. Tyylilajin väkivaltaisimpiin saavutuksiin verrattuna se on jopa melko hillitty. Uutta on lähinnä elokuvan sotilasteema, mikä tuo väkivallantekoihin puistattavaa järjestelmällisyyttä ja kyynisyyttä. Samalla mukaan luikertelee mahdollinen rinnastus terrorismiin – teoria, joka saa lisäkaikua aloituskohtauksen sijoittumisesta Hanedan lentokentän edustalle, missä nähtiin 14 vuotta aiemmin Japanin historian ensimmäinen lentokonekaappaus puna-armeijan jäsenten vallattua Japan Airlinesin matkustajakoneen.

Sonen ohjauksessa on mukana myös mustan huumorin pilkahduksia esimerkiksi miesten ensimmäisen uhrin vaatiessa peräti kolme tappoyritystä ennen kuin hänet saadaan hengiltä. Tarinan edetessä tapahtumat siirtyvät muun muassa autoverstaaseen sekä lumisten maisemien ympäröimään hiihtomajaan. Kalmanrallin taustoittajana toimii klassinen musiikki.

Nihilistisestä teemastaan huolimatta Hakuchu no onnagarin jumiutuminen sensuurin kynsiin on pieni ihmetyksen aihe. Elokuva valmistui vuonna 1984, mutta Nikkatsu päätti oma‑aloitteisesti jättää sen kokonaan vaille julkaisua. Virallista selitystä päätökselle ei ole koskaan saatu, mutta Nikkatsun studiopomojen on sanottu pitäneen elokuvaa Roman Porno ‑sarjan maineelle haitallisena. Nähtävästi studio ei kyennyt löytämään elokuvasta riittävästi romanttisia arvoja sen julkaisun oikeuttamiseen – päätös, joka on sinänsä ymmärrettävä, mutta ei kovinkaan johdonmukainen sarjassa aiemmin nähtyjen raiskauseeposten valossa.

Todennäköisesti Hakuchu no onnagarin suurin ongelma oli epäonninen ajoitus. Roman Pornon väkivaltaisempi alahaara syntyi 70‑luvun puolivälissä ja palasi pienen tauon jälkeen kankaille 80‑luvun taitteessa. Vuosikymmenen puolivälin jälkeen nähtiin vielä yksi shokeeraava aalto Entrails of a Virginin (1986) ja Lolita Vibrator Torturen (1987) kaltaisten elokuvien myötä. Vuotta 1984 sävytti kuitenkin poikkeuksellisen lempeä Roman Porno ‑tarjonta, jonka parista erottuivat muun muassa naisyleisöille suunnattu ihmissuhdedraama Fake Widow, Yohohaman elokuvafestivaaleilla palkittu tennisleffa Koichiro Uno's Wet and Swinging sekä jo nimensä puolesta söpöilevä Meow Meow Girl. Sonen kovaotteinen ihmismetsästyselokuva lienee istunut huonosti tähän linjaan. Muutamaa vuotta aiemmin tai myöhemmin tilanne olisi voinut olla toisenlainen.

Sone on itse kommentoinut hyllytyspäätöistä toteamalla, ettei elokuva ehkäpä ollut kovin mielenkiintoinen. Ohjaajan sanoissa on luultavasti totuuden siemen, sillä Sone oli 80‑luvun puoliväliin mennessä jo lopen kyllästynyt Roman Pornoon. Tämä näkyy myös Hakuchu no onnagarissa yleislaatuisena energian puutteena. Vaikka elokuva viihdyttää lajityypin ystäviä, ei siinä ole Yasuharu Haseben, Koyu Oharan ja Naosuke Kurosawan parhaiden elokuvien iskevyyttä. Ainoastaan tarinan lopetuskohtauksessa on genre-elokuvan lainsuojattomien vuosien hehkua.

Hakuchu no onnagari pääsi julkiseen levitykseen 24 vuotta Roman Porno ‑sarjan päättymisen jälkeen, kun se hieman ironisesti liitettiin Nikkatsun 100‑vuotista historiaa juhlistaneeseen Roman Porno ‑retrospektiiviin. Uuden ajan myötä elokuvan esityssalit olivat muuttuneet kunnianarvoisiksi arthouse-teattereiksi, joissa elokuvasta veloitettiin täyttä hintaa ja naisyleisölle oli varattu omat penkkirivinsä. Vielä 80‑luvulla yhdellä lipulla olisi kustantanut itsensä kolmoisnäytökseen. Jotkin asiat eivät silti olleet muuttuneet. Elitistin vierailemassa näytöksessä kulttuuritietoisen yleisön joukosta erottui se yksi aikakoneella paikalle tupsahtanut parrakas sadetakkimies, jonka raskaan hengityksen saattoi kuulla elokuvan hiljaisemmissa kohtauksissa – ja joka tietenkin istui keskellä naiskatsojille tarkoitettua riviä.

Sone menehtyi muutama vuosi Hakuchu no onnagarin julkaisun jälkeen. Ohjaaja oli sitä ennen viettänyt yli 20 vuotta maan alla lainattuaan 80‑luvun lopulla rahaa yakuzoilta elokuvaprojektin rahoittamiseen. Elokuvasta tuli floppi, ja Sone näki parhaaksi kadota julkisuudesta tyhjine taskuineen. Näiden vuosikymmenten aikana Sonesta tehtiin vain yksi havainto: joku oli nähnyt äijän istumassa bussissa jossain päin Japanin maaseutua.