Mikko Koivisto

Rape Ceremony (1980)

Ohjaaja:

• Kichitaro Negishi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kichitaro Negishi

Nikkatsulla oli tapana tehdä ohjaajilleen karhunpalveluksia. Taitava uuden aallon ohjaaja Kichitaro Negishi (From Orion's Testimony: Formula for Murder, 1979) sai tuta tämän, kun studio nimesi hänen hienon nuorisokuvauksensa Rape Ceremonyksi.

Nimen lupaaman eksploitaation sijaan Rape Ceremony on tyylikkäästi ja omaperäisesti kerrottu sukupolvielokuva, joka liikkuu kahden eri näkökulman ja aikatason välillä. Keskiössä on mustalla kuplavolkkarilla liikkuva nuorten miesten ryhmä, joka suorittaa väkivaltaisia hyökkäyksiä tarkasti valikoitujen uhrien kimppuun. Välähdykset nuorten menneisyyteen esittelevät samat miehet koulupoikina, jotka ihailevat paikallisen moottoripyöräjengin edustamia kapinallisia arvoja. Poikien esikuvien anarkistinen elämäntyyli on kuitenkin karissut vuosien mittaan ja jengielämä jäänyt taakse poliisin kovennettua kontrolliaan. Turhautuneiksi nuoriksi miehiksi kasvaneet päähenkilöt kostavat nyt entisille idoleilleen, jotka ovat myyneet sielunsa ja tehneet poikien haaveet jengiin liittymisestä tyhjiksi.

Negishi käyttää Rape Ceremonyssä monelle muullekin 70‑luvun japanilaisille elokuville ominaista puolidokumentaarista lähestymistapaa. Heti alussa nähdään hieno jakso, jossa miehet maalaavat kuplavolkkariaan mustaksi vihellellen samalla Beethovenin yhdeksättä sinfoniaa. Auton katolle unohtuvat kypärät jättävät jälkeensä neljä valkoista laikkua, jotka symboloivat autossa matkaavia hämmentyneitä sieluja. Kamera seuraa kolean talvisissa maisemissa kruisailevia miehiä ikään kuin ryhmän viidentenä jäsenenä.

Negishin ote materiaaliinsa ei ole kuitenkaan kylmän kliininen. Ohjaaja tekee selväksi, etteivät hänen päähenkilönsä ole Nikkatsun elokuville tyypillisiä yksiulotteisia rikollisia tai sikailijoita, vaan epävarmoja nuoria aikuisia, jotka eivät täysin ymmärrä mitä he tekevät ja miksi. Aika ajoin kuvien taustalla raikaava popmusiikki sekä takaumat miesten viattomiin kouluvuosiin vahvistavat entisestään vaikutelmaa nuorista, joiden kieroon kasvanut idealismi ei kohtaa tosimaailman realiteetteja. Miehet tiedostanevat itsekin, ettei kosto entisille idoleille muuta mitään, mutta eivät tiedä mitä muutakaan voisivat tehdä.

Elokuvan antisankarit havahtuvat omiin tekoihinsa vasta, kun yksi pahoinpitelyjen uhreista menehtyy. Viisikko piiloutuu hylättyyn elokuvateatteriin pohtimaan jatkoa. Miesten piilotellessa teatterissa Negishi leikkaa heidän kohteenaan olevien entisten jengiläisten pariin. Osa heistä harkitsee peloissaan kaupungista pakenemista, toiset taas haluaisivat kostaa. Molempien ryhmien välillä sukkuloi omasta asemastaan epävarma nuori nainen (Red Violationin Megumi Saki), joka ei oikein tiedä kummalle puolelle asettua.

Rape Ceremonyssä on samankaltaista yhteiskunnallisuutta kuin Koji Wakamatsun töissä sekä monissa Art Theatre Guildin tuotannoissa. Loistavasti kirjoitettu ja omalaatuisesti ohjattu elokuva on hyvä esimerkki siitä, kuinka nuoret ohjaajat käyttivät Nikkatsua ponnahduslautana urallaan. Negishi ohjasikin jo seuraavana vuonna elokuvan Distant Thunder (1981) Art Theatre Guildille sekä toimi itsenäisen tuotantoyhtiö Director's Companyn perustajajäsenenä vuonna 1982 muun muassa Shinji Somain, Sogo Ishiin ja Kiyoshi Kurosawan kanssa. Negishin ohella huomiota ansaitsee Rape Ceremonyn kirjoittanut Haruhiko Arai, joka kuului Nikkatsun älykkäimpiin käsikirjoittajiin ja laati tarinat moniin Negishin (Distant Thunder), Tatsumi Kumashiron (Rolling on the Road, 1981) ja Ryuichi Hirokin (Kabukicho Love Hotel) parhaisista elokuvista.

Rape Ceremonyn harvoista heikkouksista oleellisin on sen epäimarteleva naiskuva, joka nostaa päätään miesten tavassa raiskata uhriensa kumppanit ilman, että asiasta tehdään sen suurempaa numeroa. Kyse oli oman aikakautensa genre-elokuvien yleisestä painolastista. Muutoin Rape Ceremony ei mässäile seksillä. Negishi on onnistunut minimoimaan pakolliset studiovelvoitteensa hyvin, eikä elokuvaa voi juurikaan pitää pink-tuotteena muuten kuin nimensä ja tuotantoluokituksensa johdosta.

Mitään raiskausseremoniaa elokuvassa ei tietenkään ole. Se oli tuotantoyhtiön sepitystä paremman näkyvyyden toivossa. Karkea nimi ja eksploitatiivinen juliste olivat usein taiteellisen vapauden hinta nuorelle ohjaajalle 70‑ ja 80‑lukujen japanilaisessa elokuvassa.