Mikko Koivisto

Assault! (1976)

Ohjaaja:

• Yukihiro Sawada

elokuva arvostelu

Ohjaus: Yukihiro Sawada

Roman Porno ‑elokuvien parissa työskennelleiden elokuvantekijöiden parista erottui kaksi erityisen mielenkiintoista ohjaajatyyppiä: studion suomaa taiteellista vapautta hyödyntäneet auteurit sekä yhtiön vauhdikkaalta 60‑luvulta periytyneet toimintaelokuvien veteraanit. Yukihiro Sawada lukeutui jälkimmäiseen kategoriaan.

Sawadan ura käynnistyi 60‑luvun lopulla Tetsuya Watarin, Meiko Kajin ja Yoshio Haradan kaltaisten näyttelijöiden tähdittämillä kovaotteisilla rikoselokuvilla. Studion muutettua tuotantostrategiaansa Sawada siirtyi Roman Porno ‑tuotantojen pariin. Ohjaaja ei kuitenkaan luopunut tavaramerkeistään, vaan jatkoi rikos‑ ja toimintahenkisten elokuvien tekoa uudessa ympäristössä. Tuloksena oli muun muassa Stray Cat Rock: Sex Hunterista ammentava Sex Hunter: Wet Target (1972) sekä säälimätön poliisikorruptiokuvaus Retreat Through the Wet Wasteland (1973). Vuoden 1976 Assault oli pink-raamien sisälle sommiteltu Sam Peckinpah ‑henkinen väkivaltatutkielma.

Roman Porno ‑genressä, jossa useimmat elokuvat voidaan jakaa joko latteisiin seksielokuviin tai aitoa kunnianhimoa omaaviin tarinoihin, ensimmäinen kohtaus on usein hyvin vahva laadun indikaattori. Sääntö pitää paikkaansa myös Assaultin kohdalla, jonka aloitus on odottamattoman kaunis ja surumielinen. Johdantojakso esittelee vaimonsa hylkäämäksi tulleen jäyhäkasvoisen Kurokin (Nobutaka Masutomi) omistamansa baarin edustalla. Yöllä Kurokin vaimo palaa kotia ja poimii vihkisormuksen akvaarion pohjalta. Pari hädin tuskin vaihtaa sanaakaan. Seuraavana aamuna alakerrassa odottaa kaksi gangsteria, jotka ovat tulleet etsimään Kurokin vaimoa.

Toiveikkaasti alkanut elokuva synkkenee kohtaus kohtaukselta gangsterien paljastuessa poliisin takaa-ajamiksi murhamiehiksi. Joukkio täydentyy myöhemmin jengin kolmannella jäsenellä tämän hoiperrellessa talolle luoti vatsassaan. Vangiksi otettu Kuroki jää tilanteessa yksin kun paljastuu, että hänen vaimonsa on läheisessä, joskin alistetussa suhteessa gangsterien johtajan (Akira Takahashi) kanssa.

Assault sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1976 Nikkatsun violent pink ‑alagenren ollessa kovimmassa suosiossaan. Lajityyppi oli noussut kartalle aiemmin samana vuonna Yasuharu Haseben pahamaineisen Assault! Jack the Ripperin (1976) myötä, joka ylsi sadismistaan huolimatta peräti palkintoehdokkaaksi Japanin omissa Academy Awardseissa. Myös Sawadan elokuva keräsi kiitosta psykologisten painotuksiensa johdosta, vaikka olikin raskaudessaan vaikea pala purtavaksi.

Eroottisia elementtejä groteskiuteen yhdistänyt violent pink ‑genre sisälsi erityylisiä elokuvia kepeistä raiskauskomedioista kylmääviin väkivaltakuvauksiin. Sawadan ohjauksessa alkupuolen lievä eroottisuus karisee nopeasti kun vatsaan ammuttu roisto kaivaa luotia vatsastaan saksilla ja raiskauksen uhri kirkuu kauhuissaan läpi pitkän väkivaltajakson. Viimemainittu kohtaus poikkeaa useimmista saman aikakauden japanilaisista elokuvista, joissa naisilla oli tapana löytää sisäinen viettinsä alistetuksi tulemiseen kesken väkivallanteon.

Assaultin väkivalta ei ole yhtä graafista kuin Haseben elokuvien vastaava, mutta osittain juuri siksi niitäkin raskaampaa. Sawada lukitsee katsojansa synkeään taloon yhdessä hahmojensa kanssa eikä tarjoa juurikaan kevennyksiä edes taustamusiikin muodossa. Mieleen tulevat niin italialaiset eksploitaatioelokuvat kuin Sam Peckinpahin Straw Dogs (1971), jonka sisältämä ujon nuoren miehen kasvutarina väkivaltaiseksi toimijaksi lienee toiminut yhtenä Assaultin esikuvista.

Vertailut Peckinpahiin eivät silti ole aivan oikeutettuja, sillä Sawada ei ole ohjaajana samaa tasoa – ei varsinkaan enää vuonna 1976. Assaultin pitkä vankeus‑ ja alistamisosuus ei tarjoa suuria elokuvallisia oivalluksia, vaikka se onkin ideologisesti perusteltu osa kokonaisuutta. Ilman alun ja lopun avainkohtauksia Assault olisi melko tavanomainen eksploitaatiodraamana keskivertoa paremmilla genrenäyttelijöillä. Tuntuukin, että Sawada on puristanut valtaosan osaamisestaan muutamaan merkittävään kohtaukseen.

Elokuvan avainkohtauksista oleellisin on häkellyttävän upea kahdeksanminuuttinen lopetus. Kellarissa viruneen Kurokin riuhtoessa itsensä irti kahleista ultraväkivalta puhkeaa sydäntä raastavaan kukkaansa. Tuhon ja väkivallan baletti on rytmitetty virtuoosimaisesti radiosta soivien kappaleiden tahtiin. Musiikkivalinnat – Hako Yamasakin surumielinen "Tsuna Watari" ja Yusaku Matsudan "Aru kodomo no hanashi" – ovat täysosumia. Jakso vetää vähääkään liioittelematta vertoja Peckinpahin ja John Woon uran hienoimmille hetkille.

Assault epätasaisuus pitää elokuvan poissa Roman Porno ‑genren kirkkaimmasta kärjestä. Sawadan kaunistelematon maailmankuva sekä henkeäsalpaavat huippuhetket tekevät elokuvasta kuitenkin oman lajityyppinsä pienen helmen. Toivoa sopii, että Assault nähdään vielä joku päivä länsimaalaisessakin kotivideolevityksessä.