Kuten aiemmasta on voinut jo päätellä, tuntuvat pakistanilaiset olevan päällepäsmäreitä Norjan alamaailmassa. Yhden tällaisen pakistanilaiskriminaalin tarinan kertoo Izzat. Muoto on tuttu esimerkiksi Carlito's Waystä (1993); päähenkilön kertojaäänen johdattamana käännekohdasta lähdetään, jonka jälkeen onkin aika takaumana kertoa kuinka tähän on tultu. USA:n Izzatissa korvaa Norja, ja maahanmuuttaja saapuu Italian tai Kuuban sijaan Pakistanista, tarina rikollisen nousu ja kenties tuho, muttei ainakaan ongelmaton maailmanvalloitus.
Takauma alkaa Oslosta 1982, ja esittelee hauskasti kolme pakistanilaista poikaa, joille koulunkäynti ei maistu: päähenkilö Wasimin, Riazin ja... öh, Munawarin. Munawar. On siinä miehellä nimi, saa kiittää allahia, ettei päätynyt tuolla nimellä Suomeen. Tulevaisuus kahta duunia henkinsä pitimiksi paiskivan isän kopiona ei innosta, vaan enempi kiinnostaa ryhtyä jeesaamaan pakistanilaisjengin rikollisia. Veljekset Khalid ja Saddiq johtavat porukkaa apunaan Farooq, eikä kukaan epäile käyttää väkivaltaa tarvittaessa. Natiivinorjalaisena diilipartnerina on harvinaisen nilkin oloinen ja näköinen Kula.
Kymmenen vuotta myöhemmin ovat asiat hyvällä tolalla; kokaainia kiskotaan blondien paljailta rinnoilta shampanjan kuohuessa, kaulassa ja ranteissa on kultaa ja alla bemari. Wasimin passitus pariksi vuodeksi koraanikouluun Pakistaniin ei ollut este eikä juuri hidastekaan. Sanomattakin lienee selvää, että täältä tullaan alas rytisten, ja tässä Izzat välttelee tunnettujen esikuviensa juonikuviot. Genren checklististä ei silti montaa kohtaa jää merkkaamatta.
Mafiaelokuvissakin henkilöiden italialaisuus on vahvasti esillä, luonnollisesti niin on myös Izzatissa pakistanilaisuus. Ainakin ulkopuolisen silmissä homma hoidetaan uskottavasti. Perhe on etenkin vanhemmille tärkein; isä ei voi sietää Oslon yöelämässä liikkumista, mutta äiti ei anna häätää Wasimia pois kotoa, sillä pojan pitää asua vanhempiensa luona perheensäkin kanssa. Perhe, etenkin pikkusiskon kunnia, on silti oleellista Wasimille. Vanhempien sijaan nuorille, jotka ovat tottuneet pohjoismaiseen hyvinvointiin, kauhein kohtalo on kuitenkin tulla passitetuksi takaisin Pakistaniin.
Wasimia esittävä Emil Marwa ei välttämättä näytä pakistanilaisstereotypialta, ja on ehkä hivenen kiltin näköinen saadakseen hahmosta maksimaalisen ristiriitaisen. Saddiqia esittävä hivenen yli metrin pitkä bodattu pitkätukka Daud Mirza on unohtumaton etenkin huipulle päästyään sutenööri-lookissaan. Myös Kulaa esittävä Jan Sælid on mieleenpainuva, enkä varmaan ikinä pysty enää kuvittelemaan miestä muuta kuin mulkuksi, tosin hirveän montaa elokuvaa ei Sælid ole tainnut tehdäkään. Näyttelijät eivät välttämättä ole kaikki suinkaan ammattilaisia, mutta hoitavat hommat hyvin.
Izzat on sujuva elokuva, jonka kiinnostavuutta lisää sijoittuminen lähes nykyaikaan ja pohjoismaalaisuus. Elokuvan tapahtumat voisivat toisenlaisella siirtolaispolitiikalla tapahtua Suomessa Norjan sijaan, Sergein ja Ivanin korvatessa kenties Wasimin ja Munawarin, ja elokuvan mittakaava pysyy pienempänä kuin esimerkiksi Scarfacessa (1983), ja siksi tapahtumapaikalle uskottavampana. Izzat ei missään vaiheessa syyllistä ketään erityisesti. Kahden paikallisille kelpaamattoman paskaduunin paiskominen ei epäilemättä kiinnosta ketään, etenkään jos tämä on oman kokemuspiirin köyhyyshuippu. Päähenkilöt eivät kuitenkaan ole mitään puhtoisia pulmusia, jotka ottavat tarjottimella tarjotun mahdollisuuden rikastumiseen vastaan, uhreista puhumattakaan, vaan he ovat väkivaltaa häikäilemättömästi käyttäviä omien maanmiestensäkin hyväksikäyttäjiä. Eräässä elokuvan vaikuttavimmassa kohtauksessa rikolliset päähenkilön johdolla pakottavat pakistanilaisen kaupanpitäjän, joka on korviaan myöten pankille veloissa, salakuljettamaan huumeita kotimaan reissulta palatessaan. Izzatin katsottua tulee ajateltua ehkä aiempaa enemmän oli sitten missä tahansa (pohjoismaalaisessa) kaupungissa; hakiessaan epäilyttävän halvan Frutti di maren tai Hawaiin paikallisesta pizzakebabista, tai havaitessaan, että sama yksittäinen tyyppi myy sitä pizzaa tai pitää kulmapuotia auki yli 12h vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa. Izzat ei missään tapauksessa saarnaa, vaan onnistuu tuomaan tutun tarinansa uskottavasti nykypäivän Pohjois-Eurooppaan. Olisikin kiinnostavaa tietää, kuinka paljon tositapahtumiin Leon Bashirin alkuperäinen käsikirjoitus pohjautuu.
