Jarkko Lehtola

Pandorum (2009)

Ohjaaja:

• Christian Alvart

elokuva arvostelu

Ohjaus: Christian Alvart

2170‑luvulta 125‑vuotisen matkansa aloittanut sukupolvialus Elysium taivaltaa kohti lähitähdellä sijaitsevaa maankaltaista Tanis-planeettaa. Siirtolaiset viettävät koko matkan staasissa ja lentomiehistön viisi tiimiä päivystävät aina pari vuotta kerrallaan (ja kahdeksan vuotta horrostaen). Lentomiehistöön kuuluva Bower (Ben Foster) herää äkillisesti autioon alukseen eikä horroksesta heräämisen sivuvaikutuksiiin kuuluva muistinmenetys ainakaan selvennä tilannetta. Virtapiikit ravistelevat alusta ja kulkuväyliä on teljetty umpeen. Pian toinenkin miehistön jäsen (Dennis Quaid) herää staasista yhtä ymmällään. Pyrkiessään aluksen komentosillalle Bower törmää yli‑inhimillisen nopeisiin saalistajiin, jotka vaikuttavat miehittäneen koko aluksen.

Juoniselostuksesta voi hahmottaa elokuvan genren; jonkinlaisesta toiminnallisesta scifi-kauhusta on kyse. Yksinkertaistaminen ei kuitenkaan kannata, koska Pandorumin sisältö on paljon monisäikeisempää ja omaperäisempää mitä ensilukaisu antaa olettaa. Spoilausvaaran vuoksi juonesta ei sen enempää. Event Horizonin (1997), Alien(s)in (1979/1986) ja Descentin (2005) jäljillä kuitenkin liikutaan.

Pandorumin maailma on kylmä, kolkko ja karun realistinen. Alus rakennettu puhtaasti tarkoituksenmukaisista lähtökohdista ihmisten mukavuusnäkökulmat sivuuttaen. Varastotiloissa matkaavat siirtolaiset horrostavat omissa pienissä staasiarkuissaan ja aluksella olijat ovat muutenkin täysin teknologiansa armoilla. Sukupolvien pituinen matka-aika, avaruuden äärettömyys ja tietoisuus oman kohtalonsa nivoutumisesta teräksisen hauta-arkun toiminnallisuuden varaan asettaa hereillä olevien mielet koville. Toisilla stressi johtaa Pandorum-tautiin, jonkinlaiseen avaruushulluuteen. Toiset rakentavat mytologioita järkytyksistä, joista toipumiseen ei riitä heidän rationalisointikykynsä. Teknologia ei lopulta olekaan se heikoin lenkki vaan ihmismieli, joka pakenee tilanteen tarpeeksi kriisiytyessä samoihin elementteihin, joilla jo kivikaudella jäsennettiin maailmaa. Viimeinen linnake on vaistonvarainen eloonjäämisvaisto. Tarinan juonelliset paljastukset ja aluksen kohtalo avautuvat muistinmenestyksen ja psyykkeen häirioiden luomien verhojen siirtyessä syrjään.

Pandorumista kaavailtiin trilogiaa, mutta haaveet kariutuivat huonoon teatterimenestykseen. Alkuperäisen 200 000 dollarin halpaelokuvan muotoutuminen yli 30 miljoonan teatterielokuvaksi oli tosin sekin jo hieno saavutus. Tarinasta löytyy perinteisiä kliseitä, post-alien ‑plagiointia ja viittauksia muihin elokuviin. Mutta paljon enemmän se tuo ruudulle tuoreita ideoita, realistista otetta, juonellisia ja psykologisia hämäyksiä sekä useita päällekkäisiä teemoja. Eikä elokuvan toimivaa atmosfääriä ainakaan huononna se seikka, että lavasteet ja efektit on tehty pääosin perinteisin keinoin cgi:tä välttäen. Pandorum onnistuu paketoimaan nopeatempoisen survival horrorin ja realistisen science fictionin toimivaksi synteesiksi, jollaista näkee ihan liian harvoin.