Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2016

Marker: La Jetée (1962) 28-minuuttinen still-kuvakollaasi on inspiroinut Terry Gilliamin "12 Monkeys":in. Vaihtuva kuva voi olla aivan yhtä voimakas kuin liikkuvakin kuva – eivätkä nämäkään kaikki otokset täysin staattisia ole, yksi vaikuttava liike mahtuu joukkoon: blink and miss! Jossain varhaisaikuisuuden paikkeilla päätin, että elämä on liian lyhyt aikamatkustus-scifin silmukoiden pohtimiseen: silti, onhan tämä aikaansa edellä olevaa visiointia ja estetiikkaa. *****

Iñárritu: Birdman (2014) Nojoo. Michael Keaton on ihan onnistunut vanhennut Michael Keaton, ja liikkuvallekin kuvalle voi nykyään tehdä mitä tahansa, jeejee. Mutta mielestäni tämä ei kestä kriittisempää tarkastelua: melskeen keskeltä käteen jää vain jonkun Redsin tavoin unohtuva sisäsiisti Oscar-rohmu. Ei tämän katsominen nyt harmittanutkaan, mutta kun mukana on vielä tämän hetken starojen namedroppingia, niin aika tulee olemaan Birdmanille erityisen armoton. Sen on ilmeisesti tarkoitus hypnotisoida, muttei temppu oikein onnistu. Ehkä kankaalla se onnistuu. Hyvän elokuvan on kuitenkin toimittava vaikka 10-tuumaisesta mökki-mustavalkotv:stä vahdattuna. Se kunnollinen, tinkimätöin supersankari-introspektio on yhä tekemättä. ***

Chabrol: Que la bête meure (Tämän miehen on kuoltava, 1969) Seesteistä kostofilosofiaa, josta ei kuitenkaan melodraamaakaan puutu. Eräänlainen mausteisempi versio Bressonin L'argentista. Vaikuttavia Technicolor-kasvoja rypemässä moraalisissa harmaavyöhykkeissä. Elokuva on erinomainen todistuskappale siitä, että kyllä ne ranskalaisetkin alakulon taitavat, toisin kuin saatamme olettaa. Musiikkipuolella on vastaava harhaluulo: Ruotsissakaan ei soi pelkkä duuri, vaan kun molliin rupeavat, se onnistuu olemaan monta kertaa synkempää kuin suomalaisten melankolia, Bell- ja Bergman MOT. Avaava, luontevan kaunis kokemus oli tämä kostotoivioretki. Lopun voivat jotkut mieltää teatraaliseksi ja falskiksi, mutta itse pidin. ****1/2

Robertson: Dr. Jekyll and Mr. Hyde (1920) Sujuvasti etenevä klassikkotarina, jossa John Barrymore nimikaksoisroolissaan on aivan lugosien ja chaneyiden veroinen. Mykkäkauhuelokuvien estetiikasta olisi kyllä nykytekijöilläkin oppimista. Ennen oli panostettava eleisiin ja kasvoihin, ja lopputuloksista tuli tehokkaita nykynäkökulmastakin katsottuna. Tätä heittäytymistä ja vääristyneitä naamoja tarvittaisiin yhä pelottelun pohjalle. Katsoin tämän elokuvan säestäjäkollegoideni ja jälkikasvunsa kanssa. Kun 5-vuotiaalta tytöltä katsoi äiti parhaaksi peittää silmät hurjimmissa kohtauksissa, tuli jotenkin hyvä mieli. Ajattomat asiat ovat elämän vogelsuola. Tämä kannattaa tulla elokuun lopulla katsomaan kankaalta Forssaan, niin saatte vielä eerietä pianoa, huilua, harmonikkaa ja hammondia kaupan päälle yeah! *****

Keaton & Bruckman: The General (1926) Kun viettää elämänsä ensineljänneksen pitkälti VHS-kuonan parissa, jää yleissivistykseen väkisinkin Buster Keatonien mentäviä rotkoja. Todella, todella soljuva komediasävytteisen toimintaelokuvan klassikko. Tämän mielsi jopa kolmiodraamaksi, sen verran vahva The General ‑veturin läsnäolo on. Junapääosaesittäjän Oscar! Kyllähän tämän sotaelokuvienkin top-listaan voisi lukea. Erityisen freesiksi The Generalin tekee se, että USA:n sisällissodan sankari on etelävaltioiden mies. Eiköhän jo tässä vaiheessa uskalla suositella tätä kelle tahansa ensimmäiseksi Keaton-elokuvaksi, etenkin, jos ei parikymmenminuuttisten kohelluskomedioiden genrestä niin välitä: senverta on seesteinen ja ehyt, aikoinaan raivostuttavan typerästi kritisoitu klassikko tämä. *****

Keskikesä 2016 ei ollut täydellinen ennen kuin sain fiksiä Marx-vieroitusoireisiin. Nuo viisi Paramount-klassikkoa tuli jälleen katsottua, vaivatta. Jos minulla olisi aikakone, en tuhlaisi sitä mihinkään hitlerintappoprojekteihin, vaan Paramountin taivutteluun jatkamaan Marxien elokuvadiiliä. Kunpa olisivat saaneet jatkaa tällä "millään ei ole mitään väliä"-konseptilla.

Florey & Santley: The Cocoanuts (Kookospähkinöitä, 1929) Tämähän on vielä lämmittelyä, mutta ovathan tanssinumerot vaikuttavia ja Margaret Dumont läsnä. Valloittavaa viihdettä, jonka seassa Marxit esittelevät hersyviä kikkojaan. Toisteisuus syö kokonaisuutta jonkin verran: "When My Dreams Come True" soi turhan monasti, ja veljeskatras pääsee muutenkin hiukka hitaasti vauhtiin, mutta silti Kookospähkinöitä on täysin tasavertainen myöhempien hassuttelujen kanssa. ****

Heerman: Animal Crackers (Koirankeksit, 1930) Groucho Marx piti tätä parhaimpana veljesten Paramount-viisikosta. Jos se paras pitää välttämättä valita, noussee pääkriteeriksi valitsijan suhtautuminen musiikkinumeroihin. Itse edustan koulukuntaa, jossa Marxien nyt vaan pitää musisoida elokuvissaan, tuoden ihmisille kauneutta hersyvyyden mosaiikkipalojen tilkkeeksi. Jos ei jostain syystä pidä Chicon ja Harpon piano- ja harppunumeroista, on valinta itsestäänselvästi myöhempi Duck Soup. Mutta tämä on se Marx-veljesten elokuvan huippulaatuinen, sopivan rosoinen arkkityyppitykitys musiikkiesityksineen kaikkineen. Olletikin, kun se käytännössä pakollinen kontrastihahmo, "viides Marx" Margaret Dumont on nytkin mukana. Hooray for Captain Spaulding! Uskomatonta, että tämänkin elokuvan meinattiin antaa aikoinaan hapertua olemattomiin. *****

McLeod: Monkey Business (Neljä nolattua neroa, 1931) Marx-veljekset onnistuvat kyllä valloittamaan sydämet laivaympäristössäkin, joskin aivan sitä terävintä kärjekkyyttä ei ole kautta linjan juurikin noiden rajattujen puitteiden vuoksi. Räiskyvä kvartetti loistaa eniten räiskyvästi vaihtuvissa puitteissa. Traagisesti kuollut Thelma Todd on todella viehättävä dumontinpaikkaaja, ja hulvatonta kamaa on siroteltu tasaisesti matkan varrelle. Loppuselvittely lato-olosuhteissa on kuitenkin mielestäni harmillisen yksitotinen mäiskintä, jollaisen yläpuolella Marxit yleensä ovat. Mietittyys ja ajatelluus puuttuvat. Mutta hei: mainiohan tämä toki silti. ****

McLeod: Horse Feathers (Hevosen sulat, 1932) Ytimekkäästä kestostaan, upeasta "Everyone Says I Love You"-piisistä ja totutun mainioista oivalluksistaan huolimatta sijoittaisin tämän vähiten erinomaiseksi Marx-veljeiden Paramount-elokuvaksi. Ongelma ei ole yliopisto-tapahtumaympäristössä, vaan siihen niveltyvässä jenkkifutiksessa. Niin hervotonta rymellystä kuin kentällä loppuhuipennuksessa nähdäänkin, ja niin paljon Monkey Businessin loppuhuipennusta parempi kuin se onkin, eivät nuo jenkkifutiit ja baseballot vain onnistu innostamaan tällaista europaskiaista. Ameriikanpesishän oli peräti pilata Naked Gunin, onneksi Horse Feathers onnistuu kunniakkaammin. Mutta sekä tässä että Monkey Businessissa on selvästi ajateltu, että lopussa pitää olla jonkinlainen kliimaksi. Eikä moinen aristoteliaaninen hohhoijaa-tyypittely mielestäni oikein sovi marx-ajatteluun. Mieluummin katson noita kolmea muuta, joiden loput ovat ehtaa aivansama-haistapaskaa. ****

McCarey: Duck Soup (Neljä naurettavaa naapuria, 1933) No, Duck Soup on Duck Soup. Elokuvalle pitäisi myöntää jonkinlainen maailmanparannus-Oscar. Se on varmasti pelastanut miljoonia ihmishenkiä. Aina kun vitutus kasvaa sietämättömäksi, pitää katsoa Duck Soupin peilikohtaus. Margaret Dumont patsastelee taas parhaimmillaan, ja kokonaisuus on timantiksi viilattu, vaikka/koska (tarpeeton yliviivataan) musiikkinumerot puuttuvat. Duck Soup ei myöskään vanhene: se on ajankohtainen etenkin nyt, kun maa toisensa jälkeen näyttää saavan johtoon omat Rufus T. Fireflynsä. Kyllä tämäkin on merkillepantava sotaelokuva siinä missä esim. Keatonin The Generalkin.

Pelleilen yli viisillä tähdillä vain Duck Soupin kohdalla. Sen fiilis ja anarkistiset komediamallit ovat olennainen osa minua, uskontoni. En tarvitse tatuointeja, minulla on Duck Soup. ******

Naboer (2005): Yllättävän tylyksi etenevä norjalainen mysteeritarina, jossa alkuun ärsytti loputtomat käytävät. Onnistuu porautuun hienosti päähenkilön mielenmaisemaan. 4/5

Lunacy (2005): Ei aivan yhtä hyvä kuin mitä ensimmäisellä katsomiskerralla. Kiinnitin paljon enemmän huomiota liha-animaatioihin. 4/5

Schneider vs. Bax: (2015): Pitkästä aikaa musta komedia, joka nauratti. Huiput hahmot ja erikoisella tavalla ahdistava miljöö. 3/5

Preacher (2016): Legendaarisesta 90-luvun sarjakuvasta on väännetty TV-sarja. Ensimmäiset 6 jaksoa katsonneena, voin olla tyytyväinen tulokseen. Preacher-sarjakuvat ovat vielä tänäkin päivänä rohkeita eivätkä ne olleet kuullutkaan poliittisesta korrektisuudesta tms aikoinaan . Rikkoivat monta viihdeteollisuuden tabua . 2016-luvun tv-sarja on paljon poliittisesti korrektimpi. Gore on maltillista, vaikka harvemmin tv-sarjoissa nähdään graafisia moottorisahateurastuksia. Seksiä ja paljasta pintaa on näkynyt vasta aika vähän. Se mistä tykkään on, että loistavat hahmot ovat pääosin tallella (vaikka ovatkin vähän vesitettyjä, lukuunottamatta Cassidyä ja kahta enkeliä) mutta tarina on muutettu lähes täysin. Näin homma ei tunnu Watchmen-elokuvan tyyliseltä saman toistolta. Pappimeininkiä on alussa aivan liikaa ja country-musiikkiin tottuminen kestää hetken (sarjakuvissa ei ole onneksi ääniä). Länkkärijyrääjästä en ole vielä varma... Fanina annan 4/5

74- King: Twelve O'Clock High (Kovo), Veteraani Kingin maineikas vakava sotadraama ylikuormitetun pommikonelaivueen taistelusta väsymystä vastaan. Hienosti tehtyä laatudraamaa hyvillä näyttelijöillä, joka ei sorry patrioottiseen lipunheilutteluun vaan keskittyy kuvaamaan sotastressiä johdon tasolla. ****

75- Reed: Outcast of the Islands (Kovo), Carol Reed tunnetaan lähinnä Kolmannesta miehestä (ja Neljän tuulen talosta), ja Outkast of the Islands hieman avartaa Reediä "pimeänä maanosana". Joseph Conradin kirjaan perustuvassa tarinassa britti- imperiumin peräkylässä sikaileva pikkuluuseri koittaa parantaa taloudellista asemaansa sekaantumalla paikallisten (Malakan alueen) heimojen ristiriitoihin. Ja siitähän ei hyvää seuraa. Trevor Howard vetää hyvän pääroolin turhautuneena ylimielisenä nilkkinä ja koko asetelma on kiinnostava. Lopputulosta on kuitenkin pakko pitää pettymyksenä, sillä Reed vie tarinansa liikaa epäsympaattisen päähahmonsa keskeisyyteen, eikä saa rakennettua kiinnostavaa kontekstia surkun ympärille. Howard oli kyllä yksi luontevimmista näyttelijöistä tulkitsemaan mulkkuja. **

76- Hill: Hard Times (The Streetfighter) (Kovo), Vähemmän, mitä osiensa summa. Sinänsä toimiva kässäri ei tarjoa yhtään koukkua, mitä ei arvaisi ennalta. Pula- ajan maailma on uskottava, mutta halvanoloisesti lavastettu. Hillin ohjaus on jämäkkää, mutta ei yllätä. Bronson on niin etäisen kylmä, että sekä buddy- että rakkausjuonet jäävät puolittaisiksi. Helposti katsottavaa, mutta potentiaalia olisi ollut enempäänkin. **1/2

77- Thurmeier & Chu Ice Age: Collision Course (Leffassa 3D), Todella heikko ja turha jatko-osa jo ennestään keskinkertaiselle franchiselle. Pääosassa on nyt Sidin sijasta karismaton ja piinaavan keskiluokkainen Mannyn mammuttiperhe ja meininki on aivan uskomattomalla tavalla kuin suoraan jostain Eisenhowerin ajan tusinakomediasta. Juoni on tylsä, hahmoja on liikaa, kaiken päällä on innoton päättömän kohkaamisen leima. Pitkästyttävää paskaa tämä. *

78- Margeriti: Dynamite Joe (Joe L'implacabile) (Kovo), Hauska ja menevä James Bond- mausteinen spagu (en halua käyttää termiä komediaspagu vaikka Joe:ssa paljon sitäkin on), missä dynamiittia paukutteleva agentti Joe Ford (Rik van Nutter, tunnettu mm. elokuvasta Pallosalama) lähetetään Arizonaan selvittämään kultaryöstöjä. Margheriti antaa Nutterin velmuilla kahden kissan loukussa ansapaikasta toiseen aseenaan vain Bondmainen nokkeluus. Ja dynamiitti. Sujuva juoni, hieno laajakuvakuvaus, Margheritin tavaramerkki pienoismallit ja Lupsakka nutter takaavat tässä nautinnon. ***1/2

sorsimus (11.7.2016 16:10)

Ice Age: Collision Course (Leffassa 3D), Todella heikko ja turha jatko-osa jo ennestään keskinkertaiselle franchiselle. Pääosassa on nyt Sidin sijasta karismaton ja piinaavan keskiluokkainen Mannyn mammuttiperhe ja meininki on aivan uskomattomalla tavalla kuin suoraan jostain Eisenhowerin ajan tusinakomediasta. Juoni on tylsä, hahmoja on liikaa, kaiken päällä on innoton päättömän kohkaamisen leima. Pitkästyttävää paskaa tämä. *

Yhtäläisenoloiset tuntemukset tuntui harteilla jo toisen jatko-osan ilmestyttyä, ja olikin surullista huomata kuinka katsojana ajautui yhä kauemmaksi kaikesta siitä, mitä tekijät itse tuntuvat (yhä?) pitävän hauskimpana komediallisena saavutuksena sitten Chaplinin. Kakkososasta eteenpäin yksinomaan jyrsiksen edesottamusten näkeminen on tuntunut täyttävän odotuksia edes jollain tasolla.


Edit. Tuo hahmokatraan kasvattaminen on yksi kirosana, johon ei olisi pitänyt sortua alun alkaenkaan. Ensimmäinen osa on yksinoikeutetusti kurko, ja jatko-osien kertakatselua kestävämpää komediaa.

Rolf de Heer : Bad Boy Bubby (1993) ***½

Jack Nicholsonin ja Jouko Turkan risteykseltä näyttävä Bubby (Nicholas Hope) irtautuu äitinsä helmoista ja lähtee maailmalle. Premissinä vielä se, että Bubby on viettänyt koko ikänsä pienessä kämpässä tietämättä ulkomaailmasta mitään muuta kuin sen että luuli että ulkoilmaa ei pysty hengittämään koska se on niin saastunut. Lisäksi Bubby ei pysty puhumaan kunnolla ja lähinnä imitoi muita ihmisiä ympärillään. Omalaatuinen elokuva jossa alussa katsoja vedetään pariinkin otteeseen kölin alta, mutta lopulta katsomiskokemus muodostuu varsin antoisaksi. Parasta antia on Bubbyn keikat pubibändin laulajana.


Nicole Kassell : The Woodsman (2004) ***½

Kevin Bacon esittää pedofiliasta 12 vuoden tuomion saanutta miestä, joka yrittää nyt paluuta arkeen. Hän saa armosta töitä sahalta ja yrittää samalla startata uutta ihmissuhdetta, jota miehen historia vielä pahasti varjostaa. Hyvin näyteltyä pienimuotoista draamaa.


Albert Pyun : Nemesis (1992) **½

Kyborgipoliisi Alexin on yritettävä estää toista kyborgia luovuttamasta salaista tietoa kyborgiterroristeille, jotka sotivat ihmisiä vastaan. Elokuvassa USA ja Japani ovat yhdistyneet ja kansainvälistä poliisitoimintaa vetää LAPD (eli WTF?). Elokuva rippaa niin Terminatoria kuin Robocopia, joka ei sinänsä haittaa. Elitistin arvostelua opponoin siinä mielessä, että kyllä Nemesis paikoin laahaa pahastikin, johtuen Pyun ohjauksesta, mutta toki toimintakohtaukset sinänsä ovat viihdyttäviä kuten arvostelussakin on sanottu.

Yves Boisset: Le Juge Fayard dit "Le Sheriff" (1977) ***½


Huoltoaseman ryöstön jäljet johtavat niin korkealle talouselämän ja politiikan huipulle, että tapausta tutkiva nuori ja idealistinen tuomari joudutaan toimittamaan pois päiviltä. Kiva nähdä Patrick Dewaere vaihteeksi kravattikaulaisena kunnon kansalaisena.


Raffaello Matarazzo: Fumeria d'oppio (1947) **½


Oopiumin orjaksi ajautunut nuorimies lavastetaan syylliseksi murhaan, ja asiaa selvittävä sisko saa avukseen kovanyrkkisen mutta hyväsydämisen alamaailman edustajan. Rutiinimaisessa dekkaritarinassa on muutama mielenkiintoinen kohtaus.


Alfred Hitchcock: Marnie (1964) **½


Hitchcockin ote alkaa jo lipsua, mutta vähintäänkin mielenkiintoinen leffa silti.


Liu Chia-liang: My Young Auntie (1980) ****


Tarinassa olisi ollut aineksia syvällisempäänkin Hongkongin historian käsittelyyn, mutta hyvä näinkin. Laatukungfua ja hienoja hidastuksia.

The Equalizer – Oikeuden puolustaja (2014) Harvemmin enää kohtaa elokuvia, joissa tekijöiden tavoitteet vaikuttaa valtaosin saavutetuilta suhteessa hyödynnettyihin tehokeinoihin ja kuvattuun symboliikkaan, jotka näyttäytyy toisinaan liiankin tutussa valossa tietyiltä osin. Genre tuntuu usein ydintä myöden loppuun kalutulta luulta, vaikkei floppituotantojen noidankehään kyllästynyt aina jaksaisikaan äänestää jaloillaan, optimisti kun tässä mielessä on. Ilman sitä olisi tämäkin uskoakseni jäänyt näkemättä. Aniharvoja (uudempia) leffoja, joka on tullut katsottua kahdesti vain vuorokauden väliajalla. Enempää alleviivaamatta: vähäeleisen pääroolin vetävän Denzel Washington'in vakuuttavimpia suorituksia. Tuskin maltan odottaa hetkeä, jolloin herra harmaantuu oikein tosissaan ja tekee Harry Brown'it. Tällaista syntyy, kun kuvasta pois jätetään täysin turhanpäiväinen parisuhdeperseily ja muu nynnyily, myönnetään vastakkaiselle sukupuolelle surutta korkeintaan sivurooleja ja keskitytään olennaiseen. Ansaitut erityiskiitokset katsojan huomioonottavasta, ja ajoittain hyvinkin levollisesta kameratyöskentelystä sekä salonkikelpoisesta soundtrackista.

"The film's test screenings received the highest scores and most positive reactions of any R-rated Sony film."


...No shit?!

Pieni katseluspurtti näin keskikesään.

79- Evans: The Raid (Kovo), Tykkäsin. Suoraviivainen sisältö tarjoiltuna koreassa paketissa. Toimii. Viihdytti ja ällistytti yhtälailla. ****

80- Dearden: Cage of Gold (Kovo), Ealing draamaa, missä hehkeä Joan Fontaine painiskelee kahden miehen loukussa 40-luvun loppupuolen Lontoossa. Tarina itsessään ei uusia uria auo ja ulkoiset puitteet lavastuksen ja kuvauspaikkojen muodossa juurikaan luo spektaakkelin tunnetta. Mutta Dearden ohjaa Fontainea herkällä kädellä ja vetää lopputuloksen plussan puolelle. **1/2

81- Gilling: The Brigand of Kandahar (Kovo), Intia- halpis Hammerilta ei vakuuta Oliver Reedin läsnäolosta huolimatta. Raukea ohjaus ja toisesta leffasta lainatut taistelukohtaukset tuovat kalkkunamaista esanssia hätäisenoloisesti kyhättyyn seikkipätkään. *1/2

82- Powell: Split Second (Kovo), Pienessä kulttimaineessa paistatteleva näyttelijänä paremmin tunnetun Dick Powellin ohjaama Split Second on kelpo panttivankinoiri. Muttei enempää. Isohko henkilögalleria pitää juonenkäänteet rivakoina ja komeljanttareista parhaiten vetävät nimenomaan naiset Jan Sterling ja Alexis Smith. Atomiajan noirina SS on sukua Kiss Me Deadlylle, mutta aivan sen outous- sfääreihin SS ei yllä. Heikoin lenkki on sinänsä toimivaan panttivankidraamaan ympätyt melodraama- osiot. ***

83- Akerman: Saute ma ville (DVD), Akermanin esikoislyhäri on kiinnostava post- uuden aallon harjoitustyö jossa on jo paljon Jeanne Dielmanin teemoja, tosin kepeämmin käsiteltyinä. **1/2

Sitten tuli katteltua Eclipsen Chantal Akerman in the 70s- boksi:

84- La Chambre, Akerman vietti aikaa Nykin avantgarde piireissä ja se näkyy luonnollisesti New York "trilogian" filmeissä. Lyhäri La Chambre on Brakhagemainen yhden huoneen kameranpyöritys ilmeisine meriitteineen. Ja rajoitteineen. **

85- Hotel Monterey, on puolestaan jo pidempi mutta yhtälailla "puhtaan visuaalinen" essee, missä kamera tutkii (jumalaisen kauniisti valaistua) otsikon hoteelikiinteistöä ohjaajalle tyypillisesti viipyilevin otoksin. Mennään kellarista katolle tässä. **1/2

86- News From Home, Trilogian kolmas osa on jo enemmän Akermania mitä NY avantgardea, eli tässä ollaan siirrytty autobiografiselle puolelle. Hotel Montereyn tapaan Akerman näyttää kuvissa New Yorkia, tällä kertaa kadun tasolta, metroista ja auton ikkunasta samalla lukien äitinsä lähettämiä porvarillis-sävytteisiä ja hieman passiivis agressiivisia kirjeitä Brysselistä. Toimii. Joillekin tosin ei ehkä pitkän elokuvan keston verran. ****

87- Je tu il elle, Mustavalkoisessa esikoispitkässään Akerman esittää sydänrikkoista naista, joka neljässä episodissa käy läpi nimen pronominit. Nähdään (oikeammin kuullaan) kun Akerman antaa käsihoitoa rekkakuskille (nuori Niels Arestrup!) ja leffa huipentuu kunnon lepakkoseksiin "ellen" kanssa. Ihan OK, mutta ei vielä Jeanne Dielmanin tasolla tämä harjotustyö. ***

88- Les rendez-vous de Anna, Boksin perinteisin leffa vaikka vauhdikkaksi ei tätäkään voi haukkua. Tässä kuvataan belgialaisen elokuvaohjaajan arkea promootiohulinoissa, eli autobiograafisilla poluilla tässäkin vahvasti mennään. Jumalaisen kauniisti kuvattu on tämäkin, ja kaikin puolin hieno leffa. Mutta jotain Jeanne Dielmanin ehdottomuudesta on kadotettu nyökkäämällä tavanomaisen draaman suuntaan. ****

89- Forsyth: Superchick (Kovo), Hauska 70-luvun sexploitaatioleffa oli mukava vastalääke Akermanin kuivakalle taiteelle. Lentoemon kolmoiselämää kuvittava kömpelö raina on ikkuna viattomalle 70-luvulle missä lahkeet olivat leveät ja kaikilla oli kung fu hallussa. Mistä puheen ollen täytyy mainita, että kohtaus missä pääosan supergimma pistää dojolla jauhot suuhun japanilaiselle senseille on ehkä huonoin koskaan tehty kung fu- koreografisointi. Ja erikoismaininta vielä John Carradinelle pienestä sivuroolista entisenä kauhuleffatähtenä, joka harrastaa kartanossaan sidontaa ilman kukkia. Surkea leffa mutta tykkäsin. **1/2

90- Wright: Scott Pilgrim vs. the World (Kovo), Paljon kehuttu teiniromanssi- actioni oli pitkälti hehkutusten arvoinen. Etenkin alkupuolella Michael Cera vetää todella hyvin nimiroolissa jonkinlaisen nörtin ja supersankarin sekoituksena. Wrightin ohjaus on alussa myöskin sävykästä, mutta Jason Schwartzmanin astuttua kuviin leffa heikkenee ja siirtyy päättelemään juonta unohtaen henkilönsä kokonaan. Viimeisen parin minuutin ratkaisut on heikosti perusteltuja ja alun lupaus "oikeista" henkilöistä on muisto vaan. Silti: ***

91- Winner: The System (Kovo), Michael "Death Wish" Winnerin kiinnostavampaa tuotantoa on tämä uuden aallon vaikutteinen nuorisokuvaus, missä brittiläisen lomakaupungin osa-aika gigolot jahtaavat lomasutturaa aikuistumisen kynnyksellä. Rosoinen leffa on parhaimmillaan kiehtova ja pahimmillaan kliseinen, mutta kokonaisuus jää plussan puolelle. Winner ohjaa mukavan visuallisella otteella, pikkukaupungin tuntu tulee hienosti osaksi katkeransuloista tarinaa. Ja iso plussa tietysti Oliver Reedistä, gigolojen päälliköstä joka "ei koskaan rakastu". Kunnes... ****

92- Huston: The Barbarian and the Geisha (Kovo), John Wayne japanissa- tyypin eksotiikkaleffa, jonka studio vei Hustonilta käsistä jopa siinä määrin, että ohjaaja pyysi nimensä poistoa krediiteistä. Wikipedian mukaan Wayne pisteli jopa Hustonia turpaan kuvauksissa "taiteellisten erimielisyyksien" nimissa. No ei tämä nyt niin paska ollut, tavanomainen löyhästi historiaan perustuva eksoottinen Hollywood- romanssi. Charles Clarken upea technicolor/ cinemascope kuvaus on maininnan arvoinen. **1/2

93- Fletcher: Absolutely Fabulous: The Movie (Leffassa), Miksi, oi miksi sitä ei vielä tähän ikään ole oppinut, että brittikomedioiden leffajohdannaiset on kaikki todella surkeaa kuraa. Niin tämäkin. *

94- Forbes: King Rat (Kovo), James Clavellin suosikkikirjan Hollywood- filmatisointi on ihan OK sotavankileiridraama Hollywoodin lamakaudelta. Jostain syystä mustavalkoisena kuvattu leffa on dramaattisempi, mitä muistan kirja olleen. Forbesin ohjaus ei oikein löydä toimivaa sävyä sodan julmuuden ja jekkuilevien jermujen välillä ja kun pituuttakin on 2h15min ei tästä klassikkoa saa tekemälläkään. Pääosassa on korkeintaan kakkosluokan tähti George Segal, mikä ei myöskään auta asiaa. Sivuosissa on paljon luotettavia brittiläisiä teatterinäyttelijöitä, eli siltäkin osin draamapuoli toimii komediaa paremmin. **

95- Smith: Red State (Kovo), Tässä taitaa itse leffaa kiinnostavampi näkökulma olla Smithin yritykset rimpuilla eroon perinteisistä levityskanavista ja rahoitusmalleista, osin toki edellisten leffojensa keskinkertaisen menestyksenkin ajamana. Toinen pointti on se, että jos ei tietäisi niin tätä en ainakaan minä tunnistaisi Kevin Smith- leffaksi, vaikka toki miehen tavaramerkki- dialogi on leffan parasta antia, tosin enempi dramaattisena tällä kertaa. Ja se onkin leffan paras anti. Muuten Smithin askel kauhutoiminnan puolelle paljastaa, että jo aikanaa Dogmaa vaivannut pulma on edelleen paikalla: Smith ei osaa tehdä visuaalista elokuvaa. Kaikki hyvä tulee sanojen kautta. Ylikorostettu digikuvaus ja värinmäärittely tuo vielä kaiken päälle halpuuden tunnun. Homman kusee lopullisesti se, että Smith leikkaa itse omat leffansa ja haksahtaa samaan ansaan mitä Robert Rodriquez useimmiten, suurempien jaksojen rytmityksen kokonaisuudessa kusee. Silti, ihan miellyttävä ja sopivan mittainen viihdepätkä. **1/2

96- Capone: 2047: Sights of Death (Death Squad) (DVD), Italialaista genre-elokuvaa vuodelta 2014! Perinteiset osa-alueet on paperilla kohdallaan: Hollywoodin hylkimiä vanhoja tähtiä kunnon kaarti, ohjaajana Body Countin käsikirjoittaja Al Capone ja genrenä scifi- toiminta. Eli tästä haluaisi pitää todella paljon. Mutta kun ei niin ei. Ongelmat alkaa todella heikosta ja sekavasta kässäristä, mitä ei pysty seuraamaan vaikka haluaisi. Hahmojen motivointi jää katsojan arvailujen varaan ja legendaarinen näyttelijästö (Kill Bill meets Blade Runner) jätetään haahuilemaan halvoissa lavasteissa ilman mitään tekemistä. Ja kun vielä poistetaan perinteisistä vahvuuksista musiikit ja gorettelu niin jäljelle jää jöötiä. Yök. *

97- Guillermin: The Blue Max (DVD), Ison budjetin Ensimmäisen Maailmansodan saksalaisista lentäjistä kertova filmatisointi tukehtuu valtaviin puitteisiinsa. Isolla vaivalla kuvattujen vakuuttavien ilmataistelujen välissä pyöritellään kepeää luokkadraamaa ilman mitään tolkkua tahi kipinää. Kaikki päähahmot ovat peusteellisen epäsympaattisia, mikä ei olisi ongelma jos itse kerronta ei vetelisi totaalisen perinteisillä urilla. Pituuttakin on 2.5h, eli perslihakset on kovilla. Ei näin. *1/2

98- Hamilton: The Party's Over (Kovo), Hyvä nuorisokuvaus Lontoon svengaavalta 60-luvulta. Bond ohjaaja Guy Hamilton maalaa hienon ja suttaisen freskon Notting Hillin ja Chelsean alueen beatnik/hippi yms nuorisohylkiöistä, jotka ovat hylänneet ylemmän keskiluokan kasvatuksen jatsin, modernin taiteen ja sekalasein paneskelun edeltä. Tässäkin hahmot ovat perin juurin epäsympaattisia, mutta se on koko jutun pointti. Etenkin pääosan Oliver Reed vetää hyvän roolin pahantuulisena jenginjohtajana. Tämä taitaa olla niin lähellä itse asiassa Gialloa, mitä Brittileffassa on koskaan tehty, alun esittelyjen jälkeen leffa huipentuu hyvin rakennettuun selvittelyjaksoon, missä lyhyiden tapahtumien kautta tutkitaan amerikkalaismallin katoamista ja sen seurauksia riitaisan yhteisön lojaliteetteihin. ****

99- Dmytryk: Till the End of Time (Kovo), todellinen outous, sodasta palaavien miesten sopeutumista takaisin yhteiskuntaan dramatisoiva Hollywood draama ei vakuuta, mutta kiehtoo erikoisuudellaan. Tässä mennään tarinan ja hahmojen suhteen ihan pikkukaupungin arjen tasolla, mutta muuten sävy on samaan aikaan kärjistetyn melodramaattinen. Todella outo kombinaatio. Robert Mitchum tuntuu "liian suurelta" roolihahmoonsa nähden ja Guy Madisonin näytteleminen on karmeaa. Dorothy McGuire sotaleskenä vakuuttaa kuitenkin naispääosassa. Kannattaa katsoa kerran, vaikka liiallinen melodramaattisuus yhdentekevistä asioista alkaa kyllästyttämään noin tunnin kohdalla. **

sorsimus (21.7.2016 13:35)

97- Guillermin: The Blue Max (DVD), Ison budjetin Ensimmäisen Maailmansodan saksalaisista lentäjistä kertova filmatisointi tukehtuu valtaviin puitteisiinsa. Isolla vaivalla kuvattujen vakuuttavien ilmataistelujen välissä pyöritellään kepeää luokkadraamaa ilman mitään tolkkua tahi kipinää. Kaikki päähahmot ovat peusteellisen epäsympaattisia, mikä ei olisi ongelma jos itse kerronta ei vetelisi totaalisen perinteisillä urilla. Pituuttakin on 2.5h, eli perslihakset on kovilla. Ei näin. *1/2

Erikoistahan The Blue Maxissa (***½) oli se, että varsinaista sankaria ei elokuvassa ollut, vaan päähenkilö muuttui perussympaattisesta altavastaaja-hahmosta täydelliseksi kusipääksi liiallisen kunnianhimon takia. Ihan kiinnostava draaman kaari minusta. Ja kyllähän The Blue Max kannattaa katsoa jo niiden ilmataistelukohtausten ja lentostunttien takia: donnerwetter mitä tykitystä!

Matti Erholtz (22.7.2016 02:09)

sorsimus (21.7.2016 13:35)

97- Guillermin: The Blue Max (DVD), Ison budjetin Ensimmäisen Maailmansodan saksalaisista lentäjistä kertova filmatisointi tukehtuu valtaviin puitteisiinsa. Isolla vaivalla kuvattujen vakuuttavien ilmataistelujen välissä pyöritellään kepeää luokkadraamaa ilman mitään tolkkua tahi kipinää. Kaikki päähahmot ovat peusteellisen epäsympaattisia, mikä ei olisi ongelma jos itse kerronta ei vetelisi totaalisen perinteisillä urilla. Pituuttakin on 2.5h, eli perslihakset on kovilla. Ei näin. *1/2

Erikoistahan The Blue Maxissa (***½) oli se, että varsinaista sankaria ei elokuvassa ollut, vaan päähenkilö muuttui perussympaattisesta altavastaaja-hahmosta täydelliseksi kusipääksi liiallisen kunnianhimon takia. Ihan kiinnostava draaman kaari minusta. Ja kyllähän The Blue Max kannattaa katsoa jo niiden ilmataistelukohtausten ja lentostunttien takia: donnerwetter mitä tykitystä!

Samaa mieltä, se päähenkilön kehityskaari on kiinnostava, mutta ongelmana mulla oli tässä se, että todella iso osa leffasta on ilmataisteluja, ja kun kukaan henkilöistä ei ole sympaattinen ei henkilöiden puolesta jännitä. Koko ilmasirkus menettää kaikessa komeudessaan tehoa ja muuttuu ulkokohtaiseksi ja puuduttavaksi. Vasta ihan loppukohtauksessa ja ratkaisussa päästään henkilöhahmojen ja teemojen tasolla sille aluelle, missä oltaisiin voitu vierailla jo aiemmin. Paradoksaalinen ja kiinnostava leffa, mutta osat eivät rakenna tiivistä kokonaisuutta ja ylenpalttinen kesto vie tehoja.

Keaton & Reisner: Steamboat Bill Jr. (Laivakalle nuorempi, 1928) Katastrofielokuvan juurillahan tässä ollaan, ja huipennus on vastaansanomattoman henkeäsalpaava. Mutta käsi sydämelle: ovatko sitä edeltävät, verraten harvafrekvenssiset jekut ja oivallukset nyt niin kovin ihmeellisiä ja klassikkostatuksen arvoisia? Sympaattinen muotopuolihan tämä suurtuotanto toki on. Tietenkin kokonaan oma juttunsa on se ainainen Keatonin ja Chaplinin "kumpi on parempi"-mittelö. Tämäkin elokuva edustaa tyypillistä Keatonia siinä mielessä, että maailma on armoton ja julma, ukuleletkin rikotaan, ja Keatonin surullisen hahmon on vain sopeuduttava, orastava idealismi haudattava. Minusta se on surullista, ja kääntää väkisinkin Chaplinin humanismin kannattajaksi tässä dikotomisessa diskurssissa. ****

Keaton: Sherlock, Jr. (Kovaa kyytiä ja kaunokaisia, 1924) Tämän Keaton-täyspitkän luovasta hulluudesta pidin kovasti. Elokuva elokuvassa ‑kerronnan virstanpylväs. Mainioita gagi-innovaatioita, ja tämän elokuvan kohdalla huomaa myös, miten Keaton on satsannut erityisesti loppukohtausten laatuun. Loppuhan jää useimmille mieleen parhaiten, joten sen on oltava erityisen hyvä ja hauska. Se olisi hyvä monen nykypäivän elokuvantekijänkin muistaa. Tämän ehkä näyttäisin ensi-Keatoniksi noviisille. *****

Keaton & Blystone: Our Hospitality (Ruutia, räminää ja rakkautta, 1923) Huimasta vesiputous-kliimaksistaan tämä klassikko varmaankin parhaiten muistetaan, mutta toisin kuin Steamboat Bill Jr.:ssa, Keaton saa esittelyt ja kehittelyt elämään kekseliäällä tavalla. Vaikka kokonaisuus onkin näytelmällinen ja enimmälti sisätiloissa tapahtuva, on kohellus verratonta, ja uudelleenkatseluarvo kympissä. ****1/2

Smith & Blaché: The Saphead (Pilkkapökkelö, 1920) No, jostainhan oli Buster Keatoninkin kokopitkien uransa aloitettava. Mies on tämän perussympaattisen, mutta etenkin loppusuorallaan hyvin kömpelön

draamanäytelmän valopilkku pelkällä olemassaolollaan. Varhainen saippuaoopperaelokuva on kiintoisa kuriositeetti, joka muistuttaa, että komediallinen sivuhahmo on melodramaattiseen tarinaan ihan ok piristysruiske, kunhan roolissa on tekijämies. ***

Keaton: Battling Butler (Rakkaus ja romahdus, 1926) Nykynäkökulma on vanhoille nyrkkeilyaiheisille mykkäkomedioille sangen armoton. Aihe ei ole kovin antoisa, eikä suo koomikollekaan oikein kummempia eväitä kuin "koita nyt huitoa paljon eri tavoin ja olla mahdollisimman hauska". Onneksi Keaton on sen sortin akrobaatti, että pystyy kannattelemaan tätäkin kokonaisuutta, ja kehien ulkopuolelle on saatu kirjoitettua oikein hauskaa pihviä. Loppuhuipennuskaan ei mene kuten saattaisi etukäteen arvella, vaikka julman maailman kirous sitä vaivaakin. Keatonin on jälleen kerran osaltaan sopeuduttava erityisen armottoman maailman raameihin ja vastattava sen miehenä olemisen vaatimuksiin. In Buster Keaton's world freedom is not for pussies and pussy is never free. ****

Wright: Scott Pilgrim vs. the World (Scott Pilgrim vastaan maailma, 2010) Mikä hemmetti minun verkkokalvoihini oikein osui. Kehuttuhan tämä on ja kulttielokuvaksikin leimattu, eikä aivan syyttä. Eräälainen rento, rock-henkinen nuorisoelokuvakuvaustyyli on viety aivan tappiin saakka, näyttelijät ovat todella karismaattisia, ja lopputulos on paikoin oikeinkin hauska, mistä suurin kiitos kuulunee brittiohjaajalle. Komediallinen rytmitaju on niin hallussa, että oikeastaan on harmi, että elokuva lähtee jossain vaiheessa lentoon. Voisi ehkä jopa sanoa suihkukoneen karkaavan käsistä.

 Tyhmä, mutta viihdyttävä. Harmillisesti myös viihdyttävä, mutta tyhmä. ***1/2

Malle: Pretty Baby (1978) Maailma, eläinlajimme ja moraalimme pienoiskoossa. Paheksujien olisi oikeastaan syytä huokaista helpotuksesta, ettei Malle vetänyt visiotaan dokkarirealismiin saakka. Nyt keikutaan erittäin tyylikkäästi ja aivan tarpeeksi tehokkaasti karikatyyrien rajamailla, mitä alleviivaavat Sven Nykvistin jumalaisen upeat kuvat. Monen otoksen stillistä kelpaisi kehystää dekadentti taulu! Pretty Babyn prosessointien ongelma on mielestäni se, että Bellocqia, sitä pahista, halutaan selitellä liikaa. Minusta miehen mystisyys on olennainen osa elokuvan kiehtovuutta. Hän vain ilmestyy kuvioihin ja hengaa sivustakatsojana loppuun saakka. Sitä y-kromosomististen elukkain sisäistä paloa, joka nykyään manifestoituu pattayoilla, filippiineillä, tallinnoissa ja reeperbahneilla, ei voi selittää.

Upea teos jäykistyy hiukan siinä vaiheessa, kun porttolan tunkkaisuudesta poistutaan, mutta samalla täytyy tunnustaa, että on myös kuin katsojakin saisi raittiimpaa ilmaa. Kyllä tämä ajaton teos omassa TOP-20:ssäni on.

  "Ikähän on pelkkä numero". Ai mitä, eikö olekaan? ****1/2

Jordan: Byzantium (2012) Minä oikeasti yritän vielä kiinnostua vampyyrielokuvista, vaikka aiheen jasson ressut huutavat requiemia. Jordanin näkemys on tuore, ja kerrontansa kiireettömyys erittäin sympaattista. Eri ajoissa liikutaan silmiähyväilevän orgaanisesti otosrajoistakin välittämättä. Vaan joku tuossa jousisoitinscoren makeuttamassa pukudraama-patsastelussa vain etäännytti ja sen tahattomaksi, tv:mäiseksi melodraamakomiikaksi muutti. En minä ole kotiäiti, ei minun kuulu katsoa tätä! Turskeista momenteistaan ja perusmielenkiintoisuudestaan huolimatta tästä jäi liian sisäsiisti vaikutelma. Ja noille jatko-osaa valmisteleville lopuille olen nykyään sangen armoton (Phantasmeja ei lasketa). Ei tökkinyt, mutta... höttöä, taidokasta sellaista. **1/2

Zwigoff: Ghost World (2001) Muutamas katselu, eikä viimeiseksi jää. Ihana Enid on bestiä birchiä bitchiä, Scarlett Johanssonin paras rooli, Steve Buscemin paras rooli. Alussa on maailman paras Bollywood-musavideo, Daniel Clowes on nero sarjakuvantekijä, Zwigoff on nero elokuvaksisovittaja. Hahmovalikoima silkkaa karkkia, Doug ikimuistoinen hahmo, kaikki draamalliset sudenkuopat vältetään. Lopunhan toki arvaa, mutta vetoaahan se silti.

 Ghost World on mahtava fantasiaelokuva leppoisasta Varsinais-USA:sta, jonka ihmisiä yhteisöllistävä liima on vittuilu. Onko jossain päin Yhdysvaltoja oikeasti tällaista? Jos, muutan!

 Thora Birch on näytellyt 6-vuotiaasta saakka. Siinä sivussa heitti sitten tällaisen täydellisen naisen roolin. Siinä on jotain hyvin kaihoisaa. Onko jossain päin Yhdysvaltoja oikeasti tuollaisia eukkoja? Jos, muutan! ****1/2

QCine (26.7.2016 12:49)

Keaton & Reisner: Steamboat Bill Jr. (Laivakalle nuorempi, 1928) Katastrofielokuvan juurillahan tässä ollaan, ja huipennus on vastaansanomattoman henkeäsalpaava. Mutta käsi sydämelle: ovatko sitä edeltävät, verraten harvafrekvenssiset jekut ja oivallukset nyt niin kovin ihmeellisiä ja klassikkostatuksen arvoisia? Sympaattinen muotopuolihan tämä suurtuotanto toki on. Tietenkin kokonaan oma juttunsa on se ainainen Keatonin ja Chaplinin "kumpi on parempi"-mittelö. Tämäkin elokuva edustaa tyypillistä Keatonia siinä mielessä, että maailma on armoton ja julma, ukuleletkin rikotaan, ja Keatonin surullisen hahmon on vain sopeuduttava, orastava idealismi haudattava. Minusta se on surullista, ja kääntää väkisinkin Chaplinin humanismin kannattajaksi tässä dikotomisessa diskurssissa. ****

Keaton: Sherlock, Jr. (Kovaa kyytiä ja kaunokaisia, 1924) Tämän Keaton-täyspitkän luovasta hulluudesta pidin kovasti. Elokuva elokuvassa ‑kerronnan virstanpylväs. Mainioita gagi-innovaatioita, ja tämän elokuvan kohdalla huomaa myös, miten Keaton on satsannut erityisesti loppukohtausten laatuun. Loppuhan jää useimmille mieleen parhaiten, joten sen on oltava erityisen hyvä ja hauska. Se olisi hyvä monen nykypäivän elokuvantekijänkin muistaa. Tämän ehkä näyttäisin ensi-Keatoniksi noviisille. *****

Keaton & Blystone: Our Hospitality (Ruutia, räminää ja rakkautta, 1923) Huimasta vesiputous-kliimaksistaan tämä klassikko varmaankin parhaiten muistetaan, mutta toisin kuin Steamboat Bill Jr.:ssa, Keaton saa esittelyt ja kehittelyt elämään kekseliäällä tavalla. Vaikka kokonaisuus onkin näytelmällinen ja enimmälti sisätiloissa tapahtuva, on kohellus verratonta, ja uudelleenkatseluarvo kympissä. ****1/2

Smith & Blaché: The Saphead (Pilkkapökkelö, 1920) No, jostainhan oli Buster Keatoninkin kokopitkien uransa aloitettava. Mies on tämän perussympaattisen, mutta etenkin loppusuorallaan hyvin kömpelön

Spoileri

– Hei, sydänkohtaus! –

draamanäytelmän valopilkku pelkällä olemassaolollaan. Varhainen saippuaoopperaelokuva on kiintoisa kuriositeetti, joka muistuttaa, että komediallinen sivuhahmo on melodramaattiseen tarinaan ihan ok piristysruiske, kunhan roolissa on tekijämies. ***

Keaton: Battling Butler (Rakkaus ja romahdus, 1926) Nykynäkökulma on vanhoille nyrkkeilyaiheisille mykkäkomedioille sangen armoton. Aihe ei ole kovin antoisa, eikä suo koomikollekaan oikein kummempia eväitä kuin "koita nyt huitoa paljon eri tavoin ja olla mahdollisimman hauska". Onneksi Keaton on sen sortin akrobaatti, että pystyy kannattelemaan tätäkin kokonaisuutta, ja kehien ulkopuolelle on saatu kirjoitettua oikein hauskaa pihviä. Loppuhuipennuskaan ei mene kuten saattaisi etukäteen arvella, vaikka julman maailman kirous sitä vaivaakin. Keatonin on jälleen kerran osaltaan sopeuduttava erityisen armottoman maailman raameihin ja vastattava sen miehenä olemisen vaatimuksiin. In Buster Keaton's world freedom is not for pussies and pussy is never free. ****

Mykkäelokuvaputki meneillään ja hyviä valintoja olet tehnyt. Battling Butlerista olen sen verran toista mieltä, että omissa papereissani kyseinen pätkä edustaa Keatonin heikointa linjaa: olen tosikko enkä näe mitään hauskaa siinä, että toista mätkitään kehässä päihin. Mutta sorsastusjakso, se vasta on neroutta.

Murnau (27.7.2016 18:33)

Mykkäelokuvaputki meneillään ja hyviä valintoja olet tehnyt. Battling Butlerista olen sen verran toista mieltä, että omissa papereissani kyseinen pätkä edustaa Keatonin heikointa linjaa: olen tosikko enkä näe mitään hauskaa siinä, että toista mätkitään kehässä päihin. Mutta sorsastusjakso, se vasta on neroutta.

Kylläkyllä, ja painotettakoon vielä täältäkin päästä, että elokuva toimii nimenomaan kehien ja sparrauskuvioiden ulkopuolella riittävän vahvasti. Samoilla linjoilla olemme.


Pelkäsin, että Keatonit olisivat olleet osastoa "nämä olisi pitänyt nähdä lapsena". Mutta onneksi pelko oli turha. Ja lisäksi nuo 20-minuuttisethan ovat aivan verratonta, Chaplinia absurdimpaa vilskettä! Suosikikseni nousi "One Week", joka jokaisen olisi hyvä nykyäänkin, näinä luokattoman rakentamisen aikoina, nähdä. Lisäksi loppu oli hellyttävän epä-keatonmaailmamainen: nainen voi rakastaa myös miestä, jolta eivät kuistin valamiset onnistu. Jopa 1920-luvulla!

100- Milius: Big Wednesday (DVD), Tykkäsin kovasti. Samaan aikaan nostalgisen kaihoisa sekä aidolta tuntuva erilleenkasvutarina, missä kolmen surffarikaveruksen elämät vievät eri suuntiin mutta intohimo laineille yhdistää. Upeasti kuvattu, surffaukset tietty, mutta muutenkin. Pääosakolmikko tekevät kaikki elämänsä roolit tässä myös. ****1/2

101- Austin: Virgin Witch (Kovo), Brittiläinen nakukauhuilu viehättää retromeiningillään, mutta on kuitenkin loppupeleissä aika avuton teelmys. Hajoaa käsiin perinteisellä tyylillä: kässäri on tympeä eikä vaatimattoman näyttelijät saa tehtyä sen puitteissa mitään. **

102- Huston: Under the Volcano (Tulivuoren juurella) (DVD), Hustonin myöhäiskauden maineikas alkkiskuvaus on Albert Finneyn soolo, pönäkkä ja punakka lohduton kujanjuoksu tequilapullolta toiselle Meksikossa kuolleiden päivänä. Toisaalta tämä oli hieno ja hikinen kuvaus epätoivosta, mutta kyllä se Finneyn (hahmon) itsekeskeinen sönkkäys (tässä ollaan kunnolla humalassa, ei missään pikkuhiprakassa) alkoi jo kolmannella neljänneksellä hieman uuvuttaa. Sivuosassa Jacqueline Bisset on oivassa vedossa. Ristiriitainen minusta tämä. ***

103- Ray: The Music Room (Jalsaghar) (DVD), Ray fanien ja tuntujoiden suosikkeja tämä, ja ihan muikea matka intialaisen (bengalilaisen?) kansanmusiikin iloihin tämä olikin. Tarina on hieman Tiikerikissamainen: vanhan ruhtinaan suuruudenpäivät ovat takana, ja nuoremmat porvarit pärräävät mauttomasti ympärillä haisevilla autoillaan ilman tajua etiketistä. Luokkataistelu kulminoituu kansanmusiikkiesitysten mesenointiin. Draama on kaihoisaa aikakauden loppu- matskua, musiikkinumerot (jotka useimmiten Ray näyttää kokonaisuudessaan) ovat kiehtovia. Nyökkää liikaa musiikin puoleen ollakseen suuri elokuva, mutta aika uniikki on kuitenkin. ***1/2

104- Melville: Army of Shadows (L'armee des ombres) (DVD), Aukon paikkaus. Melville kuvittaa vastarintaliikkeen taistelua aika lailla samanlaisella meiningillä mitä rakastamiensa konnien mittelöitä rikoselokuvissaan. Vallan rakenteiden ulkopuolella toimiva luottamukseen perustuva toiminta voi milloin tahansa päättyä kiinnijäämiseen. Visuaalisesti AoS on myös hieno, mutta dramaattisesti ilman suurempaa kaarta, irtonainen kokoelma (sinänsä loistavasti) esitettyjä tapauksia vastarinnan päiväkirjoista. ***1/2

105- Warren: Satan's Slave (Kovo), Tykkäsin aikanaan kovasti Preystä eikä Satan's Slave jää paljoa jälkeen. Hienosti kuvattu kauhujännäri (samassa talossa btw mitä edellä mainittu Virgin Witch!) joka etenkin visuaalisesti on huippua. Tällä kertaa näyttelijätkin pystyvät tuomaan yllättäviä sävyjä simppeliin, mutta nokkelaan tarinaan. Yllättävän paljon goreakin tässä oli, mistä tietty lisäpisteitä. Hyvä oli. ****