Marker: La Jetée (1962) 28-minuuttinen still-kuvakollaasi on inspiroinut Terry Gilliamin "12 Monkeys":in. Vaihtuva kuva voi olla aivan yhtä voimakas kuin liikkuvakin kuva – eivätkä nämäkään kaikki otokset täysin staattisia ole, yksi vaikuttava liike mahtuu joukkoon: blink and miss! Jossain varhaisaikuisuuden paikkeilla päätin, että elämä on liian lyhyt aikamatkustus-scifin silmukoiden pohtimiseen: silti, onhan tämä aikaansa edellä olevaa visiointia ja estetiikkaa. *****
Iñárritu: Birdman (2014) Nojoo. Michael Keaton on ihan onnistunut vanhennut Michael Keaton, ja liikkuvallekin kuvalle voi nykyään tehdä mitä tahansa, jeejee. Mutta mielestäni tämä ei kestä kriittisempää tarkastelua: melskeen keskeltä käteen jää vain jonkun Redsin tavoin unohtuva sisäsiisti Oscar-rohmu. Ei tämän katsominen nyt harmittanutkaan, mutta kun mukana on vielä tämän hetken starojen namedroppingia, niin aika tulee olemaan Birdmanille erityisen armoton. Sen on ilmeisesti tarkoitus hypnotisoida, muttei temppu oikein onnistu. Ehkä kankaalla se onnistuu. Hyvän elokuvan on kuitenkin toimittava vaikka 10-tuumaisesta mökki-mustavalkotv:stä vahdattuna. Se kunnollinen, tinkimätöin supersankari-introspektio on yhä tekemättä. ***
Chabrol: Que la bête meure (Tämän miehen on kuoltava, 1969) Seesteistä kostofilosofiaa, josta ei kuitenkaan melodraamaakaan puutu. Eräänlainen mausteisempi versio Bressonin L'argentista. Vaikuttavia Technicolor-kasvoja rypemässä moraalisissa harmaavyöhykkeissä. Elokuva on erinomainen todistuskappale siitä, että kyllä ne ranskalaisetkin alakulon taitavat, toisin kuin saatamme olettaa. Musiikkipuolella on vastaava harhaluulo: Ruotsissakaan ei soi pelkkä duuri, vaan kun molliin rupeavat, se onnistuu olemaan monta kertaa synkempää kuin suomalaisten melankolia, Bell- ja Bergman MOT. Avaava, luontevan kaunis kokemus oli tämä kostotoivioretki. Lopun voivat jotkut mieltää teatraaliseksi ja falskiksi, mutta itse pidin. ****1/2
Robertson: Dr. Jekyll and Mr. Hyde (1920) Sujuvasti etenevä klassikkotarina, jossa John Barrymore nimikaksoisroolissaan on aivan lugosien ja chaneyiden veroinen. Mykkäkauhuelokuvien estetiikasta olisi kyllä nykytekijöilläkin oppimista. Ennen oli panostettava eleisiin ja kasvoihin, ja lopputuloksista tuli tehokkaita nykynäkökulmastakin katsottuna. Tätä heittäytymistä ja vääristyneitä naamoja tarvittaisiin yhä pelottelun pohjalle. Katsoin tämän elokuvan säestäjäkollegoideni ja jälkikasvunsa kanssa. Kun 5-vuotiaalta tytöltä katsoi äiti parhaaksi peittää silmät hurjimmissa kohtauksissa, tuli jotenkin hyvä mieli. Ajattomat asiat ovat elämän vogelsuola. Tämä kannattaa tulla elokuun lopulla katsomaan kankaalta Forssaan, niin saatte vielä eerietä pianoa, huilua, harmonikkaa ja hammondia kaupan päälle yeah! *****
Keaton & Bruckman: The General (1926) Kun viettää elämänsä ensineljänneksen pitkälti VHS-kuonan parissa, jää yleissivistykseen väkisinkin Buster Keatonien mentäviä rotkoja. Todella, todella soljuva komediasävytteisen toimintaelokuvan klassikko. Tämän mielsi jopa kolmiodraamaksi, sen verran vahva The General ‑veturin läsnäolo on. Junapääosaesittäjän Oscar! Kyllähän tämän sotaelokuvienkin top-listaan voisi lukea. Erityisen freesiksi The Generalin tekee se, että USA:n sisällissodan sankari on etelävaltioiden mies. Eiköhän jo tässä vaiheessa uskalla suositella tätä kelle tahansa ensimmäiseksi Keaton-elokuvaksi, etenkin, jos ei parikymmenminuuttisten kohelluskomedioiden genrestä niin välitä: senverta on seesteinen ja ehyt, aikoinaan raivostuttavan typerästi kritisoitu klassikko tämä. *****
Keskikesä 2016 ei ollut täydellinen ennen kuin sain fiksiä Marx-vieroitusoireisiin. Nuo viisi Paramount-klassikkoa tuli jälleen katsottua, vaivatta. Jos minulla olisi aikakone, en tuhlaisi sitä mihinkään hitlerintappoprojekteihin, vaan Paramountin taivutteluun jatkamaan Marxien elokuvadiiliä. Kunpa olisivat saaneet jatkaa tällä "millään ei ole mitään väliä"-konseptilla.
Florey & Santley: The Cocoanuts (Kookospähkinöitä, 1929) Tämähän on vielä lämmittelyä, mutta ovathan tanssinumerot vaikuttavia ja Margaret Dumont läsnä. Valloittavaa viihdettä, jonka seassa Marxit esittelevät hersyviä kikkojaan. Toisteisuus syö kokonaisuutta jonkin verran: "When My Dreams Come True" soi turhan monasti, ja veljeskatras pääsee muutenkin hiukka hitaasti vauhtiin, mutta silti Kookospähkinöitä on täysin tasavertainen myöhempien hassuttelujen kanssa. ****
Heerman: Animal Crackers (Koirankeksit, 1930) Groucho Marx piti tätä parhaimpana veljesten Paramount-viisikosta. Jos se paras pitää välttämättä valita, noussee pääkriteeriksi valitsijan suhtautuminen musiikkinumeroihin. Itse edustan koulukuntaa, jossa Marxien nyt vaan pitää musisoida elokuvissaan, tuoden ihmisille kauneutta hersyvyyden mosaiikkipalojen tilkkeeksi. Jos ei jostain syystä pidä Chicon ja Harpon piano- ja harppunumeroista, on valinta itsestäänselvästi myöhempi Duck Soup. Mutta tämä on se Marx-veljesten elokuvan huippulaatuinen, sopivan rosoinen arkkityyppitykitys musiikkiesityksineen kaikkineen. Olletikin, kun se käytännössä pakollinen kontrastihahmo, "viides Marx" Margaret Dumont on nytkin mukana. Hooray for Captain Spaulding! Uskomatonta, että tämänkin elokuvan meinattiin antaa aikoinaan hapertua olemattomiin. *****
McLeod: Monkey Business (Neljä nolattua neroa, 1931) Marx-veljekset onnistuvat kyllä valloittamaan sydämet laivaympäristössäkin, joskin aivan sitä terävintä kärjekkyyttä ei ole kautta linjan juurikin noiden rajattujen puitteiden vuoksi. Räiskyvä kvartetti loistaa eniten räiskyvästi vaihtuvissa puitteissa. Traagisesti kuollut Thelma Todd on todella viehättävä dumontinpaikkaaja, ja hulvatonta kamaa on siroteltu tasaisesti matkan varrelle. Loppuselvittely lato-olosuhteissa on kuitenkin mielestäni harmillisen yksitotinen mäiskintä, jollaisen yläpuolella Marxit yleensä ovat. Mietittyys ja ajatelluus puuttuvat. Mutta hei: mainiohan tämä toki silti. ****
McLeod: Horse Feathers (Hevosen sulat, 1932) Ytimekkäästä kestostaan, upeasta "Everyone Says I Love You"-piisistä ja totutun mainioista oivalluksistaan huolimatta sijoittaisin tämän vähiten erinomaiseksi Marx-veljeiden Paramount-elokuvaksi. Ongelma ei ole yliopisto-tapahtumaympäristössä, vaan siihen niveltyvässä jenkkifutiksessa. Niin hervotonta rymellystä kuin kentällä loppuhuipennuksessa nähdäänkin, ja niin paljon Monkey Businessin loppuhuipennusta parempi kuin se onkin, eivät nuo jenkkifutiit ja baseballot vain onnistu innostamaan tällaista europaskiaista. Ameriikanpesishän oli peräti pilata Naked Gunin, onneksi Horse Feathers onnistuu kunniakkaammin. Mutta sekä tässä että Monkey Businessissa on selvästi ajateltu, että lopussa pitää olla jonkinlainen kliimaksi. Eikä moinen aristoteliaaninen hohhoijaa-tyypittely mielestäni oikein sovi marx-ajatteluun. Mieluummin katson noita kolmea muuta, joiden loput ovat ehtaa aivansama-haistapaskaa. ****
McCarey: Duck Soup (Neljä naurettavaa naapuria, 1933) No, Duck Soup on Duck Soup. Elokuvalle pitäisi myöntää jonkinlainen maailmanparannus-Oscar. Se on varmasti pelastanut miljoonia ihmishenkiä. Aina kun vitutus kasvaa sietämättömäksi, pitää katsoa Duck Soupin peilikohtaus. Margaret Dumont patsastelee taas parhaimmillaan, ja kokonaisuus on timantiksi viilattu, vaikka/koska (tarpeeton yliviivataan) musiikkinumerot puuttuvat. Duck Soup ei myöskään vanhene: se on ajankohtainen etenkin nyt, kun maa toisensa jälkeen näyttää saavan johtoon omat Rufus T. Fireflynsä. Kyllä tämäkin on merkillepantava sotaelokuva siinä missä esim. Keatonin The Generalkin.
Pelleilen yli viisillä tähdillä vain Duck Soupin kohdalla. Sen fiilis ja anarkistiset komediamallit ovat olennainen osa minua, uskontoni. En tarvitse tatuointeja, minulla on Duck Soup. ******