Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2016

36. San Andreas (netflix) *½ Voisin pitää katastrofielokuvia jonkinlaisena henkilökohtaisena guilty-pleasurena, luonnonmullistukset kun ovat aina kiinnostaneet. Valitettavasti lähes aina elokuvien laatu minimoi tuon pleasure-osuuden. Niin tässäkin- kaikki katastrofin ympärille rakennettu draama on tuskallisen kliseistä ja typerää (raukkamainen ja ilkeä kapitalisti-isäpuoli, ihan uus juttu?) ja kun tiedepuolikin tuntuu kovin puolivillaiselta, niin haukotteluksi menee. Myös efektit on hämmästyttävän tietokoneavusteisen näköistä, luulisi että nyt jo ne saataisiin kuntoon. Aina tulee valitettua että nää kestää usein kaksi-ja puolituntisina liian kauan, tämä on typistetty siedettävään alle kahteen tuntiin, mutta samalla on hukattu Paul Giamatin tiedemieshommat ihan kokonaan.

Juonellisestihan tuo oli imelää ja myötähäpeää herättävää tuubaa, mutta noin niin kuin efektien puolesta kunnolla överiksi vetoa (ensin laitetaan paskaksi LA ja sitten vielä San Francisco). Rock pölli kriittisellä hetkellä pelastuslaitoksen tärkeintä kalustoa (helikopterin) omiin tarkoituksiin. Mutta onneksi kukaan työkavereista ei varmaankaan jäänyt henkiin, että tuolle teolle syntyisi mitään seuraamuksia...

John Carpenter's: The Thing – 'Se' jostakin (1982) Mestarillinen miesten elokuva ja kuolematon klassikko. Täyden tähtirivin roolitus, Morriconen syvä synasaundi, hyytävä illuusio etelämantereen läsnäolosta ja ohjaajan omintakeinen tyylitaju yhdessä luo mitä otollisimmat puitteet klaustrofobisen kauhun kuvakulinarismille. Hawks'in alkuperäisfilmausta vainoharhaisempi ja vaikuttavampi tulkinta tuo tunnelmaa, jollaisesta nykypäivänä vain uneksitaan.


Edit. Pähkinä: Kenen näyttelijän profiili heijastuu seinään kohtauksessa, jossa Alaskanmalamuutti/susi hiipii huoneeseen? Tämän joko tietää tahi sitten ei.

61- WIlder: Stalag 17 (Vankileiri 17) (Kovo Re-), Mestarin täysosumia, sävyltään ainutlaatuinen miesten komedia vankileirin kersanteista pakopuuhissa, kuinkas muuten. Loistava käsikirjoitus, hienot roolitukset, mahtava mustavakokuvaus (Ernest Laszlo) ja tietenkin nappiohjaus. *****

62- Romero: Night of the Living Dead (BD Re-), Tämän vaikutusta on vaikea yliarvioida, uusintakatselulla tuli mietittyä sitä, miten uskollisesti subgenren konventiot on tässä jo paikoillaan. Mutta jos tarkastelee (tai edes yrittää) NotLD:iä lähes nollabudjetin omakustanteena, niin onhan tässä käytetty olemassaolevia resursseja ja rajoitteitakin hyväksi suorastaan nerokkaalla tavalla. *****

63- Takahata: The Little Norse Prince (The Adventures of Horus, Prince of the Sun) (Kovo), Tohon piirretty, joka toi yhteen Takahatan ja Miyazakin on piirrosjäljeltään komea mutta sisällöltään sekava paketti, kokonaisuutena kuitenkin kepeästi plussapuolella. Viikinkikylän meininkin on aika slaavilaista, mutta kyllähän viikingit viihtyivät esim Novgorodin tienoilla. ***

64- Hamer: Pink String and Sealing Wax (Kovo), Ealing- draamaa. Kruununpäitä ja hyviä sydämiä- ohjaaja Robert Hamerin fin de siecle- ajan syntiseen Brightoniin sijoittuva luokka- ja rikosdraama, missä keskiluokkaisen apteekkarin perhe protestanttisen kurin panostavassa ikeessä ajautuu "maallisempien harrastusten" pariin. Hyvä idea ja taidokas lavastus luovat siedettävät puitteet Hamerin jäykälle ohjaustyölle, jos kestoa olis n.20min vähemmän niin tämä olisi muistettavampi tapaus, nykyisellään ihan OK. ***

65- Reynolds: Gator (DVD), Burt Reynolds ohjaa ja tähdittää vauhditonta 70-luvun syvään etelään (Georgia?) sijoittuvaa korruptio- draamaa. Vaiko komediaa? Tästä ei oikein ota selvää, senverran oudosti kohtausten sävy vaihtelee kohkaamisen ja huomattavan vakavan draaman välillä. Silti, autot on hienoja, Lauren Hutton on söpö ja Burt on karismaattisimmillaan. ***

66- Black: The Nice Guys (Leffassa), Shane Black ohjaa ja käsikirjoittaa ryhditöntä 70-luvun Kaliforniaan (Los Angeles) sijoittuvaa korruptio- draamaa. Vaiko komediaa? Tämä tosi selkeämmin buddy cop- genren edustaja vähemillä outouksilla. Jonkinlainen Boogie Nights meets 48hours retroviritelmä. Parhaimmillaan toimii Goslingin ja Crowen kemioiden varassa, mutta on n.30 min ylipitkä ja lopun "huipentuma" tuntuu antikliimaksilta. Vaikuttaisi, että tähän on haettu 70's TV sarjojen tuntua (tarpeeton loppucoda esim), vaikka parempi reitti olisi ehkä ollut bläkkärit. Imho. ***

Big Short tuli katsottua. Aihe on kiinnostanut, joten en ole ehkä mikään puolueettomin arvioija, mutta tykkäsin kyllä isosti. Jonkun verran tullut katsottua dokkareita tästä aihepiiristä, mutta tuollainen tositapahtumiin perustunut ja hieman överiksi vedetty filmatisointi kyllä toimi!

Wellman: The Public Enemy (Yhteiskunnan vihollinen, 1931) Vanhan liiton gangsterielokuvat ovat sen sortin juuribluesia, että pakkohan niitä on mahdollisuuksien mukaan katsella. Dvd:n extroissa itse Martin Scorsesekin hehkuttaa tätä yhtenä suosikeistaan. Näennäislupsakkuuden ja moukkamaneerien alla velloo suurta tragediaa ja onnettomuutta, jota ei tarvitse edes näyttää kankaalla, kovimmat otteet kuvittuvat katsojan aivoissa. Kerronnallisesti siis tiptop: Warnerin kontrahtiohjaaja Wellman on ujuttanut sekaan upeita, kunnianhimoisia otoksia. James Cagneyn näätämäisen vimmainen konnakarisma ja Jean Harlow'n raukea kokotismi viimeistelevät paketin vaikuttavaksi opetustarinaksi. Hieman se on aikansa vanki tuottajien määräämine valistusteksteineen kaikkineen, mutta edelläkävijä kiistatta, ja ainakin näin selkeille edelläkävijöille myönnetään mukisematta *****.

Scorsese: Bringing Out The Dead (1999) Noh, Taksikuskin rinnakkaisteos ja Taksikuskin rinnakkaisteos, onhan se. Ensikatselu tuoreeltaan meni hieman harakoille, mutta nyt onnistui synkistely aukenemaan ratkaisevasti enemmän, kun on lisäperspektiiviä maailmaan. Huimaa on lanssikuskin unenomainen haahuilu, ja vahvan puolelle jäädään ilman muuta, olletikin, kun häkkiniken kaahotusmaneerit pysyvät lähes aisoissa. Jokin pieni, etäännyttävä kaiherrus niissä pahimmissa, efektiavusteisissa liitelyissä kuitenkin oli: jalat olisi mielestäni kannattanut pitää enemmän maassa elokuvan alkupuolen malliin. Jonkinlainen äänekäs, epäuskottavan teatraalinen täyteenahdettuuden jälkifiilis jää. Kokonaisuuden olisi saanut potkimaan vieläkin paremmin luottamalla enemmän erinomaisiin näyttelijöihin ja heidän hahmoihinsa. Silti: vahva teos onnen etsimisestä, joka lie New Yorkissa verraten haastavaa. ****

Nichols: Catch-22 (Me sotasankarit, 1970) Tämä Joseph Hellerin kirjaan perustuva teos oli ainutlaatuisen hämmentävä katsomiskokemus. Pakko neuvoa, että älkää jättäkö tämän elokuvan katsomista kesken, vaikka miten mieli tekisi. Hitto, miten upealla tavalla Mike Nichols kypsyttää kusenpolttaman, raivostuttavan kesäteatterimaisen naamanvääntö-ääliösatiirin kouraisevaksi, ajattomaksi kapitalismikritiikiksi! Ensin elokuvaa vain tuijottaa kelloa alati vilkuillen, että eihemmetti, lusimiseksi menee, mutta pikku hiljaa alkavat idée fixe:t kuoriutua esiin, ja catch-22:ien lomassa onnistutaan vakavoitumaan sodan järjettömyyden tuolle puolen, nihilismin vonnegutiaaniseen mustaan huumoriaukkoon, ihmisen ikuisen järjettömyyden äärelle. Ja taitaapi Jon Voightin tulkitsema Milo Minderbinder olla pahimpia elokuvakonnia koskaan. Pientä tiivistettävää toki olisi ollut makeantuoksuisten sixties-seventies ‑hämyilyjen ja alleviivaavan symboliikan osalta.

 Elokuvan edelläkävijyyttä tuli pohdittua sen osalta, että yhdessä kohtauksessa näkyi ohimennen ns. suihinottoa. Simuloitua, toki. Luulisi tämän olevan ensimmäisiä suuremman luokan leffoja, joissa moista aktiviteettia kuvataan?

Hellerin tuotantoon on pakko tutustua tänä kesänä. ****1/2

Levinson: Good Morning, Vietnam (Hyvää huomenta, Vietnam, 1987) Catch-22 pakotti katsomaan uudelleen tämän selkeän parinsa: sotaelokuvan, jossa nauru alkaa tarttua kurkkuun hyvinkin onnistuneesti. Elokuva esitteli aikoinaan maamme x-sukupolvelaisille Robin Williamsin, ja kyllähän tässä pienestä sukupolvikokemuksesta puhuttaneen: moni varmasti innostui laillani nähdessään lapsena filmin arvion siinä tv:n elokuvaohjelmassa, jossa arvostelijana oli se kalju silmälasipäinen lassenorres-tapiosuominen ‑osaston petri.

Tietenkin tätä tuli väkisinkin katsottua myös Robin Williamsin kuolemaa vasten. Aivan jumalattoman taitava moottoriturpa oli mies. Komiikka ja tragiikka sitoutuivat nyt yhteen entistäkin luontevammin, mitä toki auttoi pop-yleissivistyksen ja ironiantajun karttuminen vuosien varrella. Piikkiä lentää moneen suuntaan usein sellaisella tempolla, että pausettaa ja rewindata pitää.

Siitä huolimatta, että (Williamsin) hienoinen ylisentimentaalinen alleviivaavuus ja asioiden liiallinen, veijarimainen sujuminen puoliseikkailulliseen tapaan syövät kokonaisuutta, on Adrian Cronauerin human interest keskellä puupäisintä mahdollista sotaa terävästi kirjoitettu komitragedia tunnistettavine sivuosatyyppeineen. Se, että tuska tappaa naurun, on suuri suru. Näyttelijät estävät pokan pettämisen painamalla voimakkaasti kynnellään toisen kynnen alle. Jäljelle jäävät vain defenssit. Elintärkeät defenssit. Sekä mulkut luutnantit, jotka tietävät syvällä sydämessään olevansa hauskoja. ****1/2

39. Zoolander 2 (lentokone) * Eka Zoolander oli tyhmä mutta yllättävänkin hauska. Kakkososaan on valitettavasti lisätty vaan tyhmyyttä ja unohdettu että hauskakin pitäisi olla. Mahtoikohan naurattaa kertaakaan?

40. Joy (lentokone) *** Jennifer Lawrence – Bradley Cooper – Robert de Niro taas yhdessä ja ihan laatudraamaahan siitä syntyy. Silti ei nyt ihan mikään jackpot – Joyn tarina on kyllä tavallaan koskettava ja nostattava, mutta tuntuu että vaikeudet hän alunperinkin on saanut ympäröimällä itsensä itsekkäillä idiooteilla ja olemalla ns. tiskirätti. Joten vähän semmoinen turhauttava kokemus koko elokuva.

41. Creed (lentokone) ** Rocky Balboa oli melko viihdyttävä, joskaan ei kovin uskottava (no näähän on Rocky- elokuvia, uskottavuus ei liene pointti) päivitys tähän saagaan. Nyt messiin saadaan Apollo Greedin poika ja taas koitetaan päihittää kaikki todennäköisyydet. Valitettavasti homma ei pysy kasassa senkään vertaa. Tämä on vähän niinkuin elokuvan pituiseksi venytetty harjoittelumontaasi – paljon kivaa kuvaa mutta ei mitään sisältöä. Mukaan ympätty draama ei paranna tilannetta yhtään. Vähän valitettava lisä Rocky-leffoihin, joka olisi jo saanut suht kunniakkaan lopun edellisessä osassa.

42. Deadpool (lentokone) ***½ Tämä osoittaa, että Marvelin supersankarileffat onnistuu parhaiten kun jätetään turha vakavuus pois ja annetaan vaan mennä. Toisena esimerkkinä Guardians of Galaxy. Tästä on kirjoitettu kaikki tarvittava – väkivalta on rujoa, itseironia piristävää ja rankempi huumori toimii (välillä). Tosin noin puolivälissä tuoreus karisee ja loppua kohti homma vähän tylsistyy, joten ei tämäkään nyt ihan huippusuoritus ole. Viihdyttävä kyllä.

58 Larry Charles: Brüno (2009)

Sacha Baron Cohen ‑maratooni jatkuu. Siinä missä diktaattori toimi, on muotiguru/muotitoimittaja/sekoboltsi Brüno suhteellisen pihalla kaikesta väärällä tavalla, epähauskasti ja siten, että naurut jäävät vähiin. Yritystä kyllä on ja mauttomuuden rajat ylittyvät peri-cohenmaisesti, mutta kun homma ei toimi se ei toimi. Onpahan ainakin homoja ja kikkeleitä.


59 Ted Post: Magnum Force (1973)

Toinen Dirty Harry ‑sarjan leffa on edelleen toimiva paketti, jossa juoni kulkee nopeasti ja tehokaasti kohti ratkaisua. Ohjaaja Ted Post oli vääntänyt ohjauksia urakkameiningillä jo muutaman vuoden ennen tätä, mikä näkyi ns. kustannustehokkaana, suoraviivaisena ja yllätyksettömänä ohjauksena. Metritavaraa, mutta ensiluokkaista sellaista.


60 Larry Charles: Borat: Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan (2006)

Lisää Cohenia myllyyn ja tämä taitaa jäädä herran parhaimmaksi leffaksi, vaikka Diktaattori ihan mukavasti kärkeä hätyyttelikin. Katselukertojen karttuminen vie tehoja kyllä tästäkin.


61 Robert Bresson: L'Argent (1983)

Raha se on joka ratkaisee ja sen saa huomata myös duunariparka. Bresson on kyllä mestari tiivistämisessä, mutta toisinaan äärimmäiseksi äityvä karsinta ei vie tarinasta tehoja, vaan päinvastoin. Kun merkittäviä asioita tapahtuu kuvan ulkopuolella jää katsojalle enemmän tilaa tulkinnoille ja tasoja, niitä tässä leffassa todella on. Mielenkiintoinen juttu on myös tuo toistuva ovi-symboliikka, siitähän voi vetää vaikka mitä päätelmiä.


62 Fritz Lang: Das Testament des Dr. Mabuse (1933)

Nelituntisen ensimmäisen osan jälkeen tämä oli suorastaan huimaavan nopeatempoinen paketti. Viittä tähteä, tai ainakin erittäin lähelle sellaista.

Bruno oli niin huano, että vein sen kirppikselle myyntiin.

Turbo kid ei ihan vastannut odotuksia kaikesta kasarihenkisyydestään huolimatta. Jotenkin se roiskuva veri ei sopinut leffan huumoriin. Ei Mad maxissakaan ollut niin överiä menoa tai muissa kasari post-apokalyptisissa rainoissa jotka olivat kovia. Turbo kidiä ei vaan jaksanut katsoa puoltaväliä pidemmälle kun ärsytti.

Mieluummin Top secret ja ladattu ase jotka ovat molemmat aidosti hauskoja vaikka ovatkin övereitä molemmat. 

Orson Welles : The Lady from Shanghai (1947) ****

Wellesin esittämä merimies päätyy erään rikkaan miehen jahdille hommiin ja ajautuu samalla tahtomattaan murhakuvioihin. Pääosin onnistunutta Wellesiä niin ohjauksen kuin pääosan osalta, mutta loppu tuntui aavistuksen heppoiselta (poislukien peilitalossa käyty kahina, joka on elokuvan muistettavinta antia).

Vittorio De Sica : Sciuscia – viattomat (1946) ****

Italialaista neorealismia. Kertomus nuorista pojista Toisen maailmansodan Italiassa, jotka ensin tekevät keikkaa mustan pörssin piikkiin ja päätyvät sitten nuorisovankilaan. Kauttaaltaan hyvät lapsiroolit ja hyvin kuvattua ankeaa arkirealismia.


David Lynch : Lost Highway (1997) ****½

Puoli tähteä lisää sitten viime katsomiskerran. Lynchin elokuvat vanhenevat kuin hyvä viini.


John Ford : My Darling Clementine (1946) ***½

OK Corralin ammuskeluun löyhästi pohjautuva klassinen western, jossa Henry Fondan esittämä Wyatt Earp päätyy Tombstonen lainvalvojaksi samalla kun hänen veljensä murhataan. Rikosta selvitellässä Earp kohtaa sekä Doc Hollidayn, jota esittää kärsivän oloinen Victor Mature ja Clantonin perheen vanhan miehen jota taasen esittää westernien perusjermu Walter Brennan. Hienoa aikalaista henkilödraamaa, huumoria unohtamatta.


Robert Siodmak : The Killers (1946) ****

Burt Lancasterin esittämän "Svedun" Ole Andersonin perässä seuraa kaksi tappajaa, jotka hoitelevat miehen hengiltä. Erikoista tapauksessa on se, kuinka tyynesti uhri suhtautui tappajien saapumiseen ja omaan kohtaloonsa ennen kuolemaansa. Mitä menneisyys kätkeekään sisäänsä, selviää takaumana kerrotussa tarinassa, jota selvittelee vakuutusyhtiön etsivä. Film-noir elokuvien parhaimmistoon kuuluva elokuva, jossa nähdään Burt Lancaster ja William Conrad eli tunnetummin Cannon molemmat ensimmäisessä isossa roolissaan valkokankaalla.

Joss Wheldon: Avengers (2012) *½


Itseironisella asenteella yritetään peitellä koko touhun yletöntä lapsellisuutta.


Jacques Rivette: Paris nous appartient (1961) ***½


Opiskelijatyttö alkaa tutkia espanjalaisen taiteilijan itsemurhaa ja joutuu keskelle kansainvälistä salaliittoa, vai joutuukohan sittenkään. Rivettellä oli heti esikoisessaan omaperäinen ote.


Quentin Tarantino: Hateful Eight (2015) ***½


Kiinnostuneena tätä ainakin seurasi että sikäli onnistunut leffa. Sitä en tiedä oliko tässä jotain erityistä pointtia.


Dome Karukoski: Napapiirin sankarit (2010) *


Ehtaa Suomi-jöötiä.


Singeetam Srinivasa Rao: Michael Madana Kama Rajan (1990) ***½


Kamal Haasan esittää syntymässä erilleen toisistaan jotuvien nelosten (jotenkin tutunoloinen juonikuvio...) kaikkia jäseniä pirteässä toimintakomediassa.


Yasujiro Ozu: Tokyo Story (1953) ***½


Hyvä mutta ei kuulu omiin Ozu-suosikkeihini lievän pitkäpiimäisyytensä takia.

67- Hill: Foxy Brown (BD Re-), Bläkkäriklassikko, uusintakatselu vuosien takaa. Ihan OK pläjäys edelleen, muttei ihan ykköskategoriaan yllä. Eli muistikuvat oli oikeita, vaikkakin jonkinverran olivat sekoittuneet Coffyn kanssa... Pam Grier on uhkeimmillaan ja homma rullaa, mutta joku sellainen lopullinen hullu visio tästä vaan puuttuu. ***

68- Daves: 3:10 to Yuma (Kovo), Aukon paikkaus. Van Heflin vetää tässä melko lailla saman roolin minkä vetää Shanessakin: nössö farmari, joka joutuu selkärankaisuuttaan vahtimaan Glenn Fordin lainsuojatonta junan tuloon saakka. Fordin ja Heflinin yhteispeli on hienoa Fordin kokeillessa kaikenlaisia psykologioita farmarin hämmentämiseksi, mutta samalla paljastaen oman "hyvän" puolensa. Sävykäs mustavalkokuvaus ja kellon tikitys tuovat mieleen Sheriffin ja hieman samanlaisissa meiningeissä tässäkin mennään. Mutta siinä missä Sheriffin loppuratkaisu nostaa sen klassikkokategoriaan genressään (ja ylikin), Yuman loppuratkaisu on heikosti perusteltu ja töksähtää kaikessa omintakeisuudessaan. Hieno loffa silti, n.200 kertaa parempi mitä turha ja luokaton uudelleenfilmaus. ****

69- Dickinson: Secret People (Kovo), Heikko brittiläinen vakooja/ salaliittojännäri, jonka koukkuna on nuori Audrey Hepburn (sivuoassa) ennen Hollywoodiin siirtymistään. Visuaalisesti muutaman kiinnostavan otoksen tarjoileva leffa kaatuu heikkoon ja laahaavaan huoneensa, mutta kiinnostaa Audreyn ohella muidenkin näyttelijöidensä takia: Serge Reggiani ja Valentina Cortese samassa (englanninkielisessä) leffassa on kuitenkin aika erikoinen tapaus. **

70- Renaud& Cheney The Secret Life of Pets (Leffassa), Illuminationin tämän kesän animaatio on kliseisin tuhnu pitkään aikaan. Kässäri voisi olla piloillaan jonkun internet leffabloggarin vitsiksi kirjoittama. Siihen kun vielä lisätään heikot ääninäyttelijät niin rimanalitus on taattu. Toki muutamat irtovitsit naurattavat ja teknisesti animaation taso on hienoa. Mutta todella kova pettymys. *1/2

71- Akerman: Jeanne Dielman, 23 Commerce Quay, 1080 Brussels (DVD), Feministisen elokuvan mestariteoksena usein mainittu JD on häkellyttävä kokemus. En edes yritä esittää että katsoin tämän yhdeltä istumalta, en todellakaan. Puolen tunnin osissa. Mutta silti jäin jollain hypnoottisella tavalla koukkuun Jeannen elämään. Niille, jotka eivät ole Mediatutkimusta yliopistolla lukeneet: tässähän siis seurataan Brysseliläisen yksinhuoltajaäidin arkea kolmen päivän ajan. Suurin osa ajasta tehdään kotiaskareita kotona, eli siis (banaalia) dialogia kolmen ja puolen tunnin kestoon mahtuu lähinnä ruoka-aikoina ja kauppareissulla. OK, Jeannella käy myös miesvieraita, mutta mitään kuumia paneskelukohtauksia tai muuta runkkumatskua tämä ei tarjoile. JD on selkeästi niitä 70-luvun taideleffoja joita joko rakastaa tai vihaa. On todella vaikeaa pukea sanoiksi, miksi tästä tykkää jos tykkää. Minä näemmä tykkäsin. *****

72- Emmerich: Independence Day: Resurgence (Leffassa), Huono, todella huono. Ja tylsä. Näitä tällä hetkellä suosittuja leffoja, jotka on samaan aikaan remakeja ja jatko-osia. Alkuperäisessä (joka sekin on huono) sentään tulee tunne ison luokan viihteestä, siitä huokuu perspektiiviä joka vakuuttaa. Tämä jatkis on ihan piirikunnallisissa sarjoissa. En nyt jaksa avata tämän huonoutta enempää, mutta sanotaan vaikka että tässä kusee ihan kaikki osa-alueet. *

73- DeToth: The Sabre and the Arrow (The Last of the Commanches)(Kovo), Tusinawestern, missä Broderick Crawfordin pyylevä ratsuväen kessu johdattaa pienen joukkonsa ja postivaunun matkustajat rauniolinnaakeeseen, mistä käsin koitetaan ampua niin monta inkkaria mitä mahdollista. Hyvät näyttelijät (Craford, Barbara Hale, Lloyd Bridges) tekevät tästä siedettävän katsottavan, mutta aika pian tämä unohtunee mielestä. **1/2

Motel Hell (1980) Tämän täytyy olla suoraa seurausta huumeiden pitkäaikaisesta sekakäytöstä. Lähes sadan minuutin edestä kasaan kuivuvaa dialogia ja pystytylsiä sivuhahmoja perseilemässä halvoissa lavasteissa ja pitkitetyissä kohtauksissa. Mieleen tulee toinen vastaavanlainen tapaus nimeltä Tourist Trap, joskaan tämäkään sentään niin ala-arvoinen ole. Kokonaisuuden kannalta kuitenkin vaivaannuttavinta antia tarjoaa jo ohikiitävänä ajatuksena harhainen hakkaustarina ikälopun pääpsykopaatin ja tämän "moottoripyöräonnettomuudesta" pelastaneen nuoren naisenalun välillä – kuivaliha on nimensä veroinen, kirjaimellisesti. Elokuvan alkuperäinen käsikirjoitus oli tekijöiden mukaan huomattavasti viimeistä vedosta synkempi ilman semi komediallisia kommervenkkejä, ja myös väkivalta oli kaavailtu nyt nähtyä konkreettisesti graafisemmaksi. Hohoijaa, ainoa (teko)syy leffan katsomiselle kasarifaneillakin lienee lopussa nähtävä sian- ja ihmisruhojen keskellä käytävä moottorisahakliimaksi, jonka toteutukseen touhutippaa valutettiinkin sitten useampi kuvauspäivä jo ennestään suppeasta aikataulusta. Kertakul(a)utuksen kestävää kännikatsomista..

43. Rango (netflix) *** ”Ihan kiva” animaatio-länkkäri, jossa periaatteessa jokaisen länkkärin perushahmot läsnä. Ihan hauskakin, mutta en tästä nyt ihan hirveitä säväreitä saanut, odotukset oli korkeammalla.

44. Vacation (netflix) ***½ Tätähän on kovasti moitittu, mutta en tajua miksi. Hauskahan tämä oli! No joo, epätasainen ja välillä tylsä, mutta sellaisia tämän tyyppiset komediat tuppaa olemaan. Naurahdin monta kertaa.

45. Only the Dead (netflix) **** Kannattaa lukea etusivun arvostelu ja sitten kannattaa katsoa tämä dokumentti. Ja sitten ei tarvitse katsoa enää yhtään American Sniperia tai vastaavaa. Sota ei ole kaunista.

46. Mirrors (netflix) * Aikamoista jöötiä jossa ei unohdeta yhtään klisettä. Kiefer kierimässä lattialla ”tulessa” menee jo vahvasti campin puolelle. Jotenkin sitä odotti Ajalta edes pikkaisen reippaampaa yritysta. Katsojaa Oculus, jos peilikauhu kiinnostaa.

47. John Wick (netflix) ** Täysin älytön mutta semisti viihdyttävä toimintarymistely.

John Wickhan on aivan erinomainen elokuva, tämän vuosituhannen parhaita toimintarymistelyjä.

Wickissä on oikeastaan ihan menevästi ohjattua ja näyteltyä toimintaa, joskin ymmärrän jos tuntuu nallipyssyttelyltä. Tietynlainen munakkuus puuttuu, mutta Reeves vetää silti sellaisia koreografioita läpi, että niitä on pitänyt harjoitella. Olisi siihen kehystarinaankin voinut toki panostaa samalla tavalla.