Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2016

46- Frost: Policewomen (Kovo), Hilpeä ja riemastuttavan kökkö undercoverkyttäkungfu- actioni kultaiselta 70-luvulta. Kieli poskessa pienellä budjetilla tehtyä meininkiä, tottakai, mutta toiminta on ripeää kautta linjan, kissat kuumia, maisemat komeita ja dialogi, ja etenkin sen tulkinta, ihastuttavan epästanislavskimaisia. ***

47- Coen & Coen: Hail, Caesar! (Leffassa), Todella heikko esitys. Joka suuntaan ja moneen genreen poukkoileva komedia on nätti katsoa, mutta ei omaa mitään substanssia. Liiat juonirönsyt estävät aina kiinnostavan klassisen Hollywoodin unelmatehtaan sisäpiiriin syventymisen ja fantastiset juonenkäänteet alkavat lopussa jo turhauttaa kun miljööstä itsestäänkin saisi kiinnostavaa leffaa tehtyä. Ei naurata komediana eikä kiinnosta hutaistuna draamana. Sekasikiö, joka olisi kaivannut aborttia. *1/2

48- Wheatley: High-Rise (Leffassa), Brittielokuvan nousevan tähden Ben Wheatleyn ensimmäinen isompi projekti on JG Ballardin dystooppiseen pseudo- scifiin perustuva menneisyys/tulevaisuus- visio, missä asunto-osakeyhtiön mikrokosmoksessa mittaillaan luokkayhteiskunnan toimivuutta. Kuten yleensä, Wheatley on tässäkin visuaalisesti kiehtova tekijä, mutta sortuu hiukan itsetarkoitukselliseen kikkailuun, mikä tuo kestoa lisää turhat 20min. Kauttaaltaan kuitenkin hieno leffa; Wheatley osoittaa, että pystyy ohjaamaan maailmanluokan näyttelijöitä omien visioidensa ilmaisemiseen. ****+

49- Herzog: Fitzcarraldo (Kovo Re-), Uusintakatselu lähekkäin Ilmestyskirjan kanssa paljastaa monia samanlaisuuksia. Veneretki mystiseen, uhkaavaan viidakkoon; kerronta, joka ei päädy ilmeiseen synteesiin lopussa... Ulkopuolisten suhde alkuperäisiin. Hallittu esitys kaikin puolin ja ajoittain todella hauskakin. ****

50- Eggers: The Witch (Vvitch: A New-England Folk Tale) (Leffassa), Raivostuttavan heikko "kauhuleffa", missä puritaaniperhe ajetaan pois siirtokunnasta jossain Bostonin takamailla ja lopputuloksena on jonkinlainen perhehelvetti luonnon ja uskonnollisen mielikuvituksen armoilla. Ensimmäinen tunti on plassua esittelyä, mutta menee hukkaan siinä, että kukaan hahmoista ei ole kiinnostava. Sitten seuraa puolisen tuntia ihan OK matskua kun tilanne kiristyy ja tulee jännitettä. Viimeinen vartti on sitten taas TOUDELLA huono, siellä mennään metsään oikein urakalla (pun intended). Yök, paskaa. *1/2

32 Greg Mottola: Paul (2011)

Kaksi sci-fi nörttiä käyvät comic-conissa ja saavat enemmän huvia kuin mitä olisivat koskaan kuvitelleetkaan. Toinen katselukerta avasi elokuvaa mukavasti ja etenkin niihin pikkujuttuihin tuli kiinnitettyä runsaasti enemmän huomiota. Upeita lineja, ja osa oli jopa tehty ihan tähän elokuvaan.


33 Peter Howitt: Johnny English (2003)

Elokuva jossa on mahdollisesti kämäisin ranskalainen aksentti (John Malkovich), epäuskottavin naisagentti sitten Mooren Bond-vuosien (Natalie Imbruglia) ja Rowan Atkinsonin esittämä typerys-agentti, joka on kuin Jacques Clouseau – mutta huomattavasti paskempi. Miksi katsoin tämän? No, aikaa oli, ja kun ensimmäiset puoli tuntia oli kärsitty tuntui sopivalta vain kärsiä se loppuun saakka.


34 Claude Chabrol: La route de Corinthe (1967)

Näppärän osuvasti "Tehtävä ilman armoa" ‑nimellä Suomessa tunnettu trilleri, jossa NATO joutuu uhan alle. Tästä enemmän ohjaajan omassa ketjussa.


35 Guy Hamilton: Live and Let Die (1973)

Mooren ensimmäisestä bondeilusta elokuvien omassa ketjussa.


36 Georges Méliès: The Impossible Voyage (1904)

Jules Vernen Journey Through the Impossible ‑kirjaan perustuva fantasialyhäri, joka oli ilmestyessään aivan terävintä kärkeä efektien puolella ja näyttää vielä tänä päivänäkin ihan raikkaalta. En väitä että Mélièsin pajan työ loisi enää samanlaista vaikutusta kuin reilu sata vuotta sitten, mutta hattu on nostettava päästä tinkimättömän työn puolesta. Mitä näyttelyyn tulee, niin mykkäelokuvan tapaan yli ei voikaan näytellä ja kertojaäänen täydennykset tarinaan tuntuvat nykykatsojalle tarpeettoman alleviivaavilta. Kannatti silti katsoa, ihan nyt jo perussivistyksen nimissä.


37 Roman Coppola: CQ (2001)

Coppolan käsikirjoittama ja ohjaama sci-fi/vakoilu ‑sekoilu, jossa elokuvan teko muuttuu eräänlaiseeksi taiteeksi. Muutama vuosi on kulunut siitä, kun näin tämän herkun ensimmäisen kerran ja toisella kierroksella leffa toimi entistäkin vahvemmin. Liekö kukaan sitten Fellinin osannut kuvata Roomaa ja italialaista leffa-mogulia näin osuvasti.


38 Alexandre Rockwell: In the Soup (1992)

Steve Buscemi on New Yorkissa kituuttava käsikirjoittaja, jonka suurin haave on tehdä oma elokuva. Ja tietysi äärimmäisen taiteellisen sellaisen. Jennifer Bealsin esittämä naapuri on käsikirjoittajamme suuri rakkaus, josta voisi tulla elokuvan tähti. Ainoa ongelma on vain siinä, että käsikirjoittajamme on täysin persaukinen ja kyvytön saamaan mitään oikeaa aikaiseksi. Tässä kohtaa mukaan tulee Seymour Casselin esittämä Joe, näppärä, hurmaava ja elämää suurempi herrasmiesrikollinen, joka ottaa käsikirjoittajamme siipiensä suojaan.


Mustaa komediaa ja tummasävyistä draamaa piisaa, ja dialogi paukkuu kuin popcorni. New York esittäytyy taustana kuin jostain Woody Allenin elokuvasta, eli kaupunki voi olla hiukan kova, mutta samaan aikaan niin mahdottoman rakastettava. Olen aika varma että olin nähnyt elokuvan jo joskus aiemminkin, etenkin kun loppu tuntui niin tavattoman tutulta. Mustavalkoinen pikkuhelmi toimi silti edelleen ja Buscemi on lähes pidettävä roolissaan.


39 Brian Clemens: Captain Kronos – Vampire Hunter (1974)

Hammerin parhaimpiin loppuvuosien elokuviin lukeutuvasta vampyyritarinasta enemmän studion omassa ketjussa.

Méliès: The Impossible Voyage (1904) Jepjep, näemmä Terry Gilliaminkin tekemiset ovat vain vanhan toistoa. Ja äänielokuva nyt on muutenkin semmoista novelty-elokuvaa. Ymmärrän päivä päivältä enemmän Kari Suomalaista, joka kertoi eräässä haastattelussa, ettei hänen videohyllystään löydy ainuttakaan vuoden 1975 jälkeen tehtyä elokuvaa. Voi ristus, 19-fuckin'-04 on kuvattu filmille tällaista vernescifiä, ajalla ennen tekstiplansseja! Tapahtumia selostava kertojaääni on kömpelönhupaisa, mutta ehkei ihmisten kuvanlukutaito ollut välttämättä kehittynyt 2010-luvun ihmisen tasolle vielä 112 vuotta sitten, luulisin.

Nämä varhaisklassikot ovat sitä Peter von Baghin elämääsuuremmuutta parhaimmillaan ja konkreettisimmillaan. Jo aikoja sitten kuolleet ihmiset viihdyttävät meitä yhä, saaden aikaan lämpimiä ajattomuusfiboja, joita on mahdotonta kuvailla sanoin. ****1/2

Coppola: CQ (2001) Kun on hyvät esikuvat ja tyylitaju, lopputuloksen pitäisi väkisinkin olla ainakin siedettävä. Alle-/fellinistinen hämmentäjähelmi on lurahtanut aivan ohi, eipä ole tainnut ihmeempää jakelua tässä(kään) maailmankolkassa teokselle olla. Elokuva on kuin Cuarenta y tres ‑likööri, jossa on 43 eri yrttiä, ja juoja saa päättää, miltä se maistuu. On osuvia näyttelijävalintoja, vuoden 1969 estetiikkaa, jumalainen annepohtamo Angela Lindvall, Pariisia, camp-humoristisia asetelmia, ja upea, korviahivelevän retroisa soundtrack, jota kautta linjan runsaasti hyödynnetään.

Kohdallani CQ vertautui moniaalla hehkutettuun Wes Andersoniin, jonka myönnän olevan perhananmoinen visionääri ja ‑ualisti, mutta Roman Coppolalla on jotain lämmittävämmällä, kiireettömämmällä, eurooppalaisemmalla tavalla miellyttävämpää vaihtoehtoelokuvallisuutta. Kiehtoo ajatella, millaisia Darjeeling Limitedistä ja Moonrise Kingdomista olisi tullut, jos Coppola olisi ohjannut ne, eikä vain käsikirjoittanut Andersonin kanssa.

Harmi, ettei Roman Coppola ole ohjannut enempää, sen verran kiehtova ja ansiokas cv CQ on. ****

Rockwell: In the Soup (1992) Aikoinaan tuli nähtyä tämä kotikaupungin elokuvakerhossa. In the Soupin esittelytekstissä vastaani tuli ensimmäisen kerran sana "indie-elokuva". Mustavalkoinen mikrobudjetti-ihme ei iskenyt ihan kirkkaan taivaan salaman lailla, mutta katsomiskokemus oli avartava, ainakin tiedostamatta, jos ei muuten. Nyt uusintakatselulla sai elokuvasta luonnollisesti miljuuna kertaa enemmän irti. No, 2010-luvulta on perspektiivi Steve Buscemiin joka tapauksessa täyteläisempi, ja tällä kertaa myös Seymour Cassel oli järisyttävän karismaattinen biseksuellina gangsterina. Elokuva on rehellisellä tavalla kauneutta toteava: lain tuolla puolen olevien tapahtumienkin taustalla velloo uskottava peruspositiivisuus ja optimismi, Casselin Joe niiden harmaana eminenssinä. Mustan ja valkoisen rajat on määritelty kuvaan todella jyrkiksi, mutta tapahtumat maalaavat niiden väleihin miljoona ajatonta välisävyä. Ihmisiä tässä ollaan kaikki. ****

Clemens: Captain Kronos – Vampire Hunter (1974) On kiehtovaa nähdä silloin tällöin jotain, joka on pudonnut kelkasta, mutta henkselit paukkuen! Hammer-yhtiö niisti vielä 70-luvun puolessa välissä vampyyriteemasta uusia variaatioita häpeämättömän vanhennein kerronnallisin metodein, vailla Christopher Leetä ja Peter Cushingia. Tämänkertainen(kin) vampyyrijahti on taattua Hammer-patsastelua, jolle ei voi olla missään määrin vihainen, vaikka suurin osa käkitään metsässä, tuossa tapahtumapaikoista epäkiinnostavimmassa. Hammer-naisetkin ovat aina valloittavia: Kronoksen heilana nähdään superihana kristiinahalkola Caroline Munro. Vaikka tämänkertainen vampyyri on nuoret naiset vanhoiksi miestranssuiksi muuttavaa sorttimenttia, mikä konseptina on äärimmäisen kiintoisa, vaivaa tätä myöhäishammerointia vaan harmillinen, pönöttävä yleislaimeus näyttelijöiden ja henkilöiden suhteen. Mutta kolikon toisena puolena ajateltakoon vaikka niin, että tästä saisi aivan erinomaisen remaken: vampyyrijasson ressuissa on varmasti vielä muutama lati! **1/2

Wright: The World's End (2013) Olutta ja body snatchereita. Jokainen Simon Pegg – Nick Frost ‑leffa on ollut niin lähellä, mutta se jokin uusintakatseluihin houkuttava Big Train / Spaced ‑särmä on aina puuttunut, ja niin nytkin, vaikka kokonaisuus viihdyttävä ja hyvä onkin. Sekä Pegg että Frost ovat jo ehtineet näytellä monenmoisissa projekteissa, ja vanheneminen näkyy jo etenkin ensinmainitun kasvoilla: siinä mielessä x-sukupolvelaisten aikuistumista, sen tarvetta ja kidult-ilmiötä olisi voinut käsitellä syväluotaavamminkin. Ilman muuta soljuva ja näppärä on mätöksi äityvä pubikierros, ja siniveriset lego-alienit ovat ihan freesiä silmäkarkkia: ei veren aina tarvitse lentää.

Eli pikkuisen heppoisenkevyeksi jää Three Flavours Cornetto Trilogyn Episode III, aiempien Shaun of the Deadin ja Hot Fuzzin tapaan. Sinänsä ironista, ettei "The World's End"-niminen elokuva oikein osaa loppua: häntää on loppumetreillä, mutta hiukan on hapuileva ja repaleinen tilkkutäkkiepilogi. Mutta mailin varrelta löytyy hulvattomat hetkensä, toki! ***1/2

Wojciech Has: The Saragossa Manuscript (1965) ****


Kolme tuntia kestävä vierekkäisten, sisäkkäisten ja päällekkäisten kertomusten ja epäluotettavien kertojien vyyhti, jossa kyllä riittää sulattelemista. Taitaa loppuvuosi mennä siinä kun yritän selvittää mitä helvettiä tässä oikein tapahtui.


Ben Wheatley: Sightseers (2012) ***


Aivan hyvä psykopaattiparisuhdetarina.


Ruben Östlund: Turisti (2014) ***


Länsimaisen liberaalin elämänmuodon kokovartalokuva koko karmeudessaan.

George Lucas : American Graffiti (1973) ***½

Vuosi 1962, joukko nuoria aikuisuuden kynnyksellä ja viimeiset hetket viettää yhteistä laatu-aikaa autojen, rock'n'rollin ja tyttöjen parissa. Lähes juoneton, mutta kuitenkin melko hyvin toimiva nostalginen hengailuelokuva. 


James Cameron : The Terminator (1984) ****

Sanottakoon heti alkuun, että pidän tästä enemmän kuin kakkosesta, joskin täytyy myöntää että pieni budjetti näkyy välillä turhankin kirkkaasti. Silti edelleen hieno elokuva ja yksi oman nuoruuteni suosikkeja. 


Christophe Gans : Silent Hill (2006) **½

Pieni tyttö kävelee unissaan ja meinaa melkein kuolla ennen kuin oma äiti pelastaa hänet. Tyttö horisee unissaan Silent Hill nimisestä paikasta ja sinnehän on lähdettävä selvittämään mysteeriä. Tyttö katoaa matkalla ja äidin on selvitettävä mistä hommassa on kyse. Peli ei ollut minulle tuttu entuudestaan. Elokuva itsessään kyllä oli hieman pelimäinen. Ohjaus ja käsikirjoitus eivät loistaneet, eikä elokuva muutenkaan kantanut yli kahden tunnin kestoaan. Kertakatsottava.

Jeremias Rahunen (28.3.2016 18:51)

Christophe Gans : Silent Hill (2006) **½

Peli ei ollut minulle tuttu entuudestaan. Elokuva itsessään kyllä oli hieman pelimäinen. Ohjaus ja käsikirjoitus eivät loistaneet, eikä elokuva muutenkaan kantanut yli kahden tunnin kestoaan. Kertakatsottava.

Okei, vaikkei tämä peliketju olekaan, on pakko tähän väliin sanoa, että Silent Hill (PS1) oli niin jumalattoman vaikuttava Elämänkokemus, jonka (todennäköisesti huono) loppu Astor Piazzollan sävelten siivin tuo kuset housuun, kyyneleetkin silmään. Konseptin vastaavia fiboja aiheuttava leffaversio on mielestäni ajatuksena täysi mahdottomuus. Vaikka tässä on ehtinyt tulla monenmoista fps:ää ja resident eviliä, uskon Silent Hillissä olevan yhä sitä maagista immersiota, jonka vuoksi suosittelen teosta aivan satasella.


Pahoittelen ketjunmyrkytystä, jatketaan tarvittaessa pelipuolella.

8. Tyldum: The Imitation Game (2014) ***½

Perushyvä historiallisiin tapahtumiin perustuva draamaleffa. Kaikki tällaisten elokuvien peruselementit ovat kohdallaan, aina lopputekstejä myöden. Näyttelijöistä oikein kukaan ei nouse vahvasti esiin, mutta tasaisen varmoja suorituksia tässä nähdään laajalti.

9. Harrison, Murphy: The Quiet Earth (1985) ***

Varsin mielenkiintoinen outolintu Uudesta Seelannista. Soundtrack on ihan ok ja muuten leffan tunnelma on vähintäänkin kelvollinen. Harmi vain että hyvän startin jälkeen juoni ei aivan jaksa kantaa keskivaiheiden läpi vahvasti. Loppuratkaisu jää kuitenkin kummittelemaan mieleen melko vahvasti, siitä plussat.

10. Tsukamoto: Bullet Ballet (1998) ***½

Ensimmäinen kosketukseni Shinya Tsukamoton leffoihin. Meno oli omaan makuuni sopivan rankkaa (Tsukamoto on tehnyt vauhdikkaampiakin leffoja, tiedä sitten miten ne uppoaisivat allekirjoittaneelle). Käsikameralla kuvatusta matskusta plussaa, se luo omanlaista tunnelmaa tähän. Soundtrack toimii myös, mutta juonen ohkaisuus vie ehkä hieman tehoja. Silti plussan puolelle jäätiin, ehkäpä Tsukamoton töihin pitää tutustua laajemminkin.

11. Goldthwait: World's Greatest Dad (2009) ****

Jälleen kerran mielenkiintoinen musta komedia Bobcat Goldthwaitilta, World's Greatest Dad menee omilla listoillani God Bless Americankin edelle. Välillä leffan tunnelma on toki lähempänä kunnon draamaleffaa kuin komediaa, mutta toisaalta kyllä tässä huumorikin toimii parhaimmillaan erinomaisesti, vaikkakin se välillä hieman vinksahtanutta onkin. Soundtrackista plussat ja myös siitä että juoni jaksaa kantaa varsin hyvin loppuun saakka. Suuremmat tason notkahdukset Goldthwait välttää tässä kaiken kaikkiaan paremmin kuin God Bless American kohdalla.

12. Deutch: Some Kind of Wonderful (1987) ***

Nyt ollaan taas kasarin ytimessä, tai ainakin melko lähellä sitä. Visuaalinen ilme ja soundtrack ovat ainakin sitä kasaria mikä allekirjoittaneelle kolahtaa varsin hyvin. Itse leffan juoni jaksaa kantaa noin tunnin verran hyvin, mutta loppupuolella homma hieman lässähtää. Some Kind of Wonderful on kestänyt melko hyvin aikaa, vaikka ei tämä kuitenkaan mikään The Breakfast Clubin veroinen klassikko olekaan.

13. Bernhard: Decoy (1946) ***+

Oikein mukava ja napakasti etenevä pienemmälle huomiolle jäänyt film noir. Juonessa ei ole turhaa tyhjäkäyntiä ja Jean Gillie on myös varsin hyvä kohtalokkaan femme fatalen roolissa.

40 Roman Polanski: The Ghost Writer (2010)

Robert Harrisin kirjaan pohjautuvassa elokuvassa Ewan McGregorin esittämä kirjailija yrittää saada selvää vyyhdistä, johon hän on joutunut haamukirjoittajana. Kirjoittajan edeltäjä on kuollut hämärissä olosuhteissa ja vaara tuntuu vaanivan joka puolella. Politiikka on käärmeitä täynnä ja Yhdysvaltojen – sekä tietysti CIA:n – lonkerot ulottuvat mihin tahansa. Polanskin kykyä luoda tavallisistakin tilanteista ahdistavia ja painostavia, ei voin kuin ihailla.


41 Ti West: The House of the Devil (2009)

Alkuun asiallisen hitaasti jännitettään kasvattava kauhutarina, jossa nuori opiskelijatyttö palkataan lapsenvahdiksi suurella rahasummalla. Tosin vahdittava ei olekaan sitten kuulemma mikään lapsi vaan vanhus, eikä homma olekaan niin simppeli kuin mitä alussa luvattiin. Tietenkään. Talo johon kaikki toiminta pitkälti keskittyy on todella valtava, jonka eri huoneissa ja käytävissä pelko hiljalleen hiipii ihon alle.


West osaa luoda näissä giganttisissa olosuhteissa äärimmäisen toimivaa psykologista kauhua, joka tosin karkaa hieman käsistä viimeisen puolituntisen aikana. Tai sanotaanko vaikka niin, että ne viimeiset käännökset tarinassa menevät niin överiksi ja suorastaan naurettaviksi, että vähäisempikin purskuttelu olisi taatusti riittänyt. Olipahan toisaalta idealleen uskollinen ja loppuun saakka kiihdyttävä pläjäys.


42 Apichatpong Weerasethakul: Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives (2010)

Kuolemaan voi suhtautua monella tavoin, mutta tämä on todella erilainen elokuva. Siitä enemmän aasialaisten elokuvien ketjussa.


43 Nir Paniry: Extracted (2012)

Mielenkiintonen sci-fi kikkailu, jossa toisen ihmisen ajatuksiin/muistoihin voidaan tunkeutua omanlaisellaan, cellmaisella tekniikalla. Kuinka ollakaan jotain menee pieleen, ja siitähän se syöveri sitten repeää. Perusidean ympärille kierretty vyyhti kiristyy sopivissa sykleissä ja mainiota käsikirjoitusta tuetaan pääosin toimivalla kuvauksella. Piristävä yllätys suoraan alelaarista.


44 Jason Eisener: Hobo with a Shotgun (2011)

Johan roiskui, tästä enemmän leffan omassa ketjussa.

Salmenperä: Häiriötekijä (2015) Q-teatterilaisten sysimustat visiot kiilaavat sopivasti kansanpöhköilyn frustroimaan valveutuneistoon, muttei tätä episodisynkistelyä napakympiksi voi sanoa. Segmenttien taso vaihtelee, ja kantavaksi ongelmaksi muodostuu yksien ainoiden ideoiden ympärille vyyhteytyvä laahustus, tyyliin "Hei, mielikuvituskaverihautajaiset?" "Joo, kyllä siitä saa!" Erinomaisten näyttelijöiden seassa loistaa Tommi Korpela, joka tuntuu sopivan aivan minne tahansa.

Koen epämukavuutta, kun kuulen tästä puhuttavan "komediana", samaan tapaan kuin vaikkapa Solondzin Happinessin kohdalla. Sanan "tragikomedia" voisi mielestäni ottaa surutta käyttöön. Ei tämä niin yksiselitteistä nauruviihdettä ole, eikä pidäkään. Tuntuu oudolta lukea Häiriötekijästäkin hehkutuksia, joissa "me naurettiin ihan vääränä huutonaurua koko ajan".

Alkuperäinen teatteriesitys oli varmasti, luonnollisestikin, parempi. Mutta pakko tämänkin sinänsä kannatettavan ja ansiokkaan mosaiikin kohdalla on muistuttaa, että hei: Englannissa on semmoinen Christopher Morris ‑niminen kaveri, joka on tehnyt tämän saman estetiikan aiemmin ja toimivammin. Vaikkei hänellä tietenkään mitään morbidikomedian monopolia olekaan, voisi Julmahuvi-tiimi hiukan katsoa peiliin, lopettaa apinoinnin, ja jatkaa omaan suuntaansa. Nyt se on jumittunut jamittamiseen, mikä on harmillinen, säälittäväkin, se todellinen häiriötekijä. ***1/2

Garland: Ex Machina (2015) Sympaattinen pikkudicki sisätilascifi, joka sopii teemailtana vaikkapa Moonin ja clooneysolariksen pariksi. Tämmöisen näpsäkän kolmiodraaman voisi myös toteuttaa vaikka kesäteatterinäytelmänä. Juoni natisee liitoksissaan, eikä tuota spectre-bunkkeriasetelmaa kannata edes vaivautua ajattelemaan, mutta miellyttävän rauhallinen, seventies-henkinen ote viihdyttää, ja onhan se Ava-robotti hot. Miesnäyttelijät eivät vain valitettavasti loista, heistä puuttuvat tarvittavat karismanonparellit, ehkä uskottavuuskin. Mutta mieluumminhan tämänkin katsoo kuin sen miljoonannen marvelin, ja viileänlakoninen katharsiskin onnistuu vaikuttamaan. ***1/2

Refn: Pusher (1996) Ensikatselulla sitä aikoinaan oli vain että njääh, mutta tällä kertaa tavoitti, ja nimenomaan trilogia-diskurssissa. Toki Kim Bodniaan oli ehtinyt tässä välissä mieltyä Silta-sarjan kautta, eikä hänellä Pusherissa toki vielä martinrohde-nallekarhumaisuutta ole, mutta Frank-paran toivoton, aina umpikujiin päättyvä amok-juoksu valloittaa nihilismillään, uskottavuudellaan, sujuvuudellaan, refnin meiningin parhailla puolilla. Nyt huomio kiinnittyi myös Refnin mestarilliseen väkivallan kuvauksen valikoivaan hallintaan: mukana on upeita ratkaisuja sen suhteen, mitä katsojalle näytetään ja mitä ei. Myöhemmässä Drivessähän ne muutamat Blanche-framet iskivät verkkokalvoihin kuin miljoona volttia, ja Pushereissa on tätä samaa. Hieno, harvoille suotu taito on saada katsojalle jäämään mieleen asioita, joita ei näytetä. ****

Refn: Pusher II (2004) Yksittäisinä elokuvina eivät kakkos- ja kolmososat "ykköstä" päihitä, mutta trilogiaksi paisuttaminen on ollut Refniltä järjettömän nokkela veto. Että otetaan kaksi mielenkiintoisinta sivuhahmoa ja kerrotaan heistä. Toimii aivan kympillä! Tuloksena on kolme tyystin erilaista osaa, mutta silti täysin ehyt niljakkaan alamaailman universumi, puhdas kokonaisuus, jota vastaavaa täytyy hakea peräti alkuperäisisestä Tähtien sota ‑triosta saakka. Tässä kakkososassa huumeinen värimäärittelymasturbaatio lotisee kaikkein eniten, ja syystä: en nyt äkkiseltäni muista, missä elokuvassa olisi örmytelty enämpi. Mads Mikkelsen on häviäjäroolissaan viimeistä hymynkaretta myöten erinomainen, ja tässä kakkososassa Refn tuo esiin myös postimerkin kokoisia, luontevia kurkistusikkunoita hyvyyteen, onnellisuuteen, siihen kaikkeen, joka nostaa meidät elukoiden yläpuolelle. Refnin valinta jättää Pusher-elokuvansa leighmäisen epäaristoteliaanisesti "kesken" raastaa eniten tässä osassa. ***1/2

Refn: Pusher 3 (2005) Kyllähän jo ensimmäinen Pusher tekee selväksi, ettei rikos kannata, mutta tämä kolmas näkökulma tuo mukaan lisäsävyjä, jotka onnistuvat jo koskettamaankin, vaikkei trilogian ns. "karismaattisin" hahmo nyt todellakaan mikään enkeli ole. Aiempien Pushereiden julmuuksien päälle kumuloituva kylmäverinen, koruton loppuhuipennus onnistui käymään jo luonnonkin päälle sen verran, että täytyypi kaivella hyllystä seuraavaksi jotain positiivista, vaikkapa Lynchin Straight Story tai jotain. Täytyy kyllä nostaa nöyränä hattua sille, mitä Refn on Balkanin sälleistä saanut irti. ***1/2

Siitä, että "jokin on enemmän kuin osiensa summa", on tullut latteus jo aikoja sitten. Mutta tästä trilogiasta on pakko sanoa niin, sen verran hämmentävänfreesi katsomiskokemus oli. Suosittelen äärimmäisen lämpimästi katsomaan nämä kaikki kolme mahdollisimman putkeen, ja ensikatseluiden ollessa kyseessä vieläpä niin, ettei vilkaise kannen tai dvd-valikon ryhmäkuvasta, keitä missäkin osassa toilailee. Ensi-Pusheriin verrattuna kakkonen ja kolmonen näyttäytyvät kieltämättä hieman tv-sarjajaksomaisina, mutta niin vahvasti osat toimivat symbioosissa kaikenlaisen toiston välttäen, että trilogia kiilasi kirjoissani Nicolas Winding Refnin pääteokseksi. Mieli tekisi nimetä tämä peräti moderniksi Shakespeareksi (myös latteus!), kuvaukseksi alamaailmasta, jossa aivan kaikki häviävät, jos eivät tänään, huomenna. Trilogiana ****1/2

Crying Freeman – Mafian pyöveli (1995) Olemattoman filmografian keskinkertaisissa tuotannoissa tehnyt ranskalaisohjaaja Christophe Gans vakuuttaa parhaimmalla työllään vielä yli kahden vuosikymmenen jälkeen. Testosteroinia sykkivä väkivaltabaletti onnistuu loihtimaan sinänsä suppeaan sisältöönsä nähden myös yllättävän latautuneen rakkausteeman, jota vasten kehystarina syvenee sivuraiteille ajautumisen sijaan. Lisäksi läpi elokuvan kantava unenomainen tunnelma, johon lisämausteensa tuo seksiä tihkuva tumma naisääni kertojan ominaisuudessa, koukuttaa katsojaa salakavalasti, saaden lähes unohtamaan turhamaisen takertumisen jounikuvion pikkuseikkoihin. Pääroolissa pyövelinä loistaa omat stunttinsa paikoin äärimmilleen hionut Mark Dacascos, jonka karisman varjoon unohtuu rivistö jos toinen statistin asemaan jämähtäviä kanssa kollegoita, kovastakin pohjatyöstä huolimatta. Liioittelematta 90-luvun parhaimpia genreläisiä, josta jaksaa nauttia tulevaisuudessakin. Erityiskiitoksen ansaitsee leffaan upean ja mieleenpainuvan musiikin luonut Patrick O'Hearn, sekä saumattomanoloisesta leikkauksesta vastaavat Christopher Roth ja David Wu, joista jälkimmäinen muistetaan vähintään yhtä salonkikelpoisesta yhteistyöstä John Woo'n kanssa.


Ranskassa Metropolitan Film'in toimesta pari vuotta sitten julkaistu ja runsailla (dvd)extroilla kyllästetty blu-ray on toteutettu ohjaajan valvovan silmän alla, ja tällä kertaa kehut on todellakin paikallaan, sillä kokonaisuus ei ole koskaan näyttänyt yhtä kiitettävältä kotiteatterissa. Alkuperäisestä kameranegatiivista tuotettu uusi 2K ‑skannaus kirjaimellisesti karistaa edellisten formaattien pinttyneet pölyt harteiltaan. Tätä katsoessa koki saman, joskaan ei aivan yhtä suurella skaalalla, kuin loistavan Léon: The Professional 4K mastered ‑julkaisun kanssa: elokuva on tullut katsottua monta kertaa vuosien saatossa, mutta vasta nyt se tuli nähtyä ensimmäisen kerran – ero on niin konkreettinen.

Alex Proyas:

Gods of Egypt

Muita ei ollutkaan näytöksessä, sai ainakin olla rauhassa. Jos nyt jotain mielenkiintoa tätä kohtaan oli, niin lähinnä ohjaaja ja aihepiiri. Näitä mytologioiden kanssa pelehtiviä leffoja on välillä mukava seurata uteliaisuudesta, että millä tavalla vääntävät vanhoja kuvioita ruudulle. Egyptin mytologia kun on vähemmän tunnettua kuin vaikka kreikan. Ei tätä voi suositella kenellekään, mutta vaikea suuttuakaan kun ei ollut mitään ennakko-odotuksia ja vapaaehtoisesti elokuviin menin (ei kyllä ollut mitään muutakaan kiinnostavaa koko ohjelmassa). Saipahan Proyas hieman supporttia. Firman Smartum-edulla sain itse taasen liput ilmaiseksi.

45 Sngmoo Lee: The Warrior's Way (2010)

Aasialaista miekka-fantasiaa willissä lännessä. Tästä enemmän aasialaisten elokuvien ketjussa.


46 Jonathan Liebesman: Wrath of the Titans (2012)

Ja lisää efektiä myllyyn, sekä vanhojen jumalten tarinoiden palasia tietenkin. Ei näissä legendoja kierrättävissä vanhoissa taruissa ole paljoakaan sitä samaa vetovoimaa kuin 60-luvun viritelmissä. Ongelma on mittakaava, kun kaikesta yritetään paisuttaa niin järjettömän kokoista. Tarina on kuitenkin lopulta se yksi ja sama: vastentahtoinen sankari löytää tarkoituksensa ja pistää lopulta hirviön kylmäksi.


47 Todor Chapkanov: Thor – Hammer of the Gods (2009)

Ja sitten noin kolme luokkaa halvempaa miekka-rymistelyä. Pohjanmiehet saapuvat Thor etunenässä kaukaiseen maahan, jossa kunnian ja aarteiden sijaan odottaa sangen karvainen kuolema. Thor ei tosin omaa nyt jumalaisia voimia, vaan on suurimman osan elokuvaa äärimmäisen rasittava, epäkiinnostava ja onneton nahjus. Budjetti on niukka, samoin näyttelijöiden ja kuvausryhmän taidot, mutta eihän tälle elokuvalle voi täysin kääntää selkäänsä. Kämäisellä tavalla viihdyttävää ja kun

pääsevät vauhtiin, on meno monella tavoin viihdyttävämpää.


48 Simon West: The Expendables 2 (2012)

Upeasta draamajyrästä elokuvan omassa ketjussa.

22. The French Connection (netflix) **** Gene Hackman elämänsä roolissa? No ainakaan ei näytä niin pullaposkiselta kuin monesti myöhemmin. Tiukka poliisijännäri, iso aukko tuli paikattua.

23. Django Unchained (tv-tallennus) ***½ Tarantinon elokuvissa on aina ollut mustaa tai ainakin hieman kieroutunutta huumoria, joka on yhtenä tekijänä nostanut ne järjestään massasta esiin. Tässä tämä huumori vaan ampuu itseään jalkaan – orjameininkin on sen verran raadollista, että sille on vähän vaikea nauraa ja muutenkin kepeähkö ote vie parasta terää tarinalta. Mutta siitäkin huolimatta tykkäsin, vaikka ei toki niiden varhaisten mestariteosten rinnalle nouse. Ja kyllähän tämä Django (epä-)jatkumoonkin sopii.

24. He Never Died (netflix) *** Henry Rollins kiinnostaa aina, ja oivan roolin vetää tässäkin pienessä, omalaatuisessa elokuvassa. Idea on hyvä, toteutus ei ihan natsaa täysillä, mutta riittävästi että jaksaa viihdyttää kohtuullisen kestonsa ajan. Ihan mukava kuriositeetti.

25. Tricked (netflix) *** Dokkari ihmiskaupasta ameriikassa. Kovinta antia on aika over-the-top pimp-hahmot, jotka siis ilmeisesti on todellisia ihmisiä. Tyttöjen tarinat on sitä samaa surullista kuultavaa, mutta mitään hirveän uutta tietoa tämä ei tuo esille. Tämä ja monet muut samantapaiset dokkarit kyllä osoittavat että on todella vaarallista olla tyttö aikuisuuden kynnyksellä, hyväksikäyttäjiä riittää joka kulman takana.

26. Captain America: Winter soldier (netflix) ** Samaa harmitonta hubaa kuin edellinenkin. Kai tää Marvel- leffojen toisiinsa nivoutuminen on se aino ajuri joka näitä saa katsomaan. Aivot narikassa.

+ Kung Fury (netflix) **** Lyhärinä ei viitsi katsotuksi elokuvaksi laskea, mutta olihan tämä hupaisa. Ja ihan oikea pituus toi 30 minuuttia, vähän epäilyttää että pidennettynä vitsi ei jaksaisi kantaa. Tosin tällaisia 30 minuutin pätkiä voisi katsoa enemmänkin. Iso peukku tekijöille, oli kyllä hienoa kasarimeininkiä.

66. Hoffman: Red Planet (2000) ** Kivaa silmäkarkillista kertakatsottavaa ja nopeasti unohtuvaa, aineksia oli parempaan.

67. Kamienski: Rommel (2012) ***1/2 Rommelin vaiheista nähnyt jo useita leffoja, tämä sijoittuu selkeästi kärkipäähän. Tukur on leffassa kuin leffassa mies paikallaan.

68. Aldrich: Ulzana's Raid (1972) **** Lukuisia hienoja kohtauksia, näin tämän aikoinaan TV:stä ja jäi jo silloin mieleen pätevänä Lancaster-tarinana.

69. Lowry: Last Stand at Saber River (1997) *** Mursuviiksessä on karismaa, ei siitä mihinkään pääse. Muutenkin kaarti toimii ja loppukin hiukan erilainen kuin yleensä..

70. Richardson: The Border (1982) *** Nicholson kuuleman mukaan arvosti kyseisen rainan korkealle filmografiassaan. Itselle jäi aika tasapaksu fiilis.

71. Vidor: The Texas Rangers (1936) ***1/2 Oakie on "Wahoona" muikea ilmestys, samaten kukkulan asetaistelu on upeasti luotu.

72. Proyas: Knowing (2009) *1/2 Voi Proyasta, mihin nykyään lusikkansa työntää. Cagea kannattaisi väistellä tänä päivänä huolellisesti.

73. Milius: Flight of the Intruder (1991) **1/2 Dafoe kierrätteli Platoonin muistoja pariin otteeseen. Brad Johnsonista ei ollut kannattelemaan pääosaa.

74. Aldrich: The Frisco Kid (1979) ** Täyslaidallinen potentiaalia hukattiin kehnolla käsikirjoituksella. Wilderin kohkailu ei ollut hauskaa missään vaiheessa, taisipa olla koomikossakin vikaa.

75. Baier: Stauffenberg (2004) *** Ei sinänsä mitään vikaa, aihe vain on jo omassa pienessä mielessäni loppuun kaluttu.

76. Annakin: Battle of the Bulge (1965) *** Huh, mikä tähtisikermä, tarinasta vain puuttui imua.

77. Peckinpah: Convoy (1978) **** Todella mainio parituntinen, hieno jatko mestariteoksen (Rautaristi) jälkeen. Harmillisen aliarvostettu klassikko.

78. Cosmatos: Escape to Athena (1979) *** Viihdyttävää toimintaa, Savalas pesee muilla lattiaa.

79. Hamilton: Funeral in Berlin (1966) **** Poliittista trilleriä ja vakoiluvehkeilyä parhaimmillaan. Selkeästi paras Palmer-osa, tosin vielä Miljardin dollarin aivot näkemättä.

80. Taylor: The Final Countdown (1980) **** Todellinen positiivinen yllätys, vaikka pääosat oli miehitetty nimekkäästi. Toimiva sekoitus sotadraamaa ja tieteiselokuvaa.

81. Carver: Capone (1975) **1/2 Pätevää ajankuvausta sekä Gazzara ja Blakely pelaavat hyvin yhteen. Tarina ei vain etene riittävän kiinnostavasti.

82. Martin: Tillie and Gus (1933) **** Muutama legendaarinen kohtaus, jotka jaksavat hämmästyttää neroudellaan.

83. Hurst: Simba (1955) *** Mukava sekoitus rotuennakkoluuloja, pahaa heimokulttia ja kolonialismia.

84. Yates: Krull (1983) *** Turhaan tätä on parjattu karvalakkiversioksi Tähtien sodasta yms. Omalla tavallaan hellyttävän kömpelöä seikkailua osittain pätevilläkin tehosteilla. Oli myös hauska bongata Coltrane ja Neeson korvantaustat märkinä.

85. Lucas: THX 1138 (1971) **** Lucas lisäsi ohjaajan versioonsa hyviäkin juttuja, mutta tietyissä kohdin sortui jälleen helmasyntiinsä. Palaisipa herra jälleen "kengännauhabudjettien" pariin, sen verran huikeaa jälkeä sai aikaiseksi.

77. Peckinpah: Convoy (1978) **** Todella mainio parituntinen, hieno jatko mestariteoksen (Rautaristi) jälkeen. Harmillisen aliarvostettu klassikko.

Hieman ylipitkä ja "clunky" tarinankerronta Convoyssa on, mutta kaikkea muuta kuin huono leffa.
Kiehtova duunarit vs. establishment ‑ote yhdistettynä Jeesus & opetuslapset ‑metaforalla ryyditettyä
road-leffaa. Mustaa miestä pieksetään poliisin käden kautta ja ajat eivät ole muuttuneet.
Rubber Duckin (Kristofferson) letkajenkkaan kuuluvat hippipapit olivat Kristoferssonin keikkamuusikoita.
Helppohan tätä elokuvaa on rakastaa. Paras lauluun perustuva elokuva mitä tulee mieleen.

Double Bill rinnakkaisleffaksi voisi sopia mm. Robert Aldrichin "Emperors of the North".