Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2016

Nørgaard: Klovn Forever (2015) Hyvä yritys, mutta ajat sitten vanhennut konsepti, jossa toilaillaan USA:ssa ja ihmetellään kaiken erilaisuutta, ei toimi edes Hvamin ja Christensenin käsittelyssä. Ylivoimaisesti parhaat naurut tulivat ensimmäisestä viittauksesta ensimmäiseen Klovni-elokuvaan. Komediaelementtejä käsitellään häkellyttävän lyhyesti, ja kokonaisuus on päällekäyvässä ennalta-arvattavuudessaan huonointa Klovnia. Eiköhän näiden veijareiden toilailut ole jo nähty. ***

Miller: Deadpool (2016) Jahas, "erilaisuus" supersankarikontekstissa tarkoittaa näemmä ääliömäistä funnyordie-spedeilyä. Messevät tuotantoarvot kelluttavat tätä joten kuten pystyssä, mutta homma huokuu aivan liikaa karismatonta, kasarimaista jenkkiääliöyttä, vaikka antisankarista nyt onkin kyse, ja pari pikkunäppärää piikkiä löytyykin. Jos haluan nähdä omnipotentteja kusipäitä, suljen silmäni ja muistelen kouluaikojani. **1/2

Simon: Murder by Death (1976) Kesti uusintakatselun yllättävän hyvin. Puujalat kolisevat kuin merirosvokapteenien slushissa, mutta silti tätä ei voi väheksyä kiintoisana komediahistoriallisen välikauden kuriositeettina. Suurimmilta osin kellutaan vanhan liiton vitsikkyydessä, mutta seassa on jo rohkeampiakin teemoja, nykykatsannossa freesillä seksismillä maustettuna. Aikoinaanhan tätä on varmasti paheksuttu paljoltikin. Mukavan tunnelman pitää koossa huippunäyttelijöiden kaarti, ja kun kaiken taustalla häilyy hälläväliä-mentaliteetti viihtymisen ja irtonaurujen ehdoilla, ei tätä kannata jättää väliin, jos on hiukankin kiinnostunut komediagenren kehityskulusta. No, Peter Sellers menee hiukan hukkaan, mutta eiköhän sen kestä. ***1/2

Coscarelli: Phantasm IV: Oblivion (1998) Umpipökkelöä dialogia, splatter-hauskanpitoa ja kryptaisaa kalmistotunnelmointia häkellyttävän toimivasti yhdistävä elokuvasarja osoittaa lopullisesti mietittyytensä tässä nelososassa. Viitosta jää odottelemaan nyt ihan mielellään, ja täytyy kyllä sanoa, että Phantasmeihin tulee väkisinkin suhtautuneeksi kuten Refnin Pusher-elokuvasarjaan, jossa samalla tavalla koko sarja nousee yksittäisiä osia suuremmaksi summaksi. Erityispointsit myönnän periaatteessa kahelille, mutta itsepäisellä logiikallaan dickmäisesti täysin pelittävälle vastavaihe-teorialle äänirautoineen kaikkineen. Tekemisen into näkyy etenkin huolellisessa edellisistä elokuvista poisjätettyjen pätkien käytössä. Vaan mahdetaankohan viitososassa jo sortua käyttämään kännyköitä? ****

Clark: A Christmas Story (Eräs joululahja, Eräs joulutarina, Joulutarina, 1983) Tämmöinenkin amerikkalaisen jouluviihteen kaanoninpalanen tuli sitten todistettua. Ei jouluiluissakaan toki mitään aristoteliaanista kolmivaihekerrontakoherenssia vaadita, mutta se, että tästä on tullut tunnustettu osa jenkkien jouluperinnettä, aiheuttaa levottoman olon. Draaman ja komedian välillä kompuroivan hömelön, kertojaäänellä maustetun anekdoottikokoelman pinnan alla on outo, kieltämättä kiehtovan musta, perverssikin pohjavire, joka haluaisi räjähtää katsojan silmille, mitä 80-luvun jouluelokuvakonventiot tai tuottajaporras ei kuitenkaan ole mahdollistanut. Pystyyhän tämän ottamaan halutessaan peräti mikeleigh-mäisenä adventuaalisena elämänviipaleena, mutta koska sitä ei ole varsinaisesti haettu, jää päällimmäiseksi silkka hämmennys.

Wikitin kertoo tätä epätasaista rosollia näytettävän parilla jenkkikanavalla vuorokauden ympäri / 12 kertaa putkeen sekä jouluaattona että joulupäivänä.

  Marraskuussa 2016 USA:n seuraavaksi presidentiksi valittiin Donald Trump. ***

Salmenperä: Häiriötekijä (2015) Uusintakatselu. Pelittää upeasti, vaikka tapahtumat tietää etukäteen. Kyllä tälle kunnianhimoiselle kerronnalle pitää hattua nostaa, ja tällä kertaa myös erinomainen äänisuunnittelu tuli todella iholle. Tommi Korpela Show ‑raja ylittyy paikoin hieman kokonaisuutta syöväksi, enkä edelleenkään niele aivan tätä kaikkea irtoideoiden ihmebantuilua purematta, mutta vahvaa on kuin Heinän chili. Ja elokuva tämä myös on. Sen kilpistäminen "sketsikokoelmaksi" on loukkaavaa.

Erinomaista boksien ulkopuolista ajattelua. Kunhan Volasen posse pääsee vielä eroon tuosta christophermorrismistaan ja saa messiin vielä jonkin ainutlaatuisen, oman lisämausteensa, vaikka yrttienkin makuisen, päästään jo vaivatta klassikkokastiin. ****

Six: The Human Centipede 3 (Final Sequence) (2015) En nyt sanoisi tämän trilogian näkemisen jälkeen olevani kovin paljoa täydempi ihmisenä, mutta ainakin Six paahtaa viiripäisen järjettömät sekvenssinsä loppuun asti niin sydänlämpöisellä rakkaudella, että se tuntuu hysteerisen ylikorrektin X-sukupolven värittämällä 2010-luvulla jopa freesiltä.

Ongelmahan on metapelleilyn lisäksi rytmityksessä ja varsinaisen centi(s)pedeilyn vähyydessä: itse asiaan päästään vasta noin tunnin kohdalla. Sitä ennen viihtyminen riippuu tasan siitä, miten pystyy prosessoimaan Dieter Laserin unohtumattoman ylinäyttelybravuurin, joka ansaitsee kirkkaasti kaikkien kategorioiden Tapio Hämäläinen ‑palkinnot. Rouheaolemuksinen äijä karjuu halki epäterveydessä rypevän vankilaoopperan ällistyttävällä antaumuksellisella likistelyllä, jonka raa'an alkuvoimaisen nautinnollisuuden vuoksi en voi tuomita elokuvaa edes parin tähden välttävään kastiin. Näin ultimaattisessa huonoudessa vellomista saa nähdä harvoin, ja vaikken sellaista suoranaisesti kaipaa trendaamaan nykyelokuviin, niin jokin epäkorrektiuden ja ‑miellyttävyyden Turkka–Halonen ‑akselin ideaali tässä on. Sairast' sickii, sano Sumelles. **1/2

217- Ford: Sergeant Rutledge (Kovo), Aukon paikkaus. Fordin myöhäiskauden aloittava asiawestern on merkkiteos. Hieman raskaskätisestä messagesta huolimatta Rutledgesta alkaa hieno, ehkä hieman aliarvostettukin sarja westernejä joiden kautta Ford purkaa osin itse rakentamiaan genren myyttejä ja konventioita antamalla ääniä villin lännen mustille (Rutledge), intiaaneille (Cheyenne Autumn), naisille (7 Women) ja "taviksille" (Man Who Shot Liberty Valance). Woody Strode on nimiosassa hieno ja pukee eleisiin ja ilmeisiin hahmonsa taistelun erilaisten identiteettien vaatimusten välillä (univormu vs. ihonväri). Constance Towers on aina hyvä, mutta sopii tässä liberaalin naisen rooliin paremmin mitä etelän bellen vastaavaan Fordin Horse Soldiersissa. ****1/2

218- Klimovsky: Rattler Kid (Un hombre vino a matar) (Kovo), Perustason kostospagu-paellakombinaatio, missä väärin perustein palkkarahojen ryöstöstä syytetty solttu ryhtyy rikoksen polulle selvittääkseen kuka oikeasti oli ryöväyksen ja seuranneen maineenmenetyksen takana. Katsomisesta on n. viikko enkä enää kyllä muista leffasta ns. "hevon paskaa", eli ei kauhean unohtumaton kokemus ollut. Ai niin, olihan tässä sentään Brad Harris seriffinä. **

219- Buck & Lee: Frozen (Kovo), Näitä "kerran sukupolvessa"- leffatapauksia, ja kyllähän tämän suosion ymmärtää. Nykyään suosiossa ovat ison mittakaavan näyttämömusikaalit, ja kaikista Disney- klassikoista tämä kyllä muistuttaa sellaista eniten. Positiivista tässä on paljon: vahvat naisroolit, etenkin kaikkien tyttöjen idoli kompleksinen Elsa (joka ilahduttavasti ei ole perinteisen hyvä/paha- akselin pahis), hyvät laulut ja vauhdikas kerronta miellyttivät. Lopussa tietysti tarina sortuu kaavamaisuuksiin ja kliseisiin, mutta kokonaisuus on silti vahva. ****1/2

220- Mizoguchi: Ugetsu Monogatari (Kalpean kuun tarinoita) (DVD Re-), En vieläkään (olisko ollut 4. katselu) pysty pitämään Ugetsua kovimman kategorian klassikkona. Etenkin tarinan alkupuoli on aika hidasta alustusta sinänsä toimivalle mutta simppelille moraalitarinalle joka seuraa. Visuaalisesti tämä on toki upea ja ymmärrän, että Kenji ei tehnyt tätä länsimaiseen makuun, mutta silti esim. Sansho dayu on parempi. Ja etenkin upea Chikamatsu Monogatari. ****

221- Carne: Les enfants du paradis (Paratiisin lapset) (DVD Re-), Carnen klassikko on omakohtaisesti hieman erikoinen. Joillain katsomiskerroilla se menee päähän kuin häkä, toisinaan taas hienoinen jäykkyys draamassa ja jonkinlainen keinotekoisuus kerronnassa ja ylenpalttinen sentimentaalisuus ärsyttävät. Mutta vain vähän. Kuten tällä kertaa. Ei pidä kuitenkaan unohtaa kuinka ainutlaatuisesta leffasta on kysymys. ****1/2

222- Marchent : One Against One... No Mercy (One by One) (Uno a uno, sin piedad) (Kovo), Viikon toinen spagetti-paella kombinaatio on Rattler Kidin tapaan aika vaisu esitys. Nuori pyssysankari yhyttäytyy kokeneemman meksikaanin kimppaan selvittääkseen isänsä menneisyyden samalla tämän nimen puhdistaen. Ei mitenkään vastenmielinen tämä ole, juoni etenee sujuvasti taistelusta toiseen ja pääparissa on särmää ja karismaakin. Loppuratkaisukin on mietitty genren perinteitä kunnioittaen, mutta kaikesta kuitenkin paistaa hätäinen tuotanto ja vision puute. **1/2

sorsimus:

211- Bigelow: Point Break (Kovo RE-), Edellisestä katsomiskerrasta on jo varmaan yli 20v ja vähän pelotti, miten yksi nuoruuden suosikeista on kestänyt aikaa. Mutta hyvinhän tuo. Tottakai tässä näkyy tekoaika, mutta sisältö oli jopa parempi mitä muistin. Lain eripuolilla olevien machomiesten rakkaudesta on tehty kaunis elokuva, jota ei pilaa edes Keanu Reevesin todella surkeat manerismit. En muistanut, miten pahasti Keanu tässä vetää yli samalla kun P. Swayze on roolissaan jopa loistava. Homostelua korostaa sangen poikamainen näispääosanesittäjä. Tässä fooruminimimerkki "Marienhofille" mainio joulukatseluvinkki. :) Koitin laittaa tähän loppuun vitsiä tyyliin Point Breakback, mutta en keksinyt. ****

Minäpä kertasin tuon jo ilman vinkkejäkin tässä ihan hiljattain. Edelleen hyvin lähellä kuuden tähden matskua!! Ei pulinoita!! Elokuva on tulkinta poikkeuksellisesta vapauskäsityksestä, joka on yhtä lailla utopistinen, romanttinen kuin traagisesti lyhyeksi jäävän elämän arvoinen!! Oleellista tietysti on, mitä Keanu heittää jorpakkoon lopussa.

Point Break remake (2015) oli yllättävän hyvä sellaisena ylipitkänä Quiksilver-mainoksena katsottuna. Ei juuri suvantovaiheita, ei myöskään juuri naisnäyttelijöitä paitsi muutama huora jonkun arabin paatissa yhdessä kohtauksessa. Leffa sai HS:ssa peräti neljä tähteä viime jouluna, mikä on aika hyvin tällaiselta leffalta. Hömppää mutta saatanan komeissa maisemissa. Pelkästään alkukohtaus prätkillä on aivan överi.

Tuo The Big Short (2015) on hyvä esimerkki siitä mitä helposti tapahtuu, kun non-fiction ‑kirja sovitetaan parituntiseksi leffaksi. Lopputulos on melkein raivostuttavan turboahdettu, säntäilevä ja levoton. Noista finanssimaailman kuvioista ei muutenkaan ota helposti selvää, ei etenkään kun kaikki on kuvattu "coolien" pankkiirien ja opportunistien näkökulmasta kuten tuossa leffassa, joka yrittää kaikin tavoin olla viihdyttävä. Pitäisi tehdä joko kaksiosainen elokuva (?) tai (mini)sarja, tai sitten lukea ainoastaan niitä kirjoja aiheesta. Pankki- finanssikriisi- subprime-kupla jne. ‑aiheista on muutamia hyvin rajattuja, valaisevia ja vetäviä elokuvia kuten The Margin Call, Boiler Room tai 99 Houses, joista etenkin jälkimmäisessä kaikki kuvataan niiden pankkilainoilla kusetettujen NINJA-tavisten (no income, no job, no assets) näkökulmasta siten, että katsojan on helppo tajuta kuvio ja röyhkeys. Leffa kehittyykin melkein La terra treman veroiseksi eeppiseksi kuvaukseksi vääryydestä. Scorsesen Wolf of Wall Streetkin kuvaa kusetuksen dynamiikkaa huomattavasti tehokkaammin kuin The Big Short, jonka ainoa oikeasti mieleenpainuva hetki on, kun Christian Bale kuuntelee Mastodonia toimistossaan. En ymmärrä paras sovitettu käsis ‑Oscaria. Ehkä The Big Short vaatii kaksi katselua, mutta kaikki edellä mainitut kolisevat jo ykkösellä.

131. Bobby Farrelly, Peter Farrelly: Dumb and Dumber To (2014)

Kristus mitä pökälettä ja vielä loputtomiin pitkitettyä sellaista. Ensimmäinen leffahan on klassikko, sitä on turha edes kiistää, mutta tämä jatko-osa on niin totaalista tuubaa että pahaa tekee. Ikääntynyt Jim Carrey on kuin seksituristi, jonka kuolaavaa lähentelyä on vaikea niellä. Etenkin kun lähes kaikki (harvat) hyvät rivit on tungettu Carreyn suuhun ja Jeff Danielsin on tarkoitus vain esittää entistä typerämpää idioottia.


132. Robert Moore: Murder by Death (1976)

Okei, tämä tuli täysin puskista ja ilman mitään ennakkovaroitusta. Peter Sellers vetää kiinalais-roolinsa sellaisella tyylillä, josta nykyään ristiinnaulittaisiin ja Alec Guinness melkein hukataan, mutta olihan tämä – erilainen. Hauskalla tavalla erilainen. Harmi etten ole koskaan pitänyt Peter Falkista eikä mies iske tämän leffan jälkeen enää senkään vertaa. Onneksi mukana ovat David Niven ja Eileen Brennan, sekä James Cromwell ehkä uskomattomimmassa roolissaan.


133. Don Coscarelli: Phantasm IV – Oblivion (1998)

Päräyttävän 80-lukulainen leffa, joka on tehty uskomattoman myöhään (tyyliin verrattuna siis, ja tämä on ehdottomasti positiivinen huomautus). Nähty jo useampaan kertaan, mutta aina tämä jaksaa vain viihdyttää.


134. Brian Levant: Jingle All the Way (1996)

Joskus tällainen "joskus kauan sitten nähty" ‑leffa on uusintakatselussa silkkaa tuskaa, toisnaan taas jälleennäkeminen voi olla riemukas ja hauska. Ihan kuten tämän herkun tapauksessa. Vajaa kaksi vuosikymmentä sitten tämä leffa tuntui lähinnä uskomattomalta pökäleeltä, mutta silloin sainkin allergisia reaktioita mistä tahansa jouluun liittyvästä. Okei, tarina on suoraviivainen, naiivilla tavalla huvittava ja raskaan perhedraaman rasittama, mutta nämä asiat eivät ole negatiivisia tekijöitä kun kyseessä on sentään joululeffa.


135. Jalmari Helander: Rare Exports – A Christmas Tale (2010)

Paras kotimainen jouluelokuva, joka pyyhkii pukin takaliston kaiken maailman lentäjän pojilla.


136. Bob Clark: A Christmas Story (1983)

Jotkut pitävät tätä täytenä roskana, toisien mielestä kyseessä on taas puhdasverinen klassikko. Omissa kirjoissani tämä kummallinen jolusekoitus on hieman kumpaakin kategoriaa, ja siitä nauttiminen/kärsiminen on aina kulloisestakin mielentilasta kiinni. Uskomattoman vahvoja kohtauksia, toisinaan taas leffassa on ihan uskomatonta tyhjäkäyntiä. Ristiriitainen – totta tosiaan.


137. Aleksi Salmenperä: Häiriötekijä (2015)

Episodielokuva jossa on kaksi kantavaa teemaa: horjuva psyyke ja kuolema. Eli tämähän on täydellinen paketti kaltaiselleni Hammer-fanaatikolle, joka nauttii juuri tämänkaltaisista – sopivasti vinoista tarinoista.


138. Edward Dmytryk: Murder, My Sweet (1944)

Film-noiria puhtaimmillaan ja onhan tässä mukana Claire "The Queen of Film Noir" Trevor, joka on aina ilo silmälle. Juoni on todellinen pitsikuvio, oikeastaan täysikokoinen liina, mutta kun kaikki mahdolliset yllätysmutkat, kurvit ja käännökset on koettu niin kaunistahan se on.


139. Michael Curtiz: White Christmas (1954)

Klassikkokamaa, kestää joulusta toiseen ja ihan kolmanteenkin. Ja saihan taas nähdä kun "Bing Crosby tap-danced with Danny fucking Kaye".


140. Sarah Smith, Barry Cook: Arthur Christmas (2011)

Ihan toimivaa joulusatuilua, jossa Pukin perheen suhteita ja ongelmia luodataan kolmen sukupolven ajalla. Mukana oli tietysti riittävä määrä ad/hd ‑leikkausta, kun animaatiossa nyt ollaan, mutta toisinaan tarinaa uskallettiin myös viedä eteenpäin ilman jatkuvaa jarjarbinksismiä. Miten nämä kompuroivat ja ha-ha-hassut hahmot muuten on vedetty nykyään näin järjettömän ylitse. Eikö kaksi pikku kompastumista riittäisi? Onko kaikki tilanteet aina pakko alleviivata järjettömyyksiin asti kasvavilla ha-ha-hassutteluilla?


141. Chris Buck, Jennifer Lee: Frozen (2013)

Mitä tästä voi sanoa? Tehtävä suoritettu, olenko nyt parempi isä pienelle prinsessalleni? Toivotaan niin. Ja saihan siinä sitten kunnon annoksen musiikkiakin kaupan päälle. H.C. Andersenin tarinasta oli otettu kieltämättä melkoinen sivupomppu, että oltiin päästy tähän saakka.

ja näin vuosi paketissa, sitten vain uutta urakkaa...

Vuosi pakettiin:

223- Cottrell & Hand: Snow White and The Seven Dwarfs (Kovo), Piirrosjälki tässä on ehkä kauneinta ikinä ja onhan tässä pari legendaarista lauluakin. Mutta kun se tarina kulkee niin juutaksen hitaasti... ***

224- Fuqua: Brooklyn's Finest (Kovo), Umpisurkea TV sarjanarratiivin pilaama sekametelipaska, missä kolme rinnakaista tarinaa New Yorkin poliisikonstaapeleiden ongelmista duunin parissa eivät rakenna minkäänlaista kokonaisuutta. Eli siis jonkinlainen rikosleffagenren Love Actually. Rapsakkaa katukuvausta tässä on tavoiteltu mutta lopputulos huokuu epäaitoutta joka rauhastestaan. *

225- Frawley: The Muppet Movie (Kovo), Alkuperäinen ja paras Muppet- leffa. Hyvät laulut, hyvä meininki ja kaiken kaikkiaan sympaattinen kohkaus takaavat laadun. ****

Damien Chazelle: Whiplash (2014) **½


Käsikirjoituksen epäuskottavuus oli minulle ongelma. Esimerkiksi loppukohtauksessa Fletcherhän nolasi enemmän itsensä tuomalla lavalle bändin, jonka rumpali ei osannut biisejä, kuin Neimanin, joka oli yleisölle täysin tuntematon nobody. Muutakin hölmöä tässä oli. Odotukset La La Landin suhteen eivät ole korkealla.


Andrei Tarkovski: Stalker (1979) ***


Myönnän etten ymmärrä ollenkaan mitä tällä yritettiin sanoa. Kiinnostavaa oli kuitenkin oppia dvd:n ekstramateriaaleista, että Stalkerin ensimmäinen versio ja kuvausporukan vuoden työ meni hukkaan, kun filmiä ei pystyttykään kehittämään.


Fong Ho: Miraculous Flower (1981) ****


Youtubessa oli näköjään tästä englanniksi tekstitetty versio, joten pääsin ensimmäistä kertaa elokuvan juonesta vähän jyvälle. Pitänee se ranskalainen Operation Phoenix Ninja ‑dvd laittaa tilaukseen. Sääli että Pearl Chang Lingille omistettu, runsaasti arvokasta informaatiota sisältänyt nettisivusto on poistettu.

Vuoden viimeiset.

75. Trolls (teatteri) * Oli kyllä yksi huonoimpia animaatioita mitä olen koskaan nähnyt, uh huh. Ylipirteät trollit ovat superrasittavia, ja saahan ne sen ainoan normaalinkin pilattua.

76. Nymphomaniac Vol 1. (netflix) ***½ Elokuvan alussa mainitaan tämän olevan ”ohjaajan luvalla sensuroitu versio”, eli ilmeisesti sama kuin teattereissa ollut?

77. Nymphomaniac vol II. (netflix) *** Toinen osio on ikävämpää katsottavaa kuin eka, vaikka kai tässä pitäisi puhua yhdestä elokuvasta. Ei tämä nyt kokonaisuutena Von Tierin huippuihin lukeudu, vähän tuntui itsetietoiselta rankistelulta ja minusta loppukohtaus oli vaan huono ratkaisu, vaikka sinänsä kai ymmärrän pointin.

78. Killer Joe (tv) ***½ Varsin tyly white thrash- kuvaus.

79. Haunt (netflix) ** Kaikki kummitustalo kliseet koottuna yhteen elokuvaan, aina aaveille puhuvasta pikkutytöstä riivaukseen. Lopun ”twist” jättää enemmän lankoja auki kuin niitä selvittää. Ja nojaa vahvasti säikyttelyefekteihin, joten ei jää paljon kehuttavaa. No näyttelijät oli ok. 

80. End of Watch (netflix) **** Yllättävän kova poliisileffa. Dokumentaristinen tyyli varmaan jakaa mielipiteitä mutta minulle (suurimmaksi osaksi) toimi. Oli vuoden suurimpia yllättäjiä.

81. Sing (teatteri) ***½ Ei hassumpi, ehkä normaaliakin enemmän musiikkiin nojaava animaatio. Juoni on tietysti perinteistä vaikeuksien voittamista, mutta ihan onnistuneesti eikä liian lällysti. Olin kaikesta nostatuksesta jopa hieman liikuttunut jossain kohtaa.

Perinteisesti vuoden statsit 2016

yhteensä 81 leffaa, joista

Netflix 66 kpl

Teatteri 4 kpl

Yle Areena 1 kpl

TV / tallennus 6 kpl

lentokone 4 kpl

Pitkästä aikaa jäi kokonaissaldo pitkälti alle sadan leffan ja nyt oli eka vuosi kun en katsonut enää yhtään elokuvaa DVD/BD formaatissa. TV-sarjoja sentään katsoin DVD:ltä (kirjastosta lainatut Walking Dead boxit kaudet 4 ja 5).

Kokonaisia TV-sarjojen kausia 17 kpl. Nämä syö aikaa leffoilta, mutta niinhän on ollut jo muutaman vuoden.

Parhaat : yli 4 tähteä annoin vaan Guardians of the Galaxylle, mikä näin jälkikäteen hämmentää.

Huonoimmat : * tai *½: Riding the Bullet, Devil’s Playground, 2012, Monster: The Story of Joseph Fritz, San Andreas, Zoolander 2, Mirrors, Goon, Friday the 13th part 7: The New Blood, Cabin Fever 2: Spring Fever, Trolls

Sitten vaan uutta vuotta kohti.

Ragin Cajun Redneck Gators – Krokokuja (2013) Takuuvarma menolippu mielenhäiriöön, ohjaaja Griff Furst on aikamme Ed Wood. Tällaisen tuotannon toteutus kysyy harkintakyvyn täydellistä menetystä muiltakin kuin vain sen rahoittavilta tahoilta. Voi vittujen kevät.... Lisää piriä, jumalauta!

Wayne Wang : Smoke (1995) ***½

Erään tupakkakaupan ympärille sijoittuva dialogivetoinen draamaelokuva, jossa kerrotaan tarinoita ja setvitään kaupan asiakkaiden ihmissuhteita. Rauhallinen, hyvillä roolisuorituksilla varustettu elokuva.

David Cronenberg : Scanners (1981) ***

Pitkästä aikaa uusintakatselu ja blu rayllä. Hienoista yksityiskohdistaan ja tehosteistaan huolimatta tämä on puolitoistatuntiseksi elokuvaksi kerronnallisesti hieman pitkäpiimäinen, joten en nostaisi Cronenbergin parhaisiin. Sinänsä kyllä perushyvää scifi-kauhutoimintaa.

Paul Schrader : Cat People (1982) ***

Tätä vaivaa sama ongelma kuin edellistä, eli kiinnostavia yksityiskohtia riittää ja paperilla kaikki kuulostaa vielä hyvältä, mutta jotenkin tasapaksuksi tämäkin jää. Ehkä kaksi tuntia kestonsa puolesta on aavistuksen verran liikaa. Tästä elokuvasta tupataan yleensä muistamaan vaan (alaston) Nastassja Kinski mutta minäpä kehun elokuvan parhaan roolisuorituksen tekevää Malcolm McDowellia!

Mark Mylod : The Big White (2005) ***

Robin Williamsilta nähdään hyvä roolisuoritus tässä mustassa komediassa jossa Williamsin esittämä mies yrittää vakuutuspetosta kadonneen veljensä ja nyt löytyneen vieraan miehen ruumiin avulla. Peräänsä hän tosin saa rikolliset ja vakuutusyhtiön tarkastajan. Viihdyttävä perus-ok elokuva.

Brian De Palma : Obsession (1976) ***½

Näitä harvoja aiemmin näkemättömiä De Palma-elokuvia. Obsession on pastissi Hitchcockin Vertigosta. Tarinassa erään rikkaan miehen vaimo ja tytär kidnapataan ja lunnaiden vaihtoreissulla sekä vaimo että tytär saavat surmansa Myöhemmin mies löytäää Italiasta entisen vaimonsa näköisen naisen, johon välittömästi rakastuu. Elokuvassa on trillerielementtejä lähinnä alussa ja lopussa ja keskivaiheilla tämä on enemmänkin tunnelmallinen romanttinen elokuva. Eli vähän niin kuin alkuperäinen Vertigokin. Heikompi kuin mitä Blow out, Body Double tai Dressed to kill, mutta silti suositeltavaa katsottavaa.

Irwin Allen : Voyage to the Bottom of the Sea (1961) ***

Hupaisa scifi-elokuva atomisukellusveneestä ja sen miehistöstä, joka matkallaan saa kuulla että maapallon ympärillä oleva niin kutsuttu "Van Allenin vyöhyke" on syttynyt tuleen meteoriitin toimesta ja maapallo on alkanut radikaalisti lämpenemään. Sukellusveneen miehistön on nyt pelastettava planeettamme. Erästä miehistön jäsentä esittää Frankie Avalon, joka laulaa myös elokuvan teemabiisin ja joukossa on myös hänen lisäksi mukana legendaarinen Peter Lorre.