Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2016

Ivan Reitman : Ghostbusters II (1989) ***

New Yorkin pahoista viboista voimansa saava ectoplasma-joki virtaa kohti paikallista museota ja aiheuttaa tarvetta haamujengille. Huonompi kuin ensimmäinen osa johtuen käsikirjoituksesta. Näyttelijöistä jaksaa kuitenkin vielä välittää. Muuten melko keskinkertainen.


Jennifer Kent : The Babadook (2014) ***

Äiti ja poika surevat kuollutta perheen isää ja etenkin poika kärsii unettomista öistä ja rankoista harhoista. Myöhemmin perheen asunnosta löytyy vielä mystinen lastenkirja, joka kertoo herra Babadookista, kummituksesta joka tappaa uhrinsa ja poika vakuuttuu että mörön kohteena tulee olemaan oma äiti. Kohtuu onnistunutta psykologista kauhua.

Adam McKay : The Big Short (2015) ***½

2000-luvun lopun finanssikriisin koukeroita puiva viihteellinen draama. Hieman liian puhelias ja pitkä kestoltaan, eikä nouse silmissäni aivan kaikkien saamiensa kehujen tasolle, mutta kyllä tätä silti voi huoletta suositella katsottavaksi. Mukana menossa mm. Ryan Gosling, Christian Bale ja Brad Pitt.


Ralph L. Thomas : Apprentice to Murder (1988) **½

Donald Sutherland esittää eräänlaista uskonnollista "kansanparantajaa", joka taistelee perkelettä vastaan ja yrittää auttaa kyläläsiä ja erästä poikaa, jota taasen vainoaa eräs aavemainen naapuri. Laahaavasti ohjattu draamavetoinen pikkukyläjännäri. Kuvattu Norjassa.

49 Georges Méliès: A Trip to the Moon / Le Voyage dans la lune (1902)

Matka kuuhun on edelleen hämmentävä, hurmaava ja sopivalla tavalla naivi kuvaus matkasta, joka kiehtoi ihmisiä jo kauan ennen Apollojen lentoja. Tehosteet eivät ole aivan uusinta uutta ja version kertojaääni (errrittäin ranssskalaisssittain murtava sellainen) vaati hieman tottumista, mutta kyllähän tämän merkkiteoksen katsoi mieluusti uudelleen.


50 Jean-Luc Godard: In Praise of Love / Éloge de l'amour (2001)

Godardin reippaasta uuden kauden leffasta ohjaajan omassa ketjussa.


51 Mario Bava: Danger: Diabolik (1968)

Tämä on lähes noloa tunnustaa: en ollut aiemmin nähnyt Bavan Diabolikia. Nyt kun tuo on sanottu onkin jo helpompi mennä elämässä eteenpäin. Elokuvahan on itsessään suhteellisen suoraa popcornia/hattaraa/karkkia, mutta kuinka viihdyttävää sellaista tämä onkaan? Pistetään kuvallisen silmäkarkin kylkeen vielä Morriconen hämmentävä, useita eri kulttuureita itseensä sulauttava ääniraita ja johan sitä viihtyy. John Phillip Law omaa muuten upeimmat silmät sitten Bela Lugosin.


52 Steven R. Monroe: Grave Halloween (2013)

Peruskauhuilua perusbudjetilla, perusjuonella ja perussäikyttelyillä. Kolmen tähden roisketta, mutta katsottu nyt tämäkin sitten.

Li Chao-Yung: Dream Sword (1979) ***½


Rakkaudessa pettynyt taiteilija perustaa "unimiekka" ‑nimisen kolmimiehisen klaanin ja alkaa taistella muita miekkamiesyhdistyksiä vastaan. Keskimääräistä mielenkiintoisempi taiwanilainen wuxia-saippuaooppera.


Mikio Naruse: Sudden Rain (1956) ***½


Setsuko Hara ja Shuji Sano kinastelevat Narusen komediallisessa avioliittodraamassa.


John Ford: Rio Grande (1950) ***½


Monumenttilaakson maisemia ja apassien lahtausta peruswesternissä.


Jacques Tourneur: I Walked With a Zombie (1943) *****


Aika täydellinen elokuva.


Jari Halonen: Joulubileet (1996) **½


Muutama hauska kohtaus kieltämättä, mutta myönnän avoimesti että haloslaisnen estetiikka noin yleensä menee kyllä meikäläiseltä yli hilseen.

51- Russell: Silver Linings Playbook (Kovo), Tykkäsin kovasti. Russell onnistuu hienosti puhaltamaan uutta henkeä boy meets girl- genren komediaan tuomalla mukaan hieman karrikoidun mutta uskottavan kuvauksen mielen järkkymisen jälkihoidosta. Ihan loppukliimaksissa sorrutaan kliseisiin, mutta siihen asti meno on todella vakuuttavaa. ****1/2

52- Nichols: Midnight Special (Leffassa), Kovasti täälläpäin 3.en asteen yhteyden perillisenä hypetty scifileffa kiinnostaa siihen asti, kunnes leffan juju paljastuu. Loppu"ratkaisu" puolestaan on suorastaan myötähäpeällisen heikko esitys ja epäonnistuu etenkin siinä, kun juoni viedään alueelle (uskonnot), mistä tekijöillä ei ole uskallusta, kykyä tai halua sanoa mitään oleellista. **

53- Gilliam: Time Bandits (Kovo), hurjasti poukkoileva kääppärisci-fi on paikoitellen herkullinen ja yhtalailla ajoittain turhauttavan sekava. Kaikessa erikoisuudessaan kokonaisuus nousee toki nautinnollisen puolelle, mutta tästä olisi ainakin puolisen tuntia voinut tiivistää huoletta. ***

54- Sharma: Fan (Leffassa), Joka vuosi pitää pyrkiä vilkaisemaan uudempaa Bollywoodia kankaalta ja tänä vuonna otollinen tarjoilu oli Yash Rajin uusin suurtuotanto Fan, missä Shah Rukh Khan esittää kaksoisroolissa sekä "itseään" (supermenestynyttä Bollywood-tähteä) että nuorta superfania, joka pettyy tähden diivailuun. Ensimmäinen mainittava seikka Fanissa on laulu- ja tanssinumeroiden poissaolo. Kestokin on normaalia Hollywood- luokkaa, n2,5h eli jonkinlaista evoluutiota Intiassakin on tapahtunut. Leffa itse on hitaahkon alun jälkeen ympäri maailmaa jetsetteilevä jännäri, missä idoliinsa pettynyt superfani koittaa tuhota esikuvansa maineen. Aivan loppua lukuunottamatta tämä on joka tasolla lähellä keskitason Hollywood- vastineitaan. Lopussa toki Intialaiset ratkaisut ottavat vallan ja mennään sentään edes vähän etnisille raiteille. Huolella tehtyä ison budjetin viihdettä tämä kaikin puolin. ***

55- Zwick: Glory (Kovo), AIkanaan maineikas sisällissotadraama mustan rykmentin kivisestä tiestä kunniaan on aikakautensa (1989) teelmys hyvässä ja pahassa. Hyvää tarkoittava elokuva luo huolellisen, mutta jotenkin steriilin kuvan mustista vapaaehtoisista, jotka eri syistä haluavat lähteä sotaan etelävaltioita vastaan. Alkupuolen muutamatkin särmät hioutuvat pois ressujen oppiessa sotilaiksi ja lopun sentimentaalinen isänmaallinen meininki (aikakaudelle tyypillisen siirappisen orkesterimusiikin säestyksellä) vie lopputuloksen tahattomasti koomisen paatoksen alueelle. Isoin plussa tässä on Freddie Francisin huikea kuvaus. **

Godard: In Praise of Love / Éloge de l'amour (2001) Olen päättänyt, etten sylje Godardien päälle. Pitää vain ajatella kuten taidenäyttelyssä: kaikki taulut eivät voi kiinnostaa ihan satasella. Kunnioitan näitä aivan jossain muualla leijuvia teoksia, jotka sekoittavat aivoja lusikalla, vaikka tällä kertaa olisinkin toivonut lisää tarttumapintaa sekä malttia filosofiointien nopsaan tempoon. Pelkkä elokuvaa tekevä keskushenkilökään ei oikein riitä, pitää olla lihaa luiden ympärillä, kuten vaikkapa Fellinin 8 1/2:ssa tai Coppolan CQ:ssa. Godardin kuvavuo ei kuitenkaan kurita 90 minuuttia kauempaa, ja hyvä niin: ei ehdi tulla piimästä pitkä, kiva kefiiri rinnuksille riittää. On toki ehkä myös välillä natokeskustelumaiseen tapaan tärkeää käydä debattia siitä, missä kulkee taideteoksen ja vanhan ohjaaja-/käsikirjoittajastarban horinan raja. Sinänsä harmillista, että elokuva, jossa mainitaan Simone Weil, ei oikein ottanut valtaansa: puiseva aarikkapallo eksyi nyt liialti omaan krikettikatsomooni. Muttei päässyt harmittamaankaan. ***

de la Iglesia: Acción mutante (1993) Annoinpa tälle toisen tilaisuuden. Aikoinaan rakeiselta VHS:ltä katsottuna petyin, koska odotin badtastea. Nyt petyin, koska eihän tämä osannut yhtään päättää, mitä se halusi olla. Perusidea antaa aihetta todella timmiin yhteiskuntasatiiriin, mutta sitten mennäänkin avaruuteen, ja koko konsepti liudentuu raivostuttavaksi espanja-pieruparaatiksi. Nähdäpä joskus espanjalainen komedia, joka ei perustuisi siihen iänikuiseen ällijatälli-koheltamiseen. Jokin niitä spaniardeja vaivaa. Kun ei edes Almodovar näytä osaavan (<-- Matkarakastajat). **1/2

Bava: Danger: Diabolik (1968) Nautittavaa ja naurettavan hölmöä Technicolor-soljuvuutta Morriconen säestyksellä. Kesti oikein hyvin uusintakatselunkin. Ja onhan se aina parin lisätähden paikka, kun elokuvassa räjäytetään verotoimistot. Ihan samoja kiksejä saa kuin Banen hyökätessä pörssiin The Dark Knight Risesissä. Diabolikin uusintaversiota odottelen edelleen. Kun kerran joka studiosta seitittyy katsojaparan ympärille mielipuolinen määrä kaikenmaailman hypersankarielokuvien intertekstuaaliverkostoa, niin kai jostain independentimmästä weinstein-puljusta yksi Diabolikkikin meille laatutietoisille mahtuisi? ****

Jones, Gilliam: The Meaning of Life (Monty Python – Elämän tarkoitus, 1983) Tästä nyt on suurin piirtein kaikki jo sanottu. Se toki yhä ihmetyttää, miksi episodielokuvia ja sketsikokoelmaelokuvia jaksetaan ruoskia. Samalla tavalla ne ovat elokuvia kuin vaikka esim. tuo edellä arvioimani Godard. Mikä ihmeen aristoteliaaninen sapluunamania yllättävän monia vain yhä, vuonna 2016, vaivaa? *****

Prince: Sign o' the Times (1987) Koin tämän vasta nyt. Ehkä hyvä näin. Ei nimittäin tee mieli enää koskaan aiheuttaa ainuttakaan ääntä yhdestäkään soittimesta. Miten voi pop-musiikin viedä näin tappiin saakka? Ei tuo äijä ollut ihminen, jokin kauneutta luova yliolento oli, mokoma. *****

Hamri: Prince – Live at the Aladdin Las Vegas (2003) Tämä on paras mahdollinen pari edelliselle, suosittelen mitä lämpimimmin. 2000-luvun hankalammin hallittava, epätasaisempi Prince on järkyttävän aliarvostettu, ja tästä näkee, miten jumalattoman tyylikäs ja funky hän parhaimmillaan nyttemmillä keikoillaan oli. Paras lisäbonus näiden kummankin show'n katsomisessa ovat hyvin todennäköiset pelkillä Sheila E:illä ja Rhonda Smitheillä kansoitetulle amazoniplaneetalle sijoittuvat märjät unet. *****

*** Lievää spoileria ***

Coscarelli: Phantasm III: Lord of the Dead (1994) Taas jahtaillaan The Tall Mania. Kalmaisia ympäristöjä ja kasarimaisen limaista kuvastoa piisaa, joskin roadmovie-painotteisuus kielii hyvin rajoitetusta budjetista, ja on hienoisena jarruna Phantasm-universumin kunnolliselle avautumiselle. Kuitenkin eteenpäin mennään viihdyttävän jouhevasti koko ajan, ja Gloria Lynne Henrykin on oikein toimiva gracejones-lightversio ‑pantteri, tuoden mukaan tervetullutta conanhävittäjää.

Onhan tämä vekkuli elokuvasarja, jossa jäädään cliffhangereihin näemmä joka filmin lopussa. Niin – elokuvasarja, indeed! Tässä kolmososassa pääsi hieman kyllä häiritsemään The Tall Manin omnipotenssiuden esiintuonti. Että mitä järkeä tässä oikeastaan on jahdata ja kurmoottaa häntä, kun sieltä planeettaportaalista putkahtaa kuitenkin aina saman tien uusi, pränikkä ukko!

  Ehkäpä nelososassa saadaan jo kunnon multiball! ***

27. Coherence (netflix) ***½ Mielenkiintoinen pikku filmi yli lentävän komeetan vaikutuksista päivälliskutsuilla olevalle kaveriporukalle. Tapahtuu lähes yhdessä huoneessa, mukavan paranoidi. Lopusta joutuu vähän rokottamaan pisteitä, se ei oikein tuntunut ”oikealta”. Suomi mainittu!

28. Escape from Alcatraz (netflix) **½ Olen aina kuvitellut nähneeni tämän, mutta ilmeisesti en sitten kuitenkaan, ainakaan en mitään muistanut. Ei ole kyllä parasta Eastwood / Siegel –yhteistyötä. En tiedä, ehkä vankila- ja vankilapakoleffoja on tehty sittemmin paljon paremminkin, kun tästä oli kovin vaikea innostua. Ihan viihdyttävä, mutta that’s it.

29. Oculus (netflix) **** Mulle tuntematon haunted house / cursed mirror- leffa, joka paljastui kuluneesta aiheesta huolimatta yllättävän omaperäiseksi ja tunnelmalliseksi. Tapahtumien kulku kahdessa aikajanassa toimii yllättävän hyvin. Loppuakaan ei oltu vesitetty vaan homma vedettiin kunnialla loppuun saakka. Iso plussa tälle, täytyy tsekata tämän ohjaaja Flanaganin toinenkin leffa Netflixistä.

30. The Book of Eli (netflix) ** Onkohan tämä joidenkin kristillisten piirien rahoittama? Oli miten oli, leffa näyttää ja tuntuu hienolta, mutta joku tässä tökkii pahasti. Yksi on ainakin melko vaatimattomat näyttelijäsuoritukset Washingtonia lukuunottamatta. Pahimpana häärii nykyään jatkuvasti epäonnistuva Gary Oldman.

31. Get Hard (netflix) **** Tuoreehko Will Ferrell- komedia pääsi yllättämään olemalla monessa kohtaa varsin hauska. Kaikkien mahdollisten musta / homo / valkoinen – steretypioiden kertaaminen voisi olla tympeää, mutta jotenkin tässä homma toimi. Myös kohtuullisen roisi, siitäkin pisteitä.

32. We are Twisted Fucking Sister (netflilx) *** Pitkähkö katsaus bändin alkuvuosiin on varmasti jokaiselle fanille herkkua. Itselle olisi kelvannut vähän vähemmän puhuvia päitä. Mutta joo, jos bändi kiinnostaa, niin onhan tämä pakkokatsottavaa, jos nyt ei kovin mullistavaa.

33. 22 Jump Street (netflix) ** En ihmeemmin tykännyt ekasta Jump Streetista, enkä erityisesti pitänyt tästäkään. Tämmöinen metatason elokuvahörhöily ei irronnut ollenkaan. Muutama hyvä gagi, joihin useimmiten liittyi Ice Cube.

34. The Babysitters (netflix) **½ TV-elokuvamainen babysitters turn bad- leffa, jossa draamaa koitetaan saada puoliväkisinkin väännettyä aina aika ennalta arvattavaan loppuratkaisuun saakka.

Abrams: Star Wars – The Force Awakens (2015) Tappiin saakka viety komiteamietintö, joka ei vain kerta kaikkiaan saanut epäonnistua. Mieleen tulee pakollinen hätäkakka, kun tietää joutuvansa pian paikkaan, jossa ei ole wc:tä. Vanhaa ja uutta ripotellaan niin konemaisella teholla limittäin, että skripti lie mennyt uusiksi satoja kertoja. Käytännössähän Lawrence Kasdan on varmaan ottanut vanhan leffatrion käsikirjoitusniput syliin, heittänyt ne ilmaan, poiminut sivut uudelleen kokoon satunnaisjärjestykseen ja vaihtanut hahmot. Star Wars ‑koodistovainuiselle katsojalle hyvin ennalta-arvattava teos onnistuu kuitenkin liian monessa, jotta voisi olla vihainen. Tämä nimittäin näyttää ja tuntuu Star Warsilta, ja toki kuulostaakin, vaikkei John Williams ole saanut tekeleisiinsä konkreettista tarttumapintaa enää moneen vuoteen. Nuoremman polven näyttelijätkin onnistuvat olemaan karismaattisia. Ehkäpä niitä kaikkia ökkömönkiäisiä olisi voitu jäädä makustelemaan enemmän, nyt tuppaavat vain vilahtamaan nopeasti ohi.

Viekkaasti Abrams ja kumppanit jättävät pajatsoonsa kolikoita, jotta mielenkiinto säilyy. Ja mikä ettei: tätä jatkumoa lähtee vahtaamaan ihan mielellään. ****

Ford: The Quiet Man (Vaitelias mies, 1952) Tämmöinenkin aukko yleissivistyksessä paikattu. Onneksi yleissivistyksen osista ei tarvitse pitää. Kun Peter von Bagh ilmoitti tämän olevan oma aution saaren elokuvansa, pakkohan se oli katselulistalle laittaa. Mutta tämä nyt kuitenkin on John Fordia. Eikä John Fordin maailma enää pelitä kuin nostalgiamielessä. Ollaan muututtu, ollaanhan, sanokaa pliis, että ollaan?

Komedianahan tätä on markkinoitu, mutta äärimmäisen stereotyyppisessä Irlanti-meiningissä on oma traaginen, eccehomoileva pohjavireensä. Rahasta on kyse, vagina ei ole koskaan ilmaista, eivätkä asiat selviä ennen kuin nyrkit puhuvat. Fordin räikeää perusarvosettiä ei vain jaksa edes aikansa tuotteena. Eikä näädän ja betoniraudoittajan jälkeläistä muistuttavaa John Wayne ‑nimistä puunaamaa. Miten ihmeessä hän ne lukuisat sankariroolinsa oikein sai? Onneksi Maureen O'Hara on komea, ja lopun kuiskattu repliikki kiehtova, ikuinen mysteeri. Sujuvahan The Quiet Man on, mutta tälle yleisasenteelle, josta pois kasvaminen on olennainen vaatimus koko pahaisen lajimme säilymisen kannalta, en pysty lämpeämään. ***

Piirainen: Raid (2003) Tv-sarjan jatkeeksi vahtasin tämän. Yllättävän valju. Jäljet johtavat taas suurin piirtein universumin presidenttiin saakka, ja pyssyillä osoitellaan kuin yläasteikäisten kundien kotivideossa. Pokkanaamahumoristi Piiraiselta olisi odottanut enemmän. Tietenkin haittaa, että uutuudenviehätys on poissa. Siinäpä sitten parin tunnin ajan heittelevät tutuksi tulleita maneereitaan, hassunhauskat kesäteatterihahmot. Etenkin Timo Erängölle olen tullut allergiseksi jostain selittämättömästä syystä. Lehtisen, Lohtanderin ja Rantasilan varassa mennään, Mujeen hahmo menee hieman hukkaan hänelle kirjoitettujen käänteiden vuoksi. Loppu on häkellyttävän jännitteetön ja epäuskottava, ja viime metrien energia tuhlataan ilmeisesti jatko-osan petaamiseen. Onneksi Mari Rantasilan "Näkemiin rakkaani" on jumalattoman kaunis ja ajaton kappale. Sinänsä hämmentää, ettei Raidin tuottajaportaalla ole voinut olla musiikkibudjetissa varaa muutaman satasen vertaa mm. oikeisiin jousisoittimiin. Runkut.

Ihan ok, ja kitkatonta kerrontaa, muutama hauska heittokin, mutta eiköhän tämä konsepti ole jo niistetty kuiviin. ***

Scorsese: The King of Comedy (Koomikoiden kuningas, 1983) Tämän pariin päätyy silloin tällöin, ennemmin tai myöhemmin, kuten Formanin Man on the Mooninkin. Aihe kun on itselleni rakas ja koko elämän ajan seuraava. Tunnustan Martin Scorsesen jättimäiset aiemmat ansiot, mutta tämä mediakulttuurin ja laumasieluisuuden observaatio on silti oma aution saaren Scorseseni. Robert De Niron suoritus pihalla olevana narsistipyrkyrinä on jotain esimerkillisen viiltäväntarkkaa, mies on koomikoiden kuninkaiden näyttelijäin kuningas. Tietenkin Jerry Lewiskin on mainio, mutta ehdottomimmin tahdon hehkuttaa Sandra Bernhardia, joka on rumien, hullujen bitch-rooliensa kaltereiden takana ilmeikäs ja kaunis näyttelijä. Viihdemaailma tarvitsee ankeleetisti ihanat sandrabernhardinsa, shelleyduvallinsa ja mirandahartinsa. Heidän kohtalonaan on tulla väheksytyiksi sairaan kauneusihannoinnin diskursseissa, mutta persoonansa jäävät mieleen sitäkin kvalitatiivisemmalle diggaajaryhmälle.

Kuvasto on toki (tyylikkäästi) vanhennut hassuine pukuineen, silmälaseineen ja puhelinkoppeineen kaikkineen, mutta aihe ei vanhene koskaan. Erittäin vaikuttava on myös Scorsesen taito etenkin loppupuoliskolla peittää klovnin kyyneleet luonnikkaan koomisella, ennen kaikkea väkivallattomalla näennäisleppoisuudella.

  Kun se Joe Pesci riehuu pesismailalla mielipuolisesti kimittäen ruudussanne tuhannennen kerran, uhratkaapa ajatus tälle helmelle. *****

Edward L. Cahn : The Four Skulls of Jonathan Drake (1959) ***

Draken sukua riivaa vanha Jivaro-intiaanien kirous, jonka takia suvun miehet tuppaavat kuolemaan ennen aikojaan ja ilman päätä. Nyt Johathan Draken on aika ratkaista mysteeri, ennen kuin kuolee itse. Periaatteessa B-leffa, joka tehty kuitenkin riittävän vakavalla naamalla, ettei valu ö-luokkaan.

Jacques Tourneur : Out of the Past (1947) ****

Oppikirjaesimerkki Film Noirista. Robert Mitchumin esittämä yksityisetsivä yrittää päästä pakoon menneisyyttään, mutta se ei ole helppoa. Elokuvassa hienot roolisuoritukset (mukana mm. Kirk Douglas) ja myös onnistunut femme fatalen rooli. Käsikirjoitus olisi voinut paikoin olla parempikin mutta ohjauksessa on unenomaista tunnelmaa. Hyvä.


Mike Leigh : Vera Drake (2004) ***½

Kertomus sympaattisesta vanhasta muorista joka tekee salassa abortteja niitä tarvitseville naisille aikana, jolloin tällaista katsottiin erityisen pahasti kieroon. Leighiltä hyvä ohjaus ja roolisuoritukset ovat kanssa hyvät mutta jonkin verran liian pitkältä tuntuva ja käsikirjoitus ei tarjoile suuria yllätyksiä.


William Keighley : The Fighting 69th (1940) ***

Kertomus Ensimmäisen maailmansodan Yhdysvaltalaisesta joukko-osastosta jonne on päätynyt James Cagneyn esittämä kovanaama ja joukon hylkiö. Tosi paikan tullen hän osoittautuu pelkuriksi. Viihdyttävää aikalaiselokuvaa mutta toki sanomaltaan vanhentunut (=uskon avulla jokaisesta voi tulla ns. oikeaoppinen sotilas).


Peter Collinson : Ein Unbekannter rechnet ab aka Ten Little Indians (1974) ***

Christie-filmatisointi tutusta tarinasta jossa joukko henkilöitä on kutsuttu autioon hotelliin mysteerimiehen toimesta, jonka tarkoituksena on päästää yksitellen päiviltä jokainen vieras johtuen heidän rikollisesta menneisyyksistään. Viihdyttävä jännäri jossa riittää twistiä loppumetreille saakka. Oliver Reed yhdessä pääosassa.


Terry George : Hotel Rwanda (2004) ***½

Hutujen ja Tutsien välienselvittelyn keskellä eräs hotellinjohtaja yrittää toimia ihmishenkien säästymisen eteen. Sinänsä taidolla tehtyä draamaa mutta jokin jää uupumaan millä tämän itse nostaisin raskaaseen sarjaan. Suositeltavaa katsottavaa kuitenkin.

53 Coscarelli: Phantasm III: Lord of the Dead (1994)

QCinen listailikin jo tuossa aiemmin leffan vahvuudet ja heikkoudet aika osuvasti. Uuden pikkupojan mukaan tuominen oli nyt toimivampi ratkaisu, kuin aiemmilla katselukerroilla. Leffa ei muutu mihinkään, joten kai minä olen sitten muuttunut.


54 Robert Lieberman: Eve of Destruction (2013)

TV-minisarjasta elokuvaksi typistetty elokuva, jossa ekoterroristit tarkoittavat hyvää mutta saavat shitin isketymään tuulettimeen todella vakavalla tavalla.


55 Fritz Lang: Dr. Mabuse: The Gambler (1922)

Päälle neljän tunnin mittainen maraton, mutta kyllähän se kannatti, vaikka istumakukkulat koville joutuivatkin. Tällä kertaa huomio kiinnittyi entistä enemmän komeaan ääniraitaan, siis siihen muusikkojen luomaan äänitaustaan. Mitenköhän näitä mahdettiin silloin aikoinaan soitella? Vedettiinkö vain mitä sattui, vai oliko soittajilla ihan oikeat, elokuvan tekjöiltä peräisin olevat nuotit? Musiikki kun tekee todella paljon työtä tässäkin elokuvassa.


56 Larry Charles: The Dictator (2012)

Sacha Baron Cohenia pa(r)h(a)immillaan, olihan taas hauskaa pitkälti hyvin erilaisten vähemmistöjen kustannuksella.


57 Gordon Hessler: Scream and Scream Again (1970)

Tästä upeasta pikku helmestä Vincent Pricen omassa ketjussa

58 Jalmari Helander: Rare Exports: A Christmas Tale (2010)

Joulu voi olla julmaa aikaa, ainakin kun tullaan riittävän pohjoiseen. Joo. Tuli nyt sitten nähtyä tämäkin merkkiteos, ja olihan se ihan viihdyttävä paketti.

14. Haggard: The Blood on Satan's Claw (1971)

Loppukohtaukset ovat kieltämättä vaikuttavia, mutta muuten tämä tuntui liian hitaalta, ehkä liian 70-lukulaiselta omaan makuun.

15. Eggers: The VVitch: A New-England Folktale (2015) ***½

Melko hitaasti etenevä kauhuleffa, ehkä tässä oli omaan makuun hieman liian vähän kunnon ryminää. Toisaalta lopputekstien rullaillessa fiilis oli vähintäänkin tyytyväinen, vaikka tämä ei mitään mestariteoksen leimaa minulta saakaan.

16. Wiseau: The Room (2003) ****

Toimii ainakin pirun hyvin suuremman yleisön kanssa katsottuna. Tommy Wiseau on ihme tyyppi, half alien half man tai jotain sinne päin. Lähestulkoon joka kohtaus on kunnon trainwreck ja ihmettelemistä riittää loppuun saakka, että miten ihmeessä tämä saatiin ylipäätään tehtyä loppuun aikoinaan. Parhaillaan luen Greg "Mark" Sesteron kirjoittamaa The Disaster Artist ‑kirjaa, mikä valottaa vielä hieman leffan tekoprosessia ja Wiseaun vähintäänkin kiehtovaa persoonaa. The Room is a one of a kind movie.

17. Ophüls: Letter From an Unknown Woman (1948) **½

Vähän oli liian verkkainen omaan makuuni, vaikka loppuminuutit pelastavatkin varsin paljon.

18. Lanthimos: The Lobster (2015) ****

Kiehtova musta komedia. Leffan mielenkiintoinen konsepti nappaa otteeseensa hyvin jo varhaisessa vaiheessa, eikä tässä kovin montaa suvantovaihetta ole. Jos hyvä musta huumori uppoaa niin The Lobster luulisi toimivan siinä tapauksessa.

George Sluizer: Spoorloos (1988) ***


Hyvä mutta turhauttava. Paha ei saanut palkkaansa, eli jatko-osaa kaivattaisiin.


Corey Yuen: No Retreat, No Surrender 2 (1986) **


Löysää camp-hassuttelua. Kaljoitteluviihteenä toki ok.


K.S.R. Doss: Rowdy Rani (1970) ***


Huuruista menoa Intiasta. Nainen kostaa vanhempansa murhanneille neljälle gangsterille. Tässä oli jotenkin ihmeellisesti onnistuttu yhdistämään James Bond- ja lännenelokuvameininki, eli revolverivyötä lanteillaan kantava päähenkilö ajaa välillä avoautolla, välillä ratsastaa hevosella jne. Ammuskelut ja karate-kohtaukset oli toteutettu elokuvan tekovuoden huomioon ottaen hyvin.


King Hu: The Valiant Ones (1975) ****


Mestarin viimeisessä miekkailupatkässä on vähän juonta mutta toimintaa sitäkin enemmän. Hienoja taisteluita merenrannalla ja usvaisissa metsissä, joissa auringonsäteet siivilöityvät kauniisti lehvästöjen läpi. Ja sitten niitä ällistyttäviä King Hu ‑montaaseja! Saksa-dvd:ssä on heikohko, mutta siedettävä kuvalaatu ja enkkutekstit. 

Matti Erholtz (18.5.2016 23:26)

George Sluizer: Spoorloos (1988) ***


Hyvä mutta turhauttava. Paha ei saanut palkkaansa, eli jatko-osaa kaivattaisiin.

Miksi "pahan" pitäisi saada palkkansa, ja miksi kaivattaisiin jatkista?

seagull (19.5.2016 00:00)

Matti Erholtz (18.5.2016 23:26)

George Sluizer: Spoorloos (1988) ***


Hyvä mutta turhauttava. Paha ei saanut palkkaansa, eli jatko-osaa kaivattaisiin.

Miksi "pahan" pitäisi saada palkkansa?

Koska se on oikein! Luonnostelin jo jatko-osan juonenkin: Lieneke alkaa tutkia Rexin katoamista ja pääsee Lemornen jäljille. Lemorne on tullut tunnontuskiin ja paljastaa Lienekelle Rexin ja Saskian kohtalon. Lieneke huumaa Lemornen ja tämä herää pienessä puulaatikossa maan alla. Elävältä haudattu! Mutta se onkin vain Lieneken piruilua, Lemorne kaivetaan ulos ennen tukehtumista ja hän viettää loppuelämänsä rangaistuslaitoksessa. Rexin ja Saskian ruumiit kaivetaan ylös ja heidät haudataan yhteishautaan. Loppukuvassa kaksi kultaista munaa liukuu toistensa päälle ja yhtyy yhdeksi. HAPPY END.

Sluizer teki remaken Spoorloos elokuvastaan, eli The Vanishing 1993, joka kannattaa vilkaista jos alkuperäisen loppu ei miellyttänyt.

Spoorloos'in loppu miellytti kuten elokuva koko kestonsa edestä, mutta ohjaajan uudelleenfilmaus on kaikesta huolimatta huomionsa ansainnut. Bridges onnistuu osassaan paikoin pelottavan vakuuttavasti, eikä pulssia kohottava tunnelma ainakaan alita alkuperäisteoksen turruttavaa tylyyttä.