Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2016

178- Milius: The Wind and the Lion (Kovo), Löyhästi tositapahtumiin perustuva aavikkoseikkis on komeasti esillepantua ja ripeästi etenevää ison mittakaavan Hollywood- viihdettä. Maisemat, kuvasommitelmat ja kerronnan tempo tekevät tästä helpon katsottavan, mutta lopullinen fiilinki on aikalailla yhdentekevän puolella. Suoraviivaisessa seikkiksessä ei oikein toimi se, että ei osata päättää kerrotaanko tarina beduiiniruhtinaan, amerikkalaisen valveutuneen naikkosen vai herkässä iässä olevan teinijannun vinkkelistä. ***

179- Sherwood: The Creature Walks Among Us (Kovo), Heikko b- sarjan sci-fi kauhu, missä riitaisa tutkijajoukko pyydystää amazonilta mies-kala hybridin, joka tietenkin riistäytyy käsistä jonkin verran tuhoisin seurauksin. Kaikki tutut kliseet messissä eikä mitään omaa, eli jos on 50-l kökkösci-fi tuulella, niin kyllä tästä kiksit saa. Minä en vissiin ollu kun koin tylsäksi. **

180- Gilling: The Plague of the Zombies (Kovo Re-), Hammerin merkkiteoksia ja syystäkin. Karibian zombin Cornwallissa on niin pöhkö idea, että jos sitä ei vie rohkeasti loppuun asti voisi tulos olla puolivillainen dzoukki. Mutta Gilling tyylittelee hienosti kaiken realismin tuolla puolen ja lopputulos on omassa kastissaan klassikko. Komea värikuvaus ja tunnelmaa tukeva lavastus auttavat osiltaan. ****

181- Alfredsson: Let the Right One In (Låt den rätte komma in) (Kovo), Skandinaavisen kauhuilun merkkipaalu, ja ihan syystäkin sellaisena mainittu. Hyvää oli päähenkilöide aidosti kiehtova ja kiero suhde. Huonompaa itsetarkoituksellinen visuaalinen tyylittely, heikot digiefektit ja töksähtävä loppuratkaisu. Kokonaisuus kuitenkin lähinnä kiinnostavuudessaan selkeästi plussan puolella. ***

182- Walsh: An Inspector Calls (Kovo), BBC:n TV leffa, joka tuli katsottua katsoin David Thewlisin ja Miranda Richardsonin takia. Ja tietty siksi, että perustuu J.B. Priestleyn maineikkaaseen näytelmään. FIlmatisointina juurikin niin keskinkertainen, mitä BBC:ltä voi odottaa, mutta juuri siksi näyttelijät pääsevät enemmän esille eikä Priestleyn hieno teksti huku kikkailuun. Leffana ** filmatisointina ***1/2, olis kiva nähdä tämä vielä teatterissakin joskus.

183- Cronenberg: The Dead Zone (Kovo), Aukon paikkaus. Kovasti on taas ajankohtainen tämä Croniksen/ Stephen Kingin painajaismainen poliittinen visio, mutta ilman sitäkin Dead Zone on aika mainio leffa. Alkupuolen (filmatisoinneille tyypillisen) tyhjäkäynnin antaa anteeksi koska viimeinen puolituntinen on silkkaa timanttia. ****

184- Hathaway: The Real Glory (Kovo), Heikko poikien armeijaseikkis, missä Gary Cooperin johdolla tukahdutetaan alkuasukaskapinaa Filippiineillä. Nämä 30-l yksitotiset perusseikkikset eivät oikein ole kestäneet aikaa ja näillä onkin nykypäivän maailmassa enempi kuriositeettiarvoa. Silti, Gary Cooper on aina mies paikallaan ja tällä kertaa lisämaustetta tuo Andrea Leeds kapteenin tyttärenä. Leedsin ura oli mielenkiintoinen ja lyhyt, tämä oli sen yksi isoimmista leffoista. **

185- Fidani: Amico mio... frega tu che frego io (Anything for a Friend) (Kovo), Todella heikko komedia/ sähläysspagu, missä ei todellakaan ole päätä eikä häntää. 2 veijaria villissä lännessä koittaa iskeä rahoiksi kultaryntäyksessä, mutta lopputulos on sarja liian pitkiä huonosti dubattuja mukahauskoja kohtauksia joiden välillä on totaalisen koreografioimattomia nyrkkitappeluita studiosaluunoissa. Jos ei nyt maailman huonoin elokuva niin ainakin huonoimmassa 1% mukana. Yök. *

Sam Peckinpah : Straw Dogs (1971) ***½

Ei kuulu omiin Peckinpah-suosikkeihini. Alkupuolella paikoin jopa laahaa, mutta lopun yhteenotto talolla nostaa tämän elokuvan arvostusta kuten myös Dustin Hoffman pääosassa totuttua erilaisemmassa roolissaan.

David Greene : The Shuttered Room (1967) **

Yhdysvalloissa varttunut ja siellä naimiisiinkin mennyt nuori nainen palaa miehensä kanssa käymään syntysijoilleen pieneen Englantilaiseen kyläpahaseen, jossa hänen sukutilallaan eräässä myllytalossa piileskelee monsteri. Samalla myös naista uhkaavat kylän aikamiespojat. Tarina pohjatuu ilmeisesti johonkin H.P. Lovecraftin tekstiin ja tällä on yllättävän paljon yhteistä tuon edellä mainitun Straw Dogsin kanssa. Molemmissa sivistynyt pariskunta saapuu eristyneeseen kyläyhteisöön ja molemmissa naista ahdistellaan seksuaalisesti. Tässä tosin vielä lisämausteena myllytalon hirviö. Ei kovinkaan kummoinen elokuva mutta pääosissa nähdään sentään Gig Young ja Oliver Reed.

Taneli Mustonen : Luokkakokous (2015) **

Suomalaista komediaa hieman The Hangover ja Klovni-elokuvien hengessä. Kolme luokkakaveria lähtee juhlistamaan alunperin v.-95 luokan luokkakokousta. Reissussa rällätään, pokataan naisia ja yritetään kirjoittaa puhetta luokkajuhlaan. Sellainen elokuvamaailman Seiska. Hirviniemeä en ole oikein koskaan jaksanut katsoa. Jaajo ja Hedberg tekevät tappavan tasaiset roolisuoritukset. Höhläilyä massoille.

Paul Verhoeven : Basic Instinct (1992) ****

Aikaa hyvin kestänyt eroottinen trilleri, jossa on paikoin jopa Hitchcock-tasoisia viboja ja hieno unenomainen scoremusiikki. Douglas esittää hyvin hahmonsa pakkomielteisen ja seksuaalisesti kärvistelevän suhteen murhista epäiltyyn kirjailijanaiseen Catharineen. Sharon Stone on myös nappivalinta rooliinsa.

Michael Caton-Jones : Basic Instinct 2 (2006) **

Jatko-osassa Catharine on muuttanut britteinsaarille, ja meno jatkuu sielläkin vähintään yhtä railakkaana. Uutta kirjaa ja uusia murhia pukkaa jälleen. Nyt Catharinen perään lähtee Scotland Yardin palkkaama psykiatri joka lankeaa samalla tavalla mukaan murhia sisältävään kieroon ja eroottiseen leikkiin. Puolet huonompi kuin edeltävä osa, koska tämä on kuvattu ahtaasti kliinisissä kaupunki- ja toimistorakennusympäristöissä ja tarina menee liian överiksi, samalla tavalla kuin esimerkiksi Uhrilampaat-elokuvan jatko-osat. Liian paljon sattumia jotka osuvat pääpahiksen kannalta oikein.

67. Audrie & Daisy (netflix) ***½ Dokumentti kertoo kahden tytön tarinan, jotka tulevat bileissä raiskatuiksi ja sen jälkeen somessa häpäistyiksi. Epämiellyttävää katsottavaa, mutta tärkeää.

68. This is 40 (netflix) **** Knocked-upista tuttu sivuosa-pariskunta (Paul Rudd ja Leslie Mann) ovat näköjään saaneet oman leffan. Ja täähän osuu henk kohtaisesti maaliin huomattavasti paremmin kun on jostain syystä helpompi samaistua 4-kymppiseen perheenisään (tai perheen arkeen) kuin pilveä pössyttävään luuseriin. Ikävän inhorealistinen mutta välillä todella Apatowimaisen kuivan hauska. Tykkäsin.

69. The Big Short (netflix) *** Tähtinäyttelijöillä miehitetty (mm. Christian Bale, Ryan Gosling, Steve Carrell (vakavana), Brad Pitt ym.) elokuva, joka avaa taas yhdestä kulmasta talouskriisiä 2008. Aihe on erinomaisen kiinnostava, mutta koska asia ei ole kovin yksinkertainen ja helppo, on elokuvaan ympätty aika erikoinen kerrontaratkaisu ja muutenkin poikkeaa aika paljon normaalirakenteesta. Sen vuoksi ei ehkä elokuvallisesti täysin onnistunut, mutta jo aiheen tärkeyden vuoksi katsomisen arvoinen.

70. Now you see me (netflix) ***½ Viihdyttävä elokuva taikuriporukasta jotka tekevät varsin vaikuttavia silmänkääntötemppuja ja huijaavat samalla FBI:tä ja kaikkia. Ei tätä toki voi kovin tosissaan ottaa.

186- Nicholls Jr.: Anne of Green Gables (Kovo), Varhainen Vihervaaran Anna- filmatisointi harppoo klassikkokirjan läpi tunnissa ja vartissa ja lopputulos on sen mukainen. Kaikki avainkohtaukset hölkätään läpi kiivaalla temmolla, ja lopputulos muistuttaakin enempi Valittuje palojen kirjalyhennelmää mitä oikeaa elokuvaa. Heikohko viritelmä, jonka ainoa huomattava meriitti on Anne Shirleyn todella epämiellyttävän pirtsakka pääosasuoritus. **

187- Garnett: One Minute to Zero (Kovo), Avoimen propagandistinen Korean sotakuvaus, missä kommandomainen eversti (Bob Mitchum) heilastelee hippevän YK- kissan kanssa ja intiimiä konfliktia syntyy tietty everstin tavasta hoitaa pakolaiskysymystä aseellisin keinoin. Toki nähtyään minkälaista jälkeä kommarien tukevat Pohjois Korean sissit ovat saaneet aikaan vieraillessaan sotilassairaalassa YK- kissa "ymmärtää" sodan oikeutuksen ja hommahan on taas OK. Avuton teelmys on tämä, mutta mainitaan usein toki kahdesta syystä: Mitchumin everstin pakoilaiskriisin huoltotekniikasta ja siitä, että tässä on paljon ilmakuvaa oikeista taisteluista. Silti, jos haluaa katsoa sotaleffan, missä hienosti yhdistetään yksityiset uhraukset yleiseen sotapanoraamaan niin osoite on John Fordin They Were Expendable. Tälle: ** 

188- Brahm: The Locket (Kovo), Viikon toinen Bob Mitchum leffa on noir- melodraama, joka muistetaan sisäkkäisistä takaumistaan. Neljällä aikatasolla tässä selvitellään pseudopsykologisesti naisen pahuutta. Laraine Day on kokenut lapsuudessa trauman ja syystä jota ei juurikaan selitetä on muuttunut jonkinlaiseksi sosiopaattiseksi kleptomaaniksi joka "tuhoaa miesten elämiä". Heppoinen leffa keskittyy lähinnä monimutkaisen rakenteen ja juonen kuvioihin ja pitämällä naisen pelkästään miesten näkökulman kautta kuvattuna monsterina ei avaa ollenkaan tämän naishenkilön sisäavaruutta, joka olisi kiinnostava näkökulma. Patriarkaalista Hollywoodia pahimmillaan, femakot sanoisivat. Taidan olla samaa mieltä. Maininta pitää toki antaa Nick Musuracan sävykkäälle MV- kuvaukselle. Kiinnostava leffa akateemisesti, puolivillainen muilta osin. **1/2

189- Cronenberd: Rabid (Kovo Re-), Klassikko- Cronenberg vaan paranee vanhetessaan. Pienestä virheestä kasvaa suuri puro ja rajallisesta budjetista huolimatta Cronenberg saa viimeisen puolituntisen tuntumaan eeppiseltä katastrofilta. Näyttelijäsuoritukset eivät ehkä aina jaksa kantaa ohjaajan ambitiota, mutta iso hahmokaarti ja ripeät maisemanvaihdot alun intiimin klinikkaympäristön jälkeen ovat taitavan ohjaajan merkkejä ja rakenteeltaan Rabid onkin mainio. ****1/2

190- De Leon & Romero: The Walls of Death (Intramuros) (Kovo), Filippiiniläinen sotaleffa yllätti positiivisesti. Iso japanilaisosasto pitää vanhassa linnoituksessa panttivankina 20000:ta paikallista ja amerikkalaisten tuloa odotellessa paikalliset sissit yrittävät salakavalaa evakuaatiota muurien salakäytävien kautta. Toki paljon tässä on turhaa yhdentekevää ammuskelua ja osa intiimeistä male bonding- dialogeista heiluu jossain kliseen ja myötähäpeällisen harmaalla raja-alueella, mutta koko homman pelastaa luolalamainen, usein voimakkaasti sivulta valaistu (MV) luolamiljöö, joka tuo mieleen jopa Wajdan Kanalin vastaavan. Lopputaisteluissa on ilhaduttava määrä kaoottisuutta, pölyä ja vilskettä eikä toiminta tunnu halvasti koreografisoidulta. Sisältö tässä siis silkkaa silkoa, mutta pinta on rujolla tavalla komeaa. Kuin maalaisantiikki. ***

119. J.J. Abrams: Star Wars: The Force Awakens (2015)

No joo, tästä sarjan omassa ketjussa juttua.


Tuli pidettyä Monty Python ‑teemalla bileet, joihin piti varustautua kunnolla. Eli tv-jaksojen lisäksi tuli katsottua myös:


120. Ian MacNaughton: And Now for Something Completely Different (1971)

Ensimmäisen ja toisen kauden sketsejä laadukkaammin tehtynä. Mainiota viihdettä ja etenkin Lumberjack Song potki mukavasti uutena versiona. Toimii, nudge, Nudge.


121. Terry Gilliam, Terry Jones: Monty Python and the Holy Grail (1975)

Ja sitten se ensimmäinen ihan oikea elokuva. Graham Chapman oli Arthurin rooliin päästessään oikeastaan täysi juoppo, mutta hyvin se rooli kulkee lasistonkin avulla. The Black Knight on kyllä porukan kovin ja linnaa ei kannata rakentaa suolle.


122. Terry Jones: Life of Brian (1979)

Tämä oli ehkä menettänyt eniten vetovoimastaan tässä välissä, näin omalta kannaltani. Brianin elämä on aika syvältä, eikä helpostusta tule ja ehkä elokuva onkin turhan synkkä, siitä lopustaankin huolimatta. Tai sitten olen vain menettänyt kosketukseni tähän kyseiseen leffaan.


123. Terry Jones, Terry Gilliam: The Meaning of Life (1983)

Ja tämä oli taas saanut kummasti lisää potkua sitten viime näkemän. Elämän tarkoitus on tietysti aiheena mitä herkullisin, eikä kuusikko jätä juuri kulmaa käyttämättä etsiessään – niin, mitä tässä nyt sitten haetaankaan.


124. Kar-Wai Wong: Days of Being Wild (1990)

Lähinnä sohvaperunan ja vätyksen risteytykseltä vaikuttava mies saa kaksi erittäin erilaista naista pauloihinsa. Mutsikin on täysi luuseri, joten mitäs siinä. Tarina ei ole siis juuri monimutkaisuudella pilattu, mutta onneksi Kar-Wai Wong osaa näemmä tehdä vaikka minkälaisesta nyyhkytyksestä hienoja elokuvia.

191- McTeigue: The Raven (Kovo), Kiinnostava idea kaatuu toteutuksen totaaliseen välinpitämättämyyteen. Minkäännäköistä aikakauden tuntua (tai toisaalta minkäänlaista steampunk- henkeä) ei saada aikaiseksi ja kun kuvaus ja leikkauskin on neutraalisti tätä päivää on lopputulos täysin turha. Kässäri on perus- whodunnit jossa harpotaan hirmuvauhdilla etiäppäin ja näyttelijäraukat tekevät parhaansa pysytellessään vauhdissa mukana. Ei näin. **

192- Young: No Time to Die (Tank Force) (Kovo), Broccollin pre- Bond sotaleffa on ihan siedettävää perus halpismatskua. Victor Mature ja Leo Genn sinnittelevät sotavanki- tankkimiehinä natsien ja beduiinien välissä Saharan haminoilla kliseisesti mutta riittävän karismaattisesti. ***

193- Gilling: The Reptile (Kovo), Hammerin parhaisiin usein luettu Plague of the Zombiesin sisarteos on maineensa veroinen. Plagueta jännittävämpi, suoraviivaisempi ja intiimimpi meininki vie Reptilen sellaiselle aluelle, minner Hammerit harvoin eksyvät. Bueno tämä. ****

194- Ford: My Darling Clementine (Aavikon laki) (Kovo), ISON aukon paikkaus tuli vihdoin tehtyä ja kaikkien kertyneiden odotustenkin jälkeen MDC täytyy sanoa, että MDC on western kaanonissa paikkansa ansainnut. Itse Earp/ Clanton kriisi on tässä jokseenkin sivuroolissa, alkukohtaus ja loppukohtaus riittävät sen käsittelyyn, välisen ajan Ford käyttää kaupunkiyhteisön ja etenkin Earpin ja Hollidayn suhteen värittämiseen. Fonda on tässäkin jämäkkä periaatteen mies mutta shown varastaa yleensä pökkelö Victor Mature kompleksisena ja arvaamattomana Doc Hollidaynä. Fordin taito käyttää kohtausten alkuja ja loppuja, pieniä kävelyitä yms tuomaan hengitystilaa hahmojen ympärille on ihailtava. Ja jos joku väittää, että 4:3 mustavalkoleffa ei voi olla visuaalisesti häikäisevä, niin tämä lyö semmoisia vastapalloon. Huikeaa kameratyöskentelyä alusta loppuun. *****

195- Ray: Born to Be Bad (Kovo), BtBB on laahaava noir (ilman väkivaltarikosta) Auervaara- naisesta (heikko Joan Fontaine), joka siipeilee itsensä tabloidien lööppeihin ja miesten lompakoihin. Rayn ohjaus on erikoisen arkinen, mikä tosin vie tarinan tuoreille urille, mutta jättää samalla glamourin pois toteutuksesta. Suuren ohjaajan sinänsä kiinnostava välityö, mutta tuskin tarvitsee toiste katsoa. **

196- Cicero: I tempo degli avvoltoi (Last of the Badmen) (Kovo), Kiinnostava mutta rosoinen western, missä George Hiltonin nuori jannu menee tiimiin Frank Wolffin häikäilemättömän tappaja- hahmon kanssa. Muuten aika perusmatskua, mutta Wolffin hahmo on mielenkiintoisella tavalla motiiveiltaan kompleksinen (latentti homoseksuaali vaiko vaan naisvihaaja) ja tuo arvaamattomuudellaan kiinnostavuutta muuten aika plassuun ja stuodionmakuiseen spaguun. **1/2

Evans: The Raid – Redemption (2011) Uusintakatselu. Tiukka, tietokonepelimäisyyden välttävä referenssivääntöhän tämä, edelleen. Tuli katsottua Rodrigo Duterte ‑silmälasien läpi, vaikka Filippiinienhän diktaattori se oli, ei Indonesian. Ihan mukavaa, ettei tuota videolakia enää ole. ****1/2

Ramis: Caddyshack (Latvasta laho, 1980) Tämä kuuluu niihin "Olisi pitänyt nähdä silloin joskus 80-luvulla lapsena/varhaisteininä"-leffoihin. Tekijät ovat olleet täysin sekaisin. Opiskeluaikoina muutamissa bileissä äidyin ainoana selväpäisenä keskelle (ex-)pilvenpolttajien filosofiakeskusteluja, ja oli kuulkaa melko yksinäinen olo. Sama fiilis oli ajoittain tämän elokuvan parissa, mutta tunnustan mukisematta tässä olevan myös onnistuneita, sangen hersyviä hetkiä, joista monesta vastaa Rodney Dangerfield.

Elokuva on kiintoisa kilometripylväs perinteisen ja kreisinhärskin komiikan murrosalueelta. Pakko kyllä tunnustaa, että jos olisin nähnyt Caddyshackin tuoreeltaan hiukankin vanhempana, olisin taatusti vihannut Bill Murrayta. Onneksi äijä pääsi melko nopeasti noista aivoinfarkti-naamahalvauksen saaneen maneereistaan pois. ***

Solondz: Welcome to the Dollhouse (Tervetuloa nukkekotiin, 1995) Uusintakatselu. MiR ihmetteli välillä, miksi nauroin joillekin kohtauksille. Aivan, ei tämä komedia ole. Mutta tässä on vain niin laserintarkasti tiivistetty jotain Kaikesta ja Kaikista nappinäyttelijöin ja mustalla väripaletilla. Itkeäkin kyllä voisi. Defenssinsä kullakin. ****1/2

Rohmer: Pauline à la plage (Pauline rantatyttö, 1983) Ranska on semmoinen maa, jossa keskustellaan koko ajan ihmisenä olemisen erinäisistä tarttumapinnoista, ja viisitoistakesäiset teinitytötkin ovat täysin tasaveroisia, kypsiä filosofointikumppaneita. Välillä koetaan seksuaalissävytteistä draamaa, ja aivan kaikesta tiukkuaa sympaattinen viehättävyys. Jokainen kulma ja jokainen vastaantulija on lupaus seikkailusta. Väärinkäsitykset selvitetään ensin hiukan tulistumalla, mutta samoin tein jo rauhoittumalla. Korkeintaan tönäistään, yleensä käsillä huidonta kyllä riittää. Ja kaikiltahan onnistuu quiche lorrainen teko käden käänteessä, sen valmistuessa voi ottaa lasillisen viiniä, beaujolaisia, jos on marraskuu.

Pidin Bressonin ranskalaisuudesta (L'argent) enemmän. Toki otokseni ovat riittämättömät, tutustuminen Rohmeriinkin tulee jatkumaan. ***

Rogen, Goldberg: The Interview (2014) No, tämä raina kelluikin sitten tasan kohunsa varassa alusta loppuun lehtijutuista vuokrapoisto ‑dvd-loppusijoituslaarin pohjalle asti, ja varmasti otti siitä itsetietoisesti kaiken markkina-arvon irti. Ikävä vain, että aihe vaatii älykkäämmän otteen, ei tällaista Funny or Die ‑meuhkaamissekoilua. Kyllä, teräviäkin hetkiä on, mutta halpa jenkkiääliökomedia on kuin syöpä, joka saastuttaa vaivatta koko teoksen. Franco siedettävä, Rogen sietämätön. No, tämä nyt oli "pakko" katsoa, mutta siinäpä se. Raivostuttaa tuo amerikkalaisen perseilykomedian kohkaajaklikki. Farrellyn veljeksistähän se lähti. ***

Stahelski, Leitch: John Wick (2014) Ala-asteella tehtiin tällaisia näytelmiä ja yläasteella VHS-videoelokuvia, tosin hiukan pienemmällä budjetilla. Tämä voisi kantaa perusideansa typeryyden varassa, mutta tympeytyy minuutti minuutilta yksitotiseksi kostoyrmistelyksi. Eihän tätä nyt voi laadukkaaksi väittää, kankeine ja toisteisine koreografioineen ja spraymaalimaisine cgi-veritussahduksineen. Hyvien näyttelijöiden tuhluuta. **1/2

Tremaine: Bad Grandpa (Jackass esittää: Paha pappa, 2013) Kivaa piilokameraviihdettä Johnny Knoxvillen ja ihan pätevän lapsinäyttelijän voimin. Huomattavan monet kohtaukset hoidetaan hyvinkin hallitulla tyylillä: mauttomuuksia ei viedä liian pitkälle halpahintaisuuksiin saakka. Odotin ilkeämpää elokuvaa, mutta sain loppujen lopuksi hyväntuulisen, toimivan paketin. Ja road movie ‑diskurssissahan tämä pelittää oikeinkin mainiosti. Täytyy toki myöntää, etteivät tämän papan toilailut sitten kuitenkaan ihan hyllylle saakka Straight Storyn viereen päätyneet... ***

197- Mackendrick: Man in the White Suit (Kovo Re-), Ealing- klassikko edustaa studion kantaaottavampaa tuotantoa. Hauska kuvaus suuren teknologisen edistysaskeleen ennustettujen vaikutusten aiheuttamista reaktioista pienehkön työyhteisön piirissä. Mackendrick piirtää tarkkänäköisen kuvan miten hauras tasapaino aikanaan (ja vieläkin) vallitsi omistavan luokan ja suorittavien luokkien etujen välillä. Samalla tavalla Mackendrick löytää itse hienon tasapainon sosiaalisen havainnoinnin ja hykerryttävän komedian välillä. Ealingin parhaita. ****1/2

198- Crane & Honda: Half Human (Kovo), Amerikan markkinoille uudelleen leikattu ja uudella selittävällä kehyskertomuksella varustettu Tohon lumimiesleffa on juuri niin hyvä, miltä kuulostaakin. Ishiro Hondan pohjamateriaali on hienosti kuvattua, mutta vesittyy totaalisesti kun se esitetään John Carradinen kommentaarilla varustettuna. **

199- Preminger: Angel Face (Kovo), Vaikeissa oloissa valmistunut perusluokan RKO noir- melo on kiinnostava, muttei jaksa kantaa loppuun saakka. Robert Mitchum on omasta huoltsikasta unelmoiva ambulanssimies, joka sekaantuu rikkaan kirjailijan uusperheen kaunaiseen meininkiin. Nimiosan Jean Simmons on hyvä alkupuolen viattomana kissana, muttei oikein pysty vetämään uskottavasti loppupuolen femme fatale- roolia. Kiinnostava ja erikoinen, mutta loppupeleissä aika unohdettava. **1/2

200- Fisher: The Curse of the Werewolf (Kovo), Hammerin maineikkaampaa tuotantoa, Oliver Reed karvanaamailee historiallisen Espanjan maisemissa hopealuoteja väistellen. Studionmakuinen ja kaavamainen leffa, jossa toki on "Hammer- charmia", ja herää eloon viimeisen parinkymmenen minuutin ajaksi. **

201- Cardone: Seven Dollars on the Red (7 dollari sul rosso) (Kovo), Perusluokan spagu, Anthony Steffenin perhe gilleerataan ja sehän vaatii kostoa. Tämän jaksaa kuitenkin katsoa, koska Cardone saa hieman eloa hahmoihin, melodraama kiristyy loppua kohden ja lopputaistelu sateessa on visuaalisesti miellyttävä. ***

202- Eyre: The Dresser (Kovo), BBC:n TV-leffa klassikkonäytelmästä. Anthony Hopkins on vanha diiva, joka on päätynyt kiertämään syrjäkylien lavoja Shakespeare- tulkkina sota- aikaan. Ian McKellen on tämän yhtälailla vanha puvustaja ja näytelmä kertoo, miten sekava ja seniili vanha komeljanttari paklataan sisältä ja ulkoa valmiiksi illan esitykseen. Ihan OK totaalisesti näyttelijöiden varaan rakennettu TV leffa on uskollinen tekstille ja sellaisenaan on ihan kiva vakava viihdepala. **1/2

Guy Hamilton: Live and Let Die (1973) ***


Miellyttävän rentoa menoa verrattuna nykyajan turhan tosikkomaisiin bondeihin.


Ricky Lau: The Nocturnal Demon (1990) ***½


Näkövammaishuumoria, rullaluistinkungfua ja muutakin hillitöntä. Hauska yksityiskohta: Moon Lee jää takapuolestaan kiinni ikkunaan yrittäessään paeta asunnossa riehuvaa sarjamurhaajaa.


Christian-Jaque: Voyage sans espoir (1943) ****


Silmiähivelevän kauniisti lavastettu, kuvattu ja valaistu ranskalainen film noir/runollisen realismin edustaja. En erityisemmin piittaa Jean Maraisista näyttelijänä, mutta tässä hän oli hyvä.


Francis Martin: Tillie and Gus (1933) ****


Ei verbaalisesti W.C. Fieldsin parhaimpia, mutta puhdasta komediakultaa silti.

125. John Huston: Prizzi's Honor (1985)

Jälleen tuli korjattua melkoinen musta aukko omassa elokuvasivistyksessä, kun tämä John Hustonin mustahko komedia tuli nyt sitten viimein nähtyä. Ja kuinka kauan tämäkin kiekko makasi hyllyssä? Uh-huh, onneksi henkilökohtainen DVD-painonhallinta on päässyt taas vauhtiin. Pitänee tehdä lista ihan foorumille taas ensi vuodeksi.


Mutta niin, mitä sanoa sitten ise elokuvasta... Mafia-perheen kovanahkaisen ja tappamiseen viehtyneen vesan (maneereissaan marinoitunut Jack Nicholson) sekä hurmaavan ammattitappajan (uransa huipulla loistava Kathleen Turner) välinen rakkaustarina saa luodit(kin) lentämään, eikä loppua kohden mitä uskomattomammaksi äityvä juoni anna juuri armoa. Lisää vääntöä syntyy tietysti kun ammatilliset ongelmat keikuttavat venettä. Bonuksena upea Anjelica Huston, sekä korisevan kummisedän roolinsa tyylillä yliampuva William Hickey, jotka tekevät taikoja sivussa. Heitetään mukaan kuvaan vielä John Randolphin esittämä Nicholsonin isä ja voi että maailma on vaikea paikka elää – tai pysyä elossa.


126. Jamin Winans: Ink (2009)

Erittäin positiivinen yllätys, jota lähdin katsomaan oikeastaan hetken mielijohteesta. Leffan budjetilla ei selvästikään olisi saanut ostettua kovinkaan suurta kasaa kengännauhoja, mutta kova yritys kantaa yllätävänkin pitkälle. Juoni keskittyy unimaailmaa hallitseviin olentoihin, hyvän ja pahan voimiin, jotka ulottavat taistelunsa valvemaailmaan saakka. Tehosteet ovat, budjettiin nähden, ihan toimivia ja vaikka osa näytelijöistä vetää osansa kauniisti sanottuna amatöörimäisesti, niin olihan tässä omaa vetovoimaansa. Suosittelen, pienin varauksin.


127. Rick Jacobson: Bitch Slap (2009)

Okei, tämä oli melkoinen pala purtavaksi. Kolme äärimmäisen vähiin pukeutunutta mimmiä päätyy keskelle ei mitään, tekemään kaikkea mahdollista mikä mahdollistaa heidän ryntäidensä maksimaalisen esittelyn. Mukana on mulkku mies, paljon aseita sekä suunnattoman kokoinen aarre. Ja ei, tämä ei ole Russ Meyer ‑elokuva, vaikka tekijät mestarin työt hyvin näemmä tuntevatkin.


Tätä elokuvaa voi katsoa oikeastaan kahdella tavalla: joko kaikista viitteistä ja suoranaisista varkauksista vaivaantuu ja lopulta suuttuu, tai – menosta vain nauttii. Onneksi lähellä oli juuri sopiva määrä olutta, jotta vaihtoehdoista jälkimmäinen oli toteutettavissa. Olipahan silti kokemus, mestari Meyer luultavimmin rullaili näissä kohdin haudassaan – mahdollisesti juuri naurusta.


128. Geoffrey Sax: White Noise (2005)

Mitä kuoleman jälkeen? Siinä taas vanha tuttu kysymys, jonka ansiosta tämäkin elokuva on olemassa. Michael Keatonin esittämä menestynyt, mutta nopeasti onnettomaksi muuttuva mies haluaa niin kovasti olla yhteydessä kuolleeseen vaimoonsa, että todellisuuden sekä paranormaalin rajat saavat murtua tuon kaipauksen edessä. Eikä siellä toisella puolella ole lainkaan hiljaista. Eli paljon halvahkoa säikyttelyä ja pienemmissä erissä mainiosti rakennettua jännitystä.


129. Paul Feig: The Heat (2013)

Aika vähin odotuksin lähdin tätä katsomaan, mutta hauska ja positiivinen yllätyshän tämä oli – odotuksiin nähden siis. Sandra Bullock ei saa oikein konettaan käymään alussa, mistä on paljon laitettavissa käsikirjoituksen piikkiin, mutta Melissa McCarthy pääsee revittelemään heti alusta kunnolla. Ilahduttavan räävitöntä menoa ja paljon rikasta sanan käyttöä.


130. Paul W.S. Anderson: AVP: Alien vs. Predator (2004)

Miksi katsoin tämän uudelleen? Sen kun tietäisi... No, olihan tuo viihdyttävää, mutta sarjan aiempiin leffoihin verrattuna suhteellisen paskaa.

Ongelmallista lisäillä katsomisistaan mitään tähdellistä, kun listailen edelleen viimekesäisiä. Pitäisi kirjoitella tiheämmin.

106. Friedkin: To Live and Die in L.A. (1985) ****1/2 Ensikatsanto kyseisestä klassikosta ja oli aikakin. Hemmetin upeaa kuvausta ja uskomattoman hyvin toimivia toimintajaksoja. Kasaritoimintaa/jännitystä parhaimmillaan.

107. Lang: The Mountain Men (1980) **** Todella nautittavaa buddykaksikon toimintaa länkkärimausteilla.

108. Collinson: Ein Unbekannter rechnet ab (1974) *** Kymmenen pientä neekeripoikaa ‑filmatisointi, jossa kelpo näyttelijäjoukko pelastaa paljon. Jännite loistaa pääosin poissaolollaan.

109. Penn: The Missouri Breaks (1976) **** Brando sopi sekopään rooliinsa mainiosti ja Nicholsonia totutusti kiinnostavaa seurata.

110. Kramer: The Defiant Ones (1958) **** Tulipas tämäkin pikkuklassikko viimein nähtyä. Kirpaisevaa piikittelyä Poitierin ja Curtisin kesken.

111. Boetticher: Seven Men from Now (1956) **** Lisää näkemättömiä klassikoita.. En ole koskaan oikein pitänyt Scotin esittämistä tylsistä, jäyhistä ja yksioikoisen oloisista hahmoista. Tässäkin Lee Marvin vetää pisimmän korren.

112. Frankenheimer: The Holcroft Covenant (1985) *** Piti yllättävän hyvin otteessaan, vaikka kärsikin pienoisista lapsuksista.

113. Hill: Hard Times (1975) ****1/2 Tekijöidensä parhaimpia, jollei paras elokuva. Bronsonille päärooli oli kuin tehty, samoin sivuroolin aina mainio Strother Martin. Elokuvan ainoa heikkous oli Bronsonille vajavaisesti rakennettu rakkaustarina.

114. Miller & Rodriguez: Sin City: A Dame to Kill For (2014) ***1/2 Toimiva jatko-osa, vaikka kaikkia jaksoja ei vain jaksanut loppuun asti sulattaa. Yllättävän näyttävää jälkeä 3D:nä, ehkä se sai rainan tuntumaan paremmalta kuin onkaan.

115. Miller: Mad Max: Fury Road (2015) ****1/2 Huikeaa rymistelyä alusta loppuun, tosin välillä menoa tuntui riittävän liiankin pitkään. Kolmiulotteisuus antoi yllättävän vähän lisää.

116. Padilha: Tropa de Elite (2007) ****1/2 Hyvin realistisen oloista kuvausta, jonka tarina kaappasi mukaansa.

117. Padilha: Tropa de Elite 2: O Inimigo Agora é Outro (2010) ***** Vielä vakuuttavampi kuin edeltäjänsä.

118. Huston: The African Queen (1951) **** Bogart ‑fanina odotin tältä paljon enemmän. Kaipaisi pikaisen uusintakatselun.

119. Dante: Innerspace (1987) *** Mukavaa kertakatsottavaa, ei sen enempää. Nuorempana olisin taatusti rakastanut tätä.

120. Thomas: Venetian Bird (1952) ** Kertakäyttöviihdettä 50-luvulta. Tapahtumapaikka oli kiehtova, muuten jo unohdettu.

121. Castellari: Gli occhi freddi della paura (1971) *1/2 Cold Eyes of Fearina tunnettu kehnous. Pääosin heikkoa näyttelijätyötä ilman jännitettä. Tuloksena pitkästyminen.

122. Malmuth: Night Hawks (1981) ** Ei tästäkään paljoa jälkipolville kerrottavaa. Stallone tuntui olevan hukassa, Hauer hyvä pahiksena.

123. Svatek: The Call of the Wild: Dog of the Yukon (1997) ** TV-tuotantoa ja se näkyi. Hauerkin astuu näyttämölle turhan myöhään.

124. Wayne: The Alamo (1960) *** The Duken riskinotossa oli hyvät ja huonot puolensa. Käteen jäi harmillisesti vain puolivillaista, jonka valopilkkuna tällä kertaa Chill Wills.

125. Winner: Lawman (1971) **** Lancasterin parhaimpia länkkäreitä. Sopivan tyly pääosahahmo ja loistava sivuosakaarti.

71. Cabin Fever 2: Spring Fever (netflix) *½ Ti Westin nimi ohjaajana sai ensin innostumaan, mutta sitten selvisi että hän on yrittänyt saada nimensä pois leffasta. Enkä ihmettele miksi, sekava ja tylsä hölmöily. Muutama irvistyttävä kohtaus tosin löytyy. Sääli ettei Westin visiota ole saatu nähtäville.

72. Devil’s Pass AKA The Dyatlov Pass Incidence (netflix) ** Pahus, aihehan on mitä kiinnostavin ja leffan alku lupailee ihan hyvää, mutta hommahan ryssitään sitten aivan liian monimutkaiseen ja epäuskottavaan loppuun. Ja netflixin valikkokuvat spoilaa ihan turhaan. Renny osaa kyllä lumessa kuvaamisen, mutta perinteisesti hahmokehitys on vähän sitä sun tätä.

73. The Hurt Locker (netflix) ***½ Joo, ihan hyvä Irak-sotadraama, mutta en nyt tiedä että oliko parhaan elokuvan oscarin arvoinen? Ihan samat teemat tässä on kuin niin monessa muussakin vastaavassa, sota on rankkaa, ikäviä juttuja tapahtuu, ja kotirintamalla ei suju – mieluummin siis kuitenkin sodassa.

74. Warm Bodies (netflix) ***½ Erilainen lähestyminen Z-genreen, mikä on piristävää. Olisi ehkä kaivannyt vähän lisää särmää – huumoria tai hurmetta, nyt oltiin aika maltillisia molempien suhteen. Hyvä sountrack!

The Carrier (1988) – 8/10 – Sekopäisin kauhuelokuva, jonka olen nähnyt aikoihin. Pitää ehdottomasti katsoa uudestaan, vaikka jouduin tälläkin kertaa välillä keskeyttämään katsomisen. Informaatioöverit tai jotain outoa tapahtui. Oli niin sietämätöntä meininkiä välillä. Kylästä tulee mieleen nykyajan "global village" tyylinen nettimaailma.

The Merchant of Four Seasons (1971) – 9/10 – En ole hirveästi katsonut Fassbinderin elokuvia, mutta tämä kolahti arkisella ja inhorealisella tyylillään vahvasti tunnetasolle.

World On A Wire (1973) - 9/10 – Fassbenderin scifi-elokuva (tai minisarja). Derrick-estetiikkaa parhaimmillaan. Kunnollista mindfuck-meininkiä, joille 90-luvun scifi-menestyselokuvat eivät ole antaneet lainkaan krediittiä. 

De Laatste Dagen Van Emma Blank (The Last Days of Emma Blank) • (2008) – 7/10 - Alex van Warmerdam kuvaa taas modernin perheen sisäisiä jännitteitä hämärällä tyylillään, kuten Borgmanissa ja Schneider vs. Baxissa. The Last Days of Emma Blankissa jännitteet eivät ole vielä muodostuneet yhtä tiukoiksi kuin uudemmissa elokuvissa. Eikä ympärillä oleva tilanne ole niin absurdi.

The Shining (1980) – 9/10 – USA-leikkaus. Tykkäsin enemmän kuin Eurooppalaisesta leikkauksesta. Jättää hitusen vähemmän arvailun varaan mutta toisaalta henkilöhahmot saavat enemmän syvyyttä.

The Beyond (1981) - 8/10 – Tunkkaista fiilistelykauhua parhaimmillaan. Remastered-versio näyttää ehkä liian hyvältä. VHS-kopiolta välittyy parempi fiilis.

The Brood (1979) – 8/10 – Kertoo ilmeisesti siitä, kuinka länsimainen ydinperheen malli on hajoaa nykyaikana. Paljon paremmat näyttelijäsuoritukset kuin muissa Cronenbergin alku-uran elokuvissa (Shivers ja Scanners). Pitää katsoa joskus taas uudestaan, että aukee paremmin.

The Jerk (1979) – 6/10 – Ärsyttävä mutta hauska komedia ääliöstä, jota näyttelee Steve Martin. Tarkka-ampujasta piste lisää.

203- Dearden: The Halfway House (Kovo), Ealing- draama, missä sekalainen joukko ongemineen kokoontuu sota- aikana Waleslaiseen maalaismajataloon, jossa kaikki ei tunnu olevan aivan sitä, miltä näyttää. Idea on tällä kertaa toteutusta parempi, väkinäinen sotapropaganda ja moraalinkohotus paistaa läpi keitoksesta. Mutta ei tämä aivan vailla meriittiä ole. Kummitustarina- mausteet antavat muuten ennalta-arvattavalle leffalle yllättävyyttä ja mustavalokuvaus ja lavastus on taattua Ealing- laatua. **

204- Kramer: Guess Who's Coming to Dinner (Kovo), Ison aukon paikkaus. Näytelmänmakuinen, mutta tottakai enemmän asialinjalla briljeeraava Hollywoodin murroskauden merkkikomedia pistää ajattelemaan, pitää otteessaan ja naurattaakin. Samalla aikaan sekä ajankohtainen että oman aikansa peili. Näyttelijäpuolella tässä on hienosti myös Hollywoodin sukupolvenvaihdos esillä ja muutenkin suoritukset ovat ansiokkaita. Etenkin Spencer Tracy liberaalina perheen päänä, joka joutuu miettimään henkilökohtaisia kun liberalismi tulee omaan ruokapöytään. ****1/2

205- Harris: Low Blow (Kovo), Muistan, että VHS aikoina vihasin erityisesti näitä Leo Fong- halpiksia, eikä mieli ole viidessätoista vuodessa mihinkään muuttunut, vaikka myönnän avoimesti, että nyt kokemuksessa oli annos nostalgiaa. Low Blow on silti pahinta kuraa ikinä. Yök. Mutta mielellään tämän katsoi. *

206- Caiano: A Coffin for the Sheriff (A Lone and Angry Man) (Una bara per lo sceriffo) (Kovo), Perusspagu, missä Anthony Steffen liittyy cowboy- jengiin saadakseen selville kuka tappoi vuosia sitten tytön Omahan postivaunuryöstön yhteydessä. Caiano saa juuri ja juuri riittävästi jännitettä irti Steffenin selvitystyöstä, ettei tämä putoa sinne ihan kuraisimpaan kastiin. Mutta aikalailla innotonta perussettiä tämä kyllä oli. **

207- Keaton & Bruckman: The General (Kenraali) (Youtube), Hieno yhdistelmä draamaa ja komediaa, ansaitusti merkkiteos. Kestää määrättömän määrän katseluita ja toimii joka kerta, vaikkei tämä niitä leffoja olekaan, mistä löytää joka kerta jotain uutta. Harkittu, tasapainoinen ja kauniskin leffa. *****

208- Fisher: The Gorgon (Kovo), Keskitason Hammeria männäaikojen Eurooppa- eksotiikalla maustettuna. Vanha kylä, vanha kirous ja vanhat parrat Cushing ja Lee, mutta lopputulos ei nouse Hammerin parhaimmistoon. Koko hommasta haiskahtaa hieman rutiinin tuoksu. Silti miellyttävää ja helppokatsoista viihdettä. ***

209- Powell: The Spy in Black (Kovo), Michael Powellin ohjaama ja Emeric Pressburgerin käsikirjoittama vakoojadraama on silkkaa sotapropagandaa, mutta ei täysin meriititöntä sellaista. Skotlannin saarimaisemat, sukellusvenehommelit ja Conrad "Cesare" Veidt tarjoilevat kiinnostavia pointteja isänmaallisen hapatuksen ohitsekin. Powellin ohjaus on sujuvaa ja henkilödraama parhaimmillaan koskettavaa, eli lopputulos on jokseenkin plussan puolella. ***1/2

210- Hannah: Mega Shark vs. Giant Octopus (DVD), Tyypillistä Asylum- kuraa hyvässä ja pahassa. Tästä kyllä huomaa, että jonkin verran Asylumin tuotelmat ovat kehittyneet "elokuvallisesti", tämän rakenne on lähellä perus ö-leffa kuraa 50- luvulta, mitä genreä tässä toki eloon herätelläänkin. Asylumilla ei myöskään ole "cooleja" suoria viittauksia genreklassikoihin, mistä myös plussaa. Tunnistettavan brändin ovat luoneet, mutta huonojahan nämä silti on. Poptähti Debbie Gibson vetää ihan hyvin paskasta materiaalista huolimatta. Lorenzo Lamasian ei oikein tunnu homma kiinnostavan. *1/2

211- Bigelow: Point Break (Kovo RE-), Edellisestä katsomiskerrasta on jo varmaan yli 20v ja vähän pelotti, miten yksi nuoruuden suosikeista on kestänyt aikaa. Mutta hyvinhän tuo. Tottakai tässä näkyy tekoaika, mutta sisältö oli jopa parempi mitä muistin. Lain eripuolilla olevien machomiesten rakkaudesta on tehty kaunis elokuva, jota ei pilaa edes Keanu Reevesin todella surkeat manerismit. En muistanut, miten pahasti Keanu tässä vetää yli samalla kun P. Swayze on roolissaan jopa loistava. Homostelua korostaa sangen poikamainen näispääosanesittäjä. Tässä fooruminimimerkki "Marienhofille" mainio joulukatseluvinkki. :) Koitin laittaa tähän loppuun vitsiä tyyliin Point Breakback, mutta en keksinyt. ****

212- Marshall: Destry Rides Again (Kovo), Tämä on niitä Hollywoodin hienoja onnistumisia, joka on enemmän kuin osiensa summa. Ei suuren ohjaajan armoton visio vaan taitavan työryhmän kollektiivinen onnistuminen. Ja vielä vaikeassa genressä, onhan tämä komediawestern. Rujoon pikkukaupunkiin ratsastaa kuikelo nuori sheriffi (James Stewart), joka kieltäytyessään pitämästä pyssyä lanteillaan pistää pahisten pasmat sekaisin ja sekoittaa (koko ajan jokseenkin pihalla olevan oloisen) Marlene Dietrichin saluunakissan pään. Marshall liikuttaa kameraa jouhevasti lavastekaupungissa, Stewart ja pääpahis Brian Donlevy on vedossa ja Dietrich on aina plussaa leffassa kuin leffassa. Kun vielä kässärikin on muhevasti kirjoitettu on Destry klassikonmaineensa ansainnut. ****1/2

213- Dmytryk: Farewell My Lovely (Murder My Sweet) (Kovo RE-), Perään toinen kollektiivinen genreklassikko, tämä oli se Marlowe- filmatisointi joka kai eniten vaikutti genrekonventioiden vakiintumiseen Noirissa. Jos Bogartin Marlowe on jossain määrin aina tilanteen tasalla (Chandlerin juoniinhan kuuluu se, että päähahmotkaan ei usein tiedä kuka teki mitä kenelle ja missä) niin Dick Powellin niljakas ja pehmeä Marlowe muistuttaa enemmän myöhempien aikojen neo-noirien ajopuumaisia selvittäjähahmoja (E. Gouldin Marlowe Altmanin Pitkissä jäähyväisissä, Lebowski, Ray Fiennes Strange Daysissä...). Tästä olisi kivä joskun nähdä hyväkuntoinen versio leffassa tai bluukkarilta, Harry J. Wildin valaistus näyttää hyvältä jo ylikompressoidusta TV- versiostakin. ****

214- Crichton: Painted Boats (Kovo), Erikoinen dokumenttia ja draamaa yhdistävä tunnin mittainen Ealing- nostalgiapala kertoo Britannian kanavalaivureitten arjesta ja historiasta. Aiheeltaan mielenkiintoinen ja paljastavakin ikkuna männävuosien kadonneeseen ammattikuntaan. Tosin nämä miehet ja naiset olivat kuolemassa sukupuuttoon jo leffan tekoaikaan, eli Crichtonin sävy kuvauksessa on jo lähtökohtaisen nostalginen. Epätasainen ja paikoin kömpelö, mutta samalla pittoreski ja hurmaava tunnelma/informaatiopala. ***

215- Cronenberg: Videodrome (Kovo RE-), Viikon toinen uusintakatselu 20-v takaa ja viikon toinen poptähti- elokuva. Kyllähän Videodrome on aikakautensa parhaita elokuvia. Cronenbergin visio TV:n katselun syistä ja seurauksista on ainutlaatuinen ja monimutkainen, mutta samalla selkeästi esitetty ilman, että käsikirjoitus sortuu selittelyyn. Loppupuolella huuruinen hallusinaatiomaailma ottaa vallan, mutta sielläkin on oma, kiehtova logiikkansa ja vaikka loppu onkin monitulkintainen ja kompleksinen, on jokaisella katsomisen jälkeen varmasti joku teoria mitä Max Rennille tapahtui. Eli rakenne toimii vaikka esoteerisen alueella liikutaankin. *****