Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2016

Kyllähän Tarantinon seksuaalisuus/fetissi on tullut selväksi miehen elokuvissa.

22 Wes Anderson: Moonrise Kingdom (2012)

Anderson on ennenkin kuvannut nuorta rakkautta, mutta tässä partiolaisten elämäntapaa ylistävässä elokuvassa lempi on poikkeuksellisen varhaista. Andersonin tapa käyttää värejä on silmiähivelevää, mutta näin uudella katselukerralla itse tarina sai taas eturivin paikan ja elokuvan andersonismi asettui vain pelkäksi tehosteeksi. Kuten sen olisi pitänyt tehdä jo ensimmäisellä katselukerralla jolloin, syystä tai toisesta, en oikein saanut leffasta otetta.


23 Yorgos Lanthimos: The Lobster (2015)

Olipahan mielenkiintoinen, jännittävä ja erilainen yllätys. Dystopioita on monenlaisia, mutta nyt maalattiin kyllä niin erilaisella telalla ja niin poikkeukselliselle kankaalle että huh-huh. Painoa itselleen rankasti kerännyt Colin Farrell on pääosassa hämmentävän hämmentynyt ja avuton – taitavat tosiaan kutsua sitä näyttelemiseksi. Elokuvan toinen suuri nimi on Rachel Weisz, mutta kaksikon lisäksi tässä ei ole sitten grammaakaan enempää Hollywoodin virtaa, ja se oli vain hyvä.


Kymmenen pinnaa pääosan esittäjille, jotka ovat uskaltautuneet mukaan näin erilaiseen ja ristiriitaiseen elokuvaan, joka tekee nykyaikaisesta deittikulttuurista ja täydellisen parin hausta painajaismaista helvettiä. Enempää ei nyt viitsi sanoa itse juonesta, mutta Kafkansa lukeneet saavat taatusti tästä paljon irti, eikä muillekaan ole luvassa ainakaan pettymystä.


24 Renny Harlin: The Covenant (2006)

Poikamme maailmalla päätti kymmenen vuotta sitten tehdä Harry Potterin nuorille aikuisille. No, ei se ihan onnistunut, mutta ei tämä velhoilu nyt aivan aunuksestakaan ole. Nuoret ja kauniit noidat pistävät paikkoja remonttiin näyttävällä ja rockin säestämällä tavallaan. Paljon dramaattisia hidastuksia, tummia varjoja ja helvetin (heh-heh) väkeviä tunteita. Positiivinen yllätys silti, kunhan tämän katsoo tämän-päivän-teineille-suunnattua-rankisteluviihdettä ‑lasien läpi.


25 Sheldon Wilson: Scarecrow (2013)

Uutta keskitason kauhuilua suoraan tv:lle, eli ei varsinaisesti mitään tolkuttoman ihmeellistä. Perusajatus on ihan toimiva, mutta toteuksen klisheisyys ja halvat efektit vievät tästä suurimmat nautinnot.


26 Kar Wai Wong: 2046 (2004)

Hieno, oikeastaan upea, elokuva, jossa aikalinjat menevät solmuun – vai menevätkö? Mukava nähdä taas vähään aikaan elokuva, jossa aasialainen peräänantamattomuus, tinkimättömyys ja näkemys marssivat eteenpäin. Ja kuvauksesta Christopher Doyle & Pung-Leung Kwan ansaitsevat täydet pinnat, upeaa, lähes rwfassbindermaista positiivista hajanaisuutta.

MiR (5.3.2016 23:51)

23 Yorgos Lanthimos: The Lobster (2015)

Olipahan mielenkiintoinen, jännittävä ja erilainen yllätys. Dystopioita on monenlaisia, mutta nyt maalattiin kyllä niin erilaisella telalla ja niin poikkeukselliselle kankaalle että huh-huh. Painoa itselleen rankasti kerännyt Colin Farrell on pääosassa hämmentävän hämmentynyt ja avuton – taitavat tosiaan kutsua sitä näyttelemiseksi. Elokuvan toinen suuri nimi on Rachel Weisz, mutta kaksikon lisäksi tässä ei ole sitten grammaakaan enempää Hollywoodin virtaa, ja se oli vain hyvä.


Kymmenen pinnaa pääosan esittäjille, jotka ovat uskaltautuneet mukaan näin erilaiseen ja ristiriitaiseen elokuvaan, joka tekee nykyaikaisesta deittikulttuurista ja täydellisen parin hausta painajaismaista helvettiä. Enempää ei nyt viitsi sanoa itse juonesta, mutta Kafkansa lukeneet saavat taatusti tästä paljon irti, eikä muillekaan ole luvassa ainakaan pettymystä.

Kyllä, tämä oli käsittämättömän loistava ja nerokas elokuva. Ja mikä vääryys, että näin näkemyksellinen tuotos jätettiin täysin Oscar-karkeloiden ulkopuolelle, sen sijaan siellä juhlii nämä roomit ym. sentimentaaliset lässyt ja "sanomaltaan tärkeät" filmit kuten big short & spotlight, joille annetaan palkintoja puhtaasti poliittisista syistä. Lobster on paljon tärkeämpi, kuin Big Short ja Spotlight yhdistettynä. Viime vuoden top-3:ssa.

Todella vähälle on jäänyt leffojen katselu alkuvuodesta. :(

1. Abrahamson: Room (2015) ****

Hyvin otteessaan pitävä draamaleffa, joskin ekan puolikkaan jälkeen meneekin pieni hetki kun juoni lähtee taas rullaamaan toimivasti eteenpäin. Brie Larsonilta hieno päärooli.

2. Scorsese: The Age of Innocence (1993) ***-

Mielestäni Whartonin tarina toimii paremmin leffan muodossa, sillä itse kirja ei tehnyt minuun kovin pysyvää vaikutusta. Scorseselta hyviä visuaalisia juttuja tässä, vaikka tarina ei sinäänsä mikään poikkeuksellinen olekaan.

3. Armitage: Miami Blues (1990) ***

Ei aivan perinteistä kaavaa noudattava rikosleffa, mukana hyvää huumoriakin. Nuori Alec Baldwin oli mukava nähdä tällaisessa roolissa, homma kulki tässä hänen osaltaan varsin hyvin.

4. Trier: Louder Than Bombs (2015) **½

Tasaiselta tuntuva leffa, ehkä liiankin kanssa. On tässä hyvää draamaa ja näyttelyn taso on melko korkea, mutta juoni ei jaksa kantaa maaliin saakka millään.

5. Miyazaki: Spirited Away (2001) ***½

Ensimmäinen kosketukseni Miyazakin leffoihin, ei tätä aivan turhaan pidetä yhtenä ohjaajan parhaimmista leffoista. Jopa minunkaltaiselle, vähän animaatioleffoja katsovalle ihmiselle Spirited Away toimi varsin hyvin. Soundtrackista vielä plussat.

6. Koreeda: Unimachi Diary (2015) ***½

Mielenkiintoinen tapaus. Ei tässä leffassa sinäänsä ole mitään erityistä juonta tai huikeita twistejä, mutta tunnelma on siitäkin huolimatta kohdallaan. Hieno soundtrack ja Japanin upeat kuvankauniit maisemat (Kamakura ja Shizuoka esimerkiksi) jäävät varmasti katsojan mieleen.

7. Bong: Memories of Murder (2003) ***

Kovien kehujen perusteella odotin tältä enemmän, mutta omaan makuuni joukossa oli hitusen liikaa huumoria. Toki tositapahtumiin perustuva tarina jaksaa kantaa melko hyvin maaliin saakka, mutta silti tämä oli pienoinen pettymys.

41- Kazan: On The Waterfront (Alaston satama) (Kovo HD Re-), Tämä muuttuu kyllä joka katsomisella läheisemmäksi. Joka osa- alueella briljeeraava mestariteos näytti BBC:n HD:nä maukkaalta. Tällä kertaa Boris Kaufmanin kuvaus herätti tietty erityistä huomiota. *****

42- Ramis: Caddyshack (Kovo Re-), Olisko tämä mulle sellanen guilty pleasure? Tiukallakaan analyysillä tästä ei taitavasti rakennettua elokuvaa argumentoi Hietalakaan, mutta jonkinlaisen zeitgeistin lähes täydellinen ilmentymä tämä kyllä on, oman aikansa tuote, joka kiteyttää jotain olennaista siitä, miten 70-luku vaihtui 80-lukuun. Tottakai nautintoa lisää se, kun tietää leffan kokkelinhuuruisen syntyhistorian. ****

43- Miller: Deadpool (Leffassa), Alun tuhmat vitsit naurattavat, mutta sitten mennäänkin sinne tavanomaisen puolelle. Supersankaristelut vaan ei oo mun juttu. **

44- Hough: Dirty Mary, Crazy Larry (Kovo, ilmeisesti Re-), sorsimus alkaa tulemaan vanhaksi, en edes leffan katsottuani tajunnu nähneeni tätä ennen... Mutta jokatapauksessa hieno 70-l kapinointikuvaus ajalleen tyypillisesti auton ratissa. Tasapainoinen summa tyyliteltyjä henkilöhahmoja varsin arkirealistisessa maailmassa. Toimii ja viihdyttää. ****

45- Carne: Les visiteurs du Soir (Leffassa, 16mm), Kunnon huti Carne & Prevert- parivalkajolta. Tunkkainen ja hidas historiallinen satudraama joka ei kiehdo eikä vetoa tunteisiin. Kumiset pääositukset (alikäytettyä Arlettyä lukuunottamatta) eivät vakuuta ja koko homma on mennä lopussa kunnolla kalkkunan puolelle. Muutamat hienot efektit pelastavat jotain. Ranskan kulttuurikeskuksen leffassa tarjoiltu huonokuntoinen "koulutusprintti" ei taatusti leffan asiaa auttanut. **

Anderson: Moonrise Kingdom (2012) Jostain syystä en ole oikein koskaan päässyt sisään Andersonin sinänsä kunnianhimoiseen estetiikkaan: taitavuutensa on näyttäytynyt kulmikkaana, kikkailevana hämyilynä, joka kelluu korrektin sekopäisnä jossain kerronnallisessa limbossa. Tämä oli kuitenkin kaunis satu, joka onnistui vilpittömyydellään tavoittamaan hienoa astridlindgreniä – eikä se ole vähän se. Jonkinlaiset turboahdetut Coenin veljekset kyllä puskivat tälläkin kertaa väkisinkin mieleen, mutta mitäpä tuosta, kun mainiot näyttelijät ja jatkuvasti matkassa kulkenut hiljainen pokkanaamahuumori voittivat puolelleen. Tunnetasolle hiukan enemmän tarttumapintaa fantasiaelementtien kustannuksella ehkäpä, niin olisin lämmennyt ns. nextille levelille. Voipi tosin olla, että uusintakatselu auttaisi. ***1/2

Lanthimos: The Lobster (2015) Kun minibudjetin "kuvataan hotellissa/skutsissa/kartanossa/lomakohteessa/kaikissa näissä"-projekti onnistuu, on se hatunnoston paikka. Ja tässä on vielä dystopiasta kyse. Ystävä hehkutti tätä viime vuoden parhaana elokuvana, joten pakkohan se oli amazonata ennen suomijulkaisuja. Eikä harmita: kutkuttavan hienosti kootun ihmiskeskeisen palapelin levottomuutta herättävät elementit jäivät ja jäävät vaivaamaan pitkäksi aikaa. Yksinkertaisilla jutuilla saadaan aikaan lähtemätöntä jälkeä. Colin Farrell tekee The Lobsterissa elämänsä roolin rikkonaisena miehenä, vaikka hyvinhän mies True Detectiven kakkoskaudessakin vetää. Karmeankaunis loppu juilii, vaikkei "mitään" edes näytetä. Ainoaksi pikkukolhuksi nimeän Lanthimoksen tarpeettoman kreikkalaisen henkselinpaukutuksen: musiikkivalintansa ovat kyllä komeita, mutta jotenkin räikeitä, mieltyen liikaa tekijäänsä, ei elokuvaan. Poikkeuksena tässäkin toki lopputekstien aikana soiva "Delfiinipoika".

Pökkelön dialogin ja kertojaäänen kuivahumorismilla maustetun näennäistylsyyden alla sykkii kylmä, ihon alle menevä, täysin Aldous Huxleyn haastava pariutumiskulttuurimme ravistelu. Älkääkä missään tapauksessa tietäkö The Lobsterista liikaa etukäteen, mitäänkään! ****1/2

Sorrentino: This Must Be The Place (2012) Intressantti tapaus. Alkukolmannes lupaa jokseenkin davidlynch-straightstorymaista, filantrooppista kehityskertomus-matkaa, ja kauneutta pihallaolevan evp-rokkarin maailmasta löytyykin. Sean Penn tekee upean roolin, mutta mitä enemmän päähenkilön tavoite selkiytyy, sen hämmentävämmäksi matka käy, ja lopussa herääkin sitten jo kysymys, onko tämä jokin republikaanikonservatiivien riparipropaganda-elokuva. Myös sivuhenkilöiden ilmiintyminen ja sikseen jättäminen onnistui häiritsemään: olisi ollut mukava tietää mm., miten Cheyennen sympaattinen vaimo suhtautui katharsiksen jälkeiseen aikaan. No, vaikka matto vedettiin alta, oli matkan varrella sen verran viisaitakin hetkiä, että hyvän puolelle jäädään. Ja puhutteleva, eri tulkinnat mahdollistava kokonaisuushan tämä, siis. ***

Leterrier: Grimsby (aka The Brothers Grimsby, 2016) Sacha Baron Cohenin uutukainen tuli puun takaa, mutta aiheutti piiitkästä aikaa halun venyttää itsensä elokuvateatteriin saakka. Ali G Show oli jo aikoinaan vaikuttavaa kamaa, mutta Cohenin elokuvatuotanto on osoittanut hänet aikamme komediamestariksi, joka näyttää viheliäisen lajimme kaunistelematta, sellaisena kuin se riisutuimmillaan on. Eräänlainen nelosvaihteen Todd Solondz, sanoisinko. Grimsbyllä Cohen yltää mielestäni taas Boratin huipputasolle: pöljäilyn, matalaotsaisuuden ja eritteiden pintatason alla kaulitaan ja käännetään partaveitsenterävästi stereotypioita, pop-kulttuurikliseitä, moraalia, nykyaikaa ja ties mitä. Tietyt gagit, joille huomaa hihittelevänsä vielä pitkään jälkikäteen, olisivat vähintään yhden tähden arvoisia. Blink'n miss ‑kamaakin oli sen verran, että kohellus kestää varmasti useammankin katselun, aavistuksen helposta lopusta huolimatta. Ja hei: 80 minuutin kestohan tuntuu nykypäivänä aina julmetun freesiltä! ****

McG: Terminator Salvation (Terminator – Pelastus, 2009) Oli aika päivittää Terminatorit omalta kohdalta ajan tasalle, vaikkei projekti nyt mahdottoman paljoa hotsittanutkaan. Olihan "T4" teknisenä taidonnäytteenä kiva, perusmessevää cameron-apinointia, jossa oltiin yllättävän sotamiesryan-värimääritellyissä khakitunnelmissa: olin mieltänyt ihmisen ja koneiden välisen sodan enemmän tumman- ja metallinpuhuvana. Odotin myös Terminator-aikauniversumin solmuuntuvan totaalisesti, mutta se ei tapahtunutkaan vielä tässä elokuvassa, joka onnistui pysymään miellyttävän yksinkertaisena cyborgiviihteenä. Viimeisen päällehän nämä otokset soljuvat maailmassa, jossa liikkuvallekin kuvalle voidaan tehdä jo mitä tahansa, enkä kiellä cgi-isoarskan vaikuttavuutta. Christian Bale ja Michael Ironside ryhdittävät jotenkuten kokonaisuutta, jossa on aukkoja kuin anusmessuilla, mutta nähdyn ja koetun tuntuhan tässä velloo alati. Salvationin kohtalona taitaa olla jäädä samanlaiseksi irrallisnäytökseksi kuin Halloween-sarjan kolmososa. ***

Taylor: Terminator Genisys (2015) No niin, saatiinhan se aikamatkustus-mindfuck vihdoinkin aikaan tässä kaksituntisessa, "uuden Terminator-trilogian" ensimmäisessä rymistelyssä. Kyseinen Paramountin projekti on tällä hetkellä jäissä, minkä vuoksi en nyt varsinaisesti mustiin aio pukeutua. Ihan mukavasti Arnold Schwarzenegger haldaa paluunsa pappaterminaattoriksi, onnistuen ihmeenomaisesti välttämään konseptin Saturday Night Live ‑sketsimäisyyden. Nuoretkaan näyttelijät eivät ole ärsyttävimmästä päästä. Mutta aikamatkustus on aikamatkustusta, ja sehän sotkeentuu sekä yhdentekevöityy hyvin vitkaan. Jossain vaiheessa sitä vain suosiolla vetää selkänojaa taaksepäin ja lakkaa välittämästä, minkä sorttimentin dalekkia on lähetetty mihinkin aikaan ja kenen toimesta ja miksi. Jatko pedataan lopputekstien lomassa heille, jotka tästä lypsämisestä maksaa jaksavat, itselleni Cameronin visiot riittäkööt tätä osastoa. Joskus kestoerektioiässä olisin varmaan ollut raivoissani tälle ja Salvationille, mutta nyttemmin seestyttyäni tiedostan, etteivät turhat jatko-osat vähennä alkuperäisklassikoiden voimaa. Genisisin lukuisissa tietokonegeneroiduissa katunäkymissä, joissa ei näy ainuttakaan ihmistä, on vavahduttavaa symboliikkaa. Ihankivaa kesäkeittoo, ei muuta. ***

Cohenin Grimsby-leffa ei kyllä ennakkoon trailerin perusteella sytytä yhtään, diggaillut olen tv-sarjasta, Boratista ja Brunosta mutta The Dictator oli jo aika keskinkertaista kamaa.

Humphrey Bogart (10.3.2016 11:39)

Cohenin Grimsby-leffa ei kyllä ennakkoon trailerin perusteella sytytä yhtään, diggaillut olen tv-sarjasta, Boratista ja Brunosta mutta The Dictator oli jo aika keskinkertaista kamaa.

Jotakuinkin samoilla linjoilla ollaan kyllä, Bruno oli minulle se keskinkertaisempi tapaus, mutta ehkäpä Boratin jälkeen vain odotin liikaa. Grimsby täytti kohdallani jonkin komediafrustraatiotyhjiön aidosti mietityillä jutuillaan, ja hahmo on sopivasti puoliuskottava, vakava pelle. Kun soppaan lisätään vielä pidäkkeetön rumuuden estetiikka, luulisi tuloksen (v)etoavan edes jollain tasolla.


Ja kannattaako noita trailereita nyt niin.

Grimsby oli oikein hyvä/hauska mauton ja epäkorrekti. Pituus oli juuri sopiva 1 h 20 min. Jotenkin tuli sama fiilis kuin silloin ennen muinoin kun tuli käytyä katsomassa Mies ja Alaston Ase 2 ja 1/2. Borat säilyy mielestäni parhaana Sacha Baron Cohen, leffana. Dictator on mielestäni neljästä huonoin. Järjestys lienee siis Borat, Grimsby, Bruno ja Dictaror. 3,5/5,0

Deadpool 3,5 /5,0. Hauska ja sopivasti ei ota itseään turhan vakavasti kun vertaa noihin muihin jäykkiin supersankari-leffoihin.

Colors (1988; Dennis Hopper). 5/5 Iski kovaa, en muistanut että näin hyvä, paranee vanhetessa.

R.O.T.O.R ihan p. Enpä ole pitkään aikaan nähnyt näin huonoa, todella huonot ja puisevat näyttelijät huonoa toimintaa, kässärissä 

toistetaan samoja asioita jatkuvasti. Lisäksi jostain syystä leffassa puhutaan lankapuhelimessa varmaan 1/3 elokuvan kestosta. Täysin

epäuskottava ja surkea esitys. 1/5. Varmaan yksi näistä huonoimmista elokuvista ikinä. Tuli vähän Plan 9 from Outer Space mieleen, joka

kuitenkin on uudelleen katsottava ja hyvä. 

Danny Boyle : Shallow Grave (1994) ***½

Kolmistaan kimppakämpässä asuvat nuoret aikuiset ottavat vuokralle uuden kasvon, joka löytyy pian tämän jälkeen kuolleena huoneestaan ison rahasalkun kanssa. Kolmikko päättää hankkiutua eroon ruumista ja pitää rahat itsellään. Perässä seuraavat sekä rikolliset että poliisi. Ihan jees brittijännäri.


Quentin Tarantino : The Hateful Eight (2015) ****

Mielestäni parempi kuin Django Unchained. Vaikka kestoa oli minuuteissa paljon, niin minusta tämä ei tuntunut ollenkaan pitkäveteiseltä. Kyllähän Tarantino edelleen osaa ohjata. Nyt mukaan oli sekoitettu myös mysteerielementtejä josta pidin. Pari kohtausta ampuu Tarantinomaisesti yli, joillekin hyvällä ja joillekin huonolla tavalla.


Amos Poe : Alphabet City (1984) **

Vahvasti kasariestetiikkaan nojaava elokuva, jossa neonvalot värittävät kuvastoa. Kovisjätkän on suojeltava perhettään samalla kun hän toimii kovan rikollispomon alaisuudessa joka on antanut määräyksen polttaa talon jossa tämän kovisjätkän perhe asuu. Vaikka tämä oli kestoltaan noin puolet lyhyempi kuin mitä The Hateful Eight, niin tämä tuntui katsomiskokemuksena puolet pidemmältä. Käsis ja ohjaus eivät oikeen toimineet joten tuo mainittu kasarikuvasto jää elokuvan ainoaksi meriitiksi.

17. 8-pallo (tv-tallennus) ** Alku on lupaava, mutta varsinainen (huume)juoni on aika heikko. Ja lähes kaikille hahmoille koitetaan rakentaa traagista taustatarinaa, mutta ei ne vie mihinkään. Louhimiehelle tyypillisiä tiukkoja kohtauksia, mutta tällä kertaa kokonaisuus jättää kylmäksi. Vuosaari ja Paha maa olivat selkeästi parempia.

18. American Hustle (tv-tallennus) **½ Huippunäyttelijöillä ladattu 70-lukulainen huijari-fiilistely. Yllättäen näyttelijöistä heikoin lenkki tuntuu olevan Christian Bale. Kovat oli odotukset mutta liian sekava ja ei tässä ollut oikein kunnon kliimaksiakaan. 70-luku näyttää kyllä hienolta.

19. 2012 (netflix) *½ Ajattelin että ehkä tämä on katselun arvoinen efektipläjäys, disaster-genre on kuitenkin tavallaan ”hauska”. No siinä ja siinä. Efektit on joo, välillä komeita, mutta välillä taas ei ja sitten koko elokuvan uskottavuus on alta nollan. Tai helppohan se on nyt sanoa kun maailmanloppu ei tullutkaan 2012. Ihan liian pitkä että jaksaisi edes viihdyttää.

20. Hunting ground (netflix) **** Taas näitä raivostuttavia dokumentteja, joissa tuntuu olevan mahdoton saada oikeutta selkeille rikoksille. Tässä siis käsitellään viime aikoina paljon puhuttaineita kampus-raiskaus tapauksia jenkeissä. Hämmentävää ja iljettävää matskua jota katsoo epäuskoisena – voiko olla totta, että tämmöistä annetaan tapahtua sivistysvaltiossa, ja siellä vielä ns. sivistyksen kehdossa? Hyvä ja hyvin tehty dokumentti jonka ainoa heikkous on oikeastaan se ettei yliopistojen edustajia (tietenkään) ole saatu kommentoimaan. Mutta se oli odotettavissa.

21. Monster: The Story of Joseph Fritz (netflix) * Heti perään toinen dokkari, joka tosin hämmentää vaan huonoudellaan. Ei tää 48-minuuttisena oikein ole elokuvakaan, mutta kirjataan nyt varoituksena muille – tästä voi vain ottaa mallia miten dokumentteja EI VOI tehdä. Surkeaa.

Vittorio Cottafavi: Fiamma che non si spegne (1949) ****


Googlailin elokuvan nimellä ja huomasin, että tästähän on ladattu joku tvrippi katsottavaksi online. Eccellente! Tekstejä ei tietenkään ollut, joten dialogi meni pääasiassa ohi, mutta jotenkuten juonessa pysyi kärryillä. Karabinieereja tässä ihailtiin avoimesti, joten fasismisyytökset ovat sikäli ymmärrettäviä, vaikka tietysti vääriä.


Jimmy Heung, Wong Jing: Casino Raiders (1989) ***


Hongkongin uhkapelielokuvien äiti on edelleenkin hyvä leffa. Toimintaa ei ole paljon, mutta eipä ole ääliöhuumoriakaan ja ohjaus ei hötkyile. Male bonding ‑osasto on vahvaa ja lopun pokeriturnaus oikeasti jännittävä.


King Vidor: Texas Rangers (1936) ***


Kolmesta maantierosvosta kaksi liittyy Texas Rangerseihin ja parantaa tapansa, ja yksi jatkaa rikollista uraansa. Ruudinsavuisessa tarinassa on visuaalista lyyrisyyttä ja ystävyyden pettämisen teemaa käsitellään koskettavasti. Lloyd Nolan tekee hyvän roolin erittäin coolina, kahdella pistoolilla ampuvana bandiittina.


Giulio Questi: Se sei vivo spara (1967) ***


Höh. Odotin että näistä aineksista olisi kehittynyt jotain räväkämpää. Esimerkiksi Sorrow'n "muchachosit" olivat nautittavan creepyjä pahiksia, mutta se ratkaisu, että

oli jotenkin antiklimaattinen. Samoin Milianin esittämä päähenkilö jäi ainakin minulle kysymysmerkiksi. Voi olla että en täysin ymmärtänyt mitä ohjaaja yritti elokuvallaan sanoa.

46. Teaque: Navy Seals (1990) **** Pääsi todellakin yllättämään, odotukset olivat nollassa ja kuinka paljastuikaan viihdyttäväksi Charlie Sheen-vehicleksi.

47. Powell: The Conqueror (1956) **1/2 Duken harhalaukauksia, silti täysin katsottava. Sivuhahmotkaan eivät päässeet loistamaan, kuten yleensä.

48. Winner: Firepower (1979) ***1/2 Mielestäni aliarvostettu toimintafilkka tähtisikermällä.

49. Freedman: Borderline (1980) *** Bronsonin parempaa laitaa, muttei loistanut millään osa-alueella.

50. Milestone: Halls of Montezuma (1950) ***1/2 Sivuosassa Palance oli taas mies paikallaan.

51. Daves: Cowboy (1958) ***1/2 Lemmon ei löytänyt midaksen kosketustaan kyseiseen rooliin. Sivuosassa Jaeckel näytti taas paskamoisinta parastaan.

52. Parolini: Indio Black, sai che ti dico: Sei un gran figlio di... (1970) *** Adios Sabata siis kyseessä. Alussa ryöstöviljeltiin mauttomasti leonemaisia kuvakulmia ja hahmojen ominaisuuksia. Onneksi loppua kohden nostettiin rimaa roimasti ja osuttiin maaliin.

53. Maté: The Violent Men (1955) **** Mahtava kaarti: Ford, Stanwyck, Robinson, Keith, Jaeckel.. Ei tuolla kattauksella voi mennä pieleen.

54. Barboni: Anche gli angeli mangiano fagioli (1973) ** Tällä kertaa Spenceriä ilman Hilliä, Giuliano Gemman säestäessä melskausta hillmäiseen tyyliin.

55. Jewison: Send Me No Flowers (1964) **** Toimiva kolmikko, jota toistettiin kai useammassakin aikakauden elokuvassa. Hauskaa väärinkäsitysten ketjureaktiota.

56. Konchalovsky: Runaway Train (1985) **** Jon Voight veti täysin itselleen poikkeuksellisella raivolla roolinsa. Muutenkin hienosti ohjattua jännitystä.

57. Penn: The Chase (1966) ****1/2 Miltei täydellinen elokuva mainiolla ohjauksella ja näyttelijöillä.

58. Wellman: Island in the Sky (1953) *** John Wayne ei ollut omimmalla maaperällään ja heti kustaan hitusen nilkoille. Kuvaus ja ohjaus on toimivaa, mutta kerronta laahaa ja tuikkaa sinne tänne.

59. Hamilton: Battle of Britain (1969) *** Mieluista katseltavaa teräväpiirtona, mutta pituutta ja henkilöhahmoja aivan liikaa. Hassua, että Cainea mainostetaan pääosahemmona vaikka tuskin näkyy koko rainassa.

60. Jodorowsky: The Holy Mountain (1973) ****1/2 Olihan trippi! Etenkin alku oli niin ainutlaatuista ja taianomaista ettei yhtä voimakas lataus voinut kestää aivan koko pituutta.

61. Maté: The 300 Spartans (1962) **1/2 Joukkokohtausten "läpsyttely" vei taisteluista tehon ja läsnäolon tunteen. Puvustuksia ja lavastuksia katsoi silti ilokseen.

62. Chetwynd: Varian's War (2001) *** Tositapahtumiin perustuvat leffat jaksavat aina välillä sytyttää, niin kuin tämäkin.

63. Pesce: The Desperate Trail (1994) *** Oli piristävää nähdä vanha kunnon hyvisjermu Elliott hieman poikkeavassa roolissa.

64. Moore: Canadian Bacon (1995) *1/2 Mooren satiirinen ote oli hyvin lepsu ja komiikka oli väkinäistä, vaikka Candy parhaansa yrittikin. En ihmettele Mooren olematonta fiktiivistuotantojen kirjoa.

65. Brooks: Dracula: Dead and Loving it (1995) ** Komediataiturin viimeisin ohjaus ei löydä keinoja toimivaan huumoriin, pari hauskinta kirjoitti nekin itselleen. Harmi, sillä aineksia olisi ollut ties mihin..

27 Louis Leterrier: The Brothers Grimsby (2016)

Okei, tässä on se norsukohtaus, mutta on tässä paljon muutakin. Parin päivän sulattelun jälkeen oivaltavimmalta vinoilulta tuntuvat videopelimäiset väkivaltapätkät (tätä videopelimäisimmäksi niitä nyt ei kaiketi enää saa) ja ne pienemmät nyanssit, jotka jäivät ehkä alkuun teatterin penkissä ihmeteltäessä genitaalien alle.


Englanti on karu paikka, karumpi kuin kukaan uskoo ja nythän se nähtiin, että moisesta maaperästä nousee uniikimmat kukat. Rumat naiset eivät välttämättä ole niin rumia, mitä se rumuus nyt ensinnäkään on? Penelope Cruz on ikääntymässä tyylikkäästi ja osaa kiskoa pienestäkin paljon irti. Mitäs muuta vielä? Hmmm, niin – 007 leffoihin ei viitattu connerymäistä aksenttia lukuun ottamatta lainkaan, ja se on taatusti ollut vaikeaa.


28 Rob Kuhns: Birth of the Living Dead (2013)

Ihan kiva ‑luokan dokkari Night of the Living Deadin synnystä, vaikutuksista, sekä siitä kulttuurisesta ja henkisestä maailmasta johon elokuva aikoinaan ponnahti. Tästä tulikin jo puhuttua dokkareiden omassa ketjussa.


29 Hans Richter: Dreams That Money Can Buy (1947)

Uskomatonta kuinka varhain elokuvassa tehtiinkään jo niin paljon. Tai varhain ja varhain, olihan tässä lämmitelty jo edelliseltä vuosisadalta lähtien, mutta Richterin ja kumppaneiden avantgardistinen seikkailu on yhä voimissaan. Tällä kerralla tuli kiinnitettyä huomiota myös enemmän ääniraitaan, joka on itsessään on upea teos.


30 Edgar Wright: The World's End (2013)

31 Edgar Wright: Scott Pilgrim vs. the World (2010)

Kiitos Anttilan alennusmyynnin kahden euron bd-levyjen, tuli vietettyä hauska Edgar Wright ‑ilta kotiteatterissa.


Simon Peggin ja Nick Frostin vedolla taistelu maailmanloppua vastaan oli hauskaa törmäilyä ja sekoilua, vaikka osa vitseistä hiukan kierrätetyiltä tuntuikin jo – ja nimenomaan kaksikon aiemmista leffoista kierrätetyiltä. Sisters of Mercyn ryydittämä soundtrack ja olut-vetoinen sivujuoni pitivät hommaa kasassa, mutta loppua kohden touhu kieltämättä lässähti. Aivan kuin käsikirjoittajilla olisi loppunut ideat ja sitten vain päätettiin runnoa kaikki pakettiin "edes jotenkin". Lisäpinnat Pierce Brosnanin hauskasta pikkuroolista, jota olisi voinut kasvattaakin.


Scott Pilgrimin nintendo-taisteluiden kohdalla toimin hetken mielijohteesta. Jostain syystä olin aiemmin muodostanut erittäin kovat ja negatiiviset mielikuvat elokuvasta, mutta olihan tämäkin nyt huvittavaa. Ja leffassa kaikki kovat bändit olivat trioja, eli ainakin tekijät ovat oivaltaneet jotain (hei, jos trio kelpasi Lemmylle saa se kelvata muillekin). Väkivalta oli vielä videopelimäisempää kuin Grimsbyn seikkailussa, eikä tätä pidemmälle kai enää edes pääse tällä saralla. Kanada näytti muuten lohduttoman paljon Suomelta, mitä nyt pilvenpiirtäjiä oli hiukan enemmän.

Richter: Dreams That Money Can Buy (1947) Jälleen kerran tuli aika todeta, että ei tästä taiteenlajista tiedä oikeastaan paskan vertaa, kun tällainenkin, täysin aika-paikka ‑avaruuden ulkopuolella lilluva, valovuosia aikaansa edellä oleva taideteos tulee vastaan vasta nyt. Myös jäi "olisikohan kaikki elokuvassakin jo tehty?"-fiilis. Lukuisat hehkutetut nykyohjaajat ovat tälle oman kategoriansa muodostavalle scifi-salapoliisi"tarinalle" taatusti velkaa, ainakin tietämättään. Ja jo nyt on kumma, jos Philip K. Dick ei ole digannut tätä aikoinaan!

Jo minuutin kohdalla oli paras loksauttaa aivot epäaristoteliaaniseen stand-by:hyn, ja antaa toinen toistaan kauniimpien kuvan ja äänen symbioosien viedä. Ja miten voi olla, että joku muu nyttempi elokuva, jonka 3D-efektimaailman luomiseen on osallistunut Kiinan kansantasavallan armeijapataljoonallinen mallintajaniiloja, onnistuu häviämään 0-6 vaikuttavuudessa pelkällä rautalangalla toteutetulle sirkukselle? *****

Gunn: Guardians of the Galaxy (2014) Sujuvaa avaruusviihdettä, sympaattiset hahmot, rehellisesti animaationnäköinen kokonaisuus, osuva casting. Myös juonikuvion yksinkertaisuus onnistui vetoamaan ja tuomaan mieleen sitä jotain poikamaista imua, jota on viimeksi koettu vanhoissa Star Warseissa ja Star Trek: Enterprisen kolmoskaudella. Elokuvan loputtua häi hämmentävä tunne, että tätä saagaa katsoisi ihan mieluusti toisenkin elokuvallisen, eikä se ole ihan pientä tällaiselta Marvel-ateistilta. Nämä vartijat erottuvat tarjonnasta edukseen. Eipä olisi Henryn aikoihin osannut kuvitellakaan, että Michael Rooker olisi tällaisessa elokuvassa vuonna 2014. ***1/2

Hensleigh: The Punisher (2004) Vanha Dolppa-Punisher osoittautui uusintakatselussa paljon käppäisemmäksi kuin mitä muistin, ja näitä uudempia versioita ei ollut aivan maan rakoon haukuttu, joten kyllähän tsekata täytyi. Tämän rebootin vika ei ole Thomas Janessa, eikä John Travoltassakaan, vaan fataalissa ylipituudessa ja ykstotisessa kerronnassa. Ensimmäinen puolituntinen lutrataan siihen, miten Punisherista tuli Punisher: vähän sama, jos uuden Batman-leffan eka tunti menisi näyttäessä Waynen perhettä katsomassa elokuvateatterissa Mark of Zorroa. Mukavan ylilyötyä meininki silti on, ja estradille marssitettavat spesiaaliäijät, pöljä melodraama, korni musa, ääliösubrettipari, tiukat montaasit ja yleinen yrmyily vigilante-monologeineen onnistuvat tavoittamaan jotain hyvällä tavalla 80-lukulaista. Kuitenkin, tarvittava särmä ja nokkeluus puuttuvat, ja kertakatsottavaksi jää. **1/2

Alexander: Punisher: War Zone (2008) Mutta kappas: sitten homma petraantuu. Väkivaltaa on turskeutettu edeltäjään verrattuna parinkin vaihteen verran, ja ohjaajan kunnianhimoinen otostyylittely tukee sarjakuvamaisuutta. Tuloksena on se Punisher-leffa, jota tohdin jopa suositella. Tämänkertainen rankaisija Ray Stevenson näyttää välillä hämmästyttävän paljon kulta-ajan Sean Connerylta, mikä luo omalta osaltaan perverssiä tunnelmaa. Dominic "McNulty" West nauttii silmin nähden Jigsaw:n roolistaan, tuloksena Ledgerin Jokeriakin parempi konnahahmo. Jotain tämän kaltaista olen odottanut Punisher-konseptilta kaikki nämä vuodet, ja ehkä kokohela supersankarileffaskeneltä ylipäätään: se, että sarjissukupolvet ovat kasvaneet aikuisiksi, ei tarkoita, että kaikki pitäisi ottaa niin pirun vakavasti. Tämä sydäntälämmittävän misantrooppinen Punisher irrottelee, ja pitää kestonsakin aisoissa. Jos lisää, niin tätä. ***1/2

Stiller: Tropic Thunder (2008) Niin moni tätä suositteli, eikä syyttä: Tropic Thunderkin on hyvä osoitus siitä, että mitä vähemmän nykykomedian stiller-divisioona irvistelee, sen hauskempaa on jälki. Mietitty, metatasoilla masturboiva kässäri on parhaimmillaan hykerryttävän nokkela, minkä kruunaa mainio näyttelijäkaarti. Jotain kertonee, että Jack Black on sen heikoin lenkki, vähän sääliksi jopa käy. Robert Downey Jr. taas tekee elämänsä roolin. Sen yhden näyttelijän äkkäsin vasta viimeisessä kohtauksessaan, ja onnistuin putoamaan tuolilta, vaikka tiesin etukäteen, että elokuvaan oli piilotettu kyseinen källi. Jälkipuoliskolla komedia joutuu hiukan harmillisesti tekemään tilaa suht bulkille actionille, mutta onneksi yksittäisnäppäryyksiä on tarjolla loppuun saakka.

Hairahduin katsomaan tästä kaksituntisen Director's Cutin. Ei se niin laahaava ollut kuin pelkäsin, mutta löysää höttöä oli seassa kuitenkin sen verran, että suosittelen erittäin lämpimästi 107-minuuttiseen perusversioon tyytymistä. ***1/2