Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2016

愛のコリーダ – Aistien valtakunta (1976) Nagisa Ôshima'n näkemys nousevan auringon maata 1936 kuohuttaneesta tapauksesta, jonka keskiössä nähtävä Sada Aben ja Kichizo Ishidan tragediana Japanilaisille tutuksi tullut tarina tarjoillaan katsojalle riisuttuna ja häpeilemättä. Suomessakin siveettömänä useaan kertaan kielletty klassikko luo kiistanalaisen kuvan seksuaalisesta pakkomielteestä, haluista, toiveista, surusta ja onnesta, antautumisesta, nautinnoista, itsestä luopumisesta, kivusta ja kuolemasta. Poliittisesti epäkorrektina tunnetun, tuolloin jo yli vuosikymmen aiemmin voimakkaasti politisoituneen 43-vuotiaan ohjaajan järjestyksessään 19 kokopitkä on myös sanomaltaan tekijänsä näköinen, jossa kuvaukseen kätketty symboliikka ei loista poissaaolollaan. Seikka, joka ei jäänyt huomiotta tämän kotimaan seksuaalisesti(kin) tukahdetussa ilmapiirissä. Vaativissa rooleissa syvää kunnioitusta herättävällä antaumuksella pääosaa esittävien Eiko Matsuda (Sada Abe) ja Tatsuya Fuji (Kichizo Ishida) tulkinnat työntyy alitajuntaan vakuuttavalla vimmalla. Paikoin epämiellyttävän aiheen mitä miellyttävimmällä tavalla mieleenpainuvin filmaus.


Kuvastoltaan karu ja kaunis sekä tarinaltaan aidosti vaikuttava elokuva, jonka näkeminen lienee nyttemin enemmän yleissivistyksen paikkaamista kuin kielletyn hedelmän haukkaamista. Suuri kiitos tästä kulttuuriteosta myönnetään Yle teema ‑kanvalle, jonka rohkeus ja ennakkoluulottomuus riittivät elokuvan esittämiseen sen sensuroimattomassa muodossa sekä alkuperäisellä kuvasuhteella – sivuuttamatta lähes itse elokuvan lailla lievää hämmennystä herättävää, ja kivuliaan tuotannon taustoja paljastavaa "Olipa kerran Aistien valtakunta" ‑dokumenttia. Tällaisten teosten tv-esityksistä ei osattu uneksiakaan vielä jokunen vuosi sitten, hd-resoluutioesityksenä nyt puhumattakaan.

Paitsi että Aistien valtakunta esitettiin Ylellä jo vuosituhannen alussa eli ei tässä nyt mitään ainutlaatuista ollut.

Eipä ollut moinen allekirjoittaneen tiedossa, joskaan se asian "ainutlaatuisuutta" itselle vähennä.

Neon Maniac (22.5.2016 23:59)

Seikka, joka ei jäänyt huomiotta tämän kotimaan seksuaalisesti(kin) tukahdetussa ilmapiirissä.

En puhu asiantuntijan roolissa, mutta en ehkä tuomitsisi aikakauden ilmapiiriä yksioikoisen tukahdutetuksi, vaikka elokuvasensuuri pitikin karvat ja elimet piilossa. Olihan Japanissa tuohon aikaan ehkäpä maailman suurin pehmopornoelokuvateollisuus + kadut täynnä bordelleja. Kristinuskon puutteen johdosta Japanissa on myös perinteisesti suhtauduttu seksiin ilman kristillistä häpeää. Toisaalta eittämättä arkielämässä myös tietyt konservatiiviset arvot painoivat päälle monessa tilanteessa, kuten järjestetyissä avioliitoissa. Todennäköisesti juurikin viimemainittu ruokki elokuva- ja seksiteollisuutta.

En ole tuota dokumenttia nähnyt joten en tiedä käsitteleekö se asiaa.

Humphrey Bogart (23.5.2016 00:21)

Paitsi että Aistien valtakunta esitettiin Ylellä jo vuosituhannen alussa.

16.06.2000, YLE TV2. Tuo esitys on syöpynyt melkoisen hyvin tuolloin 13-vuotiaan pojan mieleen. En ole elokuvaa sen jälkeen nähnytkään.

Mutta kunnioitettava teko tosiaan Yleltä tämäkin esitys. Mainitsinkin toissapäivänä tyttöystävälle, että tänään olisi Suomen televisiossa elokuva, jonka sensuroimatonta versiota ei edelleenkään saa esittää (*) Japanissa.

* Sensuurilinja ei ole aivan aukoton. Japanilaiset elokuvafestivaalit ovat yleensä esittäneet ohjelmistonsa sensuroimattomana jo 80-luvun puolivälistä saakka, vaikka laajaa jakelua (teatteri, dvd jne.) varten ne sensuroitaisikin.

Eniten ahdistaa vain se, että mihin ne vuodet on vierineet, kun tuostakin oli kuusitoista vuotta ja aika hyvin muistan, kun tuo esitettiin. Taisi olla vielä Provinssirockin aikaan.

Hung Fist (23.5.2016 12:39)

Neon Maniac (22.5.2016 23:59)

Seikka, joka ei jäänyt huomiotta tämän kotimaan seksuaalisesti(kin) tukahdetussa ilmapiirissä.

 

En puhu asiantuntijan roolissa, mutta en ehkä tuomitsisi aikakauden ilmapiiriä yksioikoisen tukahdutetuksi, vaikka elokuvasensuuri pitikin karvat ja elimet piilossa. Olihan Japanissa tuohon aikaan ehkäpä maailman suurin pehmopornoelokuvateollisuus + kadut täynnä bordelleja. Kristinuskon puutteen johdosta Japanissa on myös perinteisesti suhtauduttu seksiin ilman kristillistä häpeää. Toisaalta eittämättä arkielämässä myös tietyt konservatiiviset arvot painoivat päälle monessa tilanteessa, kuten järjestetyissä avioliitoissa. Todennäköisesti juurikin viimemainittu ruokki elokuva- ja seksiteollisuutta.



En ole tuota dokumenttia nähnyt joten en tiedä käsitteleekö se asiaa.

Humphrey Bogart (23.5.2016 00:21)

Paitsi että Aistien valtakunta esitettiin Ylellä jo vuosituhannen alussa.

 
16.06.2000, YLE TV2. Tuo esitys on syöpynyt melkoisen hyvin tuolloin 13-vuotiaan pojan mieleen. En ole elokuvaa sen jälkeen nähnytkään.



Mutta kunnioitettava teko tosiaan Yleltä tämäkin esitys. Mainitsinkin toissapäivänä tyttöystävälle, että tänään olisi Suomen televisiossa elokuva, jonka sensuroimatonta versiota ei edelleenkään saa esittää (*) Japanissa.



* Sensuurilinja ei ole aivan aukoton. Japanilaiset elokuvafestivaalit ovat yleensä esittäneet ohjelmistonsa sensuroimattomana jo 80-luvun puolivälistä saakka, vaikka laajaa jakelua (teatteri, dvd jne.) varten ne sensuroitaisikin.

Tarkoitus ei tosiaan ollut tuomita yksioikoisesti, vaikka suppeasta kannanotosta sellainen kuva välittyisikin. Viittasin vahvasti myös jo kertaalleen mainitsemaasi konservatiivisiin arvoihin, joskin asian painotus näin jälkiviisaana olisi toki voinut olla ponnekkampaa. Summasitkin tuossa oikeastaan paljon oleellista ja todellakin, noinhan Japanissa tuolloin elettiin. Kristinuskon puute lienee sekin osaltaan jos ei suoranaisesti pelastanut, niin vähintäänkin rikastuttanut seksikulttuuria näivettymästä näihin päiviin, vaikka mosaiikkiporno ymmärtääkseni elää ja voi hyvin? Tosin tuohon lienee jo niin totuttu, että pieni peitto vain ruokkinee mielikuvitusta – myös meissä japanilaispornosta pitävissä länkkäreissä. Tosin tuotetaanhan vapaampien lakien maissa japanilaista hc:ä markkinoille leikkaamattomana.


Dokumentissa ei suoranaisesti käsitellä asiaa, mutta hipaistaan kyllä.


Asian ohi, mutta aiheessa pysyäksemme pieni päivitys omaan kulttuurituntemukseen: vieläkö Japanissa avioliittoja "järjestetään"?

Humphrey Bogart (23.5.2016 14:16)

Eniten ahdistaa vain se, että mihin ne vuodet on vierineet, kun tuostakin oli kuusitoista vuotta

Tuohon todellisuuteen tuli karu herätys muutama vuosi sitten, kun viimeisen 20-vuoden katoaminen herätti koomasta niin allekirjoittaneen kuin lähipiirinkin. Aivan järkkyä!

Kristinuskoisissa maissa on liian vaihteleva kulttuuri, että sen perusteella voisi pelkästään tehdä johtopäätöksiä; vrt. jenkit, joissa ei saa näyttää juuri mitään, mutta on suurin pornoelokuvien tuottaja. Ruotsi ja Tanska on ollut liberaalisen suhtautumisen etulinjassa pitkään, Hollanti oli periaatteessa alun perin katolinen maa ja ilman vallankumousta historian saatossa vaihtanut ns. näkökulmaa useastikin. Ranskassa ja Espanjassa on molemmissa enemmistö katolilaisia, mutta suhtautuminen ihan eri luokkaa. Syytä voi miettiä esimerkiksi kysymyksellä; miksi ruotsissa oli niin erilainen meininki kuin vaikkapa suomessa? Isoimmat erot oli vauraudessa, yhteiskunnan kehityksessä kansalaisoikeuksineen (suomi menetti 100 vuotta venäjälle ja risat sotineen). Uskonnot oli taasen mailla lähes samoja. Pelkkä vauraus ei ole vastaus, koska silloin jenkit olisi liberaalein maa jne..

Neon Maniac (23.5.2016 18:44)

Asian ohi, mutta aiheessa pysyäksemme pieni päivitys omaan kulttuurituntemukseen: vieläkö Japanissa avioliittoja "järjestetään"?

Periaatteessa ei. Yhä löytyy nuoria jotka antavat vanhempiensa mielipiteille huomattavaa painoarvoa, sekä vanhempia jotka innokkaasti tunkevat nokkaansa lastensa asioihin, mutta en usko että mitään pakkonaittamisia tapahtuu. Oman kokemukseni mukaan useimpien nuorten mielestä se, ketä he deittailevat, ei kuulu pätkän vertaa heidän vanhemmilleen. Mutta toki perhekeskeisessä kulttuurissa on mukava säilyttää suhteet vanhempiin, joten tämä painaa enemmän kupissa kuin vaikkapa Suomessa.

Neon Maniac (23.5.2016 18:44)

vaikka mosaiikkiporno ymmärtääkseni elää ja voi hyvin? Tosin tuohon lienee jo niin totuttu, että pieni peitto vain ruokkinee mielikuvitusta

Elää, mutta ohenee vuosi vuodelta. Nykyään tuosta mosaiikista näkyy melkein kaikki läpi. Mosaiikin paksuudessa on tosin eroja: televisiokanavien kaltaiset isot toimijat pelaavat varman päälle kun taas pienet dvd-julkaisijat koettavat jatkuvasti kepillä jäätä, että kuinka ohut menee läpi ilman että poliisi takavarikoi varastot. Ja netissä mitkään säännöt eivät tietenkään pelitä (ulkomailta toimivia sivuja ei blokata).

Jakel (23.5.2016 19:31)

Kristinuskoisissa maissa on liian vaihteleva kulttuuri, että sen perusteella voisi pelkästään tehdä johtopäätöksiä; vrt. jenkit, joissa ei saa näyttää juuri mitään, mutta on suurin pornoelokuvien tuottaja. Ruotsi ja Tanska on ollut liberaalisen suhtautumisen etulinjassa pitkään, Hollanti oli periaatteessa alun perin katolinen maa ja ilman vallankumousta historian saatossa vaihtanut ns. näkökulmaa useastikin. Ranskassa ja Espanjassa on molemmissa enemmistö katolilaisia, mutta suhtautuminen ihan eri luokkaa. Syytä voi miettiä esimerkiksi kysymyksellä; miksi ruotsissa oli niin erilainen meininki kuin vaikkapa suomessa? Isoimmat erot oli vauraudessa, yhteiskunnan kehityksessä kansalaisoikeuksineen (suomi menetti 100 vuotta venäjälle ja risat sotineen). Uskonnot oli taasen mailla lähes samoja. Pelkkä vauraus ei ole vastaus, koska silloin jenkit olisi liberaalein maa jne..

Hyvä huomio. Asiaan vaikuttaa eittämättä moni muukin juttu. Mutta aika usein Japanin yhteydessä näkee mainittavan kristinuskon puutteen yhtenä seikkana, miksi maahan ei ole kehittynyt sellaista häpeän yhdistämistä seksuaalisuuteen, mitä kristinusko on useissa länsimaisissa maissa ruokkinut. Pitäisi joskus yrittää tutkia asiaa tarkemmin.

56- Howard & Moore: Zootropolis (Leffassa), Disneyn uusin "klassikko" on piirrosjäljeltään komeaa mutta sisällöltään aika onttoa huttua. Jo lähtökohta on vaikea: kun tehdään lapsille sopivaa buddy cop- komediaa joudutaan lo lähtöruudussa pudottamaan paljon särmää. Toisin sanoen: jos Zootropolis ei olisi piirreetty niin tuskin kukaan uhraisi tälle palstatilaa, sen verran kliseisesti rainan juoni etenee. Silti: pupukytän urakehitys etenee ripeästi ja irtovitsit jaksavat naurattaa. **1/2

57- Antonioni: The Passenger (Ammatti: reportteri) (Kovo Re-), Antonionin kansainvälisen kauden merkkipaalu, tutkielma jonkinlaisessa ikäkriisissä painiskelevasta toimittajasta, jolle tarjoutuu tilaisuus vaihtaa identiteettiään Saharan maisemissa on hieno elokuva juurikin minuuden ailahtelevuudesta. Mahtaako olla ironiaa, että Antsa on sijoittanut "tapahtumat" kansainvälisen asekaupan kiehtovaan maailmaan, josta kuitenkaan lievää maustetta lukuunottamatta ei oteta mitään irti kerronnallisesti. Kuuluisan loppuotoksen ohella alkupuolen kohtaus, missä Jack Nicholsonin reportteri tapaa asekauppiaan nykyhetkessä, joka sitten ilman leikkausta luisuu takaumaan on todellinen cinemaattisen kikkailun mestarinäyte. Ymmärrän niitäkin, joille nämä Antsa & Co:n seiskarileffat edustavat tekotaiteellisen paskan huipentumaa, mutta kärsivälliselle katsojalle näillä on kerta kerran jälkeen paljon annettavaa. ****1/2

58- Crichton: The Battle of the Sexes (Kovo), Peter Sellersin kameleonttimainne näytös on tämä ja ajankuvana kiinnostava pieni komedia Skotlantilaisesta kangastehtaasta, joka ajautuu kaaokseen palkatessaan amerikkalaisen naisen työtehokkuuskonsultiksi. Seuraa monia hauskoja tilanteita toki, mutta nykykatsojalle (toivoakseni) häiritsevällä tavalla tummempaan sävyyn ajautuva huumori etenee todella sovinistiselle alueelle kulminoituen loppujakson leuat pudottavaan (toivoakseni) naisvihaan. Sanottaisiinko suurempia spoilaamatta, että marsin ja venuksen ristiriidat eivät tässä pääty minkäänlaiseen synteesiin. **

59- Walters: Easter Parade (Kovo), Singin' in the Rainin aikalainen ja monella tapaa verrokki, missä Fred Astaire ja Judy Garland rakentavat uraa tanssitaiteilijoina 10-luvun Amerikassa. Ison panostuksen suurmusikaali koreissa Technicolor- väreissä sisältää todella hienoja tanssi- ja laulunumeroita (ja niitä on TODELLA monta), jopa siinä määrin, että itse juoni ja hahmot jäävät aika pinnallisiksi. Taiten tehtyä viihdyttävää yhdentekevyyttä. **1/2

60- Ford: Drums Along the Mohawk (Kovo), Siedettävä, mutta Maestro Fordin mittapuulla heikohko uudisraivaajamelodraama, missä nuori Henry Fonda koittaa raivata erämaata Claudette Colbertin kanssa mohikaanien ja brittien häiriköidessä ympärillä pahat mielessä. Fonda ei vielä tässä vaiheessa (-39) ollut kasvanut näyttelijänä täyteen mittaansa, joten sentimentaalinen dramaturgia pyörii pitkälti loistavan Colbertin varassa. Kliseisesti tässäkin mennään kohti patrioottista loppua, mutta sentään värikuvaus hivelee silmää. **1/2

Graveyard Shift – Yövuoro (1990) Paskanhajuinen pikkubudjetin pelottelupätkä takapajuisen tuppukylän puuvillapajapahasen kovaonnisista kuhnureista, joiden jatkuva riesa; työ rellestävien rottien ikeessä nousee toiseen potenssiin, kun alaisiaan alati nöyryyttävä kusipäinen johtaja huoraa tiimin vastaamaan haastavasta siivoushelvetistä hiostavana heinäkuun yönä. Tuplapalkalla porukkaan pestautuu myös tuore yövuorolainen, tylyn kohtalon oudoissa olosuhteissa kohdanneen koneenkäyttäjäkolleegan paikan blokannut duunari, joka on jo huomannut rottapopulaation konkreettiset vaikutukset kontollaan. Lisäksi tehtaan tiluksilla, piskin pahainen parinaan, häärää hullunoloinen taudinlevittäjiä tallova tuholaistorjuja, jonka avoin sodanjulistus ulkopuolisen uhan muodostaville luonnottomanoloisen laumakäyttäytymisen omaaville luontokappaleille saa vastakaikua hivenen "suuremman haasteen" olomuodossa. Paha vaanii pimeässä ja popsii ne, jotka ensimmäisinä huutaa. Tähän kuvioon, kun vielä lisätään saastaisuudella suoranaisen sivuvaikutuksen tekevä ja koko vastakkainasettelun yhtä pääosaa näyttelevä, kosteusvaurioiden lähes totaalisesti puhkiraiskaama rakennuksenrähjä sokkeloisine kellariluolastoineen, puoli(puu)villaisia reploja räkivä ontonoloinen hahmokatras sekä erikoistehosteissa ihastuttava käsityötaito ja juonenkulun sujuvahkon etenemisen sentään jonkin sortin säntillisyydellä takaava kerronnan rytmitys, voi katsomiskokemuksen tiivistää sanalla mukiinmenevä. Uusintakatselu useamman vuoden jälkeen paikkasi paskan mielen, jonka samassa aihepiirissä liikkuva ja olemattomat odotukset reilusti alittanut Deadly Eyes – Yön silmät (1982) allekirjoittaneeseen taannoin jätti.

Mä tykkäsin ainakin aika paljon Graveyars shiftistä. Harmi kun vain vhs kopsu löytyy.

Lang: Dr. Mabuse, der Spieler (Tri Mabuse – ihmispeto, 1922) Neljä ja puolituntinen mykkäelokuva toimisi takuulla myös ilman dvd:nsä vuodelta 2001 peräisin olevaa erinomaista säestystään, sen verran jylhää on Langin setti. Perse ulvoi requiemia, mutta aivot lauloivat gloriaa. Tanakkaa mustavalko-otosta peräperää nonstop, ja Rudolf Klein-Roggen vastustamaton silmäpari meinaa hypnotisoida katsojankin. Antisankari Mabuse on kiehtova hahmo, jonka vahvuus ei ole laimennut vuosikymmenten myötä. Kyllähän tässä vastedes väkisinkin tulee Hannibal Lecter nähdessä mieleen, että njaah, tuokin oli tehty paljon aikaisemmin jo. Viehtymyksemme pahuuteen, rikollisuuteen ja koijarointiin on ajatonta. *****

Lang: Das Testament des Dr. Mabuse (Tri Mabusen testamentti, 1933) Tietenkin tällä klassikolla oli jatkettava, kun kerran edellinen spektaakkeli oli nähty. Sankariteko siinä missä Chaplinin Diktaattori, lie isompikin. Mutta vaikkei natsisensuurikontekstia huomioisikaan, jää käteen vahva, kerrassaan huimia otoksia ja kohtauksia tulviva jännityselokuva, jonka jokainen frame kelpaisi Elitisti-guruun. Herkullisinta aatusaksaa huokuu professoria esittävä Oscar Beregi Sr, ja Otto Wernicken etsivä Lohmann on referentiaalinen rikospoliisistereotyyppi, mutta voiton vie silti vanhan kunnon Rudolf Klein-Roggen nimihahmo, joka aavemuodossaan on mielenvikaisine monologeineen niin huima ilmestys, että lapsena nähtynä se olisi tatuoitunut tällaisen noidankäsikirjasukupolvelaisen aivoihin lähtemättömästi niiden kaikkien sinisten päiden ja vampyyrien rinnalle. *****

Bresson: L'Argent (Raha, 1983) Lisää yleissivistysrotkopaikkailua. Ensimmäinen katsomani Bresson on lukuisten kehujensa veroinen. Yksinkertainen, hyvin venäläinen tarina kauttaaltaan alakuloisin henkilöin. Ja alusta saakka tulee selväksi, että Aki Kaurismäki on bressoninsa nähnyt. Todella, todella kompressoitu kerronta, jossa myös rajausten ulkopuolella ja otosten väleissä tapahtuvalla on suurtakin merkitystä, hyväilee tällaista ranskalaiseen filosofialiitelyyn frustroitunutta katsojaa, jolle 80 minuuttia on elokuvan referenssimitta. Myös ihan se peruskonsepti, jossa ranskalaiset ihmiset ovat saksalais-suomalaisen puisevia tunteidenpatoajia, on hersyvä ja kiehtova. Elokuvan ovisymboliikka on varmaan vuosien saatossa analysoitu puhki, mutta pitää kyllä seuraavalla katselulla tehdä doorcount, jossa lasketaan sulkeutuvat ovet, auki jäävät ovet ja raolleen jäävät ovet. Ihanaa, toteavaa nihilismiä. *****

Anderson: The Grand Budapest Hotel (2014) Monasti syntyy keskustelua elokuvista, joista haluaisi pitää. No, tottakai haluamme pitää näkemistämme elokuvista, mutta tämäkin, edeltäjänsä Moonrise Kingdomin tavoin, oli elokuva, jonka kerrontakikkailua ja symmetriamasturbaatiota koetin kaikin voimin inhota, siinä kuitenkin onnistumatta. Olen kokenut Andersonin aiemmat elokuvat lähinnä ärsyttävänä outoiluna, mutta ainakin nämä kaksi viimeistä ovat sisällöltään(kin) häkellyttävän kauniita teoksia, joissa yhdistyvät Coenin veljesten lupsakkuus ja Todd Solondzin elämänkarvaus.

 Andersonille ei voi kuin nostaa hattua elokuvansa fiktiivisestä Euroopasta, joka tulee iholle jäädäkseen. Keksittyä, mutta vain niin tuttua, koskettavaakin, yleismaailmallista, humaaniuden puolesta liputtavaa, myös 2010-luvulle piruilevaakin. Mutta silmiinpistävimmin ihan hemmetin hauskaa, pirskahtelevaa näyttelijäkavalkadia. Ralph Fiennes tekee upeimman roolisuorituksen, mutta Harvey Keitelin Ludwig-hahmo hauskimman (<-- ne tatskat!). 

 Tunnustan, että The Grand Budapest Hotelin katsomiseeni meni vajaat kaksi tuntia. Sormi oli pakko kotiuttaa rew-nappulalle, koska hykerryttävää blink'n'miss-kamaa oli niin kosolti jatkuvasti. Loppupeleissä lasken sen ehkä pieneksi miinukseksi, vaikka uudelleenkatseluarvoa lisääkin. Mutta kun vain jo ensimetreillä tuli "okei, tämä katsotaan suurennuslasilla"-moodi, niin pausettamiseksihan se meni.

 Nostan kädet ylös, Wes Anderson. Voitit. Ole kiltti ja saavu 2017 Suomeen filmatisoimaan Veikko Huovisen "Rauhanpiippu" tällä tavalla. ****1/2

QCine (31.5.2016 22:01)

Anderson: The Grand Budapest Hotel (2014) Monasti syntyy keskustelua elokuvista, joista haluaisi pitää. No, tottakai haluamme pitää näkemistämme elokuvista, mutta tämäkin, edeltäjänsä Moonrise Kingdomin tavoin, oli elokuva, jonka kerrontakikkailua ja symmetriamasturbaatiota koetin kaikin voimin inhota, siinä kuitenkin onnistumatta. Olen kokenut Andersonin aiemmat elokuvat lähinnä ärsyttävänä outoiluna, mutta ainakin nämä kaksi viimeistä ovat sisällöltään(kin) häkellyttävän kauniita teoksia, joissa yhdistyvät Coenin veljesten lupsakkuus ja Todd Solondzin elämänkarvaus.

 Andersonille ei voi kuin nostaa hattua elokuvansa fiktiivisestä Euroopasta, joka tulee iholle jäädäkseen. Keksittyä, mutta vain niin tuttua, koskettavaakin, yleismaailmallista, humaaniuden puolesta liputtavaa, myös 2010-luvulle piruilevaakin. Mutta silmiinpistävimmin ihan hemmetin hauskaa, pirskahtelevaa näyttelijäkavalkadia. Ralph Fiennes tekee upeimman roolisuorituksen, mutta Harvey Keitelin Ludwig-hahmo hauskimman (<-- ne tatskat!). 

 Tunnustan, että The Grand Budapest Hotelin katsomiseeni meni vajaat kaksi tuntia. Sormi oli pakko kotiuttaa rew-nappulalle, koska hykerryttävää blink'n'miss-kamaa oli niin kosolti jatkuvasti. Loppupeleissä lasken sen ehkä pieneksi miinukseksi, vaikka uudelleenkatseluarvoa lisääkin. Mutta kun vain jo ensimetreillä tuli "okei, tämä katsotaan suurennuslasilla"-moodi, niin pausettamiseksihan se meni.

 Nostan kädet ylös, Wes Anderson. Voitit. Ole kiltti ja saavu 2017 Suomeen filmatisoimaan Veikko Huovisen "Rauhanpiippu" tällä tavalla. ****1/2

Pidin tästä ekalla katselulla kovasti, mutta yllättäen uusintakierros ei kokemusta parantanut ja ehkä ekalla katselulla hykerryttäneet erityisesti komiikan ajoituksen onnistumiset, eivät enää tuntuneetkaan niin kauhean hienoilta – tiedä sitten miksi. Hieno leffa joka tapauksessa.

35. Angry Birds (teatteri) *** Hienon näköinen ja yllättävänkin hauska. Samoin toimivia musiikkivalintoja (Black Sabbathia animaatiossa!) ja vain aikuisille toimivia elokuvaviittauksia. Juonellisesti aika heikko, mutta se häirinnee lähinnä aikuiskatsojia. Kokonaisuus selkeäsi odotusten yläpuolella. Se, että riittääkö tämä kovasti kilpaillussa animaatiogenressä, jää nähtäväksi.

36. San Andreas (netflix) *½ Voisin pitää katastrofielokuvia jonkinlaisena henkilökohtaisena guilty-pleasurena, luonnonmullistukset kun ovat aina kiinnostaneet. Valitettavasti lähes aina elokuvien laatu minimoi tuon pleasure-osuuden. Niin tässäkin- kaikki katastrofin ympärille rakennettu draama on tuskallisen kliseistä ja typerää (raukkamainen ja ilkeä kapitalisti-isäpuoli, ihan uus juttu?) ja kun tiedepuolikin tuntuu kovin puolivillaiselta, niin haukotteluksi menee. Myös efektit on hämmästyttävän tietokoneavusteisen näköistä, luulisi että nyt jo ne saataisiin kuntoon. Aina tulee valitettua että nää kestää usein kaksi-ja puolituntisina liian kauan, tämä on typistetty siedettävään alle kahteen tuntiin, mutta samalla on hukattu Paul Giamatin tiedemieshommat ihan kokonaan.

37. Hush (netflix) ***½ Tuli tuossa aiemmin kehuttua tämän Mike Flanaganin ohjaamaa Oculusta, joka oli yllättävän pirteä ”hounted house”- versiointi. Uusi Hush (järjettömästi netflixissä nimellä SHHH) taas ottaa vanhan kunnon ”house invader”-teeman käsittelyyn, ja tekee tämänkin yllättävän tehokkaasti. Ei sorru pahimpiin kliseisiin, vaan onnistuu pitämään kolutun aiheen freesinä – ei tämä toki virheetön ole, mutta kevyen suosittelun arvoinen. Ehkä suurin valituksenaihe on typerä murhaaja. En tiedä mistä tämä Flanagan on ilmaantunut, mutta aika vahvoja näyttöjä tässä genressa antaa.

38. Blue Ruin (netflix) *** Joo-o, aika epäuskottava, mutta sopivan erikoinen että jaksaa hitaasta temmosta huolimatta seurata. Näitä elokuvia jotka jälkikäteen tuntuu paremmilta kuin katsomisen aikana.