Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2016

141- Zeglio: I 4 inesorabili (The Relentless Four) (Kovo), Adam "Batman" Westin pääosasuoritus nostaa selkeästi tämän muuten aika unohdettavan spagun osakkeita. Halvannäköinen, kliseinen ja unohdettava kaikilta muilta osin. **

142- Walker: Home Before Midnight (Kovo), Kauhumies Pete Walkerin draamaviritelmä on nostanut ajankohtaisuuskurssejaan viime vuosina. Playboy- levytuottajan epäonnista suhdetta 14-v lolitakissaan setvivä draama on komeasti kuvattu, mutta Walkerin rahkeet eivät riitä uskottavan draaman jännitteen luomiseen. Lopputulos on sekamelska pitkiä vaivaannuttavia (osin tarkoituksella, osin vahingossa) dramaattisia kohtauksia ja kiinnostavaa ajankuvaa, autoja ja teinitissejä. Walkerin näkemys draaman uhreista ja syyllisistä on aikakaudelleen (ilmeisesti) ominainen eikä aivan vastaa nykypäivän keltaisen lehdistön vastaavaa. Kiinnostava pätkä puutteineenkin mutta ylipitkä. **1/2

143- Cicero: Professionisti per un massacro (Professionals for a Massacre) (Kovo), Meksikon vallankumous- subgenren spaguviritelmä missä veijarimainen Etelävaltioiden sotilaskolmikko sotkeutuu sisällissodan viimepäivien sekamelskassa Meksikon vallankumouksen huminoihin kiikareissaan isohko kultalasti. Leffan USP on selkeästi välistävetojen nokkeluudessa ja pitkissä ammuskelukohtauksissa. Ihan OK. ***

144- Moore: The Cheap Detective (Kovo), Neil Simonin omasta näytelmästään kyhäämä noir- parodiakässäri sekoittaa Casablancan, Maltan Haukan, Kirjavan Sataman ja varmaan muitakin klassikkonoireja yhteen pakettiin karmean kohkaamisen säestämänä. Jotain pre- Hei me lennetään!- onnistumisia sattuu joukkoon, mutta aika vaivaannuttavaa tätä on katsoa. Peter Falkin karmea Bogie- aksentti ei ainakaan menoa paranna. On tämä sentään parempi mitä Simonin ja Mooren toinen vastaava, Agatha Christietä parodioiva Murder by Death. *1/2

145- Haneke: Amour (Kovo), Tulipa vihdoin tsekattua tämä Haneken merkkiteos ja oli positiivinen yllätys. Hanekesta on kehittynyt vuosien saatossa klassisen tyylin eurodraamaohjaaja, joka käyttää shokkia enää mausteena. Toki koko Amourin asetelma ja kehitys on shokeeraavaa, mutta hyvin samastuttavalla ja arkisella tavalla. Haneken kuvailmaisu tuntuu välillä jopa piinallisen askeettiselta, mikä toki sopii hyvin haettuun tunnelmaan. 10 viimeistä minuuttia oli ihan timanttia, muutenkin mainio. ****

146- Fleischer: The Spikes Gang (Kovo), Noir- mies Richard Flescherin myöhäisemmän kauden viritelmä pyrkii ratsastamaan aikakauden suosittujen teiniwesternien jälkilämmössä (True Grit, Cowboys...), mutta on Lee Marvinin läsnäolosta huolimatta aika puolivillainen teelmys. Komedian ja draaman tasapaino heittää tässä kaiken aikaa häränpyllyä eikä teinipoikien kasvutarina cowboy- miehiksi ole missään vaiheessa uskottava. *1/2

147- Parolini: Adios Sabata (The Bounty Hunters) (Kovo), Parolinin Sabata- sarjan keskimmäinen veto ei vakuuta. Vastenmielinen Yul Brynner ei tyyppinä sovi Parolinin sirkusmaailmaan ja jotenkin tulee sellainen olo, että Parolini yrittää armottoman väkivaltatulituksen kautta vetää akrobaatteja ja kovia lännenmiehiä yhteen. Loppusynteesi on aika eripurainen ja Lee Van Cleefiä oli ikävä kauttaaltaan. Parusspagua isompi budjetti toki näkyy toiminnan mittakaavassa mikä varmasti miellyttänee joitain genren faneja. **

148- Polanski: The Pianist (Kovo), Polanskin panos Holokaustigenreen on sujuva, mutta samalla yllättävän vaisu leffa. Ajoittaiset huippukohtaukset hukkuvat turhien kohtausten mereen, eikä Polanski saa aikaan juurikaan amerikkalaista TV-elokuvaa syvempää näkemystä ihmiskunnan lähihistorian suurimpaan tragediaan. ***

149- FIsher: The Curse of Frankenstein (Kovo), Hammerin ensimmäinen Frankenstein- leffa on studiota klassisimmillaan. 82min kesto, studioon lavastettu technicolor- Eurooppa ja taattu goottimeininki on toki asiaa, mutta kyllä selkeästi parasta tässä leffassa oli Peter Cushingin hieno maaninen suoritus nimiosan tiedemiehenä, joka ei edes tajua uhraavansa kaikkea tieteen alttarille. Sujuva ja mietitty leffa jonka tehoa vie pois varmasti se, että myöhemmät Hammerin leffat heikompine toteutuksineen syövät tämän pioneeriesityksen tehoja. ***

82 Nicholas Kendall: Mr. Rice's Secret (2000)

Ensimmäiset puoli tuntia meni siihen, että keksin katsoneeni leffan jo joskus aiemmin. Ei siis mikään kaikkein unohtumattomin tapaus, vaikka mukana on David Bowie – pienessä roolissa tosin.


83 Todd Solondz: Welcome to the Dollhouse (1995)

Ai että tämä(kin) Solonz oli taas raskas pala. Kasvutarina maailmassa jossa mikään ei ole oikein, kukaan ei ole täydestä sydämestään hyvä, ja mikään ei johda lopulta mihinkään odottamisen arvoiseen. Ihmiset ovat alusta saakka joko menestyjiä tai loosereita, eikä armoa anneta – eikä saada. Solonzin lapsuuden on täytynyt olla todella perseestä.


84 Eric Rohmer: Pauline à la plage (1983)

"Pauliina on rantatyttö" lauloi Röyhkäkin jo aikoinaan, ja onhan tämä hieno leffa monellakin tasolla. Nyt tuli nähtyä toisen kerran, eikä taatusti viimeisen.


85 J.J. Abrams: Super 8 (2011)

Henkilökohtainen dvd-painonhallintakampanja 2016 etenee hyvin. Nyt eteen osui viiden vuoden takainen nuorten sci-fi pläjäys, jossa on mukavasti kolmannen asteen yhteyttä, esiteiniromantiikkaa ja amerikkalaisia perhearvoja.


86 Jean Cocteau & René Clément: La belle et la bête (1946)

Olipas mielenkiintoinen tulkinta ja näkemys tutusta tarinasta. Melkein viisi vuosikymmentä myöhemmin Disney teki tarinan tummista juonteista hakkelusta, mutta Cocteaun käsissä jopa synkkyys muuttuu kuvalliseksi runoudeksi. Pedon linna on totta tosiaan eloisa ja musiikin käyttö lienee massiivisinta kaikista versioista. Upea kokonaisuus ja jos antaisin leffoille tähtiä, olisi tämä lähellä täyttä pottia.


87 Sam Raimi: Oz the Great and Powerful (2013)

Olipas harvinaisen typerä ja rasittava käännös vanhasta tarinasta. Tarinaan on napsittu lisäväriä vähän sieltä ja täältä, mutta kun taikinaa on väännetty ja käännetty on lopputulos lopulta niin paisunut, että eihän tuosta mitään tolkkua enää saa. Onko näihin moderneihin satuihin muuten pakko tunkea niitä valtavia efekti-taistelukohtauksia aina mukaan? Ei tarvitse palata tämänkään pariin.


88 Todd Phillips: The Hangover Part III (2013)

Hangover-leffa ilman järjetöntä jysäri-kohtausta? No joo, toimihan se hetkittäin, mutta sarja alkoi pahasti väsähtämään kolmannen osan kohdalla. Chown kasvatettu rooli ei palvele mitään tarkoitusta, kun ydintrion mahtavasti toiminut kemia jää turhan vähälle huomiolle. Viimeinen kohtaus on kyllä... hangovermainen.


89 Jean Renoir: Le déjeuner sur l'herbe (1959)

Renoirin möyöhäisiin töihin kuuluva romanttinen komedia, jossa ranskalainen maaseutu esittäytyy hurmaavana ja virvoittavana ympäristönä. Siellä jopa kaikkein loogisin tiedemies voi tarkastella valintojaan uudelleen ja miettiä, josko elämässä olisi jotain muutakin. Tarinankerronta on kaikessa helppoudessaan upeaa ja eihän tätä pysty katsomaan otsa rutussa.


90 Roy William Neill: Frankenstein Meets the Wolf Man (1943)

Hölmöjäkin muotoja saavasta seikkailusta tarinaa Klassiset hirviöelokuvat ‑ketjussa.

51. Zwartboek (netflix) **** Tulipa tämäkin lopulta katsottua. Vakavampaa Verhoevenia, joka kyllä toimittaa – vaikka tiettyjä epäuskottavuuksia ja turhia sattumia onkin. Hieno elokuva.

52. An Honest Liar (Yle Teema) Hyvä dokumentti James Randista ja hänen missiostaan paljastaa huijarit.

53. Amanda Knox (netflix) ***½ Tuore dokumentti Amanda Knoxista joka poikaystävineen ensin tuomittiin kämppiksensä murhasta Italiassa, sitten vapautettiin, tuomittiin uudestaan ja lopulta taas vapautettiin. Mutta beeffi on enemmän siinä miten hänet leimattiin noitamaiseksi seksirikolliseksi, ja murha vähintään voodoo-rituaaliksi. Dokumentti on tyyliltään ”toteava” – esittää aineistoa ja katsojan arvioitavaksi jää mikä meni pieleen. Aiheesta Daily Mailiin kirjoittanut journalisti on haastateltavana ja saa retostella rauhassa keksityillä jutuillaan – ”koska ei ehdi tarkastamaan huhuja, silloin joku muu vie scoopin”. Muistan itsekkin että tätä uutisoitiin ”hirveänä seksirikoksena”, mutta tämän perusteella koko uutisointi oli täysin keksittyä.

54. Naked (yle areena) **** Olen katsonut aika monta pornodokkaria ja aina tullaan siihen tulokseen että homma on mennyt pilalle. Vaikea olla olematta samaa mieltä.

55. Trophy Kids (netflix) ***½ Kovin on surullista katsoa kuinka vanhemmat projisoi omia haaveitaan lapsiin. Toisaalta kylmäävää kun 7-vuotiaan golffarin alun isä puhuu ”business-planista” ja haukkuu ja nöyryyttää lastaan julkisesti. Selitys: pitää oppia kestämään paineita. Näin Tiger Woodskin kasvatettiin, ja hyvähän siitä tuli. Ihmiset on sekaisin.

56. Goon (netflix) *½ Uh, miten tympeä lätkäleffa. Missä on uusi Lämäri tai edes Youngblood?

91. John Woo: The Killer (1989)

Tämäkin nähty viimeksi vuonna VHS, joten aikaa on todellakin kulunut katsomisten välissä. Vanha kunnon Woo kuitenkin toimii edelleen, mitä nyt puvustus ja biisivalinnat törkkäävät kasari-hermoon. Tarina on tummasävyinen ja viimeiset hetket, ja valinnat, ovat todella synkkiä. Armoa ei ole käsikirjoitettaessa annettu, mutta hyvä niin.


92. Vittorio De Sica: Ladri di biciclette / Bicycle Thieves (1948)

Kurjuutta, kurjuutta ja hiukan vielä lisää kurjuutta. Toisen maailmansodan jälkeinen Italia toimii loistavana taustakankaana tarinaan, jossa yksi pieni kohtalon oikku voi tuhota näennäisesti koko perheen elämän, tai ainakin kurjistaa sitä tarpeettoman paljon. Neorealismia realistisimmillaan, kaiketi.


93. Ishirô Honda: Gojira (1954)

En ollut koskaan aiemmin nähnyt, ainakaan tietääkseni, tätä sarjan aloittajaa, joten johan oli jo aikakin. Vuoden 1954 Japani oli vasta toipumassa toisen maailmansodan kauheuksista, ja se näkyy tässä elokuvassa jonka allegoriat ovat niin selviä kuin mahdollista. Takashi Shimura vetää roolinsa tyylillä, siinä missä nuorempien into ampuu toisinaan raskaasti yli.


94. Rainer Werner Fassbinder: The American Soldier (1970)

Useammallakin tavalla mustavalkoisesta rikostrilleristä enemmän ohjaajan omassa ketjussa.


95. Danis Tanovic: No Man's Land (2001)

Bosnian sodan eri puoliin omalla tavallana pureutuva elokuva, jossa sodan järjettömyys ja tarkoituksettomuus tuodaan mielenkiintoisesti esiin. Uusi valta joka pyröittää kaikkia on media, jota kaikki ne jotka voisivat tehdä jotain, joutuvat kumartamaan. Raadollista, tylyä, jopa kaunista – tavallaan.


96. Carl Boese, Paul Wegener: Der Golem, wie er in die Welt kam (1920)

Sitä ei aina muistakaan, kuinka uskomattoman kehittynyttä elokuvallinen kerronta oli jo näin varhaisessa vahessa. Ekspressionismi kukkii tässä varhaisessa saksalaisessa helmessä. Goottilainen tarina kulkee kohti vääjäämätöntä loppuaan ja oudot kulmat saavat silmän lepäämään, sellaisellla miellyttävän levottomalla tavalla. Upea elokuva, kerrassaan upea.


97. Roger Corman: The Tomb of Ligeia (1964)

Tästä goottilaisesta kauhu-helmestä Vincent Pricen omassa ketjussa.


98. Jack Hill, Stephanie Rothman: Blood Bath (1966)

Myös Track of the Vampire ‑nimellä tunnettu kauhistelu, jossa William Campbellin esittämä taitelija luo ja kärsii ja naiset, niin, naiset lähinnä juoksevat pakoon ja kuolevat. Taustalla häärinyt Roger Corman kursi elokuvansa kasaan vasemmalta ja oikealta saaduilla aineksilla, mutta jotenkin hän sai tämänkin viritelmän toimimaan. Tiettyyn pisteeseen asti nyt ainakin.


99. Robert Luketic: Killers (2010)

Kristus mitä scheissea. Onko Tom Selleck menettänyt järkensä? Mitä helkuttia Catherine O'Hara näki käsikirjoituksessa (paitsi hyvän läjän rahaa)? Kai sen sata minuuttia huonommikin voisi käyttää? Esimerkiksi tosi-tv:n ääressä kärsien, kai...


100. François Truffaut: Tirez sur le pianiste / Shoot the Pianist (1960)

Oikein reilusti kevyempää Truffautia. Tämähän on parodian puolelle liukasteleva rikoselokuva, jossa ryöstäjiä ja ryöstettäviä, uhkailijoita ja uhkailtavia ei erota kovinkaan moni asia. Ehkä vähän turhankin iloisesti kikkailevaa tarinankerrontaa, mutta oli tämän katsominen hauskaakin – ei suositella väsyneille tai lyhyen pinnan omaaville.


101. Gareth Evans: The Raid – Redemption (2011)

Parasta action-mättöä sitten... niin, hyvin pitkään aikaan. Viihdyttävää ruumiinkulttuuria, eikä musiikkiraidassakaan ollut mitään vikaa. Ja ei mitään turhaa läpä-läpää, vaan puhutaan aina vain silloin kun sille on tarvetta – jos silloinkaan.


102. Harold Ramis: Caddyshack (1980)

Golfaus on kontaktilajeista raain, mutta onneksi sitä pehmentävät Chevy Chasen 'zenmäinen' lähestymistapa ja Bill Murrayn lievästi nyrjähtänyt kentänhoitaja. Tämähän on suorastaan legendaarinen komedia, jonka käsikirjoitusta luodessa on tainnut kulua muukin ruoho kuin pelkkä kentän pinta.


103. John Landis: Burke and Hare (2010)

Kannen perusteella odotin lähinnä puolivillaista komediaa, joka olisi ns. kertakäyttkamaa, mutta tämähän yllätti iloisesti. Simon Pegg ja Andy Serkis ovat tietysti kovia näyttelijöitä, mutta nyt herrat pääsevät oikein kunnolla revittelemään. Tarinahan on vanha ja tuttu, eli onnekkaan sattuman kautta kuolleen raadon käsiinsä saanut kaksikko on pian kouliintunut kaksikko ruumiidentekijöitä, jotka toimittavat kirurgeille tutkittavaa ja leikeltävää. Tämänkertaisessa versiossa otetaan tiettyjä vapauksia ja irtiottoja, muta sehän nyt antaa vain lisää yllätyksiä matkan varrelle.

Brian de Palma: Murder a la Mod (1968) **


De Palman esikoinen on tyylillinen sekamelska, josta oli kuitenkin jo erotettavissa joitakin ohjaajan myöhemmille elokuville tyypillisiä piirteitä.


Tim Miller: Deadpool (2016) *


Ei tällaista lapsellista edgyilyä jaksa.


Edward Cline: The Bank Dick (1940) *****


W.C. Fieldsin nerokas yhteiskunnallinen satiiri ei ole vanhentunut päivääkään. Kaikki elokuvan esittelemät hahmot ja tilanteet ovat keskuudessamme edelleen.


Sabapathy Dekshinamurthy: Bharathan (1992) ****


Reipas tamilinkielinen versio Sunny Deolin Ghayalista, pääosassa itse Kapteeni Vijayakanth. Kyllä harmitti kun tajusin että intialainen dvd-julkaisu on piloille leikelty, ja nimenomaan toiminnan osalta: kokonaisia pitkiä toimintajaksoja on poistettu! Youtubestahan tämä löytyy leikkaamattomana, mutta niin huonolla kuvanlaadulla että ei paljon lohduta.

Hirmuiset kasat leffoja katsottuna sitten viime postauksen. Josko aktivoituisi taas ennen vuodenvaihdetta.

86. McCarey: Six of a Kind (1934) **** Toinen Fieldsin leffa katsottuna, eikä voi kuin myhäillä. Mainioita pieniä oivalluksia oikealla ajoituksella. Taisi myös kuvauksissa maistua tilkka, jos toinenkin. Biljardikohtaus oli täydellinen..

87. Steno: Piedone l'africano (1978) **1/2 Bud ilman Terencea. Samaa kohkausta, tosin astetta vakavammalla naamalla.

88. Steno: Piedone a Hong Kong (1975) ** Spencerillä tällä kertaa rinnalla loistava Al Lettieri, joka – sanomattakin selvää – meni hukkaputkeen väsyneessä menossa.

89. Hessler: The Misfit Brigade (1987) *** Harmillisen kylmäksi jätti, odotin Carradinelta ja Reedilta suurempia rooleja. Ok näinkin.

90. Hawks: Rio Lobo (1970) **** Wayne putki venyy ja paukkuu ja fanitus jatkuu. Jälleen kerran Elam vie leijonanosan huomiosta.

91. Kellogg & Wayne: The Green Berets (1968) ***1/2 Duke Lauri Törninä, heh!! Viihdyttävää sotatoimintaa, ilmeisen sotamyönteisellä taustakierteellä.

92. Sutherland: Poppy (1936) **** Fields-mania jatkui samoilla linjoilla kuin edellinenkin. Mainio viihdyttäjä.

93. Marshall: You Can't Cheat an Honest Man (1939) **** Sirkusympäristö sopi Fieldsille kuin kuuluisa nokkansakin.

94. Carpenter: Dark Star (1974) * Kertokaa viisaammat mikä tässä useimpia viehättää. Ei napannut, ei naurattanut, ei jännittänyt, ainoastaan nukutti.

95. Cline: The Bank Dick (1940) ***1/2 Yllättäen heikoin tähän asti näkemäni W.C. Ehkäpä kerta-annos oli turhan tuhti ja puhtia ei enää riittänyt. Uusintaan.

96. Salomé: Les Femmes de L'ombre (2008) **** Tuli puun takaa ja lujaa. Todella otteessaan pitävä WWII naisten vetämänä.

97. Viré: Cannibal (2010) ** Belgialaista kauhukuvastoa. Muutama näyttävä kohtaus, muuten jo unohdettu.

98. Mann: The Revengers (1972) ***1/2 Hieno cast: Woody Strode, William Holden, Ernest Borgnine.. Hitusen olisi voinut tiivistää.

99. Curtiz: We're no Angels (1955) ***** Jälleen hunajaista yhteistyötä Bogartilta ja Curtizilta. Yhden rakennuksen sisuksiin keskittyvä täydellisyys, mainiota dialogia ja taiten koostettuja kohtauksia.

100. McLaglen: The Devil's Brigade (1968) *** Innotonta ohjausta, kuten useimmiten McLaglenilla, silti aina viihdyttäviä.

101. Gries: Breakout (1975) *** Bronson ja Duvall antoivat odottaa paljon, odotuksiin ei näemmä tuollakaan kaartilla voi aina vastata. Juonessa ei ollut riittävästi imua, eikä Charlesille kirjoitettu tarpeeksi bronsonmaisia kohtauksia.

102. Higgins: Foul Play (1978) *** Olisi ollut aineksia loistavuuteen, mutta ei osannut päättää ollako lintu vai kala. Palmamaista jännitystä osattiin luoda ja seuraavaksi syöksyttiin halvan komiikan syövereihin.

103. De Palma: Redacted (2007) *** Yllättävä veto De Palmalta. Lopulta aika tavanomainen ja turhankin tutunoloinen tarina.

104. Hickox: Brannigan (1975) *** Setä jaksoi vielä heilua, etenkin pubitappelu oli sitä ihteään. Muuten Duken maisemanvaihdos ei tehnyt erityisen hyvää.

105. Zito: Invasion U.S.A. (1985) ***1/2 Parasta Norrisia miesmuistiin. Vieläkö lopun mielettömyydet olisi pidetty kurissa, puhuttaisiin pienoisesta helmestä.

Tuli osteltua vhs leffa Shakma kesällä ja nyt vasta sain katseltua sen. Todella hyvä. Paviaani vähän raivona.

57. Last House on the Left (2009) *** Ihan ok uusintafilmatisointi. Ihan loppu vetää tosin homman vähän överiksi.

58. The Invitation (netflix) *** Pienimuotoinen elokuva joka pitää jännityksessä melkein loppuun asti – tai pitäisi jos Netfllixin juonikuvaus ei paljastaisi miten käy. Ne ehkä se on arvattavissa muutenkin eikä tämä siihen kaadu. Sopivan outo ja paranoidi että hitaasta temmosta huolimatta jaksaa vaivatta katsoa.

59. Raven (netflix) **½ Öh, Poe jonkinlaisena toimintasankarina? Tässä elokuvassa ei ole mitään järkeä eikö jaksa olla kovin kiinnostava.

60. The Sentinel (netflix) *** ”Kulttikauhu”, no joo, voi ollakin. Itse en ollut aiemmin nähnyt ja ihan kivahan tämä oli. Ei tosin yhtään pelottava. Muutamassa kohtauksessa aika näyttävää gorea ja lopun friikit saa jo vähän väristyksiä aikaan. Hauska bongata pikkuisista sivuosista mm. Jeff Goldblum ja Christopher Walken.

61. Friday the 13th Part 4: The Final Chapter (netflix) *** Ei tämä varmaan ainakaan huonoin tämän leffasarjan osista ole, täysin järjetön tietysti, mutta ei kai näiltä mitään juonta enää kukaan odotakkaan. Corey Feldman on melko ärsyttävän oloinen jo lapsena.

104. Richard Lester: How I Won the War (1967)

Kuinkakohan brittiläinen sitä pitäisi olla, että tajausi tämän ADHD-annoksen 60-luvulta? Sota on persiistä, ei siinä mitään, mutta palveleeko näin järjetön hulluttelu ketään? No, olihan tämä sentään hetkittäin viihdyttävää ja mukana oli John Lennon. Tosin pienemmässä roolissa kuin mitä kanteen päätynyt pärstäkuva olisi antanut ymmärtää.


105. Robert Rossen: Lilith (1964)

Oikein ilahduttavan painostava psykologinen trilleri, jossa mielisairaalaan töihin palkkautuva nuori mies (Warren Beatty) saa hoitaakseen tyrmäävän kauniin hirviön (Jean Seberg). Kumpikin joutuu venymään melkoisiin suorituksiin roolissaan, mutta Sebergin tyyli on kyllä kaikessa sekavuudessaan, hyytävyydessään ja arvaamattomuudessaan melkoinen. Pinnat myös Eugen Schüfftanin upealle kuvaukselle.


106. George Cukor: The Philadelphia Story (1940)

Lähdin katsomaan tätä klassikkoa raskas pessimismi sydämessä, mutta turha totuutta on väännellä: tämä toimii. Cary Grant, Katharine Hepburn ja James Stewart ovat jokainen tietysti tähtiä, suuria sellaisia, mutta etenkin Hepburnin ja Stewartin välillä on kaunista kemiaa. Ja mitä Grantin hahmoon tulee, niin mies kiskoo roolistaan irti sen mitä siitä saa. Dialogi on tietysti ajan hengessä välillä selllaista huttua että oksat pois ja puoli Kalifornian pensaikkoa, mutta se toimii.


107. Bouli Lanners: Ultranova (2005)

Belgia on kummallinen paikka, ainakin mikäli Lannersin filmiä on uskominen. Tai ns. normaali arki Liegen liepeillä näyttää ainakin olevan kummallisen nykivää. Hieno tarina, vaikka elokuvassa ei suurempaa keskustarinaa olekaan. On oikeastaan vaikea sanoa, mistä tässä on kyse, paitsi joukosta ihmisiä jotka ovat juuttuneet kukin tahoillaan omiin elämiinsä.


108. Douglas Aarniokoski: The Day (2011)

Post-apokalyptinen maailma on siinä pisteessä, että ainoa ruokalistalla oleva asia on ihminen. Taistelu ravinnosta ei ole kuitenkaan poistanut aivan kaikkia moraalisia kynnyksiä, ainakaan kaikilta. Ja arvothan tietysti törmäävät yllättävänkin usealla tasolla. Tönkköä dialogia, epäloogisia tilanteita ja hiukan hapuilevaa ohjausta, mutta kyllähän tuon nyt katsoi. Lähes täysi mustavalkoisuus toi mukavasti lisäiskua.


109. Milos Forman: Taking Off (1971)

Daddy's little runawavy, ja silleen. Tästä tarinasta enemmän ohjaajan omassa ketjussa.

150- Frankenheimer: The Train (Kovo), Tuli vähän puskista tämä II Maailmansodan rautateille sijoittuva super-äijäleffa. missä Burt Lancasterin johdolla pelastetaan taideaarteita kuljettavaa junaa joutumasta nasujen haltuun sodan sekasortoisina viimeisinä päivinä. Ison luokan (MV) leffa toimii hienosti joka tasolla, efektit ovat vakuuttavia mittakaavassa mutta toisessa päässä Burtin ja natsieverstin hippaleikki on myös kuvattu psykologisella tarkkuudella. Pidin. ****1/2

151- Mu: Spring in a Small Town (Kovo), Kiinalainen klassikkodraama ajalta ennen Maon kulttuurivallankumousta on teknisesti kömpelö, mutta sisällöltään ytimekäs draama missä nuoren vaimon vanha ystävä, joka on myös vaivaisen aviomiehen kavereita) tulee asustamaan rapistuvaan maalaistaloon odotetuin seurauksin. Jollain oudolla tavalla tästä tuli mieleen vanhat Suomi-filmit tyyliin Vieras mies tuli taloon! Eli jotain universaalia tällä vieraan kulttuurin reliikilläkin on tarjota. **1/2

152- Kurosawa: The Hidden Fortress (Kätketty linnake) (Kovo Re-), Kurosawan polveileva samurai- eepos on edelleen leffa paikallaan vaikkei ihan ohjaajansa kärkikastiin kuulukaan. Peruspalikat tässä on toki kunnossa, Mifune yrmyilemässä piilottelevana samuraikenraalina hävityn sodan tuhoutuneessa maailmassa, kaunis ja kyvykäs prinsessa sekä heikkoluontoiset mutta sympaattiset talonpojat moraalisina tuuliviireinä. Itse kerronta on etenkin alkupuolella hitaanlaista, pienellä tiivistämisella viideskin tähti olisi ollut tarjolla. ****

153- Cardone: $1000 on the Black (Blood at Sundown) (1000 dollari sur nero) (Kovo), Hyvä veljeskina- spagu, missä Gianni Garko ja Anthony Steffen setvivät menneisyyden solmujaan kyläyhteisön kärsiessä. Toimii pitkälti pääosien maanisen energian ja Cardonen rivakan ohjauksen ansiosta. Keskitasoa parempaa spagettiateriaa tämä. ***

154- Ray: In a Lonely Place (Hermot pinnalla) (Kovo Re-), Klassikkonoiri tarjoilee Bogartia tällä kertaa temperamenttisena käsikirjoittajana joka sotkeutuu äkkipikaisuuttaan murhatapaukseen samalla kun alkaa heilastelemaan naapurin akan kanssa.Kaikki palikat on tässä kyllä hienosti paikallaan, Bogie etenkin oli todella hyvä silloin kun sai esittääkseen hahmon, jossa on sekä pahaa, että hyvää. Asemansa arvoinen klassikko. *****

155- Wood: Goodbye Mr. Chips (Kovo), Nostalgiadraama, joka muistetaan iäti meriittiensä yli siitä, että Robert Donat voitti tästä miespääosa- Oscarin Rhett Butlerin ja Mr. Smithin nenien edestä. Donatin suoritus onkin koko Mr. Chipsin selkäranka, leffassa kun seurataan nimiosan opettajan uraan brittiläisen sisäoppilaitoksen opettajana yli 60-v ajan aina Ensimmäisen Maaimansodan loppuun asti. Wood panostaa kaikki paukut sisäoppilaitos- eksotiikkaan (koko mesta näyttää ihan jostain Harry Potter- kiiltokuvamaailmasta veistetyltä) mutta koko homman pelastaa Donatin veto pääosassa ja koko elokuvan keskipisteenä. Ihan OK, mutta enempi kuriona tämän katsoo. ***1/2

156- Sandrich: Shall We Dance (Kovo), Astairen ja Rogersin yhteistöistä seitsemäs ja yksi heikoimmista. Sinänsä helposti katsottavaa viihdettä tämä on ja sisältää musiikillisesti leffasarjan mielenkiintoisimpia hetkiä (erittäin kovan Gershwin & Gershwin- soundtrackin), mutta juonellisesti tässäkin mennään aika kepeillä poluilla ja senkin päälle vielä tässä on huomattavaa toistoa parin aiemmista paremmista leffoista. Musiikkia lukuunottamatta aika väsynyttä menoa siis kokonaisuudessaan. Tanssinumeroissa kuitenkin kuten odottaa sopii Shall We Dance herää henkiin ja tarjoilee luonnollisesti parhautta. ***

157- Strock: Blood is My Heritage (Blood of Dracula) (Kovo), Heikko, I Was a Teenage Werewolfin vanavedessä tekaistu 50-l teinikauhuilu alittaa riman lähes joka tasolla. Kilttiä ja steriiliä meininkiä, halpaa lavastusta ja todella avuton kässäri. Toisaalta taas tämä oli "liian hyvä/ tylsä" naurattaakseen kalkkunaosastolla. *1/2

158- Altman: The Player (Pelimies) (Kovo Re-), Mielenkiintoinen uusintakatselu 20-v jälkeen armollisesti vahvisti sen odotusarvon, että muutamaa ajan hampaan kalvamaa detaljia lukuunottamatta (lähinnä sävelletty musiikki) Player on edelleen parempaa ja relevantimpaa draamaa mitä kukaan nykyHollywoodissa edes yrittää tehdä. Altmanin armoton visio 90-luvun alun Hollywoodista kohdentaa 70-luvun hienoimman kriitiisen silmän 80-luvun perintöön USA:n liiketaloudessa tinkimättä kuitenkaan kiehtovuudesta ja viihdyttävyydestä. Tulevaisuuden klassikko, ehdottomasti. *****

159- Argento: Inferno (Kovo Re-), Omia Argento- suosikkeja (ainakin näin uusintakatselulla), hurmeinen univisio tuo mieleen parhaimmillaan jopa Dreyerin Vampyrin, eli omalla sarallaan Infernoa voi jopa pitää Argenton äärimmäisimpänä tuotoksena (yhdellä viisarilla arvioituna). Keith Emersonin musat vaativat hieman totuttelua, mutta lopputulos on meitsin mieleen. ***1/2

160- FIsher: The Revenge of Frankenstein (Kovo Re-), Edeltäjäänsä heikompi Hammer- Frankenstein paranee loppua kohden, mutta alkupuoli on aika tarpeetonta sekoilua. Loppupuolella hirviö, saadessa sympaattisempia piirteitä (mitkä puuttuivat Curse of Frankensteinista), muuttuu kiinnostavammaksi hahmoksi ja parantaa juoksua. Jotenkin itse olen aina enempi tykännyt Hammerin nykyaikaan (suhteessa siis tekoaikaan) sijoittuvista kauhuiluista mitä näistä pahvisista historiallisista, mutta helppohan näitäkin on kattella. **

161: Frankel: The Witches (Kovo Re-), Putkeen sitten Frankensteinin kanssa saman aikakauden Norfolklaiseen (?) pikkukylään sijoittuva noitapiirikauhuilu, joka miellytti enempi. Joan Fontaine (viimeisessä leffapääroolissaan) on hermoromahduksinen opettajatar, joka lähtee periferiaan kyläkouluun mutta kohtaa siellä outoja sattumuksia jotka siis toki tulee selvittää. Hauska, mainettaan parempi Hammer horror, jonka parasta antia on karrikoitu pikkukylän yhteisökuvaus ulkopuolisen silmin. Ei ihan parasta Hammeria, mutta sympaattinen tapaus kuitenkin. ***1/2

162- Åkerlund: Horsemen (Kovo), Lupaavasti alkava rujo rikosleffa, missä Dennis Quaidin esittämä yksinhuoltaja- kyttä saa selvittääkseen brutaalin raamatullisen sarjamurhausvyyhdin. Alkupuolen selvittely ja perheasioiden hoito lupaavat jotain Se7evin henkistä draamaherkkua, mutta lopussa käsikirjoitus alkaakin suoltaa ratkaisuja, jotka suoraan sanoen turhauttavat typeryydessään. Musavideomies Åkerlund ohjaa rutiinilla, mutta ei taida olla ihan omimmalla maaperällään näinkin juonivetoisessa matsussa. **1/2

110. George Mihalka: The Blue Man (1985)

Ruumiistairtautuminen on tämän elokuvan ydin. Ja se, että näin saadaan tehtyä lisää ruumiita. Mielenkiintoinen näkökulma ja suhteellisen onnistuntu toteutus, joka tosin kärsii pienestä budjetista ja joistain huonosti valikoiduista näyttelijöistä. Mukana pienessä, mutta sitäkin mielenkiintoisemmassa roolissa Lois "Moneypenny" Maxwell.


111. Ray Austin: House of the Living Dead (1974)

Tässä elokuva jonka parasta antia on sen nimi, joka tosin sahaa satunnaista elävien kuolleiden fania rankasti linssiin. Mitään zombeja ei nähdä, eikä vertakaan ole, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, paljoakaan tarjolla. Kauhuelementtejä sisällään pitävä trilleri on parhaimmillaan kuin halpa versio Hammerin pukukauhuluista, tosin näyttelijöistä ei löydy sellaista tarvittavaa paatosta, joka täyttäisi isot tilat. Tarina aukenee raivostuttavan verkkaisesti, kulkien tuttuja uria alusta aina loppuun saakka. Olipahan tylsä kokemus.


112. Roy Andersson: En duva satt på en gren och funderade på tillvaron (2014)

Kyyhkynen se oksallansa istuu, mutta mitäpä tuosta. Tämä oli viimeinen DVD jonka ostin Anttilasta (RIP) ja hyvinhän tämä toimi pienemmältäkin ruudulta katsottuna, vaikka ei ole kankaan voittanutta. Upea elokuva, anderssonismia parhaimmillaan, mihin tästä voi enää mennä?


113. Don Sharp: The Kiss of the Vampire (1963)

Hammerin parempiin vampyyri-leffoihin lukeutuvasta teoksesta studion omassa ketjussa.


114. Bud Townsend: Terror House (1972)

Omassa hyllyssäni "Terror at the Red Wolf Inn" ‑nimellä löytynyt kauhuleffa, jossa on mukana melkoinen annos mustinta mahdollista huumoria. Etenkin nuoremman porukan näyttelijät ovat selvästi suhteellisen kokemattomia, mutta yhdessä nämä miltei-amatöörit saavat puhallettua tarinaan voimaa, vanhempien ja kokeneempien tekijöiden kanssa. Ei tämä mikään ihmeellinen kokemus ollut, ihan puhdas b-leffa, mutta kelvollinen sellainen. Ja isot pinnat persoonallisesta otteesta huumorin kanssa.


115. Hollingsworth Morse: Menace from Outer Space (1956)

Kunnon sci-fi huttua suoraan 50-luvun autereisilta päiviltä. Tekijät ovat varmasti hihitelleet itsekseen, kun tällainen hattarankevyt tekele on luotu. Päivän (eli planeetan) pelastaa jälleen kerran Space Ranger Rocky Jones, jonka saappaissa seisoo aina luotettava Richard Crane.


116. Robert Gordon: It Came from Beneath the Sea (1955)

Tästä mainiosta valioyksilöstä Atomimörköjä, mutanttihirviöitä ja ulkoavaruuden valloittajia ‑ketjussa.


117. Rupert Wainwright: The Fog (2005)

Suhteellisen turha uudelleenfilmatisointi, jossa katsomisen arvoista on se viimeiset kaksikymmentä minuuttia, jolloin Antonio Islandia pistetään päreiksi. Näyttelijät ovat kautta linjan ykkösdivarin porukkaa, mikä myös näkyy – niin hyvässä kuin pahassa.


118. Michael Robison: Solar Storm (2013)

Kokeiluasteella oleva avaruuslentokone päätyy parin ongelman kautta lentämään kohti aurinkoa ja siinä sitä sitten ollaan. Sivujuonena hiukan Afganistania ja paljon tönkköä draamaa, josta uskomattomin on ehkä Yhdysvaltain presidentin perheen kyynelvirta. Ynghhh!

163- Stromberg: The Crater Lake Monster (Kovo), tylsä ja haahuileva halpiskauhuilu, jossa kaiken huomion varastaa nimiosan hirviö: puoliksi dinosaurus puoliksi... hylje! Tekoajaltaan myöhäinen stop motion- tekniikkaan nojaavaksi "kauhuiluksi", mutta amatöörimäisyydessään kuitenkin sympaattinen leffa. Joskin hieman laahaava ajoittain. **

164- Vierne: Tintin et le mystere de la Toison d'Or (Tintin and the Mystery of the Golden Fleece) (Kovo), Ahh, Tintti. Tuo supersankarin ilman supervoimia... Luodinkestävä siveyden sipuli, jonka ainoa lommo haarniskassa on piilorasismi. Vaikkei perustukaan Hergen albumiin Viernen leffa on ihan yhtä tyhjänpäiväistä huttua mitä nekin. Eksoottisissa maisemissa juoksennellaan, ajellaan ja sukellellaan poikien seikkis- hengessä ilman sen kummempia syvätasoja. Paperinohuet ja moraalisesti mustavalkoiset henkilöhahmot eivät jaksa kiinnostaa eikä itse seikkiskään oikein viehätä. Itse asiassa paljon huonompaa leffaa on vaikea nimetä. Edes Charles Vanelin läsnäolo ei juurikaan kurssia nosta. *

165- Crichton: The Titfield Thunderbolt (Kovo), Jonkinlaisen pikkuklassikon maineessa oleva sinänsä viehättävä Ealing- komedia tuntuu lyhyestä kestostaan huolimatta venytetyltä lyhäriltä. Idea on sinänsä toimiva, pikkukylän junayhteys uhataan lakkauttaa ja ponteva kyläyhdistys päättää alkaa pitämään infraa yllä oma-aloitteisesti. Ja arvaahan sen, mitä siitä syntyy. Siis todellakin arvaa, sillä asetelma ratkotaan ilman ylläriä ennalta- arvattavaan loppuun asti totaalisen kliseisesti. Silti: Ealingille tyypillisesti kylän hahmot, hyvät ja pahat, on sympaattisesti kuvattu ja varhainen värikuvaus (Douglas Slocombe!) on kaunista katsottavaa. ***

166- Corbucci: Il grande silenzio (The Great Silence) (DVD Re-), Hieno on edelleen. Omissa sfääreissään monellakin saralla soutava spaguklassikko tuntuu vaan paranevan vanhetessaan. Selkeä ja tiivis asetelma, jämerät hahmot ja lumiset maisemat luovat ainutlaatuisen kombinaation. *****

167- Milestone: They Who Dare (Kovo), Yllättävän surkea brittiläinen kommandoleffa, missä Dirk Bogarden ja Denholm Elliotin johdolla koitetaan posauttaa jotain nasujen tukikohtaa välimerellä. Lewis Milestone oli monen mainion sotaelokuvan seppä aikanaan, mutta pieni budjetti, karismattomat näyttelijät ja heikko kässäri oli maestrollekin liikaa. Tämä ei ole yhtään parempi mitä italialaiset 60-luvun lopun pääosin surkeat halpis- kommandopläjäykset. *

168- Francis: The Evil of Frankenstein (Kovo), Hammerin Frankenstein- sarjan kolmas leffa oli kahta alkuosaa enemmän mun makuun. Cushingin showtahan nämä kaikki on, mutta jotenkin kolmos ja nelos-osat on kahta ekaa sujuvampia ja kiinnostavampia. Hypnoosimies- Zoltanin mukaantulo tuo meininkiin uutta verta ja nyt apulaistenkin hahmoihin on saatu enemmän lihaa ja verta. ***1/2

169- Hartford-Davis: Beware My Brethren (The Fiend) (Kovo), Amerikan markkinoille leikattu torsoversio The Fiendistä on aika avuton teelmys, mutta muutama huomionarvoinen pointsi tässäkin oli: Patrick Magee missä tahansa leffassa on aina iso plussa ja olihan tässä torsossakin tissejä. Muuten meno on lähinnä myötähäpeällistä eikä HD saa mitään irti kulttimeiningistä, sarjamurhauksesta eikä hämärästä äiti-poika- suhteesta. Turha. *1/2

170- Baldanello: Colt in the hand of a devil (Una Colt in mano al diavolo) (Kovo), Ihan OK kosto/ velanmaksu-spagu, missä Robert Woodsin linnakundi lähtee vapauduttuaan selvittelemään linnakaverinsa menneisyyttä. Hyvin kirjoitettu ja selkeästi etenevä mysteerin ja spagun yhdistelmä viehättää ilman isoja tähtiä (William Berger toki merkittävässä sivuosassa) tahi letkeää musiikkiraitaa. Tätä ei tule sekoittaa Sergio Bergonzellin aikaisempaan saman englanninkielisen nimen omaavaan spaguun Una Colt in pugno al diavolo. ***

171- Hartfod-Davis: The Black Torment (Kovo), Viikon toinen HD- leffa oli se parempi. Historiallinen ja goottihenkinen tarina kertoo Sir Richardista, joka karauttaa vastanaidun nuorikkonsa kanssa pitkän poissaolon jälkeen tiluksilleen huomatakseen olevansa epäiltynä kaikenlaisista poissaolon aikaisista häslingeistä. Visuaalisesti aikakauden italialaisia goottikauhuja pastissoiva kuvaus on hivelevää katsottavaa ja kun kässärin mysteerikin on ihan kiinnostavaa sorttia, niin Black Torment jää kyllä selkeästi plussan puolelle. ***

172- Cicero: Twice a Judas (Due volta giuda) (Kovo), Antonio Sabato on kostaja, joka kärsii muistinmenetyksestä. Saapuessaan vanhaan kotikaupunkiinsa selvitettävänä on oman mieleenpalauttamisen palauttamisen lisäksi sukuvelvoitteet, ilkeä velimies Kinski kun tykkää sortaa pienviljelijöitä mikä ei tietty Sabatoa miellytä. Ihan nokkela spagu, missä kässäri saa jännitettä päähenkilön muistihäiriöstä hieman Memento tyyliin. Kinski vetää hyvin nilkki- veljenä. Muuten aika perussettiä. ***

173- Foster: Rachel and the Stranger (Kovo), Disney- ohjaajana myöhemmin tunnetun Fosterin supikoirahattuinen uudisraivaaja- "western" on aika erikoinen tapaus. Westerniä, komediaa ja melodraamaa yhdistävä outous tarjoilee William Holdenin ynseänä leski- pienviljelijänä, joka ajan tavan mukaan ostaa itselleen vaimon piiaksi. Turkismies ja Holdenin hahmon vanha kuoma Robert Mitchum siitä sitten ridaa skenelle ja komediallinen kolmiodraaman siitä syntyy. Aika uniikki tapaus, mutta kiehtova yhtä kaikki. Loretta Young piikavaimona pistelee miesten väliin erikoisen ja herkän roolisuorituksen joka liimaa asetelman yhteen. ****

174- Cianfrance: The Place Beyond the Pines (Kovo), Laadukasta indie- draamaa amerikanmaalta. Hyvien hahmojen kautta tämä miellyttää, mutta erikoinen rakenne ei televisionomaisuudessaan tälläiseen cinema- puristiin iske. Tuntuu, että kässäriin on yritetty ahtaa kolmen leffan tai pienen tv-sarjan verran sisältöä. Pituuttakin oli vähän liikaa tässä. Mutta parhaissa kohtauksissa on sellaista intensiteettiä, mitä paremmissa indie- draamoissa amerikanmaalta on totuttu näkemään. ***1/2

175- Fisher: Frankenstein Created Woman (Kovo), Fisherin paluu Hammerin Frankenstein- sarjan pariin on mainio. Tällä kertaa juonessa on enemmän uutta ja vähemmän Frankensteinia (olihan perustarinaa versioitu tätä ennen jo sarjassa 3 kertaa). Parasta tässä on kuitenkin se kombinaatio kun jumalan leikkimisen moraalisia probleemeja viedään edellisiä osia pidemmälle. Nyt pitää vielä hankkia ne 2 viimeistä osaa niin Frankenstein- odysseia on täydellinen. ***1/2

176- Hamer: The Long Memory (Kovo), Hieno Britti-noir Hamerilta, joka muistetaan lähinnä yhden hitin ohjaajana (Kruununpäitä ja hyviä sydämiä), mutta joka toki oli myös vastuussa toisesta Ealing- rikosklassikosta It Always Rains on Sunday. The Long Memory on ilahduttavan pateettinen melodraamassaan: John Millsin yksitotinen linnakundi pääsee posesta istuttuaan 12v kakun syyttömänä päätodistajien valehdeltua oikeudessa korvat heiluen. Hamer tutkii koston moraaliteettia ja oikeutusta kiinnostavalla tavalla, mutta myös juonen avautumisen ja henkilöiden kehityksen tasolla The Long Memory on ilahduttavan onnistunut. Leffan unohduksen selittänee sen melodramaattisuus (kostajan ja pakolaistytön rakkaustarina on aika kaukana kovaksikeitetystä), mutta Kentin laskuvesirantojen melankolia ja Lontoon humu luovat loistavat ja realistiset mutta samalla runolliset puitteet Hamerin "rikossadulle". Käytin termejä runollinen ja realismi samassa virkkeessä tarkoituksella, koska ehkä omaa positiivista reaktiota Hamerin leffaan selittää sekin, että se todellakin tuo mieleen ranskalaisen runollisen realismin, etenkin Marcel Carnen rikosleffat. ****1/2

177- Hellman: Beast from Haunted Cave (Kovo), Roger Cormanin studion halpis mainitana usein elokuvan historioissa Monte Hellmanin takia, mutta aika avuton räpellys se on. Hirviötä näytetään toki säästeliäästi, mutta sekava melodraama lumimaisemassa poliisia ja hirviötä pakoilevan ryöväriporukan kesken on aika puolivillaista. Hellmanille olennainen hutaistu ohkaustyöskentely ei tähän halpikseen tuo Monten myöhemmistä leffoista tuttua tuoreuden tuntua, pikemminkin se korostaa koko viritelmän huokeutta. Toki Beast from Haunted Cave on genressään erilainen teelmys, mutta juurikaan parempi se ei ole. *1/2

62. Bloodsport (netflix) **** No jo oli. Hienoja matseja ja JVCD on aika käsittämättömässä kunnossa, mutta irvistely ja huutaminen menee vahvasti komiikan puolelle. Sekin muuttuu elokuvan vahvuudeksi, onhan tää symppis.

63. Wolf of Wall Street (tv-tallennus) **** Aika epostelua semikiinnostavassa Wall Street leffassa, joka ei nyt ihan täysin osu maaliin, mutta kyllähän tämä viihdyttää.

64. Friday the 13th part 7: The New Blood (netflix) * Jos nelososa oli yllättävänkin hyvä ja viihdyttävä, tämä oli sitten kyllä uskomattoman tylsä ja tää telekineesimeininki teki tästä lähes katsomiskelvottoman. Pystyyköhän sitä enää kahdeksatta osaa katsomaan, kun vaikuttaa että se on vielä huonompi? Tai olenhan minä sen avaruusjaksonkin tuskaillut läpi.

65. 48 Hrs (netflix) *** Paluu perus-kasari kyttä-buddy toimintakomediaan, jossa komedia on yllättävän kuivaa, mikä sopii leffaan, mutta toiminta vähän kulahtanutta ja tylsähköä.

66. Killer Elite (netflix) ** Olen luullut tätä Statham- leffaa koko ajan Peckinpahin Killer Eliten uusinnaksi ja skipannut... mutta eihän tämä tietenkään ole. Aika perus-hitman actionia, katsoo ihan sujuvasti, mutta mitään ei juuri jää mieleen.

Alive (11.11.2016 10:06)

64. Friday the 13th part 7: The New Blood *


Pystyyköhän sitä enää kahdeksatta osaa katsomaan, kun vaikuttaa että se on vielä huonompi?

Disco Studd (12.11.2016 12:07)

Alive (11.11.2016 10:06)

64. Friday the 13th part 7: The New Blood *


Pystyyköhän sitä enää kahdeksatta osaa katsomaan, kun vaikuttaa että se on vielä huonompi?

Mä olen yrittänyt katsoa sitä loppuun jo toista viikkoa. On niin tympeän paskaa menoa ettei vaan kestä kerralla kymmentä minuuttia pitempään.

Riittävästi lasistoa apuun, niin kyllä se siitä. Perlenbacherin yms. voimalla on tullut katsottua paljon huonoja leffoja...