Menneiden vuosikymmenten japanilaista genre‑elokuvaa tutkailtaessa jäävät niiden tuotantotaustat valitettavan usein huomiotta. Elokuvat on tapana nähdä itsenäisinä julkaisuina ja taideteoksina, vaikka usein olisi hedelmällisempää kiinnittää huomiota niiden taustalla vaikuttaneisiin studio‑ ja kaksoisnäytösjärjestelmiin.
Kaksoisnäytösjärjestelmä
Elokuvat julkaistiin Japanissa 50–80‑luvuilla lähes poikkeuksetta A‑ ja B‑elokuvasta koostuvina kaksoisnäytöksinä. Tämä tarkoitti, että teatterisalissa veivattiin kahta filmiä vuoronperään aamusta iltaan. Pääsymaksun pulittamalla katsoja saattoi istua salissa läpi yhden tai molemmat elokuvat – pummilla vaikka koko päivän samoja filmejä uusiksi katsoen. Näytöskohtaisten lippujen puute tarkoitti myös sitä, ettei teatterin henkilökunta voinut olla aivan varma, kuinka monta ihmistä salissa kulloinkin oli. Tilanne piti arvioida silmämääräisesti ja informoida uusia asiakkaita, mikäli penkin saaminen ei ollut taattua.
Japanilaisen kaksoisnäytöskäytännön synnystä on kirjoitettu varsin rajallisesti. Toei-studion historiaan keskittyvän kirjan Akan yatsura – Toei Kyoto satsueijo keppuroku (Kasuga, 2013) mukaan systeemin juuret olivat 50‑luvun pienissä, usein syrjäisemmillä alueilla sijainneissa itsenäisissä teattereissa[1]. Kyseiset teatterit eivät kyenneet saamaan uutuuksia ohjelmistoonsa tuoreeltaan ja kompensoivat tätä esittämällä useamman viikon vanhoja julkaisuja edullisina tuplanäytöksinä. Teatterit koostivat esityspareja alun perin studiorajat ylittäen, kunnes 50‑luvun puolivälissä Toei oivalsi järjestelmässä piilevän liiketoimintamahdollisuuden. Daiein ja Shochikun kaltaisten suurempien studioiden varjossa kärvistellyt Toei ryhtyi massatuottamaan elokuvia tarkoituksenaan tarjota teattereille kaksoisnäytöksen molemmat puoliskot. Yhtiö sai täten yksinoikeuden kyseisten teatterien ohjelmistoon, eikä tuottoja tarvinnut jakaa kilpailijoiden kanssa. Toein johdolla käytäntö levisi suurkaupunkien keskustoihin saakka, ja muut studiot olivat pakotettuja vastaamaan haasteeseen. Ei mennyt kauaa, kunnes kaikilla johtavilla studiolla oli omat teatteriverkostonsa, joissa esitettiin ainoastaan heidän omia filmejään kahden viikon välein julkaistavina kaksoisnäytöksinä.
Kaksoisnäytöspareja luotiin ailahtelevalla logiikalla ja studiokohtaisin eroin. Ohjaaja Norifumi Suzuki kertoo kirjassaan Toei guerilla senki (2013) Toein oivaltaneen 60‑luvun puolivälissä, että naisiin keskittyneet eroottissävyiset filmit toimivat ihanteellisina esityspareina studion miehisille yakuza-elokuville, jotka olivat Toein A‑elokuvia. Kahden yakuza-filmin julkaiseminen yhdessä olisi voinut johtaa yleisön testosteronimyrkytykseen. Esitysparit päätettiin Suzukin mukaan jo ennen kuvausten aloittamista, ja ohjaaja mainitsee lukeneensa kumppanifilmien käsikirjoitukset ottaakseen niiden sisällön ainakin jossain määrin huomioon ("Toei Pinky & Violence", 2009). Aina sääntö ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa, sillä Toholla oli tapana julkaista samuraifilmejä kaksoisnäytöksinä, ja myös Toei julkaisi toisinaan yakuza-tuplia. Kankaille päätyi toki muunkinlaisia parivaljakkoja, kuten 70‑luvun puolivälissä Toein teattereissa yleisiksi käyneet gangsterifilmien ja karate-elokuvien muodostamat esitysparit.
Julkaisupolitiikasta kiinnostunut ja japaninkielen alkeet taitava lukija voi perehtyä vanhoihin kaksoisnäytöksiin tutkailemalla japanilaisten elokuvien vuosikohtaisia julkaisulistoja jmdb-tietokannasta. Yhteinen levittäjä ja julkaisupäivä vihjaavat, että filmit tulivat ensi-iltaan kaksoisnäytöksenä. Näin asiaa tutkaillen maailmanhistorian kovimmaksi ensi-iltapäiväksi muodostunee 30.12.1972, jolloin teattereihin tulivat sekä Tohon Hanzo the Razor: Sword of Justice & Lone Wolf and Cub: Baby Cart in Peril että Toein Brutal Tales of Chivalry: Torn Parasol & Female Prisoner Scorpion: Jailhouse 41. Sivuhuomiona mainittakoon, että Bruce Leen The Way of the Dragon julkaistiin sekin samana päivänä rapakon takana Hongkongissa.
Vanhojen näytösparien hahmottaminen ei ole kuitenkaan idioottivarmaa puuhaa. Stuart Galbraith IV mainitsee kirjassaan The Toho Studios Story: A History and Complete Filmography (2008) joidenkin Toho-elokuvien saaneen rajoitetun soolojulkaisun ennen laajempaa levitystä kaksoisnäytöksinä. Toei-elokuvien vanhoista lehtimainoksista puolestaan paljastuu, että joidenkin suosittujen A‑filmien esityspari vaihtui kesken teatterikierroksen. Esimerkiksi Battles Without Honor and Humanity: Police Tactics tuli ensi-iltaan Girl Boss: Diamond Showdownin kanssa 15.1.1974, mutta sitä esitettiin myöhemmin The Street Fighterin parina 2.2.1974 alkaen. The Street Fighterin kanssa samana päivänä julkaistun Bohachi Bushido: The Villainin levityskuviot jäävät tällöin hämärän peittoon. On todennäköistä, että The Street Fighter ja Bohachi Bushido oli tarkoitettu helmikuun alun uudeksi kaksoisnäytökseksi, mutta suunnitelma muuttui lennosta huippusuositun Police Tacticsin vedettyä yleisöä viikosta toiseen[2]. Bohachi Bushido on saatettu lähettää suoraan syrjäseudun teattereihin, mahdollisesti keskustan teattereista vapautuneen Diamond Showdownin kanssa.
Terminologian tiimoilta on oleellista huomauttaa, että A‑ ja B‑filmit viittaavat tuotanto‑ ja julkaisustatukseen. A‑filmit tehtiin isommalla rahalla, ja niille annettiin teattereissa yleensä neljä näytöstä päivässä B‑elokuvan tyytyessä kolmeen. B‑elokuva ei kuitenkaan ollut automaattisesti kehnompi tai taiteellisesti vähäpätöisempi. Toei-studiota koskevana nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että yakuza-filmit olivat lähes poikkeuksetta A‑elokuvia karate-, tyttöjengi‑ ja erotiikkafilmien toimiessa B‑filmeinä.
Rajanveto A‑ ja B‑elokuvan välillä ei ollut aina selkeä. Suzuki mainitsee, että toisinaan molempia elokuvia markkinoitiin tasaveroisesti (esimerkiksi vuoden 1972 tuplanäytös Delinquent Boss: Moving Against the Stray Dog ja Tokugawa Sex Ban sekä vuoden 1974 esityspari Student Yakuza ja School of the Holy Beast). Tunteepa historia myös muutaman tapauksen, jossa elokuvien esitysjärjestys on muutettu kesken teatterikierroksen B‑elokuvan osoituttua A‑filmiä oleellisesti suositummaksi. Esimerkkeinä mainittakoon vuoden 1965 kaksoisnäytös Kanto Drifter ja Abashiri Prison sekä vuoden 1972 julkaisu The Viper Brothers: 18 Extortion Threats ja Female Prisoner 701: Scorpion. Molemmissa tapauksissa jälkimmäisenä mainittu B‑elokuva hakkasi esitysparinsa niin pahasti maanrakoon, että filmien järjestystä oli muutettava.
Kaksoisnäytösjärjestelmän konkreettisin vaikutus elokuvataiteelle koski elokuvien tuotantoprosessia. Koska studion elokuvia yksinoikeudella esittävät teatterit tarvitsivat alituiseen uutta ohjelmistoa, oli jokaisella studiolla oltava kaksi uutta (tai poikkeustapauksessa uusintajulkaisuun menevää vanhaa) elokuvaa valmiina julkaistavaksi keskimäärin kahden viikon välein. Japanilaisista elokuvista keskustellessa törmää usein termiin "program picture", jolla viitataan elokuvaan, joka on tuotettu pikemminkin ohjelmiston aukkoa täyttämään kuin taiteellisin motiivein. Kun joskus kuulee nykykatsojan tuhahtavan "miksi tämä mielikuvitukseton filmi on edes tehty?" – no, tässä vastaus.
Juuri tällä saralla piilivät kuitenkin myös taiteelliset mahdollisuudet. Kun A‑elokuvan luotettiin vetävän tarpeeksi väkeä, voitiin B‑elokuva luovuttaa vaikkapa ensikertalaisen ohjaajan käsiin. Esimerkiksi Kinji Fukasaku aloitti uransa näin Drifting Detective (1961) ja Hepcat in the Funky Hat (1961) ‑elokuvilla. Voitaisiin jopa väittää, että A‑elokuvan parissa taiteellinen liikkumatila oli kapeampi, sillä taloudelliset vastuut oli langetettu ensisijaisesti sen harteille. B‑elokuvien parissa ohjaajalla oli enemmän vapautta, kuten Suzuki toteaa kirjassaan useaan otteeseen. Kaksoisnäytösjärjestelmä mahdollisti myös filmisarjojen potentiaalin testaamisen, josta esimerkkinä Daiein Sleepy Eyes of Death ‑elokuvat (1963–1969). Sarjan kaksi ensimmäistä elokuvaa eivät tiettävästi menestyneet erityisen hyvin, mutta sarja pysyi tuplanäytösten puolikkaina hengissä, kunnes otti kolmannen osan myötä taloudellista tuulta alleen. Elokuvia syntyi lopulta neljätoista.
Toisinaan studiot eivät kyenneet tuottamaan riittävästi elokuvia oman levitysverkostonsa tarpeisiin. Esimerkiksi 70‑luvun taitteen filmeissä usein vastaan tuleva Dainichi-logo viittasi Daiein ja Nikkatsun levitysyhteistyöhön, jolla studiot pyrkivät pitämään itsensä pinnalla julkaisemalla yhteisiä kaksoisnäytöksiä. Kumppanuus päättyi Daiein vararikkoon vuonna 1971. Nikkatsu siirtyi tämän jälkeen Roman Porno ‑elokuvien pariin, jotka julkaistiin pink-elokuville ominaisesti kolmoisnäytöksinä.
70‑luvulla myös tuotannon ulkoistaminen kolmansille osapuolille yleistyi monien studioiden parissa. Esimerkiksi Tohon omistamat ja levittämät Lady Snowblood (1973–1974), Lone Wolf and Cub (1972–1974) ja Hanzo the Razor (1972–1974) ‑filmit olivat itse asiassa Tokyo Filmin ja Katsu Productionin tuotantoja, vaikka katsojat identifioivatkin ne Toho-elokuviksi. Nikkatsun Roman Porno ‑sarjassa nähtiin niin ikään useita ulkopuoliselta toimijalta ostettuja pink-filmejä (yleensä kolmoisnäytöksen kolmantena filminä) – katsoja erotti ne aidosta Nikkatsu-tuotteesta ainoastaan alun studiologosta, halvemmista tuotantoarvoista sekä vieraan studion näyttelijöistä. Kauppa oli molempien osapuolien etu, sillä elokuvan valmistaneet pienet studiot eivät oman teatteriverkoston puutteen takia olisi kyenneet levittämään tuotteitaan. Pikkufirmojen liikemallina oli täten tuottaa elokuvia ja myydä ne negatiiveineen päivineen isoille studioille, jotka julkaisivat ne ominaan.
Kaksoisnäytösjärjestelmä alkoi kadota Japanista 80‑luvun jälkipuoliskolla. Jo aiemmin oli nähty poikkeuksia, kuten Toein suurtuotanto The Yagyu Clan Conspiracy (1978), joka julkaistiin yksin ilman kumppania. Taustalla vaikutti eittämättä perinteisen japanilaisen studiosysteemin romuttuminen ja elokuvatuotantojen pöhöttyminen.
- ^ Toisin kuin Kasuga, Galbraith IV mainitsee kirjassaan The Toho Studios Story (2008) kaksoisnäytösjärjestelmän olleen olemassa jossain muodossa jo ennen toista maailmansotaa, mutta tyrehtyneen rähinävuosien synnyttämään filminpuutteeseen. 50‑luvun alussa kaksoisnäytökset palasivat teatterihin elokuvatuotantojen lisäännyttyä eksponentiaalisesti.
- ^ Yksi Battles Without Honor and Humanity –sarjan jättimenestyksen seurauksista oli syrjäseuduilla syntynyt printtipula. Kun keloja ei saatu keskustan teattereista pois suunnitellulla aikataululla, oli pienempien teattereiden kankaat täytettävä muulla ohjelmistolla. Seurauksena oli ns. Toei New Porno –tuotantolinja, joka lykkäsi nopeasti kyhättyä sekä toisinaan kolmansilta osapuolilta lisensoitua pehmopornoa maaseudun kankaille täyttämään ohjelmistoon jääneitä aukkoja. Vuonna 2013 Tokion Laputa Asagaya –teatterissa järjestetyn retrospektiivin esittelytekstin mukaan joitain kyseisen linjan elokuvia ei nähty lainkaan suurkaupungeissa, eikä niitä ole kirjattu moniin keskeisiin elokuvatietokantoihin tai –historiikkeihin edes Japanissa.
