Mikko Koivisto

The Way of the Dragon (Lohikäärmeen tie, 1972)

Ohjaaja:

• Bruce Lee

elokuva arvostelu

Bruce Leen ainoa ohjaustyö The Way of the Dragon on miehen elokuvista eittämättä paras. Vaivattoman karismaattinen kungfu-filmi etenee sulavuudella, johon pienoisesta tunkkaisuudesta kärsineet The Big Boss, Fist of Fury ja Enter the Dragon eivät yltäneet.

Kesällä 1972 tuotettu The Way of the Dragon oli ensimmäinen Eurooppassa kuvattu Hongkong-elokuva. Bruce Lee esittää filmissä maalaispoikaa, joka saapuu aurinkoiseen Roomaan auttamaan sukulaistyttöään (aiempien Lee‑filmien kaunotar Nora Miao) tämän kiinalaisen ravintolan pyörittämisessä. Ravintola on kuitenkin paikallisten gangsterien tähtäimessä, ja Lee pääsee pian tarjoilemaan vierailijoille nuudelien sijaan nyrkkejä. Taustatukea sankari saa ravintolan tarjoilijajampoilta, jotka treenaavat omia vaatimattomia kamppailulajitaitojaan ruokalan takakujalla.

Leen kerrotaan opiskelleen elokuvanteon saloja aiempien filmiensä kulisseissa, ja opit vaikuttavat menneen perille. Gangsterijuoni ja väkivallasta ensialkuun pidättäytyvä sankari ovat The Big Bossista (1971) tuttuja, ylimieliset ulkomaalaiset konnat taas Fist of Furyn (1972) perua. The Way of the Dragonin kerronnassa on kuitenkin mukana henkäys leikkimielisyyttä, mikä erottaa sen huumorittomasta The Big Bossista, kansallisen kärsimysnäytelmän kahleita kantaneesta Fist of Furystä sekä amerikkalaisuuden latistamasta Enter the Dragonista (1973). Sankari nähdään muun muassa pullistelemassa lihaksiaan asunnollaan ja kuittaamassa ravintolakamujen kungfu-kerskailut ymmärtäväisellä hymähdyksellä. Tarjoilijakutsu kuitenkin torppaa todellisten kykyjen paljastumisen pariinkin kertaan aina viime hetkellä. Jekku toimii, sillä Leen taidot tiedostava yleisö on vitsissä mukana. Kun sankari lopulta asettuu roistoja vastaan, miehet kaatuvat kuin olkiukot. Filmin alkupuolella Leelle ei löydykään muuta varteen otettavaa vastustajaa kuin johdantojaksossa kohdattu paskahätä.

Elokuva korottaa panoksia puolivälin jälkeen, kun roistojen avuksi lennätetään yhdysvaltalainen karatemestari ja Leen tosielämän treenikamu Chuck Norris. ^[1] Gladiaattorien kohtaaminen huipentuu Colosseumilla käytävään ikimuistoiseen kuolontaistoon, joka lukeutuu kungfu-elokuvahistorian legendaarisimpiin jaksoihin. Raakaa voimaa pursuava matsi vie mukanaan niin, ettei Golden Harvest ‑studiolle rakennettujen kulissien keinotekoisuus ehdi juuri häiritä. Elokuvantekijät eivät ymmärrettävästi saaneet kuvauslupia aidolle areenalle ja joutuivat täten tyytymään salakuvattuihin inserttiotoksiin itse taistelun tapahtuessa studiolavasteissa.

Leen ja Norrisin kohtaaminen, samoin kuin elokuvassa nähtävä populaarikulttuuriklassikoksi noussut tupla-nunchaku-kohtaus, demonstroivat hyvin Leen globaalia viehätystä kamppailulajimestarina. Pienen lohikäärmeen salamannopeat liikkeet ällistyttävät yhä tänä päivänä ja olivat elokuvan ilmestyessä – ja pitkään sen jälkeenkin – harvinaista herkkua kankailla. Fyysiseen voimaan panostava koreografia vedonnee niihinkin katsojiin, jotka eivät lämmenneet monien myöhempien Hongkong-filmien ylettömän pitkille ja hieman sparraushenkisille taistelujaksoille. Leen laatimassa koreografiassa on kuitenkin myös juuri sopiva annos elokuvallista tyylittelyä. Kuvaavaa on esimerkiksi, että tosielämän armoitettu karatemestari Norris ei ole missään muussa elokuvassa näyttänyt yhtä vakuuttavalta. Myös Lee on taistelujaksoissa kerrassaan filmaattinen ja rakentaa ympärilleen liki myyttistä kuvaa kamppailulajitaidosta, jonka avulla kaatuu vastustaja kuin vastustaja.

Norrisin ohella elokuvan roistokaartista nousee esille muutama muu huomionarvoinen nimi. Korealainen hapkido-mestari Hwang In‑shik ja Norrisin tosielämän oppilas Robert Wall tekevät elokuvassa perusvisiitit, mutta heitä mielenkiintoisempi on kiinalaisravintolaa havitteleva partanaamapahis Jon T. Benn. Sikaria tuprutteleva Benn on sittemmin noussut pieneksi kulttinimeksi paitsi nasevan roistoroolinsa, myös ulkoelokuvallisen taipaleensa vuoksi. Hongkongiin vuonna 1971 muuttanut liikealan yrittäjä päätyi elokuvaan sattumalta tavattuaan studiopomo Raymond Chow'n juhlissa, mutta ystävystyi kuvausten aikana Leen kanssa ja päätyi lohikäärmeen kuoleman jälkeen pyörittämään Hongkongin ainoaa Bruce Lee ‑kahvilaa vuosikymmenten ajaksi. Hieman kontroversaalisti Benn nähtiin myös useassa Leesploitaatio-filmissä 80‑luvun taitteessa (mm. The Clones of Bruce Lee, 1980). Kaiken kaikkiaan elokuvan roistokaarti on erinomainen ja sankarilta turpaan ottavat rivikonnatkin ovat mainio kokoelma 70‑luvun viiksivalluja.

Lee on näyttelijänä elokuvassa koko uransa pirteimmässä vedossa. Hieman höhlään mutta loputtoman positiivisella asenteella siunattuun sankariin ei voi olla ihastumatta, vaikka toki useimmilla katsojilla ensisijainen ihastumisen kohde on ihana Nora Miao. Miao on mukava nähdä hieman totuttua rennommassa roolissa ja vaatetuksessa – aiemmissa Lee‑filmeissä hänen yltiösiveelliset kaapunsa lähentelivät paikoin muumion asustusta. Sen suurempaa paljastelua ei kuitenkaan kannata odottaa, sillä tämä vastuu on sysätty Italian ryntäille. Euroeksploitaation ystävät saattavat tunnistaa sittemmin Tinto Brassin elokuviin päätyneen ja ranskalaisia natsisploitaatiofilmejä tähdittäneen Malisa Longon elokuvan hupaisasta hölmöilykohtauksesta, jossa Lee tulee italialaisnaisen iskemäksi. Vampin ilmaantuessa ovensuuhun vailla rihman kiertämää, menee sankarilta pahemman kerran riisit väärään kurkkuun. Macho-miehenä tunnetun Leen itseluottamus lienee ollut kameran takana jo sillä tasolla, että omalla kustannuksellakin uskalsi jo vitsailla.

The Way of the Dragonin sisältämästä pöhköhuumorista voidaan olla montaa mieltä, mutta kerronnaltaan elokuva on edeltäjiään jouhevampi ja myös kuvallisesti kekseliäämpi. Japanilaisen Tadashi Nishimoton kuvaus on yksinkertaistetun tyylikästä ja poimii kuviin oivaltavia yksityiskohtia, kuten nyrkin aiheuttaman ilmavirran voimasta nytkähtävän kravatin. Tuotantosuunnittelu on erittäin onnistunutta – etenkin ravintolan takakuja painuu mieleen yhtenä kungfu-elokuvien muistettavimmista studiolavasteista. Rooman katujen antia elokuvalle tuskin tarvitsee suuremmin perustella. Paras nappiosuma on kuitenkin elokuvan mainio ääniraita, joka yhdistelee tavattoman viehättäviä alkuperäissävellyksiä muista elokuvista lainattuihin musiikinpätkiin aina Ennio Morriconen Huuliharppukostajan (1968) teemaan saakka. Aivan nappiin ei kaikki ole silti mennyt, mistä muistutuksena lentokenttäkohtauksen lähes jatkuvasti epäfokuksessa oleva kamera. Taustalla lienee jonkinlainen tuotantokaaoskohellus, sillä on vaikea uskoa, etteikö 50‑luvulta lähtien Shintoho‑ ja Shaw Brothers ‑filmejä kuvannut Nishimoto osaisi tarkentaa kameraa.

Elokuvan tuotannon saralta lienee oleellista mainita myös The Way of the Dragonin valmistuneen Leen oman Concord Productionin ensimmäisenä elokuvana, joskin yhteistuotantona levittäjänä toimineen ja aiemmat Lee‑filmit luotsanneen Golden Harvestin kanssa. Lee perusti yhtiön tiettävästi saadakseen itselleen täyden taiteellisen kontrollin elokuviensa sisältöön. Leen potkaistua tyhjää vuonna 1973 ei mennyt kauaa, kunnes kahjoimmat salaliittoteoreetikot julistivat Golden Harvest ‑pomo Raymond Chow'n salamurhanneen omille tuotantoteilleen suunnanneen kassamagneettinsa. Väittämässä ei tosin ole paljoakaan järkeä, sillä Chow oli Concord Productionin toinen perustajajäsen ja omisti puolet yhtiöstä. Leen kuoltua Enter the Dragonin ensi-illan alla 20. heinäkuuta 1973 Concorden kolmas ja viimeinen tuotanto, Game of Death (1978), jäi keskeneräiseksi ja saatettiin vain vaivoin kankaille Chow'n masinoitua sijaisnäyttelijöitä hyödyntävät jatkokuvaukset.

On vaikea arvioida, mitä Lee olisi ennenaikaisen kuolemansa välttäen voinut vielä urallaan saavuttaa. On kuitenkin selvää, The Way of the Dragonissa hän onnistui luomaan yhden kaikkien aikojen kungfu-filmeistä. Rentoutensa ansiosta elokuva lienee myös Leen Hongkong-filmeistä helpoiten lähestyttävä ja sopii hyvin jopa treffielokuvaksi. Hyveellinen sankari, silmää miellyttävä pääpari ja hiuksenhieno romanttinen vivahde kannattelevat tarinaa kungfu-filmeihin perehtymättömienkin katsojien silmissä. Komeiden taisteluiden puolestaan luulisi tyydyttävän vaativimpiakin genreharrastajia, vaikka ne tarjoillaankin suhteellisen lyhyinä annoksina, toisin kuin monissa myöhempien aikojen maratoonimätkinnöissä. Mikäli elokuvan tarina ja toiminta alkavat silti jostain syystä pitkästyttämään, voi katsoja aina lepuuttaa silmiään Rooman kauniissa maisemissa tai Norrisin karvaisessa rintamuksessa.

The Way of the Dragon saapui Hongkongissa teattereihin 30. joulukuuta 1972 ja rikkoi aiemmat, niin ikään Lee‑elokuvien asettamat lipputuloennätykset. Kansainväliseen levitykseen filmi pääsi useimmissa maissa vasta vuonna 1973 lohikäärmeen kuoleman jälkeen. Suomalaisetkin olivat lähellä saada Leen nyrkistä, mutta valtion elokuvatarkastamo torjui iskun 28. huhtikuuta 1975 ja asetti elokuvan esityskieltoon. Kungfu-klassikko pääsi lopulta videolevitykseen 80‑luvun lopulla, mutta vasta sen jälkeen, kun elokuvasta oli poistettu lähes kaikki kungfu (leikkauksia yhteensä 7 minuuttia ja 59 sekuntia). Kansakunnan mielenterveyttä suojeltiin aina 2000‑luvun taitteeseen saakka, jolloin filmi lopulta vapautui sensuurin kahleista ja julkaistiin leikkaamattomana suomalaisena dvd‑painoksena. Kotimaista teatteriensi-iltaa saatiin odottaa syksyyn 2018 saakka, jolloin elokuva nähtiin ensiksi Rakkautta ja Anarkiaa ‑festivaalin ohjelmistossa ja sen jälkeen laajemmassa teatterilevityksessä digitaalisena 4K‑projektiona.

Tie lohikäärmeeksi – eli The Way of the Dragon Japanissa.

Leen elokuvat on kautta aikain saattanut kokea hieman eri tavoin riippuen siitä, missä päin maailmaa teoksen on nähnyt. Elokuvien leikkaukset ovat vaihdelleet, musiikit muuttuneet, eikä videomarkkinoita hämmentäneiden jäljittelijöiden (Bruce Li, Bruce Le, Bruce Lai jne.) johdosta ole aina tiennyt, paljastuisiko kasetilta aito kalu vaiko klooni keltaisessa verryttelypuvussa. The Way of the Dragon ei muodostanut poikkeusta sääntöön. Elokuvan julkaisuista mielenkiintoisin lienee muita versioita pari minuuttia pidempi japanilainen teatteriprintti vuodelta 1975.

Leen suosio sai Japanissa alkunsa joulukuussa 1973, kun Enter the Dragon saapui miehen elokuvista ensimmäisenä karate-maan kankaille ja nousi koko vuoden katsotuimmaksi elokuvaksi. Levittäjät kiirehtivät tämän jälkeen lisensoimaan Leen aiemmat Golden Harvest ‑elokuvat: The Big Boss, Fist of Fury ja The Way of the Dragon. Pisimmän korren vei Godzillan kotistudio Toho, jonka ulkomaisten elokuvien levityshaara Toho-Towa onnistui nappaamaan The Big Bossin, Fist of Furyn ja oman uskomuksensa mukaan myös The Way of the Dragonin. Viimeksi mainitun kohdalla yhtiö ehti jo aloittaa elokuvan markkinoinnin, ennen kuin selvisi levitysoikeuksien menneenkin kilpailija Toeille.

Virallista selitystä sille, kuinka näin pääsi käymään, ei ole koskaan saatu. Spekuloivilta faneilta ei kuitenkaan ole jäänyt huomaamatta, että Toein Pinky Violence ‑elokuvien seksipommi Reiko Ike (Sex and Fury, 1973) oli lennätetty vuoden 1974 lopulla Hongkongiin Raymond Chow'n vieraaksi. Iken ja Chow'n muhinoinnin tuloksena syntynyt Golden Harvest ‑kauhuelokuva The Bedevilled saapui Hongkongissa teattereihin tammikuun alussa 1975, kolme viikkoa ennen The Way of the Dragon Japanin ensi-iltaa. Muun muassa elokuvakriitikko Takeshi Uechin esittämän teorian ("Toei Pinky Violence Roman Album", 1999) mukaan kyse oli vaihtokaupasta, jossa Toei sai filmin oikeudet Iken lainaamista vastaan. Diili oli hyvä, sillä The Way of the Dragonista tuli vuoden yhdeksänneksi katsotuin elokuva Japanissa ja Toein suurin menestys vuonna 1975.

Elokuvan levityskuvioiden ohella mielenkiinto kohdistuu luonnollisesti siihen, mitä japanilaisyleisöt näkivät ja kuulivat marssiessaan Toei-teattereihin tammikuussa 1975. The Way of the Dragon jatkoi Toho-Towan alulle pistämää julkaisupolitiikkaa, jossa Leen elokuville luotiin Japanissa kokonaan uudet ääniraidat. The Big Boss, Fist of Fury ja The Way of the Dragon julkaistiin uniikkeina englanninkielisinä versioina, joihin oli lisätty Leen kuuluisat taistelukiljahdukset kiinankielisiltä printeiltä.^[2] Lopuksi japanilaisiin julkaisuihin lisättiin hongkongilaisen pop‑stara Mike Remediosin uudet teemabiisit, joita ei kuulla elokuvien muissa versioissa. The Way of the Dragonin tapauksessa ei tosin haluttu uhrata myöskään Joseph Koon säveltämiä mahtavia alkuperäismusiikkeja, minkä takia filmiä pidennettiin hieman alusta uusien studio‑ ja lohikäärmelogojen muodostamalla prologilla, jotta Remediosin biisi saatiin soitettua ennen filmin alkua. Myös elokuvan loppuun on lisätty uusi lohikäärmeruutu samasta syystä.

Lopputuloksena oli The Way of the Dragonin ehkäpä nautinnollisin versio. Tämä on toki todettava sillä varauksella, ettei häiriinny alkuperäisversion kaksikielisyyden vesittymisestä. Siinä missä mandariiniprintissä kuullaan sekä kiinaa että englantia, puhuvat dubatussa versiossa kaikki englantia ilman, että he siltikään ymmärtävät toisiaan. Homma on hölmöimmillään kohtauksissa, joissa Wei Ping‑aon esittämä kiinalaisliero tulkkaa Leen ja italialaisgangsterien välistä englanninkielistä keskustelua parafraasienglanniksi.

Leen elokuvien japanilaiset printit ovat jääneet maailmalla valitettavan harvinaiseksi herkuksi, mutta kotimaassaan ne eivät ole painuneet unholaan. Leen Golden Harvest ‑filmit saattoi nähdä jälleen valkokankailla kesällä 2020, kun Japanissa juhlistettiin Leen 70‑vuotissyntymäpäivää koko maan kattaneella neljän elokuvan teatterikierroksella. Alkuperäiset japaniversiot julkaistiin tällä kertaa uudelleenrakennettuina digitaalisina 4K‑kopioina. Elitisti oli paikalla kaikissa näytöksissä – The Way of the Dragonissa peräti kahdesti samalla viikolla – nauttimassa elokuvista ja todistamassa normaalisti niin hillitysti käyttäytyvän japanilaisyleisön raikuvia aplodeja elokuvien päätteeksi. The Dragon Lives!

Alaviitteet

1. ^ Leen ja Norrisin ystävyyden tiimoilta liikkuu vanha tarina, jonka mukaan he olisivat muuan yönä törmänneet toisiinsa hotellissa ja intoutuneet sen käytävällä leikkimieliseen treeniin, joka keskeytyi vasta aamulla miesten havahduttua auringonnousuun.
2. ^ Hongkong-elokuvat kuvattiin 90‑luvun alkuun saakka ilman ääntä. Filmien ääniraidat luotiin kokonaisuudessaan jälkituotannossa. Vaikka Lee ei aikakaudelle ominaisesti äänittänyt omia repliikkejään, kävi hän silti studiolla nauhoittamassa kuuluisat taisteluhuutonsa.