Mikko Koivisto

Kamikaze Man: Duel at Noon (1966)

Ohjaaja:

• Kinji Fukasaku

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kinji Fukasaku

Televisiosarja Key Hunter (1968–1973) teki Sonny Chibasta yhden Aasian johtavista toimintatähdistä 60‑luvun lopulla. Näyttelijä ennätti kuitenkin harjoittelemaan konseptia jo muutamaa vuotta aiemmin valmistuneessa elokuvassa Kamikaze Man: Duel at Noon. Elokuvan ohjaajana toimi Kinji Fukasaku (Battles without Honor and Humanity, 1973), joka oli mukana ideoimassa Key Hunteria kaksi vuotta myöhemmin.

Kamikaze Man lainaa lähtökohtansa 60‑luvun vakoojaseikkailuista ja Hitchcock-henkisistä jännäreistä, joissa viaton mies vedetään mukaan roistojen juonitteluun. Chiba on elokuvassa Ken Mitarai, rento naistenmies ja pienen lentoyhtiön pilotti, joka todistaa laskettelurinteessä murhan. Mies joutuu aluksi itse epäillyksi, kunnes rinteessä ollut taiwanilaisnainen todistaa hänen syyttömyytensä puolesta. Mitarai lähtee kiitollisuudenvelassa saattamaan naista kotimaahansa, jossa kaksikkoa kuitenkin odottavat vihamieliset gangsterit. Konnat ovat vakuuttuneita, että Mitarailla on tietoa toisen maailmansodan aikaisesta timanttikätköstä.

Kamikaze Man valmistui japanilais-taiwanilaisena yhteistuotantona, johon Toei osallistui ainoastaan levittäjän roolissa. Tapaus oli harvinaislaatuinen, sillä japanilaiset elokuvantekijät olivat vielä 60‑luvulla pääosin studiotyöläisiä. Näyttelijät esiintyivät niissä elokuvissa, joihin studio heidät määräsi, eikä studioilla ollut tapana vikitellä toistensa tähtiä. Kamikaze Manin taustalla vaikutti pieni Ninjin Club ‑yhtiö. Firma oli perustettu 50‑luvulla kolmen naisnäyttelijän toimesta tarjoamaan ohjaajille ja näyttelijöille mahdollisuuksia heidän taiteellisten päämääriensä toteuttamiseen. Ninjin Club ei kilpaillut suuria studioita vastaan, vaan toimi harmoniassa niiden kanssa myyden elokuviensa levitysoikeudet heille.

Kamikaze Man kuvattiin alkuvuodesta 1965. Ninjin Club oli sitä ennen käynyt konkurssissa Kwaidanin (1964) paisuneiden tuotantokustannusten takia, mutta yhtiön johtaja Shigeru Wakatsuki oli onkinut firmansa takaisin pinnalle. Kamikaze Man oli tiettävästi ensimmäinen kerta, kun kolme merkittävää Toei-tähteä – Fukasaku, Chiba ja vieraileva tähti Ken Takakura – työskentelivät oman studionsa ulkopuolella. Miehet heittäytyivät haasteeseen intoa puhkuen.

Kamikaze Man oli viides Fukasaku-elokuva, jossa Chiba esitti pääroolia. Lopputuloksessa on samaa henkeä kuin kaksikon kepeissä Drifting Detective (1961) ja Hepcat in the Funky Hat (1961) ‑elokuvissa, joskin toimintaa on nyt enemmän ja tapahtumat on siirretty vieraalle maalle. Itämaan eksotiikalla herkutellaan niin katukuvissa kuin taiwanilaisten näyttelijöiden hyödyntämisellä merkittävissä rooleissa. Tästä huolimatta tuotantoa vaivaa tietty halpuus. Etenkin lopun takaa-ajoille olisi voinut etsiä maaseudun sorateitä mielenkiintoisemman näyttämön.

Chiballe Kamikaze Man oli näytön paikka toimintatähtenä. Nuoruuden intoa puhkunut Chiba muun muassa tarrasi kiinni lentoon lähtevään pienkoneeseen ja roikkui pakoon kaahaavan auton katolla – stuntti, joka lennätti näyttelijän komeassa kaaressa sairaalaan. Seurauksena oli kahden viikon petiloma. Oheen on mahdutettu myös hyppypotkuja, ammuskelua, laskettelua ja venekaahausta. Viihdyttävän toimintakuvaston tehoja syö ainoastaan muutamissa kohdissa käytetty kuvan nopeutus.

Käsikirjoituksen saralla Kamikaze Manin meriitit ovat heppoisempia. Fukasakun kynäilemä monimutkainen tarina jallittaa katsojaa, mutta verhon takaa ei lopulta paljastu mitään palkitsevaa. Himoittu timanttiaarre löytyy liki itsestään siinä vaiheessa, kun on loppurymistelyiden aika. Oivaltava tarina ei toki ole nautittavan toimintaelokuvan edellytys, mutta tällöin tapahtumat olisi suotavaa pitää rehellisen suoraviivaisina. Fukasakun energisyys ja Chiban stunttityöskentely onneksi kompensoivat tarinan kompurointia riittävissä määrin.

Kamikaze Manin kansainvälinen luonne siivitti sen varsin mukavasti ulkomaalaisille markkinoille. Japanin ja Taiwanin ohella elokuvaa levitettiin ainakin Saksassa, Espanjassa ja Meksikossa – paikoin melko hävyttömästi yleisöä huijaten. Esimerkiksi elokuvan espanjankielisessä julisteessa komeilee länsimaalainen sankari konepistooli kädessään ja japanilainen geisha rinnallaan – kumpaakaan ei elokuvasta löydy. Kamikaze Man ei myöskään jäänyt viimeiseksi kerraksi kun sen tähtiä nähtiin maailmalla, sillä niin Fukasaku (Tora! Tora! Tora!, 1970), Takakura (The Yakuza, 1974) kuin Chibakin osallistuivat lähitulevaisuudessa kansainvälisiin tuotantoihin. Chibalta oli seuraavaksi vuorossa amerikkalaisnäyttelijöitä vilisevä Terror Beneath the Sea (1966), ja joitain vuosia myöhemmin Tokyo-Seoul-Bangkok Drug Triangle (1973), jossa kainaloon tarttui Bruce Lee ‑elokuvien kaunotar Nora Miao.

Mikko Koivisto

Key Hunter (1968)

Ohjaaja:

• Kinji Fukasaku
• Ryuichi Takamori
• Hajime Sato
• Shinji Murayama

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kinji Fukasaku, Ryuichi Takamori, Hajime Sato, Shinji Murayama

Sonny Chiban varhaisvuosien merkittävin työ oli etsiväsarja Key Hunter (1968–1973), jossa Chiba toimi sekä näyttelijänä että toimintakoreografina. Sarja nosti Chiban televisioyleisöjen rakastamaksi toimintatähdeksi ja loi pohjan sitä seuranneille toimintafilmeille, joiden kautta Chiba vahvisti asemaansa myös valkokankailla. Sarjaa esitettiin Japanin lisäksi Hongkongissa, jossa toimintatähden urasta haaveillut nuori Jackie Chan vakuuttui näkemästään siinä määrin, että vuosikymmentä myöhemmin matkusti Japaniin tapaamaan idoliaan.

Key Huntern keskiössä on Japanin kansainvälisen poliisin salainen yksikkö. Sarja lanseerattiin johtohahmoa esittävän Tetsuro Tamban nimellä, mutta muut jäsenet Chiba, Hayato Tani, Eiko Okawa ja Yoko Nogiwa (Chiban vaimo vuodesta 1973) nousivat pian yhtä keskeisiin rooleihin. Viisikko nähdään muutamassa jaksoissa tasavertaisina, mutta yleensä heistä yksi tai kaksi nousee valokeilaan muiden huilatessa tai antaessa taustatukea. Tamban ja Chiban jaksossa painotetaan jännitystä ja toimintaa, Tani on naiskatsojiin menevä hurmuripoika ja Okawa ja Nogiwa lykätään usein komediakontekstiin. Jokaisen näyttelijän voidaan todeta nauttineen jonkin asteista suosiota, mutta tänä päivänä sarja muistetaan Chiban stunteista ja Tamban karismasta.

Key Hunter starttasi tyylikkään mustavalkoisena Kinji Fukasakun ohjaamalla aloitusepisodilla keväällä 1968. Siirtymä väreihin tapahtui vuoden 1970 huhtikuussa, eikä ollut aivan ongelmaton, sillä räikeät puvustukset pistivät aika ajoin silmään. Voidaan esimerkiksi kysyä, kenen idea oli pukea Tamba vaaleanpunaiseen villapaitaan? Sarjan jännitystä, stuntteja ja huumoria yhdistelevä konsepti pysyi kuitenkin samana alusta loppuun. Koko sarjalle oli yhteistä myös tarinoiden kansainvälinen luonne. Ulkomaalaisia näyttelijöitä nähtiin sarjassa niin usein, että samat kasvot tulivat vastaan useampaan otteeseen – yleensä joko roiston tai avuttoman blondin roolissa.

Monista muista poliisisarjoista poiketen Key Hunterilta on turha odottaa realistista rikostutkintaa, sillä painopiste on mielikuvituksellisissa tarinoissa. Alkupuolen huippujakso on kaksiosainen episodi 27–28, jossa jäljitetään kasvonsa kirurgisella operaatiolla vaihtanutta miestä. Etsivät soluttautuvat miehen kanssa samalle lennolle, mutta kone kuhisee siviileiksi naamioituneita ammattitappajia, eikä kukaan tiedä toistensa identiteettiä. Toinen mieleenpainuva suoritus on Japanin vuoristoon sijoittuva jakso 132, jossa kouluikäinen saksalaispoika valmistelee kolmannen valtakunnan paluuta Japanin maaperällä.

Edellä mainittuja jaksoja yhdistää jännärijuonien kanssa loistanut käsikirjoittaja Yuichi Ikeda (Game of Chance, 1966), joka oli tarinoiden saralla sarjan merkittävin laadun tae. Samaa ei voinut aina sanoa suoraviivaisiin toimintajuoniin keskittyneestä Susumu Takakusta, jonka raapustukset toimivat lähinnä alustoina Chiban stunttijaksoille. Pahiten penkin alle veti Hajime Sato (Goke, Body Snatcher from Hell, 1968), jonka jaksot edustavat usein rasittavaa farssia tai parodiaa. Kaiken kaikkiaan sarjan parissa toimi puolen tusinaa vakiokirjoittajaa sekä toinen mokoma vierailevia kyniä, jotka saivat aikaiseksi yhteensä 262 jaksoa.

Chiba, joka oli kehittänyt sarjan konseptin yhdessä Kinji Fukasakun kanssa, oli tiiviisti mukana tuotannossa alusta alkaen. Chiba tyytyy varhaisissa jaksoissa vielä melko hillittyihin suorituksiin, mutta 70‑luvun taitteessa mies alkoi toden teolla päteä toiminnan saralla. Chiba suunnitteli valikoituihin jaksoihin monipuolisen setin toimintakohtauksia kamppailulajijaksoista ammuskeluihin ja taivaalta tippuviin laskuvarjojoukkoihin.

Chiban hurjimpiin suorituksiin lukeutuu muun muassa jaksossa 196 nähtävä umpikahjo stuntti, jossa hän kapuaa liikkuvan auton ikkunasta ulos ja tarraa kiinni lentoon lähdössä olevaan pienkoneeseen. Näyttelijä muisteli tuoreessa haastattelussa kuvausten aikaisia tunnelmia sanoin "mahdankohan kuolla." Komea on myös jaksossa 120 nähtävä syöksyminen köysiratavaunun perään, mikä jättää Chiban roikkumaan ilmaan satojen metrien korkeuteen. Hieman pienempiä stuntteja nähdään läpi sarjan. Toimintakuvaston selkeimmät harmin aiheet ovat roistojen umpisurkea osumatarkkuus sekä paikoin järjenvastainen käytös.

Chiba esiintyi Key Hunterissa yhteensä 177 jaksossa, joista runsas kolmasosa voidaan laskea päärooleiksi. Stunttien ohella Chiba istutti itsensä muun muassa kilpa-auton rattiin, räjähteillä lastatun rekan ohjaksiin sekä nunnan kaapuun. Toimintaa ei riitä aivan jokaiseen jaksoon, mutta miehen energinen esiintyminen on aina tallella. Osa muiden näyttelijöiden tähdittämistä jaksoista ei kuitenkaan yllä samalle tasolle, minkä takia kaikkien jaksojen ahmiminen ei välttämättä ole mielekästä. Huomio kannattaa kohdistaa todennäköisiin laadun takeisiin, eli Chibaan, Tambaan ja käsikirjoittaja Ikedaan. Internetistä löytyy myös useita japaninkielisiä fanisivustoja, joissa eritellään jokaisen jakson tekijät, päähahmot ja toimintakohtaukset – seikka, joka osaltaan kertoo sarjan yhä jatkuvasta suosiosta japanilaisyleisöjen parissa.

Vaikka Key Hunter siivitti Chiban uran ennennäkemättömään suosioon, alkoi sarjasta muodostua hänelle 70‑luvulla rasite. Tiukka kuvausaikataulu söi näyttelijän mahdollisuuksia edistää omaa valkokangasuraansa. Esimerkiksi vuosina 1970–1971 Chiba nähtiin vain viidessä elokuvassa, joista neljä oli nopeasti kuvattuja Yakuza Deka ‑toimintakomedioita (vertailun vuoksi mainittakoon, että sarjan alkua edeltävinä vuosina 1966–1967 Chiba oli esiintynyt 14 elokuvassa). Key Hunter päättyi huhtikuussa 1973 juuri sopivaan aikaan ennen karate-elokuvan kukoistuskauden alkua ja Chiban valkokangasuran timanttisinta jaksoa.

Key Hunter sai henkisen seuraajansa sarjasta G‑Men '75 (1975–1982), jonka pääosassa nähtiin jälleen Tetsuro Tamba. Chiba ei ollut G‑Menissä mukana.

Mikko Koivisto

Yakuza Deka: Poison Gas Affair (1971)

Ohjaaja:

• Ryuichi Takamori

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ryuichi Takamori

Sonny Chiba lokeroitui 70‑luvun taitteessa maan lupaavimmaksi toimintatähdeksi televisiosarja Key Hunterin ansiosta. Chiban televisioruudulla demonstroima toimintaosaaminen siirtyi pian myös valkokankaille pienimuotoisissa, mutta viihdyttävissä Yakuza Deka ‑elokuvissa (1970–1971). Poison Gas Affair on elokuvilla Yakuza Deka (1970) ja Yakuza Deka: The Assassin (1970) startanneen sarjan kolmas osa.

Chiba esittää Yakuza Deka ‑sarjassa gangsterimaisin ottein rikoksia selvittävää etsivä Hayataa, joka kerta toisensa jälkeen soluttautuu rikollisten riveihin ja tuo pahantekijät oikeuden eteen – mikäli heistä kukaan sattuu olemaan hengissä elokuvan lopussa. James Bond ‑henkisesti starttaavassa Poison Gas Affairissä Hayata on laskettelemassa, kun hänen varjostamansa nainen (Key Hunterin Yoko Nogiwa) salamurhataan miehen silmien edessä. Vauhdikkaan suksitakaa-ajon jälkeen päästään käsiksi itse juoneen, jonka keskiössä on elokuvan nimessäkin esiintyvä myrkkykaasu. Natsien oppien mukaan kehitetyn tappavan kaasun perässä on useampikin rikollisryhmittymä, mukaan lukien genre-elokuvien vakiokasvo Toru Aben jengi sekä varjoista operoiva salaperäinen ninjaporukka. Hayatan tehtävä on soluttautua yökerholla majapaikkaa pitävien roistojen riveihin ja takavarikoida myrkkykaasu.

Poison Gas Affair jatkaa edeltäjiensä viitoittamalla polulla, ja kameran edessäkin on aivan sama jengi: Chiba, vakiopahis Abe, Ryuhei Uchida, fake Charles Bronson (Akira Kuji) jne. Uutta on sen sijaan elokuvan alkua ja loppua sävyttävät lumiset maisemat. Chiba ottaa maisemanvaihdoksesta ilon irti ja tykittää ruudun täydeltä moottorikelkkailua, lumilinkoja ja suksitakaa-ajoja. Mukana on myös hieman totuttua enemmän kamppailulajeja Chiban joutuessa todistamaan taitonsa matsissa karatemiestä, seivästaistelijaa, tikarispesialistia ja tonfu-kepittäjää vastaan, ja myöhemmin puolustamaan henkeään kahden ninjan hyökkäyksiltä. Harmi vain, että iso osa kahjosta toiminnasta on hieman hätäisesti lavastettua ja peräti kaksi matsia päättyy siihen, että Chiban vastustaja tunaroi itsensä kielekkeen yli rotkoon. Elokuvan mainoslause "Chiba vaarantaa henkensä viiden minuutin välein" ei myöskään aivan pidä paikkaansa. Sarjan parhaat stuntit nähtiin vasta päätösosassa Yakuza Deka: No Epitaphs for Us (1971).

Poison Gas Affairin valttikortti on edeltäjiään hieman tiukempi ote tarinaan. Vakavahenkisenä soluttautumistyön kuvauksena elokuvaa ei voi pitää hyvällä tahdollakaan, mutta mukana on vihdoin aitoa jännitystä. Chiban ja sarjan jokaisessa osassa loistavan Ryuhei Uchidan kamu/vihamies ‑suhteeseen on niin ikään saatu huulenheiton oheen toimivaa draaman kipinää. Komedia-anti on totutun epätasaista osan vitseistä ollessa masentavan lapsellisia mutta muutaman täysosuman räjäyttäessä katsomon nauruun.

Poison Gas Affair on kaiken kaikkiaan viihdyttävä toimintatykitys, jonka arvosanaan voisi hyvänä päivänä lisätä vielä plussan perään. Mitään ikimuistoista ei nähdä, eivätkä stuntit ole niin hurjia kuin toivosi, mutta 87 minuutin kesto sujahtaa hetkessä. Yakuza Deka ‑sarja jatkui Poison Gas Affairin jälkeen vielä elokuvalla Yakuza Deka: No Epitaphs for Us (1971), joka saattoi sarjan komeasti päätökseensä.

Mikko Koivisto

Yakuza Deka: No Epitaphs for Us (1971)

Ohjaaja:

• Ryuichi Takamori

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ryuichi Takamori

Nousujohdanteinen Yakuza Deka ‑sarja saa päätöksensä sarjan selvästi parhaassa osassa No Epitaphs for Us. Vauhdikas elokuva edustaa juuri sitä rämäpäistä toimintaviihdettä, jonka voi kuvitella inspiroineen Sonny Chiban uraa rapakon takaa seurannutta Jackie Chania, joka alkoi 80‑luvun taitteessa tehtailla hyvin samanhenkisiä elokuvia.

No Epitaphs for Us toistaa sarjan konventiot uskollisesti, mutta aiempaa inspiroituneemmin. Tämänkertaisessa juonikuviossa Hayatan vanha kaveri (Isao Natsuyagi) tapetaan jalokivibisnestä harrastavien ammattirikollisten toimesta. Tapauksen selvittämiseksi Hayata hankkiutuu töihin paikallisten pikkukonnien riveihin (johtajana edellisistä elokuvista tuttu Ryohei Uchida) tarkoituksenaan päästä lähemmäksi ystävänsä murhasta vastuussa olevia isoja kihoja.

Yakuza Deka ‑sarjassa ohjaaja vaihtui kahden ensimmäisen elokuvan jälkeen Yukio Nodasta Ryuichi Takamoriin. Takamorin nimi elokuvan kyljessä ei yleensä luvannut hyvää, mutta tällä kertaa hän liikuttaa toimintasirkusta huomattavan sujuvasti, joskin ilman suurempaa persoonallisuutta. Toimintakohtauksia löytyy vartin välein ja luppoajalla Chiba muun muassa ryöstää jalokiviliikkeen buddhalaiseksi munkiksi naamioituneena. Hetkeä myöhemmin Chiba ilmaantuu Uchidan johtaman jengin päämajaan Tommy Gunia heilutellen ja valkoiseen pukuun sonnustautuneena. Hupia riittää vallan mainiosti elokuvan 86 minuutin kestoon.

Elokuvan toimintajaksot ovat ensiluokkaisen viihdyttäviä ja sisältävät sarjan parhaat stuntit. Chiba muun muassa syöksyy ulos autosta komean ilmalennon aikana sekä roikkuu köysiratavaunusta yläilmoista. Huumoria on ripoteltu sopivissa määrin sortumatta silti varsinaisiin komediajaksoihin. Hupaisat hetket on pikemminkin istutettu muiden kohtausten sisälle hieman seuraavan vuosikymmenen Jackie Chan ‑elokuvien tapaan. Tarinan viljelemä piilokyttäteema ja gangsterit ovat aiempien Yakuza Deka ‑elokuvien tapaan pelkkiä tekosyitä latoa vauhdikkaita rymistelyjaksoja ja humoristista sanailua vuoron perään.

No Epitaphs for Usin tuotantoarvot ovat vaatimattomat, mutta sinänsä aivan riittävät. Katsojan on turha odottaa Chiban 60‑luvun parhaista elokuvista tuttua tyylikästä noir-kuvastoa (Army Intelligence 33, 1968) tai eeppistä tarinankerrontaa (Memoir of Japanese Assassins, 1969). Yakuza Dekassa tapahtumapaikkoina toimivat satama, varasto sekä erinäiset joutomaat; musiikkina puolestaan aikakaudelle ominaiset funk-sävelet. Elokuvan alussa Chiba tosin tarttuu itsekin mikkiin ja laulaa teemakappaleen muistellessaan ystävävainajaansa hillittömän kaljanjuonti‑ ja hiekkarantamontaasin pyöriessä taustalla. Toinen elokuvassa vilahtava vokalisti on laulaja Mariko Kyo, joka nautti pienoista suosiota 70‑luvun alussa, kunnes hänet julistettiin kadonneeksi huhtikuussa 1974. Ruumis löytyi hieman myöhemmin auton takakonttiin sullottuna jostain päin San Franciscoa.

Letkeän toiminnan ystävillä ei pitäisi olla No Epitaphs for Usin parissa valittamisen aihetta, sillä elokuvan tempo pysyy yllä ensiluokkaisen hyvin eikä kokonaissuutta ole tarkoitettukaan maailmaa mullistavaksi mestariteokseksi. Kyse oli ennen kaikkea programmer-tuotannosta, eli elokuvasta jonka tehtävä oli täyttää elokuvateatterin ohjelmiston tyhjä esityspaikka. Toein elokuvia esitettiin 70‑luvulla studion omissa elokuvateattereissa kaksoisnäytöksinä, eli samat kaksi elokuvaa pyörivät kankaalla aamusta iltaan parin viikon ajan kunnes tilalle lykättiin uusi kaksikko. No Epitaphs for Usin saadessa ensi-iltansa viikonlopun todellinen vetonaula oli Ken Takakuran tähdittämän Abashiri Prison ‑sarjan kuudestoista osa. Ei ole silti epäilystäkään, etteikö osa yleisöstä olisi pulittanut lippunsa hintaa nimenomaan Chiban vauhdikkaasta toimintashowsta.

Mikko Koivisto

Yakuza Wolf: Extend My Condolences (1972)

Ohjaaja:

• Buichi Saitō

elokuva arvostelu

Ohjaus: Buichi Saitō

Japanilaisilla genre-elokuvatuottajilla oli tapana jatkaa menestyksekkäitä elokuvasarjoja hyvin löyhästi toisiinsa liittyvillä jatko-osilla. Yhtä eripuraista kaksikkoa kuin Sonny Chiban Yakuza Wolf ‑elokuvat ei silti tule usein vastaan. Elitistin käsittelyyn myöhemmin otettava ensimmäinen Yakuza Wolf ‑elokuva oli synkkä kostowestern. Kepeässä jatko-osassa risupartainen sankari on vaihtunut eri nimeä kantavaan siloposkiseen huulenheittäjään, joka pukeutuu mustan ponchon sijaan valkoiseen pukuun. Sankari ei myöskään ole tällä kertaa yksinäinen susi, vaan toimii isomman konnaporukan johtajana.

Chiba on tämänkertaisessa seikkailussa aseita jenkkisotilailta ostava pikkukonna, joka joutuu yakuzapomon pettämäksi. Chiba säilyy hengissä, mutta poliisit poimivat miehen mukaansa ja paiskaavat viideksi vuodeksi vankilaan. Kaltereiden takana mies lyöttäytyy yhteen Nikkatsulta karanneen Tatsuya Fujin kanssa. Kaksikko valmistelee vankilapakoa, mutta pääsee onnekseen vapaaksi ennen kuin suunnitelma ehditään toteuttaa. Siviilissä miehet alkavat koostaa pientä iskujoukkoa. Ideana on iskeä gangsterien päämajaan kesken huumekauppojen (diilereinä jälleen samat jenkkisotilaat) ja tasata siinä sivussa puntit petollisen pomon sekä roistojen piikkiin työskentelevän poliisin (Mikio Narita) kanssa.

Extend my Condolencesia ei kannata vertailla ensimmäiseen Yakuza Wolf ‑elokuvaan, sillä yhtäläisyyksiä ei juurikaan ole. Jatko-osan kepeä tunnelma on lähempänä vauhdikkaita Yakuza Deka ‑rymistelykomedioita, joskin toimintaa ja huumoria on mukana hieman vähemmän. Parhaat paukut on säästetty loppuun, jossa Chiba ylittää ensiksi rannikkorotkon (sama, johon Etsuko Shihomi putoaa ensimmäisessä Sister Street Fighterissa) köyden varassa ja heittää myöhemmin todella komean trampoliinihypyn väistellessään luoteja. Mukana on myös pari kamppailulajitaitajaa roistoliigan riveissä, mutta käsittämättömänä munauksena Chiban hahmosta on tehty karatetaidoton perusjamppa. Sama järjettömyys on vaivannut muutamaa muutakin 70‑luvun taitteen Chiba-elokuvaa. Toimintatarjonta nojaa täten ammuskeluihin ja nyrkkitappeluihin.

Viihdearvot pysyvät kaikesta huolimatta täysin tyydyttävällä tasolla hyvän roolituksen ansiosta. Chiba on oma energinen itsensä niin toimintajaksoissa kuin suvantohetkissä. Aisapari Tatsuya Fuji taitaa olla näyttelijänä jopa parempi kuin elokuva ansaitsee. Yakuza Deka ‑elokuvista tuttu Ryuhei Uchida piipahtaa myös elokuvassa, mutta hillitsee tällä kertaa huulenheittoa. Silmänruokana tarjolla on vihdoin 18 vuoden ikään ennättänyt Reiko Ike (joka oli valehdellut ikänsä esiintyessään pehmopornoelokuvissa vuonna 1971) ex‑tyttöystävänä, jolla ei tosin ole paljoa muuta tekemistä kuin esitellä rintojaan ja ottaa raipan iskuja vastaan sadisti Naritalta. Joukon viimeiset täydennykset ovat pätevä hujoppi Shinzo Hotta ja nuori Tsunehiko Watase harppuunalla räiskivänä juippina. Hahmoja tahtoo loppua kohden olla mukana hieman liikaakin, eli muutaman olisi voinut kumittaa käsikirjoituksesta.

Extend my Condolencesin ohjaajan pallilla istuu Nikkatsulle useita toimintaelokuvia tehnyt ja yhden Lone Wolf & Cubin (Babycart in Peril, 1972) luotsannut Buichi Saito, joka pitää elokuvan tasaisemmassa liikkeessä kuin edellisen elokuvan kävelevä keskinkertaisuus Ryuichi Takamori. Saito kiinnittää myös jonkin verran huomiota visuaaliseen ulosantiin, varmistaen että värikkäät kuvat miellyttävät silmää. Elokuvan käsikirjoituksesta puuttuu kuitenkin edeltäjänsä mielikuvituksellisuus, mikä tasaa puntit. Kokonaisuus ei kuulu Chiban parhaimmistoon, mutta ajaa asiansa mukiinmenevää toimintaa ja kelpo näyttelijöitä sisältävänä harmittomana viihteenä. Lisäplussana elokuvassa kuullaan sekä Chiban että Iken lauluääntä – molemmilla oli nimittäin pieni sivu‑ura musiikin parissa.

Mikko Koivisto

Jail Breakers (1976)

Ohjaaja:

• Kôsaku Yamashita

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kôsaku Yamashita

Vankilapakoelokuva Jail Breakers on pitkään ollut yksi Sonny Chiban vaikeimmin nähtäviä 70‑luvun elokuvia. Länsimaissa tyystin vaille levitystä jäänyt elokuva on Japanissakin harvinainen. Elitisti tarkasti elokuvanSonny Chiba ‑festivaalilla Tokiossa, jonne Jail Breakers saapui hädin tuskin koossa pysyneenä 35‑millimetrisenä printtinä. Heikon saatavuuden ohella elokuvan mainetta on pönkittänyt sen komea mainosmateriaali. Etenkin upea juliste, jossa Chiban käsi kurottautuu vankilan muurin yli kohti helikopteria, on nostattanut vettä kiinnostuneiden fanien kielelle.

Chiba esittää Jail Breakersissä todellista vankeinhoidon painajaista: paatunutta pakoeksperttiä, joka on ottanut jalat alleen jo yli 30 kertaa. Lista pitenee heti elokuvan alkuun yhdellä erään toisen vangin munatessa oman, ulkopuolelta suunnitellun pakonsa ja Kangin (Chiba) tarttuessa tilaisuuteen. Pako ei kuitenkaan suju ongelmitta, sillä vastaanottavassa päässä odottavat roistot eivät ole lainkaan tyytyväisiä saadessaan käsiinsä väärän miehen. Alansa asiantuntijana Kangi järjestää kuitenkin itsensä jengin palvelukseen toteuttamaan vankilapakoja kalterien väärälle puolelle joutuneille rahakkaille asiakkaille.

Jail Breakers on Chiban 70‑luvun puolivälin filmografiassa poikkeuksellisen kepeä elokuva. Veijarihenkinen toimintakomedia ei sisällä lainkaan raakaa väkivaltaa tai seksiä, vaan keskittyy toisiaan petkuttavien roistojen kommelluksiin sekä Japan Action Clubin suunnittelemiin komeisiin stunt-jaksoihin. Jo elokuvan johdannossa Chiba suorittaa huikean vankilapaon tarraamalla helikopterista kiinnitettyihin tikkaisiin, roikkumalla niiden päässä koko pakomatkan ajan ja jopa vaihtaen vaatteensa yläilmoissa. Lopuksi Chiba pudottautuu vielä liikkuvan rekka-auton katolle ja loikkaa sieltä toiseen ajoneuvoon suoraan vauhdista. Koko jakso on kuvattu yhdellä otoksella, ettei stuntin aitous jäisi kenellekkään epäselväksi.

Kekseliäät pakokohtaukset ja viihdyttävät stuntit ovat Jail Breakersin parasta antia. Rahanahneiden ammattirikollisten kohkaaminen jää sen sijaan vaatimattomammaksi viihteeksi. Sankarin perässä roikkuvista vanhoista vihollisista ei päästä millään eroon ja uudet tuttavuudet osoittautuvat aina yhtä epäluotettaviksi – seikka, jonka katsoja tuntuu tiedostavan paljon elokuvan hahmoja paremmin. Käsikirjoitustakaan ei ole aina jaksettu miettiä loppuun saakka: tarkkaan harkitun pakosuunnitelman epäonnistuessa riittää, että varastaa vankilan pihasta paloauton ja kurvaa portista ulos kenenkään huomaamatta (olkoonkin, että vankilassa on meneillään mellakka).

Vanhan koulukunnan yakuza-ohjaaja Kosaku Yamashita (Red Peony Gambler, 1968) pitää vaihtelevatasoisen paketin melko sujuvasti liikkeellä, mutta ei tunnu olevan aivan kotonaan materiaalin parissa. Yamashita ansaitsi nimensä 60‑luvulla ninkyo-yakuzaelokuvien parissa, joiden teemat käsittelivät rikollisten välistä kunniaa ja veljeyttä. Jail Breakersissa ei ole samankaltaisista teemoista jälkeäkään, vaan ohjaajaveteraani joutuu vuorottelemaan vauhdikkaan toiminnan ja hölmön komedian välillä. Mukana on jopa pakan vanhin kortti, eli naisvankilaan soluttautuvat miehet mekoissa.

Heikkouksistaan huolimatta Jail Breakers on täysin mukiinmenevä toimintakomedia, joka kepeytensä johdosta soveltuu myös paljon suuremmalle yleisölle kuin Chiban väkivaltaiset karatemyllytykset. Tyylilaji tuo mieleen myös Yusaku Matsudan muutamaa vuotta myöhemmin valmistuneet veijaritarinat kuten The Murder Game (1978) ja No Grave for Us (1979). Chiban elokuva on kuitenkin niitä muistettavampi komeiden stunttiensa johdosta. Jail Breakersissä tehdään lisäksi varmasti jonkin sortin ennätys vankiloiden turvajärjestelyiden pilkkaamisen saralla: samassa elokuvassa paetaan vankilasta neljä kertaa ja murtaudutaan sen lisäksi kolmesti sisään.

Mikko Koivisto

G.I. Samurai (Time Slip – Ilmestyskirjan aika, 1979)

Ohjaaja:

• Kōsei Saitō

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kōsei Saitō

Japanilaisessa genre-elokuvassa koettiin yhden aikakauden päätös 70‑luvun lopulla perinteisen studiosysteemin tullessa lopullisesti tiensä päähän. Suurten studioiden elokuvatuotanto oli aiemmin ollut mekaanista toimintaa, jonka puitteissa genre-elokuvia syntyi liukuhihnalta ja näyttelijät olivat kuukausipalkallisia työläisiä. Systeemi asetti usein rajoitteita elokuvien taiteelliselle kunnianhimolle, mutta mahdollisti myös ammattitaidolla tehtyjen genretuotteiden nopean tuotannon.

Vanhan järjestelmän murtuessa viihdemoguli Haruki Kadokawa oli ensimmäisten joukossa uusilla apajilla. Isältään vuonna 1975 mediakustantamon perinyt Kadokawa panosti Hollywood-henkisiin suurtuotantoihin, joissa rahaa poltettiin näyttäviin kuvausympäristöihin, massiivisiin toimintajaksoihin sekä eri studioiden entisistä luottonäyttelijöistä kasattuihin tähtikaarteihin. Tuloksena oli parhaimmillaan G.I. Samurain kaltaisia suureellisia viihde-elokuvia, joissa rällättiin kalliilla sotakalustolla ja räjäytettiin puoli kuvaustannerta taivaan tuuliin. Tuotantoon sijoitettu runsas miljardi jeniä ylitti esimerkiksi Toein Samurai Reincarnationin (1981) tuotantobudjetin kaksinkertaisesti ja olisi luultavasti kustantanut toista tusinaa Street Fighteria. Tämä eittämättä sopi toiminnannälkäiselle Sonny Chiballe, joka ei ollut muutamaan vuoteen päässyt tekemään kunnon stunttirymistelyä.

Ryo Hanmuran vuonna 1971 julkaistuun tieteistarinaan pohjaava G.I. Samurai asettaa Chiban johtamat modernit sotajoukot vastakkain 1500‑luvun samuraisoturien kanssa. Sotaharjoituksissa oleva komppania imeytyy selittämättömän ilmiön johdosta ajassa satoja vuosia taaksepäin. Sotilaat löytävät itsensä kahden sotivan samuraiklaanin välistä. Miesten onneksi kaikki heidän kalustonsa tankista helikopteriin ja ampuma-aseisiin ovat tallella. On aika laittaa luoteja terästä vastaan ja näyttää samuraille mistä moderni mies on tehty.

G.I. Samurai oli Chiballe jokseenkin samaa kuin avoimien ovien päivä lelukaupassa pikkupojalle. Pelkästään huikeassa loppusodassa laitetaan sadoittain samuraita kylmäksi aseilla, tankilla ja taisteluhelikopterilla. Samurairyysyissä esiintyviä avustajia on palkattu niin suuret määrät, että avoimella tantereella kuvatut kohtaukset saavat jopa klaustrofobisia sävyjä miekkamiesten vyöryessä päälle loputtomina massoina. Chiba suorittaa elokuvassa myös lukuisia hienoja stuntteja, kuten helikopterista köyden varassa roikkumisen yli 100 kilometrin tuntinopeudessa. Osa elokuvan stunteista on kuvattu Chiban päässä olevaan kypärään kiinnitetyn kameran kautta. Myös Chiban oppipoika Hiroyki Sanada todistaa kylmäpäisyytensä hyppäämällä helikopterista maankamaralla kankaita pitelevien avustajien syliin.

Oman vivahteensa elokuvalle tuo sen fantasia-realismi, jossa tosielämän historialliset hahmot on alistettu fiktiivisen tarinan palvelukseen. Chiban esittämä komentaja liittoutuu 1500‑luvulla eläneen sotalordi Nagao Kagetoran (myöhemmältä nimeltään Kenshin Uesugi) (Isao Natsuyagi) kanssa, joka kamppailee vallasta Shingen Takedan kanssa. Elokuvassa saadaankin vihdoin selville kuinka Takeda todellisuudessa kuoli – tietenkin Chiban käden kautta. Raa'an sotimisen väliajoilla harrastetaan myös tahattoman homoseksuaalisia sävyjä saavaa miesten välistä ystävyyttä.

Modernien sotilaiden ylivertainen varustelu ja tietotaso ajavat heidät kuitenkin nopeasti moraalittomuuksiin. Osa sotilaista lankeaa raiskaamiseen ja siviilien lahtaamiseen, toiset taas elättelevät toiveita kunniasta ja mammonasta. Jopa elokuvan päähenkilö osoittaa loppua kohden pimeät puolensa. Elokuvasta onkin jalostettu aikojen saatossa erilaisia leikkauksia yleisön tarpeiden mukaisesti. 139‑minuuttinen japanilaisversio sekoittaa surutta miehisen vallanhimon kritiikkiä hilpeisiin jaksoihin, joissa sotilaat käyvät astumassa isorintaista leskeä, koska se oli ajan tapa. Yhdysvaltain levitystä varten elokuvasta leikattiin tunnin verran lyhyempi versio, josta on poistettu paitsi seksi, myös psykologiset teemat. Levityksessä on lisäksi ollut 117‑minuuttinen printti, joka on piipahtanut myös Suomessa elokuva-arkiston esityksessä vuonna 2008. Kyse oli luultavasti elokuvan ensiesityksestä Suomessa, sillä vielä 80‑luvulla elokuvatarkastamo kielsi videolevitykseen tarjotun version raaistavana.

Alkuperäisleikkauksen puhuttelevien elementtien ja letkeän toimintaviihteen yhdistelmä pitää mielenkiintoa hyvin yllä, vaikkei elokuvassa olekaan 70‑luvun puolivälin rautaisten Chiba-elokuvien brutaalia potkua. Tarina ei laahaa muuten kuin pitkitetyssä lopetuskohtauksessa. Syy lopun kompurointiin on selvä: taustalla soiva hempeilevä lopetusteema "Endless Way" piti saada soitettua kokonaisuudessaan. Kyse oli Kadokawan bisnesstrategiasta, johon kuului oleellisena osana hittimusiikin, romaanien ynnä muiden elokuvaa tukevien oheistuotteiden samanaikainen lanseeraaminen.

Chiba nähtiin G.I. Samurain jälkeen vielä muutamassa muussakin hienossa toimintaelokuvassa, mutta aivan yhtä komeisiin tuotantoarvoihin ei enää ylletty. Tässä mielessä G.I. Samurai oli eittämättä eräänlainen Chiban modernin toiminnan aikakauden huipentuma.

Mikko Koivisto

The Kamikaze Adventurers (1981)

Ohjaaja:

• Ryuichi Takamori

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ryuichi Takamori

Sonny Chiban moderni toimintaviihde sai eräänlaisen huipennuksensa 70‑luvun lopun massiivisessa stunttirymistelyssä G.I. Samurai (1979). Pian tämän jälkeen areenoille ilmaantui uusi tähti, Chiban kouluttama Hiroyki Sanada (Roaring Fire, 1981). Chiban päivät lajityypin parissa alkoivat kuitenkin olla jo luetut. Vuoden 1981 lopulla julkaistu The Kamikaze Adventurers jäi Chiban viimeiseksi päärooliksi teatterilevitykseen tehdyssä elokuvassa ennen vuoden 2007 Oyajia.

Chiba on The Kamikaze Adventurersissa entinen olympiaurheilija, nykyinen seikkailijapilotti, joka päättää ryöstää rahankuljetusauton. Keikka menee putkeen, mutta apajille ilmaantuvat myös Sanadan esittämä, äkkirikastumisesta haaveileva opiskelija sekä tämän takapenkille salaa yötä viettämään hiippaillut tyhjätasku opiskelijatyttö (Kumiko Akiyoshi). Kolmikko lyö hynttyyt yhteen sen jälkeen, kun rahasäkit ovat päätyneet epäonnisen kommelluksen myötä rikollisliigan haltuun.

Aikakauden vaihtuminen aiempaa kaupallisemmaksi 80‑luvuksi näkyy The Kamikaze Adventurersissa selkeästi. Mukana on enemmän draamaa, isompia naisrooleja eikä lainkaan eksploitaatiota. Kuvien taustalla soi hempeilevä musiikki, ja idolimainen Sanada käy ratsastamassa hevosella tytön kanssa. Näin kuvailtuna The Kamikaze Adventurers tosin kuulostaa paljon heikommalta elokuvalta kuin se todellisuudessa on.

The Kamikaze Adventurers oli Chiban pitkäaikainen unelmaprojekti, jonka toteuttamiseen hän oli odottanut tilaisuutta. Chiban tavoitteena oli yhdistää Alain Delonin hurjapäistä kertova Les Aventuriers (The Last Adventure, 1967) villin lännen kamuelokuvaan Butch Cassidy and the Sundance Kid (1969), omaa toimintaosaamistaan unohtamatta. Yksi tuotantoa aiemmin jarruttanut seikka oli ollut pätevän kanssatähden puute. Ongelma ratkaisi itse itsensä Sanadan varttuessa nuoren miehen ikään 80‑luvun alussa.

Chiban ja Sanadan yhteispeli on The Kamikaze Adventurersin nautittavinta antia. Platoninen lempi leiskuu tahattoman hauskoissa kohtauksissa, joissa muun muassa temmelletään puolialastomana höyhensateessa ja hiihdetään vesisuksilla smokit päällä. Touhu saattaa aiheuttaa allergiareaktioita Chiban kovimpien väkivaltaelokuvien ystäville, mutta komeapiirteisten toimintatähtien mellastuksen olettaisi muuten uppoavan sekä mies‑ että naisyleisöihin. The Kamikaze Adventurers on myös ainoa elokuva, jossa Chiba ja Sanada nähdään tasaveroisissa päärooleissa aina siinä määrin, että miehillä taitaa olla minuutilleen saman verran valkokangasaikaa.

Kovinkaan raskasta toimintakuvastoa ei siis kannata odottaa, sillä romanttissävyinen henkilödraama on aina keskiössä. Jutun pitämiseksi ainakin näennäisesti heteroseksuaalisilla leveleillä on elokuvan kolmanneksi päähenkilöksi tuotu 70‑luvun nuorisoelokuvatähti Kumiko Akiyoshi. Sankarien yhteinen ihastus saa runsaasti esiintymisaikaa, mutta tuppaa unohtumaan niin katsojalta kuin päähahmoilta aina kun he keksivät jotain poikamaista ajanvietettä, kuten riippuliitimen rakentamisen roistojen linnakkeeseen tunkeutumista varten.

Stuntteja, niin pieniä kuin suuria, on ripoteltu läpi elokuvan. Alun ryöstöjaksossa Chiba roikkuu rahankuljetusauton pohjassa kiinni, ja myöhemmin lennetään riippuliitimellä ja paiskotaan roistoja käsikranaateilla suoraan Les Aventuriersista lainatussa kohtauksessa. Parhaiten mieleen painuu lopun pako räjähtelevästä linnakkeesta vaijeria pitkin alas liukumalla ja kymmenien metrien korkeudesta mereen syöksyen.

The Kamikaze Adventurersia ei ehkä voi suositella Chiban kovaotteisempien toimintaelokuvien ystäville, mutta romanttisena viihde-elokuvana se edustaa lajinsa kärkeä. Chiba toimi elokuvan jälkeen vielä toimintakoreografina ja sivuosanäyttelijänä muutamassa JAC‑komediassa (Kabamaru the Ninja Boy, 1983; Leave it to Kotaro, 1984), mutta muutoin The Kamikaze Adventurers on helppo nähdä 60‑luvulla alkaneen modernin toiminnan joutsenlauluna.