Mikko Koivisto

Yakuza Wolf: I Perform Murder (1972)

Ohjaaja:

• Ryūichi Takamori

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ryūichi Takamori

Uransa alussa poikamaisia sankareita esittänyt Sonny Chiba lipui synkemmille vesille 70‑luvun nihilistisen elokuvataiteen myötä. Italohenkisessä modernissa kostowesternissä Yakuza Wolf: I Perform Murder Chiba on seksiorjaksi kaupattua siskoaan etsivä yksinäinen susi.

Suoraan asiaan menevä elokuva starttaa pitkällä seksikohtauksella, jossa nähtävien hahmojen hekuma tulee päätökseensä pimeydestä ilmestyvän tikarin lävistäessä molempien kehot. Seuraavana päivänä toinen mies saa ansionsa mukaan takaa-ajavan auton jyrätessä hänen kätensä yli. Kalmanralli jatkuu vielä usealla salamurhalla, kunnes varjoista astuu esiin risupartainen, mustaan ponchoon pukeutunut Chiba. Kostajan tähtäimessä on yakuza-klaani, joka murhasi hänen isänsä ja kaappasi hänen siskonsa viisi vuotta sitten. Chiba napsii nyt klaanin jäseniä yksi kerrallaan edeten kohti rikollisjärjestön kärkimiestä (Koji Nanbara), usuttaen samalla eri jengien jäseniä toistensa kimppuun.

Yakuza Wolf on Chiban visuaalisimpia elokuvia. Parrakas kostaja vaeltaa modernissa erämaassa kuin lännensankari Toshiaki Tsushiman (The Street Fighter, 1974) spagettiwestern-henkisten musiikkien soidessa taustalla. Roistojen pyörittämä underground-seksiklubi on kuin suoraan Teruo Ishiin omituisesta maailmasta. Tapot on sommiteltu mahdollisimman tyylikkäästi ja yhteenotot käydään muun muassa hiekkaisella joutomaalla ja ruusujen täyttämän puiston keskellä. Chiba itse näyttää tummissa vaatteissa ja risuparrassa kerrassaan tyylikkäältä, vaikka hahmo ei olekaan yhtä karski kuin Chiban myöhemmät sankarit.

Yakuza Wolfin esikuvaa ei tarvitse kauan pohtia. Käsikirjoittaja Fumio Konami ammentaa Sergio Corbuccin Djangosta (1966), joka kuuluu usean muunkin japanilaisen elokuvantekijän (muun muassa Kazuo Ikehiro) suosikkeihin. Djangosta on varastettu graafisen väkivallan ja nihilistisen maailmankuvan ohella sankarin käsien murskaus. Konami lisää keitokseen myös jonkin verran omaa sävyään myöhemmin samana vuonna kirjoittamansa Female Prisoner #701: Scorpionin (1972) mieleen tuovalla kuvastolla. Konami oli Chiballe tuttu kumppani, sillä mies toimi kirjoittajana jo näyttelijän ensimmäisen pääosan sisältävässä elokuvassa Drifting Detective: Tragedy in the Red Valley (1961).

Yakuza Wolfin heikoin lenkki on laiskasti ohjaava Ryuichi Takamori (The Bodyguard, 1976), jolta ei löydy elokuvan ansaitsemaa visionäärimäisyyttä. Materiaali itsessään on niin herkullista, ettei ohjaaja onnistu sitä pahasti tunaroimaan, mutta moni kohtaus voisi olla parempikin, jos kameran takaa löytyisi enemmän lahjakkuutta. Tiukempaa otetta olisi kaivattu etenkin muutamiin tylsempiin kohtauksiin sekä hiljaisiin hetkiin, jotka suorastaan huutavat taitavampaa ohjaajaa tulkikseen.

Yakuza Wolfin viihdearvot pysyvät kehnosta ohjaajasta huolimatta korkealla ja puhkeavat kukkaansa huikeassa finaalissa, jossa kädetön Chiba tykittää roistoja irtonaiseen auton ohjauspyörään kiinnitetyllä custom-haulikolla, jota hän operoi kipsistä roikkuvien lenkkien avulla. Myös lopullinen kohtaaminen pääpahis Nanbaran kanssa on erittäin tyydyttävä. Elokuva ansaitseekin hattuunsa ylimääräisen sulan viimeisen vartin aikana, joka yksistään oikeuttaa filmin katsomisen.

Kyseenalaisempana meriittinä Yakuza Wolfin naiskuva on Chiban filmografian puistattavinta. Elokuvan kaikki naiset ovat onnettomia objekteja, jotka voidaan lykätä seksiklubille töihin tai ripustaa alastomana ristille vastapuolen syötiksi. Alkupuolen pakollisessa komediakohtauksessa puolestaan naureskellaan liian aikaisin laukeaville joukkoraiskaajille.

Yakuza Wolf sai myöhemmin samana vuonna eripuraisen jatko-osan Yakuza Wolf: Extend My Condolences, jossa Chiba on ajanut partansa ja synkkä kostotarina vaihtunut leppoisaan toimintakuvastoon.