Julkaistu: 2006-11-24T00:00:00+03:00
Ohjaaja:
elokuva arvostelu
Ohjaus: George Roy Hill
Hollywood-studioiden, suurten ja pienten, suuruudenajan westernit sijoittuvat pääsääntöisesti Amerikan Yhdysvaltojen Mississippi-joen ja Tyynen valtameren väliselle maantieteelliselle alueelle ajanjaksolle sisällissodasta (1861–65) vuosisadan vaihteen tienoille. Ennen sisällissotaa tapahtuvissa westerneissä heiluvat turkislakkiset muskettimiehet ja 1900‑luvulle tultaessa taas uuden ajan ihmeet pyrkivät marginalisoimaan lännenmiehen, jolla ei ole enää paikka minne mennä. Suuruudenajan westernien keskeinen teema oli tietysti sivistyksen levittäminen pikku hiljaa kohti länttä – ja samalla uusien alueiden liittäminen liittovaltioon.
Kun länsi oli valloitettu, ei tarvetta lännenmiehille enää ollut. Vaihtoehdot olivat joko liittyä yhteisöön, kuolla tai lähteä pois. Suurin osa, jopa miltei kaikki Hollywoodin suuruudenajan westerneistä sijoittuvat sellaiseen aikaan, jossa sankari voi ihmetekonsa suoritettuaan vielä poistua pelastamastaan yhteisöstä ja mennä valloittamaan laittomuuden pauloissa kärvistelevää rajaseutua. Sankari pysyi ulkopuolisena, myyttisenä ja hieman jopa jumalaisena hahmona, joka ei joutunut sitoutumaan arkirutiineihin.
Huomattava poikkeus tästä oli "pikkukaupungin ikääntyvä sheriffi", joka oli vanhemmiten hidastunut aseenkäytössään ja joutunut alistumaan kuukausipalkkalaisen arkeen itsensä elättääkseen. Kuitenkin monessa klassisessa westernissä nämäkin kehäraakit vielä pystyvät ihmetekoihin, ja loppuratkaisu on turvattu. Hienoja esimerkkejä edellämainitun kaltaisista lainvartijoista löytyy mm. elokuvista Rio Bravo (1959; John Wayne) ja Mies lännestä (1958; Gary Cooper).
1960‑ ja 1970‑lukujen poliittisen ja yhteiskunnallisen liikehdinnän seurauksena myös lännensankarilta riisuttiin myyttinen sädekehänsä. Historiallisen uudelleenarvioinnin kohteeksi joutuivat kaikki kansalliset myytit, mutta poliittisesti konservatiivisesti idealisoituna sankarina uljas lehmipoika, kansakunnan isä, kärsi ehkä kovimmat kolhut kaikista. Juuri tästä syystä vuoden 1967 jälkeen tehdyt amerikkalaiset westernit ovat niin kiinnostavia: niissä kansakunnan syntymämyyttiä uudelleenkirjoitetaan vastaamaan muuttuneita arvoja ja demokraattisempaa historiankirjoitusta. Konservatiivisemmalla 1980‑luvulla tehdyissä westerneissä tehtiin taas pesäeroa 1970‑luvun liberalismiin, ja monella tasolla palattiin klassisempaan ilmaisuun.
Tyylillisestikin vuoden 1967 jälkeiset westernit eroavat edeltäjistään. Visuaalisesti tärkeä vaikuttaja oli Sergio Leonen ja kumppaneiden uria uurtanut westernin kuvakielen uudelleenmäärittely Italiassa. Puhtoisen, jopa steriilin Hollywood-kuvaston tilalle syntyi toisennäköinen länsi: miljööltään realistisempi, paskaisen räkäinen, toisaalta entistä kauniimpi, kuoleman akteja estetisoiva ja väkivaltaisempi tulkinta ajasta, joka joskus ehkä oli.
Mielenkiintoinen luova ristiriita post-1967 westerneissä syntyi klassisimman mahdollisen aihepiirin, eli villin lännen, ja hyvinkin älyllisesti elokuvaan suhtautuneiden, "Hollywoodin uuden aallon" pinnalle nostamien auteur-ohjaajien synteesistä, joka ehkä juuri siksi tuotti niin hienoja tuloksia. Arthur Pennin Pieni suuri mies (Little Big Man, 1970), Robert Altmanin McCabe & Mrs. Miller (1971) ja Buffalo Bill ja intiaanit (Buffalo Bill and the Indians, or Sitting Bull's History Lesson, 1976) ovat kaikki elokuvia, joissa klassisen kauden myyttejä rikkova sisältö saa voimaa klassisen kauden kuvastoa vastaan käyvästä ilmaisusta – sekä pinnan että teemojen tasolla.
George Roy Hillin ohjaama klassikko Butch ja Kid – auringonlaskun ratsastajat on monella tasolla tyypillinen post-1967 western: Butch (Paul Newman) ja Kid (Robert Redford) ovat tulleet koplansa kanssa tiensä päähän. Villi länsi alkaa olla jo historiaa, helppoja ryöväyskohteita ei enää ole ja niskassa hengittävät, toistuviin ryöstöihin kyllästyneen junayhtiön palkkaamat tappajatkin ovat ammattitaidoltaan huippuluokkaa. Vuosisata lähenee loppuaan ja uudenlaisten sankarien aika on jo ovella. Aikakauden loppu ja sen tuoma pessimismi värittääkin monia post-1967 westernejä, esimerkkeinä nyt vaikkapa Peckinpahin Hurja joukko (The Wild Bunch, 1969) ja Balladi Cable Hoguesta (The Ballad of Cable Hogue, 1970).
Myös pintatasolla ollaan kaukana John Fordin ikonisen Monument Valleyn mahtipontisuudesta. Butch ja Kid ei ole visuaalisesti inhorealistisen paskainen, kuten vaikkapa McCabe & Mrs. Miller (1971), mutta mitään klassista sen ilmiasussa ei ole. Hill riistää sankareiltaan myyttisen kostajan arvokkuuden ja arkipäiväistää parivaljakon lähes tavallisiksi neuroottisiksi pulliaisiksi, jotka koettavat selviytyä hengissä muuttuvassa maailmassa. Myös Burt Bacharachin lounge-musiikki soi kautta linjan olennaisena osana kokonaisuutta, tosin on makuasia toimiiko puhkisoitettu "Raindrops Keep Falling on My Head" vai ei. Minulle toimi.
Ohjaajana Hill ei kuulunut aikakautensa poliittiseen siipeen ja Butch ja Kid saattaakin olla Lämärin (Slap Shot, 1977) ohella hänen tärkein panoksensa edellä mainittuun 1970‑luvulla käytyyn menneisyyden uudelleenarviointiin. (Pari vuotta myöhemmin Hill ohjasi uudemman kerran Newmania ja Redfordia huikean menestyksekkäässä komediassa Puhallus (The Sting, 1973), joka on kuin jonkinlainen prototyyppi 80‑luvun nostalgisille, menneisyyteen taikalasein katsoville retroelokuville kuten Lawrence Kasdanin Huuma (Body Heat, 1981) tai Spielbergin ja Lucasin Indiana Jonesit. Puhalluksen menestys osaltaan vaikutti tuottajille poliittisempien elokuvien buumin lähestyvän loppuaan). Olennaista Butch ja Kid – auringonlaskun ratsastajissa ovatkin nimenomaan juuri Butch ja Kid. Hill kiteyttää kerrontansa mm. siten, että Butchin ja Kidin ohella koko elokuvassa ei ole kuin yksi hahmo, Katharine Rossin ironisesti tulkitsema (opettajatar!) Etta Place, Kidin jonkinasteinen morsian, joka on merkittävässä roolissa mukana useammassa kuin yhdessä kohtauksessa.
Paul Newman ja etenkin vähäpuheisen vimmainen Robert Redford tekevät huikeat roolit vailla tulevaisuutta olevina auringonlaskun ratsastajina. Tähän luo hienon tilaisuuden William Goldmanin upea käsikirjoitus, joka etenkin dialoginsa osalta häikäisee. Erona aikakauden muihin klassisiin westerneihin on kuitenkin se, että Goldman ja Hill eivät tee kovin syvällistä tiliä kansakunnan menneisyydestä, vaan keskittyvät hyvässä ja pahassa päähenkilöidensä edesottamuksiin muuttuvan maailmanjärjestyksen paineissa jättäen suurempien linjojen vedon niistä kiinnostuneemmille taiteilijoille. Kuitenkin Butch ja Kid ovat moniulotteisia, ajoittain koomisia, ajoittain traagisia hahmoja, joista aika kouriintuntuvasti ajaa ohi. Butch ja Kid toimiikin niin hyvin komediana, koska taustalta löytyy se kylmä ja painostavan toivoton alavire, joka muistuttaa hauskimpinakin hetkinä, että loppu voi olla aina seuraavan kulman takana.
Elokuvan muut nimet
Elokuvan muut nimet
Ohjaaja
Käsikirjoittaja
producers
Näyttelijät
Säveltäjä
Kuvaaja
Levittäjä / Jakelija
Maa
Genre
Kategoria