Pääosarooleja ei ollut tässä vaiheessa luvassa enempää, mutta Merenda näytteli sivuosissa useissa ranskalaisitalialaisissa yhteistuotannoissa, kuten Marcel Carnén elokuvassa Les assassins de l'ordre (Law Breakers, 1971), joka oli hänen ensimmäinen rikoselokuvaroolinsa. Samana vuonna hänet nähtiin myös Steve McQueenin tähdittämässä Lee H. Katzinin autourheiluelokuvassa Le Mans sekä Terence Youngin ohjaamassa, Charles Bronsonin ohella todella vakuuttavan näyttelijäkaartin omaavassa westernissä Soleil rouge (Red Sun, 1971). Merenda näytteli vielä sivuosaa vuonna 1972 Carlo Carunchion elokuvassa D'amore si muore (For Love One Dies), mutta tässä vaiheessa hänen potentiaalinsa oli huomattu jo laajemmalti ja ura oli noususuhdanteessa.
Alfio Caltabiano valitsi Merendan Dario Argenton kanssa käsikirjoittamansa spagettiwesternin Così sia (They Called Him Amen, 1972) pääosaan ja vuotta myöhemmin myös jatko-osaan Mamma mia è arrivato così sia (They Still Call Me Amen, 1973). Vuonna 1973 Merenda nähtiin myös vakuuttavassa nunsploitaatioelokuvassa Le monache di Sant'Arcangelo (The Nun and the Devil, 1973), tällä kertaa Domenico Paolellan ohjauksessa. Yleisö ei tässä vaiheessa ollut enää niin innostunut westerneistä, vaan pikemminkin graafisista murhamysteerielokuvista eli gialloista sekä toiminnantäyteisistä rikoselokuvista, joiden suosio oli alkanut nousta vuosikymmenten vaihteessa. Luc Merendan genrevaihdos osui juuri oikeaan aikaan ja Sergio Martino valitsi hänet tyylikkään väkivaltaisen giallon I corpi presentano tracce di violenza carnalen (Torso, 1973) sivuosaan. Merenda tapasi Martinon tällöin ensimmäistä kertaa ja alkaneesta ystävyyssuhteesta poiki useampikin merkkiteos Luc Merendan uralla.
Sergio Martino vakuuttui Luc Merendan kyvyistä ja tarjosi hänelle johtavaa roolia jo samana vuonna valmistuneeseen rikoselokuvaansa Milano trema: la polizia vuole giustizia (The Violent Professionals, 1973). Juuri tämän poliziescon saavuttaman suuren suosion ansiosta Merenda profiloitui italialaisten rikoselokuvien tähtenä palaten Martinon ohjaukseen vielä vuonna 1975 elokuvissa La città gioca d'azzardo (Gambling City) ja La polizia accusa: il servizio segreto uccide (Silent Action). Myös Duccio Tessari huomasi Merendan ja palkkasi hänet yhteen harvoista gialloistaan, L'uomo senza memoriaan (Puzzle, 1974), jossa Merenda näytteli muistinsa menettänyttä miestä mm. Senta Bergerin ja Anita Strindbergin rinnalla.
Luc Merendan ura rikoselokuvien parissa jatkui yli viiden vuoden ajan ja tänä aikana hän työskenteli useiden genren kovimpien ohjaajien parissa. Fernando Di Leo ohjasi häntä elokuvissa Il poliziotto è marcio (Shoot First, Die Later, 1974), La città sconvolta: caccia spietata ai rapitori (Kidnap Syndicate, 1975) ja Gli amici di Nick Hezard (Nick the Sting, 1976). Merenda esiintyi toisen kovan luokan genreohjaajan Stelvio Massin alaisuudessa elokuvissa Il conto è chiuso (The Last Round, 1976) ja La banda del trucido (Destruction Force, 1977) ja lisäksi pääositti mm. Massimo Pirrin elokuvaa Italia: ultimo atto? (Terrorism, 1977) ja Michele Massimo Tarantinin Napoli si ribellaa (A Man Called Magnum, 1977). Hänen suosionsa Saksassa oli niin suurta, että Franco Prosperin ohjaama ja Merendan tähdittämä elokuva Il commissario Verrazzano (Deadly Chase, 1978) nimettiin Saksassa uudestaan – uudeksi nimeksi annettiin tyylikkäästi Policeman Luc Merenda.
Muita mainitsemisen arvoisia elokuvia Luc Merendan uralla ovat ainakin exploitaatioguru Joe D'Amaton viidakkosota Duri a morire (Tough to Kill, 1978) ja Il Maestro Tinto Brassin draama Action (1980), jossa Merenda näytteli epävakaata ranskalaista näyttelijää(!). 80‑luvulle tultaessa oli rikoselokuvien ja giallojen väkivaltainen, mutta sitäkin unohtumattomampi aalto jo suurimmaksi osaksi pyyhkäissyt Italian ylitse ja samalla myös Luc Merendan roolit näkyvissä elokuvissa jäivät vähemmälle. 80‑luvulla Merenda nähtiin lähinnä Italialaisissa tv‑tuotannoissa ja saippuaoopperoissa.
Merenda ei ikinä saavuttanut samaa ikonin statusta tai kriitikkojen ylistystä kuin esimerkiksi Franco Nero tai Maurizio Merli, mutta hän oli joka tapauksessa yksi eurocrime-genren tuotteliaimmista näyttelijöistä Italiassa. Hän teki usein uskaliaimmatkin stunttinsa itse ja loisti toimintakohtauksissa maineikkaiden virkaveljiensä tapaan. Luc Merenda lopetti näyttelijäuransa 90‑luvun alkupuolella (mutta käväisi taannoin näyttäytymässä Eli Rothin elokuvassa Hostel: Part II, 2007) ja pitää tätä nykyä aasialaiseen antiikkiin erikoistunutta huonekaluliikettä synnyinkaupungissaan Pariisissa.
