Ilja Rautsi

Tutti i colori del buio (All the Colors of the Dark, 1972)

Ohjaaja:

• Sergio Martino

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sergio Martino

70‑luvulla maailma oli parempi paikka. Nojaan väittämän tässä tapauksessa pelkästään Sergio Martinon vimmaiseen giallo-hourepaukkuun All the Colors of the Dark. Martinon elokuva on parhaita koskaan näkemiäni gialloja (myönnettäköön tosin heti kättelyssä, että genren kirjo on minulla täynnä ammottavia sivistysaukkoja), scope-kuvauksen mielikuvitusrikkaan ja eläväisen käytön ansiosta visuaalisesti mielettömän upea elämys, sekä malliesimerkki elokuvasta, jossa voi tapahtua aivan mitä tahansa ilman kokonaisuuden lipumista toivottamaksi sekasotkuksi.

Edwige Fenechin antaumuksellisen paniikissa tulkitsema Jane kärsii toistuvista painajaisunista, joissa teräväkatseinen mies (Ivan Rassimov) survoo veistä naisen kehoon. Trauma on peräisin lapsuudesta ja sen uudelleen laukaisi lapsen kuolema autokolarissa. Avopuoliso Richard (George Hilton) ei oikein ymmärrä naisen hysteriaa ja pistää tämän popsimaan vitamiinipaukkuja. Barbara-sisko (Nieves Navarro) kuitenkin suostuttelee Janen käymään vasten Richardin tahtoa psykiatrin luona, jolle hän tunnustaa kärsivänsä painajaisista myös valvetilassa. Murhamies seuraa Janea kaikkialle, eikä mikään paikka ole enää turvallinen. Uusi naapuri Mary (Marina Malfatti) tarjoaa kuitenkin yllättäen Janen ongelmavyyhtiin erikoista ratkaisua: psykiatri pois ja Saatananpalvojien musta messu tilalle!

Juuri tässä pääsemme hetkeen, joka nostaa hyvin alkaneen elokuvan omaan luokkaansa ja paljastaa nykyelokuvaa turhan laajalti riivaavan aran mielikuvituksettomuuden. Psykiatrin lausunnot mielentilasta saavat tehdä tilaa hurmeiselle kulttimeiningille ilman uskottavuuden kärsimistä. All the Colors of the Darkin kerronta kulkee täysin Janen toden ja epätoden rajalla tanssivien harhojen ehdoilla, lähes unen logiikalla. Itse messu yltyy äkkiä varsinaiseksi orgiaksi kunhan on ensin teurastettu pieni koira ja lipitetty sen veret maljasta. Takaisin 70‑luvulle; koiran verta ja vapaata seksiä! Näin se pitää tehdä.

Musta messu tuntuu aluksi toimivan ratkaisuna Janen ongelmiin, mutta asiat eivät missään vaiheessa elokuvaa ole miltä näyttävät, ja välillä jo niiden näennäisen tilan määritteleminen on vaikeaa – ei siksi, että ohjaajan ote olisi epävarma tai sekava, vaan koska elokuva kulkee niin hallitun houreisessa tilassa. Martinon kuvakieli tukee sisältöä täydellisesti, ottaen laajakuvakompositioista täyden ilon irti kaikessa lähikuvista äkkizoomeihin ja nopeisiin pannauksiin. All the Colors of the Dark imee suoraan sisäänsä, hämmästyttää rohkeudellaan eikä päästä irti ennen loppua, jossa ei siinäkään pidätellä mitään.

Visuaalisuudesta on vielä nostettava esille Janen painajaisten toteutus, jossa pelataan äärilähikuvilla tappajan kylmistä silmistä yhdistettynä kuumeiseen paniikkitilaan ja tapahtuman vääjäämättömyyteen, jota hidastus ja veitsen iskeytymisen toisto vain korostavat. Jos tätä veitsenheiluttelua katsoessa ei viimeistään suostu myöntämään elokuvallisen väkivallan voivan olla esteettisesti riemastuttavan kaunis elämys, on saman tien valmis reissulle aivolataamoon. Virnuilin kuin hullu läpi elokuvan puhtaasti siitä tiedosta syntyvästä nautinnosta, että tällaista on joskus tehty.

Palvontamenojen toteutus kruunaa kokonaisuuden aivan Peter O'Toolelta näyttävän pääjehu Tom Felleghyn majesteettisen pitkäkyntisen olemuksen johtaessa valkonaamaisen kulttinsa kera Janen hulluuden rajoille ja yli – perspektiivivääristymistä tehot kiskovan, karusellin lailla lahkolaisten uhkaavaa rinkiä kuvaavan kameran kieppuessa villisti ympärillä.