Paavo Ihalainen

Knock Knock (2015)

Ohjaaja:

• Eli Roth

elokuva arvostelu

Ohjaus: Eli Roth

Eli Roth on kehittynyt hieman elokuvantekijänä, mutta jotain pysyy myös samana. Hänen elokuviensa moraalisäännöt ovat yhä kuin 80‑luvun slasher-elokuvista – mutta turbovaihteella. Elokuvissa toistuu asetelma, jossa miehelle tarjoutuu mahdollisuus toteuttaa hyvin sovinistinen seksuaalinen fantasia, jonka seurauksena tilaisuuteen tarttuja saa pian kokea sen, että liian hyvä tarjous sisältää usein epämiellyttäviä ehtoja. Pöytien kääntymisen saa tuta nahoissaan. Myös Knock Knock on yhteen ideaan perustuva moraalitarina, jossa kaidalta tieltä lipeävää perheenisää piinataan yhden tämän tekemän virheen vuoksi.

Elokuvan pyörteisiin upotakseen sen käänteitä ei kannata tietää liian tarkkaan etukäteen. Perheensä yksin isänpäivän viikonlopuksi jättämä arkkitehti (Keanu Reeves) koettaa uhrata aikansa työhönsä ja vinyyliharrastukseensa. Asiaan tulee muutos, kun ovea kolkuttaa kaksi nuorta naista (Lorenza Izzo ja Ana de Armas), jotka sanovat olevansa eksyksissä kaatosateessa bileitä etsiessään. Sisään kuivattelemaan päästetyt neidot antavat pian ymmärtää olevansa bileisiin menoa kiinnostuneempia irtoseksistä. Evan koettaa pitkään vaalia avioliittonsa eheyttä, mutta lankeaa lopulta.

Kiihkeä yö ei jää kertauluontoiseksi, vaan naiset asettautuvat Evanin asuntoon paikkoja sotkemaan. Evanin häpeilyä pilkataan armotta, ja miehen kauhistukseksi jopa uhataan paljastaa poliisille, että petikumppanit ovat alaikäisiä. Riesaksi muodostuneista yövieraista ei tahdo päästä eroon, vaan he putkahtavat yhä uudelleen takaisin, entistäkin häiriintyneempinä ja julmempaa leikkiä Evanin kanssa pelaten. Henkiuhreiltakaan ei vältytä, mutta kovimman kolauksen ottaa Evanin itsetunto, kun omaa häpeää ei onnistuta pitämään vain omana tietona.

Roth hakee anarkistista otetta ja kaikki porvarillisen perheidyllin symbolit pistetään elokuvan mittaan säpäleiksi. Jotta katsoja ymmärtää kotitalon esineiden ja irtaimiston merkityksen, ne käydään läpi useaan kertaan asunnon käytäviä pitkin kulkevalla kamera-ajolla. Myös Evanin vaimo painottaa omien taide-esineidensä merkitystä alkupuolen kohtauksissa. Tietysti esineiden joukkoon kuuluu myös erittäin fallisia esineitä, joita Roth voi sijoitella taustalle samalla kun Evan hikoilee puntaroidessaan vieraiden naisten hänelle antamia vaihtoehtoja.

Naiset ryhtyvät röyhkeästi seksuaaliseen valtapeliin, jossa himokas mies käydään kastroimaan henkisesti. Reeves on yllättävän hyvä valinta tähän päärooliin. Nicolascagemäisesti hän on tönkkö silloin kun pitäisi esittää tavallista ihmistä, mutta hermojen menetys ja karnevalistinen riehuminen onnistuvat. Myös keskeiset naisroolit ovat hyvin onnistuneita, Izzon ollessa väkivallalla uhkaavampi ja de Armasin seksuaalisempi naisparista. Rajoilleen piinattu Evan päästää riivaajanaisia kohtaan misogynistisia solvauksia, jotka ovat kuin internetin pelifoorumeilta repäistyjä. Liian sympatisoituna uhrina hahmoa ei voi siis nähdä.

Mielellään muualta lainaileva Roth on ottanut mallia monista koti-invaasioelokuvien keskeisistä teoksista Death Gamestä (1977) Funny Gamesiin (1997). Knock Knock onnistuu omalla häiriintyneisyydellään toimimaan nipin napin kestonsa ajan. Elokuvan esittämää tilannetta ei kannata alkaa liian tarkasti miettiä tai purkaa, vaan mustasta komediasta kannattaa nauttia sellaisena kuin se on. Knock Knock olisi voinut olla vielä sutjakampi, sillä nyt se toistaa paikoin itseään ja sisältää myös suvantokohtia. Toiseksi viimeinen loppuvitsi olisi ollut myös sopivampi elokuvan päätökseksi kuin tarjottu epilogi.

Paavo Ihalainen

The Last Border – viimeisellä rajalla (1993)

Ohjaaja:

• Mika Kaurismäki

elokuva arvostelu

Ohjaus: Mika Kaurismäki

Post-apocalypse ‑seikkailu lienee genre-elokuvista kaikkein helpoin tehdä. Siihen ei tarvita kuin sorakuoppa, nahkatakki, paukkupatruunoilla ladattu haulikko ja pari ruosteista mopoa tai autoa, jotka voi romuttaa. Se, että moisten elokuvien tekeminen on Suomessa jätetty lähinnä amatööriporukoiden puuhasteluksi kertoo pääasiassa yleisen arvostuksen puutteesta fantastisempia alagenrejä kohtaan. Yksi selkeä poikkeus sääntöön on – itse Mika Kaurismäen 1993 ohjaama The Last Border.

Mika on aina ollut veljeään innokkaampi kokeilemaan erilaisiin genreihin kuuluvien teoksien tekemistä. Erityisen hyvin road moviet tunteva ohjaaja osaakin pitää tapahtumat liikkeessä ja juonen etenemisen rytmikkäänä. Ongelmana kuitenkin on ohjaajan oma suhtautuminen genre-elokuviin. The Last Border ei ota itseään kovinkaan vakavasti, tai edes tarpeeksi.

Vuonna 2009 mittavien ympäristötuhojen jälkeistä elinkelpoista lappilaisvyöhykettä hallitsee armoton Duke (Jürgen Prochnow) rosvojoukkoineen. Madmaxmainen vaeltaja Jake (Jolyon Baker) vaikuttaa ensin olevan mies, joka vain pyrkii selviytymään Duken ikeen alla, mutta hiljalleen hänen taustastaan alkaa paljastua vakavampia motivaattoreita. Mukaan lyöttäytyy myös Lapin alkuasukasta esittävä Doaiva (Fanny Bastien), joka haluaa ryövärit pois sukunsa mailta, sekä luihu kauppamies Dmitri (Matti Pellonpää).

Kaurismäen selkein inspiraatio tulee italowesterneistä. Tämä toimii hyvässä ja pahassa. Jylhien maisemakuvien ja näyttelijöiden kasvojen lähikuvien yhteenleikkaus on toki hyväksi havaittu jippo. Kuitenkin elokuva on esikuviinsa nähden aivan liian kiltti ja väkivallaton, joten lopullisen yhteenoton odotus ei muodostu läheskään yhtä hurmokselliseksi nostatukseksi kuin Leonen tai Solliman teoksissa, Anssi Tikanmäen rautalankamusiikista huolimatta. Spaguinspiraatioon kuulunee myös suomalaisnäyttelijöiden kankeasti ja käkätellen lausutut repliikit.

The Last Border ei ole erityisen omaperäinen juonensa kanssa ja elokuva maistuu ennemminkin vain kokeilulta kuin tyydyttävältä genre-elokuvakokemukselta. Jos ei odota mitään uutta ja yllättävää, niin Kaurismäen taito kantaa elokuvaa kyllä eteenpäin, vaikkei annakaan mitään erityistä. Suomalaiselle isoin ilo on bongata 80‑ ja 90‑luvun tuttuja kulttuurihenkilöitä sivuosista. Duken jengiläisiin kuuluu niin Juice Leskinen, Mato Valtonen, Jussi Lampi kuin Kari Väänänen.

Paavo Ihalainen

A Nightmare on Elm Street (Painajainen Elm Streetillä, 1984)

Ohjaaja:

• Wes Craven

elokuva arvostelu

Ohjaus: Wes Craven

Wes Craven löysi urallaan käänteentekevän idean luettuaan lehtijutun kaakkoisaasialaisista pakolaisista, jotka kuolivat liian intensiivisiin painajaisiin. Muuten terveet nuoret miehet kantoivat niin mittavia traumoja Pol Potin hallituskauden hirmutöistä, että kehittivät itselleen hengenvaarallisen intensiivisen unihalvauksen.

Sikäli ihmismieli toimimassa itseään vastaan ja unimaailman hyödyntäminen olisivat avanneet ovet paljon omaperäisemmällekin kauhuelokuvalle. Cravenin hittielokuva lopulta on perustason mörkö-jahtaamassa-teinejä ‑elokuva, joita oli siinnyt 80‑luvun puolivälin tienoille mennessä jo riesaksi saakka. Cravenin työssä eksoottiset ja erikoiset ainekset toimivat lähinnä mausteina. A Nightmare on Elm Street erottuu silti edukseen monista aikakauden amerikkalaisista kauhuelokuvista monistakin syistä.

Keskeinen näistä on tietysti Robert Englundin rooli eräänä 80‑luvun ikonisimmista pahiksista, Fred Kruegerina. Craven istutti hahmoon monia omia pelkojaan: nimi tulee hänen koulukiusaajaltaan, veitsikäsi monien alkuperäiskansojen rituaaleista ja ulkomuoto kodittomalta mieheltä, joka säikäytti Cravenin lapsena tuijottamalla häntä pimeänä iltana ikkunasta. Vaikka Englund näkyy ruudulla melko vähän aikaa, tuntuu hänen läsnäolonsa kauttaaltaan läpi elokuvan. Paljon elokuvan tehosta onkin kiinni sen keskeisen antagonistin markkinoinnista – Freddy kiehtoo jo alkukohtauksessa, jossa macgyvermaisesti rakennetaan veitsikättä, ja sitten esittää blondille tytölle tämän olevan silkka uhrilammas ensimmäisessä unimaailmaan sijoittuvassa pannuhuonejaksossa. Yleisö on koukussa viimeistään kun unenomaisen hidastetusti hyppynarua heiluttavat pikkutytöt varoittavat epäkuolleen unihirviön kamaluudesta.

Nykypäivänä saattaa olla haastavaa katsoa itse elokuvaa ohi Freddyn. Jatko-osat ovat kehittäneet tuolle häijylle käkättäjälle tarkan taustatarinan ja tehneet hänestä humoristisemman hahmon, vaikka ensikosketus hirviöön ja tämän sadistiseen kissa‑ja‑hiiri ‑leikkiin toimiikin paremmin kun kaikkea hänen toiminnassaan ei ole selitetty puhki. Ensimmäisessä osassa Englund käyttää vielä hahmon tulkitsemiseen enemmän uhkaavaa mimiikkaa ja härskejä seksuaalisia eleitä kuin hupsuja one‑linereita. Silti hänessä on jotain lasten huvittamiseen tähtäävää setämäisyyttä esimerkiksi lapsellisen oloisessa demonstraatiossaan, jossa hän maanisesti virnuillen leikkaa vihreää verta vuotavia sormiaan irti.

Mutta elokuvan suosiota ei voi laskea pelkästään yhden hahmon varaan. Craven on osannut olla nuorisokulttuurin hermolla, ja MTV:n läpilyönnin seurauksena tuona aikana musiikkivideoestetiikka oli hyvin pinnalla. Jyrkkien kuvakulmien ja pehmeän surrealismin kyllästämät univisiot olivat täysin teiniyleisön omaksumaa kuvakieltä. Nappivalinta oli myös noukkia 21 Jump Street ‑sarjasta tuttu kaunis poika Johnny Depp ensimmäiseen valkokangasrooliinsa. Hahmogalleria on aikansa slasher-elokuvalle tavallistakin tavallisempi, mutta perusraamit pitävät Cravenin haasteellisemmat ajatukset hyvin kasassa.

Kauhufaneja ilahduttaa elokuvan tarkka erikoisefektityö silpomiskohtauksissa. Etenkin Tinan (Amanda Wyss) räyhäävän väkivaltainen unikuolema hämmästyttää vielä yli 30 vuoden jälkeenkin. Lisäbonuksena genre-elokuvan ystäville on pääosaan merkitty b‑elokuvatähti John Saxon. Ennen usein käytetty tärppi oli heittää elokuvan tutuin naama epäkiitolliseen rooliin teinipäähenkilön ankarahkona isänä. Onneksi Saxonkin saa lopussa enemmän tehtävää, kun rationaaliset yritykset suojella jälkikasvua aiheuttavat Nancyn näkökulmasta vain möhläyksiä toinen toisensa perään.

Kiltin päähenkilö Nancyn (Heather Langenkamp) keskeiseksi motivaatioksi alkaa muodostua saada hänen isänsä uskomaan Kruegerin yliluonnollisiin kykyihin. Hän on kuitenkin se luotettavampi vanhempi alkoholisoituneen ja kyynisen äidin sijasta. Kauhu on luotu melko kiinnostaviin dysfunktionaalisen perheen ongelmien lomaan. Freddy hakee kostoa pelaamalla juuri vanhempien huonoimmat ominaisuudet hyödykseen.

Kuten monessa teinislasherissä, pohjalla oleva pelko on siinä, että aikuistumisen kynnyksellä oleva nuori ei kykene vaikuttamaan omaan tai lähipiirinsä kohtaloihin. Nancy joutuu toistuvasti seuraamaan vierestä, kun Freddy teurastaa riemuissaan tytön lähimmäisiä. Luottamus petetään, kun jopa turvallisuutta vartioimaan asetettu poikaystävä paljastuu silkaksi nahjukseksi.

Cravenin tavaramerkkeihin kuuluu saalistajan ja saalistettavan välisten pöytien kääntäminen loppukohtauksessa. Petomainen Freddy on lopulta tosimaailmaan juurrettuna kömpelön oloinen ja epäonnistuvainen hahmo, pahis kuin Yksin kotona ‑elokuvista. Epävarmoille teineille tulee varmasti selväksi että itsevarmankin pinnan alla itse kukin on yhtä lailla tumpelo kuin hekin kokevat aluksi itsensä.

Toinen elokuvan kantava teema ovat näyt ja aistiharhat, jotka piinaavat Nancyä, kunnes hän oppii, ettei niiden ja tosimaailman välillä käytännössä ole rajapintaa. Unimaailma on sikäli yhtä tosi kuin tosikin. Tämä havainto tuo mukanaan myös turhauttavan loppukohtauksen, joka ei lopulta anna selkeää pistettä Nancyn kehitykselle tytöstä itsevarmaksi naiseksi. Teemojen ratkaisemisen sijaan kauhusaagan mahdollinen jatkaminen alkoi olla jo tuottajien silmäkulmassa. Siispä pedon annettiin elää.

Paavo Ihalainen

Society (1989)

Ohjaaja:

• Brian Yuzna

elokuva arvostelu

Ohjaus: Brian Yuzna

Käsikirjoittaja Woody Keith oli todella paranoidi kalifornialaista juppiunelmaa kohtaan. Hän ei kokenut kuuluvansa hedonistiseen pikkusievistelyyn perustuviin seurapiireihin, mutta lähiympäristöstä ei ollut löytyä vaihtoehtoja. Kaikki tuntuivat olevan häntä vastaan. Society on hänen mukaansa Keithin omaelämäkerta.

Brian Yuznaa kiinnosti elokuvassa satiirin sijaan enemmän ulkopuolisuuden tunne, joka on tietysti yleismaailmallista. 80‑luku tunnetusti oli myös teinielokuvien kulta-aikaa, mikä tietysti oli omiaan kasvattamaan kulutuskulttuuria kun finninaamat bongailivat valkokankaalta tyylikkäitä vaatteita ja kuumimpia kampauksia suosikkinäyttelijöidensä yllä. Societyn päähenkilö Bill Whitney (Billy Warlock) käyttää korostetun tylsiä wifebeatereita, koriskuteita ja villapaitoja elokuvassa.

Alkuperäinen ajatus Societyssä oli luoda kauhuelokuva, joka pohjautuu luokkayhteiskuntaan ennemmin kuin normaaleihin kauhun pohja-ajatuksiin, kuten uskontoon ja seksiin. Lopputulos ei kuitenkaan Yuznan mukaan oikeastaan edes ole kauhua. Hän nimittää elokuvan genreä termillä "psycho-fiction". Hän pitää elokuvan avaimena alkupuolen kohtausta, jossa päähenkilö haukkaa omenaa ja se on täynnä matoja. Asiat esitetään liioiteltuina ja surrealistisina, mutta se juontaa juurensa ahdistuneen päähenkilön henkilökohtaisesta näkökulmasta.

Teinielokuvalle sopivalla tavalla Societyn keskeinen kiinnostuksen aihe on lisääntyminen. Oman seksuaalisuutensa kanssa kamppaileva teini näkee seksin erittäin houkuttelevana asiana, mikä näkyy hänen kuolaavana suhtautumisenaan luokkatoveriinsa Clarissaan (Devin DeVasquez). Toisaalta monet seksiin liittyvät asiat suorastaan kuvottavat häntä, etenkin liittyen oidipaalisesti hänen vanhempiensa ja sisarensa seksuaalisuuteen.

Yuznan sanoin aristokratialla on aina ollut sisäsiittoisuusongelma. Kun kaikki naivat ristiin, geenipooli kutistuu nopeasti liian pieneksi. Tähän liittyy elokuvan keskeinen oivallus ja sen muistettavin kohtaus. Rikas yhteisö rankaisee ulkopuolisia ja käy keskenään orgioita samalla kertaa. Seksuaalinen kyvykkyys on vanhoilla rikkailla suoraan yhteydessä siihen, miten paljon ne kykenevät kurittamaan alempaa luokkaa.

Billin kauhun hetket seurapiirin orgioissa lihallistavat monet hänen pelkonsa, sukurutsasta aina jätetyksi tulemiseen asti. Luotettavaksi oletetut ihmiset terapeutista uuteen tyttöystävään ovat kaikki mukana juonessa ja muuttuvat sen kautta myös otuksiksi, jotka kuvastavat piinaa, jonka he aiheuttavat päähenkilölle. Yuznan hupia on olla ihastuttavan kirjaimellinen. Jos isä (Charles Lucia) vaikuttaa persreiältä, niin hän myös esiintyy sellaisena loppukohtauksessa.

Inho reaganismin huippuvuosien aiheuttamaa varakkaiden pinnallisuutta kohtaan puhkesi 80‑luvun loppupuolella muutenkin elokuvissa. Helppo vertailukohta olisi esimerkiksi John Carpenterin They Live (1988), jossa jupit ja omistava luokka paljastuvat samalla tavalla toismaailmallisiksi olennoiksi. Carpenterilla on kuitenkin enemmän nyansseja ja metaforia elokuvassaan. Hänellä on ajatuksenaan ideologinen kansan nostatus, jota kannattaa visio paremmasta tulevaisuudesta jossa ihmiset näkevät juppihirviöt sellaisina kuin ovat. Yuznan elokuva on kyynisempi ja seurapiireiltä ei ole pakenemista.

Mutta sikäli kun Carpenterin elokuvasta paistaa katkeruus ja suuttumus, Yuznalla on jotain veikeää elokuvan tekemisen riemua elokuvansa houreisessa huipennuksessa. Kuten hän itse asian ilmaisee:

"Riisu ihmiset alasti ja kaada limaa heidän päälleen. Tämän takia me teemme elokuvia!"

Paavo Ihalainen

Necronomicon (1993)

Ohjaaja:

• Christophe Gans
• Shūsuke Kaneko
• Brian Yuzna

elokuva arvostelu

Aikanaan Brian Yuzna ei ollut mikään suuri kirjailija H.P. Lovecraftin tuotannon ystävä.

Aikanaan Brian Yuzna ei ollut mikään suuri kirjailija H.P. Lovecraftin tuotannon ystävä. Yuznasta kauhumaestron tarinat jättivät toivomisen varaa, sillä esimerkiksi hahmot pyörtyilivät herkästi juuri kun kiinnostava meno oli alkamassa. Vaikka ohjaaja Stuart Gordon saikin käännettyä Yuznan pään asian suhteen, hänelle jäi tästä jäljelle tietty asenne. Yuznan Lovecraft-vedot ovat aina ennemminkin karnevalistisia kuin synkkiä ja kolkkoja. Suuri loppuällötys tuntuu pikemminkin vitsin punchlinelta kuin mielipuolisuuden syövereihin vajoamiselta.

Vuoden 1993 Necronomicon, joka tarjoaa kolme Lovecraftin inspiroimaa tarinaa, on Yuznan äärimmäinen tribuutti kirjailijalle. Lovecraftin teoksissa on usein esiintynyt mielipuolen Abdul Alhazredin ylös kirjaama teos, Necronomicon, joka sisältää salattuja tietoja vanhoista jumalista ja maailmaa myllertävistä pahoista voimista. Opuksen todellista olemassaoloa ei ole todistettu, mutta teoksen pahamaineisuus on juurtunut syvälle populaarikulttuuriin, erityisesti Evil Dead ‑elokuvien ansiosta. Pahuuden kirja on joka tapauksessa luonteva tapa linkittää useita Lovecraftin tarinoihin perustuvia kertomuksia yhteen.

Yuzna on paitsi elokuvan tuottaja, myös kehyskertomuksen ja viimeisen episodin ohjaaja. Elokuvassa toistuu kauttaaltaan hänen yleinen asenteensa, jossa hienot hirviöt ja erikoisefektijaksot ajavat tunnelman luonnin edelle. Yleisesti elokuvan valaistus ja musiikki ovat televisiotasoa, mutta efektipuolella nähdään näyttäviä visioita ja lavasteissa on suurieleisiä miljöitä. Episodien kaksi muuta ohjaajaa, Christophe Gans (Silent Hill, 2006) ja Shûsuke Kaneko (Death Note, 2006) pyrkivät luomaan omanlaisensa tulkinnat, mutta vajoavat pääjehun kanssa samankaltaisiin sudenkuoppiin. Elokuvan auteur on selvästi sen tuottaja.

Sidoskertomuksessa Jeffrey Combs valtavassa vahaleuassa esittää itse Lovecraftia. Kirjailija havittelee mystisen kultin säilyttämää Necronomicon-kirjaa, josta vohkia inspiraatiota uusiin kertomuksiin. Kultin munkeilla on kirjastossa lukkojen takana piilevälle kirjalle tarkat turvallisuusohjeet, joista Lovecraft ei tietenkään tarinanhimossaan piittaa. Combs esittää jälleen kerran yhteen asiaan pakkomielteisesti suhtautuvaa hahmoa, joka aiheuttaa silkkaa tuhoa ympärillään. Hän tuntee tietysti roolin kuin omat taskunsa, vaikka roolista on turha hakea mitään yllättävää. Leukoineen hän myös näyttää Lovecraftin sijaan enemmän Bruce Campbellilta.

Gansin ohjaama ensimmäinen tarina koostuu kahdesta sisäkkäisestä kertomuksesta. Vanhan asuintalon historiaa käsitellään eri ajanjaksoissa. Menneisyyteen sijoittuva osuus herättää mielenkiinnon ja jopa kasvattelee jännitystä ja panoksia jonkin verran. Jakso olisikin ollut parempi jättää siihen. Paha kyllä huomattavasti tylsempi hahmo jatkaa nykyajassa ja kamppailee valtaisaa lonkerohirviöitä vastaan. Otus on ihan tyylikkäästi tehty, mutta juonen pitkäveteisyydestä ja hahmojen luonnostelmamaisuudesta johtuen olio ei hetkauta katsojaa lähellekään yhtä paljon kuin tarinan päähenkilöä.

Episodielokuvissa toimivimmat jaksot tavataan sijoittaa alkuun ja loppuun, ja nytkin keskimmäinen, Kanenon kertomus on selvästi elokuvan heikoin. Siinä koetetaan herättää kiehtova mysteeri arvoituksellisen vanhuushoidon ympärillä. Sääli kyllä petoksista ja yllättävistä väkivaltaisuuksista huolimatta jakso on kerronnaltaan unettavan tylsä ja hahmojen Kauniit ja rohkeat ‑tyylisistä suhteista ei tahdo kiinnostua. Nopeasti välähtävässä avainkohtauksessa luonnenäyttelijä David Warnerin naama hajoaa palasiksi.

Kolmas tarina on lopulta messevin, Yuznan päästessä luomaan mieleistään deliriumia ja paranoiaa. Jaksoissa toistuu asetelma elämän keinotekoisesta pidentämisestä, kuolemattomuudesta ja syntien siirrosta seuraaville sukupuolille, joten tulevaan synnytykseen liittyvien pelkojen lihallistuminen on luonteva päätösidea. Poliisi Sarah (Signy Coleman) etsii työpariaan, joka on myös hänen syntymättömän lapsensa isä. Etsintä vie hänet epätodellisiin paikkoihin. Episodi on täynnä raakkuvia sekopäitä, verta imeviä mutanttilepakoita ja säiliössä tilannettaan vaikeroivia aivoja. Aistiharhat paljastuvat käden käänteessä tosiksi ja päin vastoin. Lisäksi hupailun rytmi on mukavan rivakka aiemmin elokuvassa nähtyihin hidasteleviin kömpelyyksiin verrattuna.

Esikuvana toimineen kirjan tavoin elokuvan aiempi niukka saatavuus on luonut sen ympärille mystistä auraa. vhs‑julkaisun jälkeen elokuvaa ei pitkään aikaan kotiformaateissa nähty. Kokonaisuutena elokuva on silti melko unohdettava splatter-tuotos kertakatselulle. Kyseessä on tyypillinen Brian Yuznan H.P. Lovecraft ‑hupailu – ei sen enempää eikä vähempää.

Paavo Ihalainen

Black Mass (2015)

Ohjaaja:

• Scott Cooper

elokuva arvostelu

Ohjaus: Scott Cooper

Black Mass on tyhjänä kolisevan Hollywood-tynnyrin perikuva. Se on teknisesti kelvollinen ja hyvän näköinen elokuva, joka sisältää hyviä roolisuorituksia sekä sliipatun tenhoavasti eteenpäin kulkevan tarinan. Silti elokuvasta on turha yrittää etsiä mitään omaperäisyyttä muistuttavaa. Kaikki sen sisältämät ideat on jo moneen kertaan testattu ja toimiviksi todettu.

Etukäteen elokuvan kiinnostavimmaksi aspektiksi on nimetty Johnny Deppin paluu ruotuun. Lahjakas näyttelijä tekeekin pitkästä aikaa roolin, joka ei ole silkkaa kyllästyttävää pelleilyä ja outojen hahmojen päälleliimatun hupsuja piirteitä. Nyt Depp astuu väkivaltaisen sosiopaatin James "Whitey" Bulgerin nahkoihin. Bostonia hallussaan pitänyt irlantilaistaustainen rikollispomo piti härskien rötösten lomassa hyvät välit sekä FBI:hin että aluehallintoon. Tässä auttoi, että senaattorina toimi oma pikkuveli Billy (Benedict Cumberbatch) ja rikollisliigatutkijoiden johdossa lapsuusystävä John Connolly (Joel Edgerton).

Elokuva on kerrottu takaumana. Kiinni napatut rikostoverit "juontavat" muistelmat Bulgerin rikollisista toimista. Alussa näkökulmahenkilöksi asetetaan nuori portsari Kevin Weeks (Jesse Plemons), joka pääsee väkivaltaisen yhteenoton kautta Bulgerin lähipiiriin. Hahmo kuitenkin heivataan nopeasti sivummalle ja seurataan Bulgerin urakehitystä yleisemmästä näkökulmasta.

Connolly ja Bulger somivat diilin, jonka myötä Bulger antaa FBI:lle informaatiota vihollisjengeistään ja agentuuri ei puutu sen tarkemmin hänen bisneksiinsä. Seuraa runsaasti rikosmontaaseja, gangstereiden murhia (yleensä autoihin) ja kohtauksia, joissa Bulger istuu perheensä kanssa ruokapöydässä. Väleissä leikataan FBI:hin, jossa yhä vihaisemmat esimiehet kyselevät yhä hermostuneemmalta Connolyltä, miksi Bostonin pahamaineisin mies on rötöksineen niin koskemattomissa.

Depp esittää varsin hyvin täyttä sosiopaattia, mutta elokuvasta toivoisi hieman luonteikkaampaa keskushenkilöä. Bulger on alussa väkivaltainen rikollinen, eikä oikeastaan kehity kuin hieman vainoharhaisemmaksi ja armottomammaksi elokuvan kuluessa. Sivuroolit lähinnä vilahtelevat ohi. Hollywoodin talenttipoolista on kaivettu rumimmat ja oudoimman näköiset pikkuosanesittäjät elokuvan rosvorooleihin, jottei kukaan erehtyisi näkemään harmaan sävyjä elokuvassa.

Rujon väkivallan, amerikkalaisen perhe-elämän ja neonvaloin valaistujen baarien kaveribondauksen yhdistelmä on tuttua kauraa jo kaikille Martin Scorsesen elokuvia nähneille. Vaikka Bulgerin tositapaus on kiinnostava, on kummallista miten kaikin kyvyinkään sopasta ei saa millään sen maukkaampaa. Vähintään se kielii innovatiivisempien ideoiden tarpeellisuuden puolesta, etenkin pohjiltaan tutunoloisissa genre-elokuvissa.

Lopuksi miettikäämme hetken elokuvan nimeä. Mitään okkultistisia menoja ei elokuvassa harjoiteta, lähinnä vain Bulger käy kerran pimeässä kirkossa. Myöskään elokuvassa ei esiinny mitään mustaa massaa tai muuta outoa materiaa. Otsikko on peruja Dick Lehrin ja Gerard O'Neillin pohjateoksesta. Kirjailijoiden mukaan kyseessä on satiirinen metafora, sillä FBI on tehnyt tavallaan sopimuksen itse paholaisen kanssa. Ei‑katolilaisille moinen merkitys ei juuri aukene. Vaikuttaisi siis siltä, että molemmille teoksille on vain valittu hienon kuuloinen nimi.

Paavo Ihalainen

Redeemer (2014)

Ohjaaja:

• Ernesto Díaz Espinoza

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ernesto Díaz Espinoza

Redeemer on jokseenkin kuin chileläinen Punisher. Eikä edes kuin sarjakuva-Tuomari vaan kuin Dolph Lundgrenin Rankaisija – vähäpuheinen mies, joka pitää hartaita hetkiä itsekseen ja ryntää niiden jälkeen nitistämään rikollisia. Brutaali ja armoton meno antaa lupausta Chilestä toimintaelokuvien nousevan auringon maana.

Pääosassa nähdään espanjankielisen maailman lupaavin toimintatähti, Marko Zaror. The Rockin stunttituplana uransa aloittanut 190‑senttinen köriläs on aiemmin vakuuttanut taistelutaidoillaan mm. elokuvissa Undisputed III (2010) ja Mandrill (2009). Hän on harjoittanut kickboxingia ja taekwondoa, ihanteenaan Jean-Claude Van Damme ja Bruce Lee.

Redeemerissä Zaror esittää äärikatolilaista Nicky Pardoa. Hän on entinen palkkatappaja, joka menetti työnsä takia kaiken, mikä hänen elämässään jotain merkitsi. Syypää miehen tuskaan on kilpaileva palkkamurhaaja, häijy Scorpion (Jose Luis Mosca). Siispä hän on päättänyt kaksi asiaa: hakea Jumalalta anteeksiantoa sekä tappaa rikollisliigojen kätyrit yksi kerrallaan. Ja jälkimmäisen tehtävän hän päättää hoitaa ensiksi.

Zarorin eteen sattuvat pikkunilkit eivät pärjää hänelle mitenkään. Pysäyttämättömän oloinen Pardo lyö, potkii, kuristaa, koukuttaa, ampuu ja kiduttaa hengiltä jokaisen, joka häntä nousee vastustamaan. Toimintakohtaukset on kuvattu tyylikkään vähäeleisesti, turhia leikkaamatta. Alkuvuodesta 2015 Daredevil-sarjassa (2015–2018) kohauttanut huoneiston läpi kulkeva yhden oton toimintakohtaus, jossa korstot lyödään lakoon yksi kerrallaan, on toteutettu elokuvassa vielä tyylikkäämmin.

Toimintajaksoja on elokuvassa kiitettävän usein, eivätkä ne vimmaisuudellaan juuri jätä toivomisen varaa. Sen sijaan niitä yhteen sitova materiaali hieman heittelee tasoltaan. Noah Segan näyttelee pirteää amerikkalaisgangsteria, joka esiintyy kuin olisi koominen kevennys. Mikään miehen sanoma asia ei aivan kuitenkaan ole kunnollinen vitsi. Pitkin elokuvaa jatkuva oman lempinimen pohdiskelukaan ei pääty mihinkään punchlineen kuten voisi odottaa.

Pariskunta Antonia (Loreto Aravena) ja Agustin (Maurizio Dicares) ovat elokuvan harvoja hyveellisiä ihmisiä, jotka joutuvat keskelle suurta gangsterisotaa. Etenkin Antonia haluaisi myös Pardon löytävän rauhan ja väkivallattomamman tien. Tämä kaikki on melko kliseistä, mutta toimintakohtauksista toipuessa ja seuraavaa odotellessa ne menevät melko kivuttomasti.

Scorpion on oiva päävastustaja. Hänen häikäilemättömät kidutus‑ ja murhametodinsa peilaavat hyvin Pardon vastaavia. Lisäksi Scorpionilla saattaa jopa olla parempi oikeutus teoilleen kuin Pardolla. Hänen olemassaolonsa herättää suurta pelkoa miehen maineesta kuulleiden joukossa, joten jo olemassaolollaan hän onnistuu sekoittamaan muuten suoraviivaista pakkaa mainiosti. Lopullinen yhteenotto Pardon ja Scorpionin välillä ei myöskään suju aivan, kuten odottaa voisi.

Redeemer on osittain tuotettu amerikkalaisella rahalla. Tuottajana toimii esim. Twitch Filmin Todd Brown. Onkin syytä toivoa, että tämän menestyksen myötä chileläisille tuotannoille löytyy lisää rahaa The Raid ‑tyyliin, sen sijaan että Zaror nykäistään takaisin Hollywoodiin epäkiitollisempiin pikkuosiin.

Paavo Ihalainen

Bite (2015)

Ohjaaja:

• Chad Archibald

elokuva arvostelu

Ohjaus: Chad Archibald

Lomavideolla nähdään kolmen naisen polttarireissu Costa Ricaan. Tulevalla morsiamella Caseyllä (Elma Begovic) on huolia ja murheita tulevan avioliittonsa suhteen, mutta ystävät koettavat saada mielen nousemaan bailauksella ja uimareissulla luonnonkauniiseen luolaan. Siellä jokin vedenalainen otus puraisee Caseytä.

Chad Archibaldin ohjaaman Biten avaushetket saavat huolestumaan, että kyseessä on jälleen yksi found footage ‑kauhuelokuva, jossa lomakamerasta tulee painajaisen alati läsnä oleva kuvaaja. Huoli on kuitenkin turha, sillä kuvaus‑ ja leikkaustyyli vaihtuu tavallisen ei‑subjektiiviseksi heti alkukohtauksen jälkeen. Myös lomavideolla on oma osuutensa parissa kohdassa elokuvan mittaan. Kuvauksen keskiössä on silti pääasiassa takaisin kotiin palanneen Caseyn elämä ja ongelmat.

Elokuvan kauhun tematiikka liittyy raskaaksi tulemisen ja lisääntymisen pelkoihin. Casey epäröi yhteisen elämän aloittamista sulhasensa Jaredin (Jordan Gray) kanssa, sillä ei itse halua lapsia toisin kuin miehensä, joka odottaa innolla perheen perustamista. Suhteeseen kuuluu myös raastava seksuaalinen pidättäytyminen, sillä Jaredin ankara ja kyyläävä vuokranantaja-äiti (Lawrene Denkers) ei salli parin petipuuhia ennen papin aamenta.

Nämä psykologiset tekijät johdattavat myös Caseyn fyysiseen muutokseen. Hänen saamansa purema ei ole mikään tavanomainen paukama, vaan mätää syytävä haavauma, joka leviää leviämistään ja sairastuttaa hänen koko ruumiinsa. Muiden asioiden tohinassa Casey ei tule soittaneeksi lääkärillekään, ennen kuin on jo liian myöhäistä ja hän on peruuttamattomasti muuttumassa joksikin epäinhimilliseksi.

Elokuvan suola ovat sen häikäisevät body horror ‑efektit. Laatta lentää, visva valuu, sammakonkutua vuotaa ruumiinaukoista ja kasvot saavat happohoitoa taidokkaan näyttävästi. Caseyn muodonmuutoksen myötä myös asunnosta, jonne hän on sulkeutunut, muodostuu visvainen ja ällöttävä luola. Puhumattakaan itse naisesta, joka kokee Cronenbergin Kärpänen (The Fly, 1986) ‑elokuvassa nähtävän lähes samankaltaisen ruumiin hajoamisen. Naisen tilalle muodostuva otus hajottaisi myös kaikki naisen lähipiiriin kuuluvat.

Bite kasvaa kiinnostavammaksi koko ajan edetessään. Tarinassa on omat latteutensa, eivätkä melodramaattiset saippusarjasuhteet ole aivan tuoreimmasta päästä. Archibald on kuitenkin niitä ohjaajia, jotka osaavat liittää kauhuelokuvansa kaikki elementit palvelemaan keskeistä hahmovetoista ideaa. Hänen pyrkimyksensä pöytien kääntämiseksi eivät aina onnistu täydellisesti, mutta kokonaisuudesta jää jäljelle sopivan vatsaa vääntävä tunne.

Paavo Ihalainen

We Are Still Here (2015)

Ohjaaja:

• Ted Geoghegan

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ted Geoghegan

Ohjaaja Ted Geogheganin pienimuotoinen elokuva tapahtuu pääasiassa yhdessä talossa. Kyseessä on kunnianosoitus Lucio Fulcin elokuville, joten tunnelmanrakennus, vanhan koulukunnan splatter ja aluksi monimutkaiselta vaikuttavan juonen jääminen lopulta toissijaiseksi ovat keskeisiä elementtejä. The House by the Cemetarystä (1981) on lainattu jopa henkilöhahmojen nimiä.

Anne (Barbara Crampton) ja Paul Sacchetti (Andrew Sensenig) muuttavat pikkukaupunkilaiseen omakotitaloon. Surun murtama vanhempi pariskunta kaipaa itsemurhan tehnyttä poikaansa. Pian kuitenkin alkaa hahmottua, että talossa on läsnä toismaailmallisia henkiä. Kyseessä saattaa olla oman pojan henki, tai talon aikaisemmat omistajat. Viikonlopuksi kylään kutsutaan ystäväpariskunta (Larry Fessenden ja Lisa Marie), joilla on spiritistisiä taipumuksia.

Geoghegan on roolittanut elokuvansa tutuilla kasvoilla, joiden joukossa on kauhuikoneja ja luonnenäyttelijöitä. Parhaiten elokuvan maailmaan tuntuvat sopeutuvan enviromentalististen kauhuelokuven ohjaajana tunnettu Fessenden, sekä Baywatchista (1989–2001) tuttu Monte Markham, jonka rooli on kotikylän vanhempi patriarkka Dave McCabe. Molemmilla roolisuorituksilla on kaksi puolta, ystävällinen ja reilu julkisivu, sekä verenhimoinen, pimeä puoli. Pahuuden syyt lähtevät vain eri lähtökohdista.

Elokuvassa edukseen esiintyvät myös todella häiritsevän näköiset hirviöhahmot. Alkupuolella niitä käytetään säästeliäästi, joten aina ilmestyessään ne jättävät todella karmivan olon katsojan selkäpiihin. Lopussa ikävä kyllä hirviöt nähdään aivan liian selvästi pitkissä otoksissa, joten niihin liittyvä mystisyys haihtuu savuna ilmaan.

Loppupuoli on muutenkin hieman liian epäloogista mellastusta. Ihmisiä kaatuu kuin heinää, eikä kukaan pääparia lukuun ottamatta näytä välittävän enää vakavasta kuolemanuhasta talon vieraille. Elokuvan tehosteet ovat laadukkaasti tehtyä käsityöjälkeä, joka paikkaa lievästi halvan näköistä lavastusta.

Esikoisohjaaja Geoghegan onnistuu alussa luomaan uhkaavaa tunnelmaa pari kertaa todella mallikkaasti, joten on sääli, että lopulta rymistelyinto vesittää touhun. Ohjaajalla on taitoa myös kertoa ilman dialogia, sillä elokuvan ensimmäiset 10 minuuttia esittävät jo runsaasti informaatiota ilman sanoja. Kokonaisuus ei silti nouse osiensa summaa isommaksi. Toivottavasti seuraavassa elokuvassa tärppää paremmin.

Paavo Ihalainen

The Exterminator (Teloittaja, 1980)

Ohjaaja:

• James Glickenhaus

elokuva arvostelu

Ohjaus: James Glickenhaus

Amerikkalaisen yhteiskunnan yleinen henki heijastuu varsin hyvin vigilantismielokuvissa. 70‑luvulla murehdittiin urbaaneiden alueiden murenemista vaarallisiksi rikollisuuden pesiksi. Elokuvissa omankädenoikeuden harjoittaminen muodostuu surulliseksi seuraavaksi askeleeksi jo valmiiksi käynnissä olevassa väkivallan kierteessä. Suoraviivaisemmalla 80‑luvulla puolestaan yksilö on kaiken keskipiste ja moraalisesti oikeutettu nitistämään näyttävästi ympäriltään kelmit parantaakseen itselle valtaamaansa aluetta. Vedenjakajana näiden kahden näkökulman välissä on vuosikymmenen vaihteessa valmistunut The Exterminator.

Ohjaaja James Glickenhaus on ennemmin ideanikkari kuin vahva tarinanrakentaja. Tämän osoittaa myös hänen toinen Vietnamin sotaa uusivista sankareista kertova elokuvansa McBain (1991). Myös The Exterminatorista tekee muistettavan kourallinen yksittäisiä kohtauksia ennemmin kuin epäkoherentiksi jäävä kokonaisuus. Eräs muistettavimmista tapahtumista nähdään heti alun sotamuistossa, kun Vietkongin vangiksi jääneeltä amerikkalaissotilaalta leikataan pää irti. Onneksi muut vangit pelastuvat samalta kohtalolta sotilas Michael Jeffersonin (Steve James) sankarillisen pelastusoperaation ansiosta.

Tapauksesta jää John Eastlandille (Robert Ginty) sanaton kiitollisuudenvelka. Noin vuosikymmentä myöhemmin 70‑luvun lopun New Yorkissa jengiläiset hakkaavat Jeffersonin henkihieveriin. Kun kaverilta on epäreilusti riistetty mahdollisuus arvokkaaseen soturikuolemaan, päättää Eastland lähteä kostoretkelle. Hän nitistää ensin Jeffersonin piesseet pikkunilkit, mutta havaitsee väkivallan jälkien johtavan sylttytehtaalle. Siispä hän laajentaa kostoprojektiaan askel askeleelta isommille kihoille, joiden takia New York on niin hengenvaarallinen syntien pesä. Parittajat, raiskaajat, rikollispomot, kaikki saavat kylmää kyytiä.

Teloittaja-liikanimen saaneen vigilantistin edesottamuksia tutkii rikosetsivä James Dalton (Christopher George), jolla on myös omakohtaista sotakokemusta Koreasta. The Exterminatorissa asetellaan eri sotien erilaisia taktiikoita käyttävät veteraanit vastatusten ensimmäisen Rambon (First Blood, 1982) tapaan. Mutta myös elokuvan pitkäveteisimmät hetket vietetään Daltonin seurassa, kun tämä yrittää raakojen murhien tutkimuksen ohella rakentaa normaalia elämää ja kenties suhdettakin viehättävän rikostutkija Megan Stewartin (Samantha Eggar) kanssa. Läskiksihän kaikki menee, sillä Teloittaja tuottaa lisätunteja töissä ja alati enemmän vaivaavan tunteen otsalohkossa.

Väkivallan vihollisen (1974) tapaan Glickenhaus vihjaa, että vigilantismi on kyseisessä tilanteessa moraalisesti oikeutettua. The Exterminatorin kuvaama nuhjuinen New York on aivan yhtä raaka, armoton ja perusluonteeltaan viattomia tuhoava kuin Vietnamin sota. Vaikka Teloittaja käyttää äärimmäisen raakoja niksejä, on yhteiskunnalle parasta, että gangsterit työnnetään lihamyllyyn ja parittajat sekä heidän asiakaskuntaansa hyväksikäyttävät raiskaajat saavat puhalluslampusta.

Hidastempoisen The Exterminatorin pahamaineisuuteen liittyy vahvasti sen alkuperäinen väkevä juliste, jossa mystinen kypäräpää heiluttaa liekinheitintä. Varsinaisesti liekinheitintä käytetään vain yhdessä kohtauksessa ohimennen uhkailuvälineenä ja Teloittajakin esiintyy pääasiassa omilla kasvoillaan. Julisteen hieno visuaalinen ilme varmasti sai – ja saa edelleen – yleisön tarttumaan hieman vaatimattomaksi jäävään vigilante-elokuvaan.

Vuoden 1984 (huomattavasti 80‑lukulaisemmassa) jatko-osassa liekinheitintä käytetään vuorostaan oikein olan takaa. Vigilantistielokuvien muuttumisen värikkäämmiksi yksilöseikkailuiksi saattoi siis tapahtua ilmapiirimuutoksen lisäksi myös rahallisista syistä.

Paavo Ihalainen

A Gun for Jennifer (1997)

Ohjaaja:

• Todd Morris

elokuva arvostelu

Ohjaus: Todd Morris

Kuten mainittu, vigilantistielokuvat heijastavat omaa ajanjaksoaan ja sen yhteiskunnallista tilannetta. 90‑luku oli ainakin Yhdysvalloissa edeltäviä kahta vuosikymmentä rauhallisempi, joten katujen kostajista kertovien elokuvien määrä tyrehtyi. Ohjaaja Todd Morris ja käsikirjoittaja Deborah Twiss hoksasivat tehdä omansa tuolloin nousussa olleiden riot grrl ‑punk-liikkeen ja kovan linjan feminismin siivittämänä.

A Gun For Jennifer kuvaa ryhmää militantteja nuoria naisia, jotka ovat saaneet tarpeekseen kotikaupunkinsa lääppivistä ja raiskaavista miehistä. Twiss itse esittää nuorta ja naiivia maalaistyttö Allisonia, joka suurkaupunkiin saavuttuaan saa tuta, miten miehillä ei ole häntä kohtaan hyviä aikomuksia. Onneksi paikalle sattuva feministi-vigilantistien jengi hoitelee ahdistelijat hengiltä ja värvää Allisonin joukkoonsa. Menneen elämänsä hylkäämisen symboliksi hän saa uuden nimen Jennifer.

Jengi hengailee suosikkibaarissaan ankarasti bailaten ja naisellisista kehoistaan nauttien. Ovesta astuvia miehiä seurataan silmä kovana. Baarilääppijät pakotetaan strippaamaan känniselle naisyleisölle ja saavat kokea kantapään kautta, mikä ero on seksifantasialla ja toisen kohtelemisena silkkana lihapalana. Lääpinnästä raiskaukseksi yltymisiä rankaistaan kovemman käden kautta. Kaupungin kadut putsataan kuohitsemalla kusipää kerrallaan.

Feministimilitia alkaa nauttia miesten nöyryyttämisestä yhä enemmän ja enemmän ja samalla käyttäytyy enenevässä määrin aggressiivisen väkivaltaisina saalistajina. Heistä on muodostunut peilikuva halveksumistaan miehistä. Jennifer joutuu painiskelemaan vigilantisti-elämän oikeutuksen kanssa, etenkin kun ruumiita alkaa syntyä omallakin puolella.

Myös lain kova koura yrittää tavoittaa naisjoukkoa rikosetsivä Billie Perezin (Benja Kay) hahmossa. Perezilläkin on omia sympatioitaan naisten ajatuksia kohtaan, mutta metodeja ei niinkään. Elokuva tutkailee rajoja tekojen oikeutukselle, mutta ei liiemmin moralisoi tai osoittele.

Yleinen saastaisuuden ilmapiiri, rähjäiset lavasteet ja karu kuvaustyyli henkivät tarkoituksellisesti retrohenkeä suoraan 70‑luvun 42nd Streetin grindhouse-ohjelmistosta. Tähän liittyy myös elokuvan maailmankuvan armottomuus. Sen maailma on täynnä pahoja ihmisiä yrittämässä tehdä pahoja asioita toisilleen. Elokuva löytää valonpilkkeitä lähinnä naisellisesta toveruudesta ja yhteisymmärryksestä.

Twiss on puhunut elokuvan käsikirjoituksesta kostona huonolle kohtelulleen go go ‑tanssijana. Vihainen feminismi saa aikaan näyttävän elokuvan, mutta festivaalimenestystä lukuun ottamatta se ei levinnyt kovinkaan laajasti. Tämä on sääli, sillä asiallisen saastaisia, kokonaan naisjohtoisia genre-elokuvia ei ole maailmassa ainakaan liikaa.