Paavo Ihalainen

Love (2015)

Ohjaaja:

• Gaspar Noé

elokuva arvostelu

Ohjaus: Gaspar Noé

Keski-ikäiseksi, vaan ei aikuiseksi kasvanut elokuvan kauhukakara Gaspar Noé kokeilee uutuudellaan suorasukaisen seksin kuvaamista. Erotiikkaan liittyy yhä paljon tabuja etenkin Yhdysvalloissa, joten on ymmärrettävää miksi provosointia kaihtamattomat ohjaajat tarttuvat mielellään aiheeseen. Noén kolkko mutta runollinen lähestymistapa muistuttaa Lars von Trierin Nymphomaniacia (2013) ja Stanley Kubrickin Eyes Wide Shutia (1999).

Noé on kuitenkin koettanut tehdä näitä kliinisiä mestareita romanttisemman elokuvan. Kubrick ja Von Trier ovat älyyn pohjaavia ohjaajia, kun taas Noén tavoite on tehdä mahdollisimman ruumiillista elokuvaa. Noén lopputulos ei kuitenkaan pääse aivan tavoitteisiinsa. Ruumiillisuuden sijaan ohjaaja esittää koko ajan läpinäkyvästi, mihin on tähtäämässä, minkä takia elokuvasta on vaikea nauttia muunakin kuin auteurin ajattelun jatkeena. Tämä muistuttaa erityisen paljon Nymphomaniacia. Samalla tavoin ohjaaja haluaa kommentoida omaa historiaansa, imagoaan ja elokuvia – sekä omiaan että muiden.

Loven kerrontatyyli lainaa pääasiassa Irréversiblestä (2002) ja hitusen myös Enter the Voidista (2009). Masentunut perheenisä Murphy (Karl Glusman) halveksuu nuorikkoaan Omia (Klara Kristin) ja sitä, että on mennyt tekemään lapsen hänen kanssaan. Murphy haikailee menetettyä rakastaan Electraa (Aomi Muyock) ja kaivaa tämän antaman pillerin takin taskusta. Mies päättää vetää sillä kuuppansa sekaisin, sillä hän haluaa Electran "vielä kerran sisälleen". Tämä aiheuttaa Murphylle epäkronologisia väläyksiä menneestä parisuhteestaan Electran kanssa.

Enter the Voidin visuaaliseen tyyliin ihastuneilla voi olla sulattelemista elokuvan alkupuolen kanssa. Noé on kuvannut tapahtumat (ja seksikohtaukset) korostetun maanläheisesti, tarkoituksella jopa tylsästi. Elokuvan aloittava kiinteän kattokameran kuvaama kankea käsihoito kestää pienen ikuisuuden, eivätkä näyttelijät pahemmin liiku mihinkään.

Koska Noé on halunnut kuvata elokuvassaan aitoa seksiä, ovat amatöörinäyttelijät tietysti sitä tasoa kuin pornonäyttelijät yleensä ovat. Joitakin draamakohtauksia on hankala katsoa kiemurtelematta. Koska elokuva kulkee muutenkin usein pilke silmäkulmassa, välillä herää epäilys, että ohjaaja suorastaan pilkkaa pääosanesittäjiään ja heidän kyvyttömyyttään näyttelijöinä. Toisaalta Noé ei koskaan ole ollut erityisen inspiroitunut näyttelijöiden ohjaajana.

Pitkät seksikohtaukset ovat elokuvan suola. Itse akteihin mennään hitaasti ja elokuvan julisteen mukaisesti kuvassa on paljon suutelua ja nuoleskelua. Kaikesta huolimatta seksikohtauksissa aitouden tavoittelu on jo estetiikaltaan lähtökohtaisesti niin pornografista, ettei niitä voi sanoa kovin kiihottaviksi. Mieleen jää oikeastaan keskeinen käännekohta, pitkä kolmen kimppa ‑kohtaus, jossa viettelyn seurauksena Murphy, Electra ja Omi harrastavat kiimaista ryhmäseksiä. Sekä aistillisia että naturalistisen oloisia seksikohtauksia ovat muut jo ennättäneet tekemään paremmin tällä vuosikymmenellä.

Loppua kohti elokuva alkaa visuaalisesti muistuttaa muita Noén elokuvia. Siinä vieraillaan Irréversiblen avauskohtausta kovasti muistuttavalla seksiklubilla ja lauotaan mällit 3D:nä päin katsojan näköä kuten Enter the Voidissa. Pettymykseksi kyseessä on silti ensimmäinen Noén elokuva, jossa ei oikeastaan ole mitään erityisen innovatiivista ja ennenkuulumatonta.

Murphyn itsesääliset mietelmät rakkauden olemuksesta ovat melko latteaa tavaraa, eikä liene ihme että elokuvalle buuattiin Cannesin elokuvafestivaaleilla. Kuitenkaan ohjaaja ei vaikuta luottaneen täysin omaan tulkintaansa, sillä elokuva on kuorrutettu vahvalla itseironialla. "Murphy" on Noén äidin tyttönimi, jota ohjaaja itsekin käytti nuorena elokuvaopiskelijana. Elokuvasta löytyy myös hahmo nimeltä Gaspar, ja hahmo nimeltä Noé, jota ohjaaja itse esittää naurettavan huonossa peruukissa. Tämän lisäksi Murphy puhuu panemisen lomassa omasta ajatuksestaan tehdä "aito" rakkauselokuva, joka kuvaa seksiä rakkauden ilmentymänä.

Ironinen lähestymistapa liittyy myös elokuvan intertekstuaalisiin viitteisiin. Murphyn asunnot on kuorrutettu klassisilla elokuvajulisteilla. Taustalla kuullaan kappaleita esimerkiksi Profondo rossosta (1975) ja Assault on Precinct 13:stä (1976). Elokuvaviittaukset ovat niin ilmiselviä ja päällekäyviä, että on kuin Noé pitäisi pilkkanaan koko postmodernia elokuvantekemistä.

Noé on modernin elokuvan etevimpiä hypnotisteja, ja hänen elokuviaan tulee tapitettua silmät ymmyrkäisinä vaikka katsominen olisi kuinka tuskallista. Myös Love on esimerkillisesti rytmitetty ja sitä seuraa mielellään. Hieman valmiiksi pureskellun oloinen maku lopputuloksesta kuitenkin syntyy. Huomio tuntuu kiinnittyvän kokonaisuuden sijaan moniin pikkuseikkoihin. Love ei jää kiusaamaan katsojansa mieltä samalla tavalla kuin Noén parhaat, eikä tunnu herättävän yhtä isoja kysymyksiä. Rakkaus taisi olla liiankin subjektiivinen aihe.