Ilja Rautsi

Silent Hill (2006)

Ohjaaja:

• Christophe Gans

elokuva arvostelu

Ohjaus: Christophe Gans

Peleihin pohjautuvilta elokuvilta uskaltaa harvemmin odottaa yhtään mitään. Jos katselee menneitä tuotoksia Super Mario Brosista (1993) Street Fighteriin (1994) ja Mortal Kombatiin (1995), tai uudemmasta päästä Resident Evileita tai Doomia (2005), ei ensimmäinen mieleen juolahtava sana ole "onnistunut". Joko lähdemateriaali on naurettavan yksioikoista tarinamuotoon venytettäväksi tai tekijät ovat vain tumpeloita (Uwe Bollin tuotanto), joka tapauksessa muuten kuin hetkittäin toimivia tapauksia ei ole valkokankaalle pullahtanut. Christophe Gansin Silent Hill vaikutti ennakkomainosten ja tekijätiimin osalta etukäteen varsin lupaavalta, mutta ikävä kyllä lopputulos on liiankin tuttua huttua.

Rosen (Radha Mitchell) adoptoitu tytär Sharon (Jodelle Ferland) näkee riipivän todentuntuisia painajaisia Silent Hill ‑nimisestä kaupungista. Kun Sharon vaarantaa henkensä unissakävellessään, ei Rose keksi muuta keinoa kuin viedä hänet Silent Hilliin, kaupunkiin joka hylättiin kaivoksista purkautuvien myrkyllisten höyryjen johdosta. Kaupungin rajalla nousee sankka sumu ja Rose melkein ajaa tielle ilmaantuvan pienen tytön yli, pyörtyen seuraavasta äkkistopista. Hänen herätessään on Sharon kadonnut, eikä auta muuta kuin uskaltautua etsimään häntä sumun kätkemään kaupunkiin. Silent Hill osoittautuu kuitenkin pahemmaksi kuin voisi kuvitella; sitä riivaavat demoniset hirviöt ja tasaisin väliajoin koko paikka vaihtuu toiseen ulottuvuuteen.

Lähdetään hyvästä: David Cronenbergin vakiotuotantosuunnittelija Carol Spier on luonut Silent Hillin kaupungin viimeistä yksityiskohtaa myöten kahden ensimmäisen pelin kaltaiseksi. Ränsistyneet, haaleat talot ja ruostetta tihkuva metalli yhdistettynä kaikkialla vellovaan sumuun luo vahvaa eristäytyneisyyden tunnelmaa ja heittää katsojan samaan eksyneeseen tilaan kuin Rosen. Kun ulottuvuudet vaihtavat paikkaa muuttuu kaupunki palasiksi rapisevaksi visioksi helvetistä, jossa ihastuttavan häiriintyneen oloiset vääristyneet lihamöykkyolennot laahustavat vääjäämättömästi kohti uhrejaan. Visuaalisesti elokuvassa on muutenkin kaikki kohdallaan ja pelistä suoraan napattu, jättimäistä miekkaa perässään raahaava Pyramidipää on kuin suoraan pahimmasta surrealistin painajaisesta.

Gans ei myöskään arastele veren lennättämisessä ja etenkin loppupuolella meno yltyy suorastaan hurmeiseksi. Katsoja pidetään pimennossa tapahtumien syistä ja seurauksista ja marssitetaan läpi elokuvan kuin jatkuvasti muotoaan muuttavassa unessa. Tässä törmätään sitten niihin ongelmiin, sillä unilogiikan sijaan elokuva toimii pelilogiikalla.

Silent Hillin vahvuus ja heikkous kumpuavat samasta lähteestä: uskollisuudesta peliin. Vaikka tyyli on kohdallaan (muutamia otoksia on napattu jopa suoraan pelistä), ei elokuva toimi kuten pelit. Vanha klisee pätee harvinaisen hyvin tässä tapauksessa: ohjain puuttuu, ja sen mukana kaikki kiinnostuminen. Elokuva koostuu suurimmaksi osaksi siitä, että Rose ryntäilee ympäri kaupunkia pikkutytön välähdyksien perässä ja joutuu selvittämään tyttärensä sijaintia kryptisistä johtolangoista. Säntäily on kauniista kuvista huolimatta hirvittävän puuduttavaa seurattavaa, eikä johtolangoissa ole mitään mielenkiintoista. Lisäksi sen sijaan, että kaupungin mysteeri aukeaisi katsojallekin vihjeiden perusteella pitkin elokuvaa – eli jättäen jotain mielikuvituksen varaan – ei paljasteta oikeastaan mitään ennen kuin lopussa, kun saadaan usean minuutin infodumppausmonologi.

Raivostuttavaa siinäkin mielessä, että riemastuttavan pöhkön Susien klaanin (2001) ohjanneelta Gansilta sekä The Rules of Attractionin (2002) tehneeltä käsikirjoittaja Roger Avarylta uskaltaisi helpolla odottaa enemmän. Nyt herrat jakavat lumoavia kauhuvisioita vain pienissä annoksissa, täyttäen niiden pitkät välit piinallisen jonninjoutavalla turhalla kohkaamisella. Sääli, sillä yleisestä ulkoasusta ja kieroista näyistä olisi ollut aineksia vaikka mihin. Jatko-osaa muistetaan kyllä pedata ilmeisimmällä mahdollisella tavalla.