Kymmenen vuotta taistelua elokuvakulttuurin puolesta

Haastattelussa Lauri Lehtinen ja Antti Suonio.

Elokuva-arkistosta saattaa tulla mieleen vanhat ukot pyörittämässä vuodesta toiseen samoja kanonisoituja klassikkoja. Ei sillä, että Bergmanien, Godardien tai Eisensteinien esittämisessä mitään väärää olisi. Noin kymmenen vuoden ajan pääkaupunkiseudun asukkaat ovat saaneet nauttia kenties maailmankin mitassa harvinaisen raikkaasta ohjelmistosta.

Elokuva-arkiston Helsingin teatterissa, Orionissa, on nähty niin spagettiwesternejä, englantilaista kauhua, kungfua, samuraifilmejä kuin Neuvostoliiton viihteellisempiä erikoisuuksia. Walerian Borowczyk ja Alejandro Jodorowsky ovat persoonallisia ohjaajia, jotka harvemmin ovat retrospektiivejä saaneet.

Näistä poikkeavan näkökulman elokuvan historiaan tarjoavista tuulahduksista ovat vastuussa kaverukset Lauri Lehtinen ja Antti Suonio. Kymmenvuotisen urakoinnin kunniaksi Elitisti tarjoaa haastattelun kaksikon mietteistä. Ansiotyökseenkin elokuvien parissa työskentelevät miehet ovat olleet myös mukana järjestämässä Night Visions ‑kauhuelokuvafestivaalia (linkki festivaalin kotisivuille) sekä kirjoittaneet muun muassa edesmenneeseen Gorehoundiin (1990–2000).

Vuodenvaihteessa (2.12.2009–16.1.2010) tarjolla oli Quentin Tarantino ‑vetoinen sarja, jossa nähtiin mm. kaahausklassikko Nasta laudassa (Vanishing Point, 1971), kaunis Lady Snowblood (1973) sekä italialaista sotaelokuvaa (toim.huom. haastattelun ajanhetkellä sarja oli vasta tulossa esitykseen).

Haastattelussa Lauri Lehtinen ja Antti Suonio

Lasse Tapionsalo: Kuinka yhteistyö arkiston kanssa aikanaan sai alkunsa?

Antti Suonio: Orion-yhteistyömme sai alkunsa, kun suoritin Suomen elokuva-arkiston (SEA) kirjastolla sivaria 1999–2000. Kävin tuolloin SEA:n tietokannasta läpi esittämisen arvoisia genre-elokuvia, joista löytyisi 35mm-kopiot. Tiesimme, että SEA:lta löytyisi valtavat määrät helmiä, joita ei oltu ensi-iltakierroksensa jälkeen esitetty Suomessa. Missiona oli saada niistä mahdollisimman monet esille.

Erityisesti tsekkasin aluksi italo-osastoa, sillä keväällä 2000 oli tulossa isompi "Italialaisen elokuvan historia" ‑sarja HYY:n (Helsingin yliopiston ylioppilaskunta) Elokuvaryhmän luentosarjan yhteyteen, emmekä halunneet, että genre-elokuvan edustajina olisi ollut pelkästään ilmeisimpiä valintoja tyyliin Leone/Bava/Argento/Mondo cane. Menimme myös samaan aikaan mukaan HYY:n Elokuvaryhmän toimintaan, ja Lauri lupautui pitämään luennon spagettiwesterneistä, mikä todennäköisesti vaikutti ratkaisevasti siihen, että saimme ensimmäisen ehdotuslistamme läpi. Saimme samassa yhteydessä myös Jussi Kantosen pitämään luennon italialaisen elokuvan naiskuvasta. Kokosimme varmaan yli sadan nimikkeen maksilistan ja ehkä 10–15 nimikkeen suosikkilistan, josta saimme lopulta läpi vajaan kymmenen elokuvan sarjan "Italialainen genre-elokuva". Muistaakseni aivan ensimmäisenä sarjassa esitettiin upealta kopiolta Goodbye Uncle Tom eli Hyvästi ihminen (Addio zio Tom, 1971) – ei olisi paljon paremmin voinut projektia aloittaa! Samalla nähtiin myös Petturit hirteen, companeros! (Vamos a matar, compañeros, 1970) sekä ensimmäistä kertaa Suomessa julkisesti kankaalla käyttämätön priimakopio The New York Ripperistä (Lo squartatore di New York, 1982), jonka saaminen näytille oli ollut meillä tavoitteena jo vuosia.

Keväällä 2000 Orioniin oli myös valmisteilla "Kulttielokuvat"‑niminen sarja, johon oli tulossa kaikenlaisia melko ilmeisiä valintoja. Esim. Shaft (1971) oli tulossa mukaan Jack Stevensonin kopiona, jota oli kuitenkin veivattu siihen aikaan Helsingissä jo muuallakin. SEA:lla oli kuitenkin omasta takaa hyvä kopio Superflysta (1972), jota ei oltu näytetty aikoihin muualla kuin Jyväskylän kesässä pari vuotta aiemmin. Onnistuimme lobbaamaan Superflyn mukaan sarjaan, ja sen molemmat näytökset, jotka ajoittuivat hieman ennen italogenresarjaa, myytiin loppuun.

Kesällä 2000 SEA kokosi Orioniin italialaisia naistähtiä esittelevän sarjan, johon saimme mukaan kevään sarjasta ylijääneen Massimo Dallamanon Kiihottavan kosketuksen (Le malizie di Venere aka Venus in Furs, 1969), ja saattoi olla, että Tappajanunnakin (Suor Omicidi, 1978) olisi esitetty jo tuolloin. Samana kesänä teimme myös ensimmäisen Finncon-sarjamme. Syksyllä tehtiin minisarjat blaxploitaatiosta ja italokauhusta.

Lauri Lehtinen: Ehkä vielä ratkaisevampi projekti oli seuraavan vuoden "Italowestern"‑sarja. Orionin mittapuissa todella suosittu ja näkyvyyttä saanut systeemi, jossa arkistolla nähtiin ensi kertaa Sergio Leonen Dollaritrilogian kaikki elokuvat sekä liuta vähemmän tunnettuja spagettilänkkäreitä parhaasta päästä. Kahdeksan näytöstä myytiin loppuun ja esityksissä koettiin melkoisen korkeita fiiliksiä. Muistan kuinka istuin Orionin viereisessä Eerikin pippurissa kebabilla ennen For a Few Dollars Morea (Per qualche dollaro in più, 1965), ja tarjoilija ihmetteli, miksi kadulla on satametrinen ihmisjono. Spaguihin tartuttiin juuri oikeaan aikaan, ja sen jälkeen esitystoiminta on melkein aina luottanut ideoihimme, joista kaikki eivät tietenkään ole niin kaupallisia.

AS: Jo syksyllä 1999 aloitin myös projektin sensuuripoistojen lisäämisestä kaikkiin SEA:n esittämiin ulkomaisiin elokuviin mahdollisuuksien mukaan. Antti Alanen tilasi VET:ltä (Valtion elokuvatarkastamo) esitysvuoroon tulevien elokuvien poistot, ja Arkiston Kari Häkkinen antoi minulle pikakurssin katselupöydän, skarverin ja kelauspöytien käytöstä. Aiemmin tarkastuspoistoja oli SEA:lla lisätty vain pariin valikoituun leffaan tyyliin Videodrome (1983) ja Polanskin Macbeth (1971), mutta tuosta eteenpäin aloin tehdä hommaa systemaattisesti muiden töideni ohella. Sarjojamme kootessa olemme etukäteen ottaneet huomioon sensuuripoistot ja niiden liittämisen mahdollisen vaikeuden. Poistoista ei ole koskaan olemassa aivan eksakteja tietoja mihin ne on tehty, vaan tiedot on ilmoitettu tyyliin "leikattu kuristuskohtausta 2 metriä osasta 3". Maahantuojan tekemistä poistoista ei ole välttämättä mitään muuta tietoa kuin poistojen yhteispituus. Muutaman elokuvan olemmekin joutuneet hylkäämään sarjoistamme sillä perusteella, että poistoja on ollut yksinkertaisesti liikaa, jolloin niiden liittäminen olisi ollut päiväkausien urakka.

Kuinka hankalaa on ollut saada ideoita läpi ja löytää haluamiaan printtejä ympäri maailmaa?

LL:

Varmaan monilla elokuvaharrastajilla on toiveita siitä, mitä arkisto voisi ja saisi esittää. Meillä on ollut tapana edetä käytännöllisesti niin päin, että selvitetään esityskopioiden saatavuutta ensin kotimaasta ja alustavasti naapurimaista. Tieto vaikkapa siitä, että Norjan arkistossa on Hideo Goshan Goyōkinin (1969) printti, voi antaa sykäyksen samuraisarjan kehittelylle.

Lähdemme lobbaamaan jotain meitä innostavaa teemaa vasta, kun olemme varmoja, että se sisältää riittävän monta näkemisen arvoista leffaa, jotka saa kätevästi hankittua jostain.

"Italialaisen elokuvan salainen historia I–II" syntyi metodilla, jossa ensin tutkittiin Ruotsin, Norjan ja Tanskan vanhoja leffatilastoja selaamalla, mitä olennaisia italoelokuvia näihin maihin on 60–80‑luvuilla tuotu ja ovatko ne selvinneet sensuurista ehjinä. Seuraavana askeleena Skandinavian arkistoihin lähti massiiviset hakulistat, joilla selvitettiin, olisiko High Crime (La polizia incrimina la legge assolve, 1973), And God Said to Cain (E Dio disse a Caino, 1970), Milano calibro 9, The Three Fantastic Supermen (I fantastici tre supermen, 1967) ja noin 100 muuta hottia nimikettä tallella jossain. Odotetusti vain hyvin pieni prosentti etsimästämme kamasta oli arkistoitu, mutta se riitti kahteen sarjaan.

AS: "Arrabal & Jodorowsky" ‑sarjassa mentiin vähän riskirajoilla. Tiesimme El topon (1970) ja The Holy Mountainin (1973) 35mm-kopioiden kiertävän vuokralla Kanadassa – ilmeisesti Allen Kleinin asettama banni niiden suhteen ei koskenut Kanadaa tai sitten siitä ei siellä vain välitetty. Niiden suhteen jouduttiin kuitenkin jännittämään, suostuisivatko kanadalaiset vuokraamaan kopioita Suomeen. Lopulta alun perin vieraaksikin lupautuneelta Jodorowskylta saatiin itseltään esityslupa ja sen myötä kopiot Suomeen. Täältä ne Suomen innoittamana jatkoivat vielä Pohjoismaiden toiseksi innovatiivisimpaan arkisto-cinemateekkiin Osloon. Oslossa on muutenkin kopioitu muutamia meidän sarjoistamme, ainakin "Tarantino Connection" ja "Walerian Borowczyk".

Mitkä ovat olleet henkilökohtaisesti mielekkäimmät kokemukset vuosien varrella?

LL: Jo mainittu eka "Italowestern" ja "Italialaisen elokuvan salainen historia I" ovat sarjoja, joihin mulla on liittynyt isoin missio ja halu avata silmiä tietynlaiselle varjoon jääneelle hienoudelle. Pointtina ei ollut pelkkä cowboy‑ tai giallo-fanitus, vaan se, että eurooppalaisen elokuvan historiaan mahtuu rikkaita huippukausia, joihin kannattaa tutustua, vaikka ne eivät vastaa yleisiä euroelokuvaa koskevia – ja rajoittavia – arthouse-mielikuvia.

Joissain muissa systeemeissä on oltu enemmän viihteellä, ja näistä mm. "Neuvostoelokuvan salainen historia" tarjosi enemmän ilahduttavia yllätyksiä kuin itsekään osasin odottaa. Amerikansuomalaisen hermafrodiitin elämäkertaelokuva Olin mies (I Was a Man, 1967) on kadonneeksi luultu 60‑luvun sukupuolenvaihdos-eksploitaatio, joka löytyi arkistosta, ja meidän oli tietenkin pakko näyttää se kansalle. Hesarissakin noteerattuun esitykseen saapui yllättäen Lahdesta päähenkilö-päätähti Kim alias Ansa Kansasin sukulaisnainen. Hän ei onneksi loukkaantunut tekeleen outoudesta ja yleisön hilpeistä reaktioista, vaan täydensi jälkikäteen leffakokemusta sympaattisilla muistoillaan Kansasista.

AS: Christopher Leen saaminen vuoden 2002 "Hammer Horror" ‑sarjan yhteydessä järjestetyn "Night Visions Hammertimen" vieraaksi on jotain, mitä on vieläkin vaikea uskoa todeksi. Onneksi siitä on videolla todistusaineistoa... Lauri oli Taru sormusten herrasta – Sormuksen ritarien (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring, 2001) kansainvälisen haastattelujunketin yhteydessä päässyt esittämään Leelle vapaamuotoisen kutsun. Tämän jälkeen Suomessa sorvattiin Alasen kanssa vielä virallisempi versio, johon Lee vastasi myöntävästi. Koko Hammer-sarja onnistui muutenkin yli odotusten. Etukäteen liikkui sellaista tietoa, että ruotsalaiset kopiot olisivat käytännössä kaikki pahasti leikattuja, mikä ei sitten onneksi pitänyt paikkaansa. Vuoden 1987 Hammer-sarjaan oli vain sattunut paljon niitä leikattuja tapauksia.

"English Gothic" ‑sarja on ehkä ollut pidemmistä sarjoista kaikkein kovatasoisin, kattavin ja henkilökohtaisesti tärkein – aika lailla täydellinen setti. Jodo-Arrabal-setti tietysti. Molemmat "Italialaisen elokuvan salainen historia" ‑sarjat kokonaisuudessaan. Täysi tupa ja aivan hillitön tunnelma Starcrash (1978) ‑näytöksessä. Hyvästi ihminen ja Petturit hirteen, companeros!. Molemmat spagu-sarjat kokonaisuudessaan. Täydet salit molemmissa Diabolik (1968) ‑näytöksissä. Ekan "Tarantino Connectionin" osuminen kaikin puolin nappiin – Tarantino oli katsellut samoja elokuvia kuin me. Laurin jo mainitsemista syistä Olin mies. Laurin "Espanjalainen genre-elokuva" ‑luennon yhteydessä näytetty Tombs of the Blind Deadin (La noche del terror ciego, 1971) huippuharvinainen englanninkielinen leikkaamaton versio. The Warriors (1979) ja muut "Elokuvasensuuri"‑sarjaan ujutetut tapaukset. De Palman Body Double (1984) valkokankaalta. Boron Tohtori Jekyllin naiset (Docteur Jekyll et les femmes, 1981). Vadimin unohdettu Sirpa Lane ‑leffa Charlotte (La jeune fille assassinée, 1974). La bête (1975) ei voi näyttää paremmalta kuin leikkaamattomalta ruotsalaiselta 35mm-kopiolta Orionin isolta kankaalta... Heikkoja kokonaisuuksia ei ole itse asiassa lainkaan.

Mitä odotat tulevalta sarjalta?

LL: Joulu-tammikuun "Tarantino Connection II" on toinen tribuuttimme Quentin Tarantinon positiivisella tavalla rajoja rikkovalle elokuvahulluudelle; jonkinlaisesta aateveljeydestä voi ehkä puhua. Kun tätä lähdettiin keväällä kasaamaan, Kunniattomat paskiaiset (Inglourious Basterds, 2009) oli vasta leikkauspöydällä. QT‑yhteydet kuitenkin innostivat, koska niiden ympärille kehkeytyi houkuttelevan helposti monipuolinen paketti chambaraa, italosotaa, Australian ozploitaatiota ja autoilua 70‑luvun malliin. Nämä viihdyttävät teokset eivät ole megaharvinaisuuksia, mutta harvoin niitä näkee kankaalla ja filmiltä. Kun Tarantino teetti Grindhouse- Planet Terrorin ja Death Proofin jenkkiversioiden (2007) alkukuviksi vanhan liiton eksploitaatiotrailerien imitaatioita, me käännämme kuvion uusiksi näyttämällä oikeita vanhoja trailereita arkiston kätköistä.

Onko työlle odotettavissa pitkää jatkoa oman jaksamisen ja arkiston sallimuksen puolesta?

LL: Jos yleisö pysyy mukana niin eiköhän valistuneilta viranomaisilta löydy toleranssia ja pätevää toteutusta merkillisillekin ideoille, joiden pallottelu Suonion kanssa on itsessään hyvin hauskaa. Omassa päässä ja sotkuisissa muistivihkoissa on sarjasuunnitelmia ehkä viiden vuoden tarpeiksi eteenpäin. Kun on jäänyt koukkuun tähän harrastukseen, aikaa ja jaksamista löytyy kummasti aina jostain. Muutamat ilmaiset lounaat ovat ainoa aineellinen hyöty mitä hommasta on itselle koitunut, mutta elämyspuolella ollaan ehdottomasti plussalla.

AS: Tulevaisuudesta voi paljastaa sen verran, että keväälle 2010 meiltä on tulossa nimikemäärältään kaikkein suurin kokoamamme sarja...