Juho Malanin

El topo (1970)

Ohjaaja:

• Alejandro Jodorowsky

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alejandro Jodorowsky

Chilessä vuonna 1929 maailmaan syntynyt Alejandro Jodorowsky on toiminut uransa aikana niin sarjakuvataiteilijana, kirjailijana kuin teatterintekijänäkin, mutta hänen surrealistiset pitkät elokuvansa kuuluvat niihin, jotka viimeistään tekevät hänestä suuren ja ajattoman taiteilijan. Jodorowsky tutustui opiskeluaikoinaan surrealisti Fernando Arrabaliin, jonka näytelmään perustuukin Jodorowskyn ensimmäinen pitkä elokuva, mustavalkoinen Fando y Lis vuodelta 1967. Jodorowskyn ohjaama ja kirjoittama seuraava elokuva El topo saavutti suuren kulttisuosion Amerikassa valtavirran ulkopuolella, ja elokuvasta tuli arthouse-henkisten keskiyönäytösten oleellisena laukaisijana toiminut teos. El topo on unohtumaton surrealistinen, symboleita täynnä oleva matka ajattomimpiin kysymyksiin ja ongelmiin pahuudesta ja hyvyydestä sekä kuinka ne ihmisten keskuudessa ja luonnossa voivat esiintyä, usein samanaikaisesti ja hämärin rajoin.

Elokuvan oma maailma on hyvin aavikkopitoinen ja myyttinen, hiekkadyynit hehkuvat kuivuutta ja kuumuutta kaiken välittyessä loistavalla voimalla kankaan tai ruudun välityksellä todelliseen maailmaan, katsomoon. Päähenkilö jota ohjaaja itse näyttelee on yksinäinen, hiljainen, kuolemanmustaan pukeutunut ja pientä poikaansa mukanaan kuljettava ja apunaan pitävä ratsastaja, joka kohtaa kohteita revolverilleen lähes taukoamatta. Väkivaltaiset ja eläimelliset ryövääjät ja viittoihin pukeutuneet ristinkantajat aiheuttavat ympärillä alituisesti kauhua ja verenvuodatusta, joihin El topokin usein poikansa kanssa sekaantuu. Kaikkialla vallitseva vaara ja väkivalta käyvät siis hyvin pian selviksi, mutta entä kun samoissa kuvissa esiintyvät nimenomaan tutunoloiset ihmishahmot ja vilahtelevat ristit ja muut vastaavat symbolit? Matka todellisuuteen epätodellisessa on alkanut, ja jo ensimmäiset 10 minuuttia Jodorowskyn elokuvan maailmassa ovat hätkähdyttävää voimannäytettä tekijältä, joka ei koskaan ole saanut ansaitsemaansa huomiota ja tunnustusta elokuvakirjailijoilta tai muilta vastaavasti varteenotettavilta tahoilta.

Jodorowskylle läheinen teema ei siis koskaan ole yhtään vähempi kuin se, mille suuri osa elokuvista kääntää täysin selkänsä sitä riistäen tai muuten vääristäen, koska se rehellinen todellisuus niiltä osin ei ole kovin viihdyttävää tai miellyttävää "ajanvietettä" eikä sillä ainakaan tehdä rahaa. Jodorowskyn mestarillisen elokuvan The Holy Mountain (USA, Meksiko, 1973) loppupuolen "puhdistuksessa" hahmojen on luovuttava kaikesta, rahasta, omaisuudesta, saavuttaakseen päämääränsä ja muuttuakseen niin etteivät rahan edustamat asiat, potentiaaliset ja helpot varjopuolet olisi enää oleellisia elämässä. Kummassakin elokuvassa – ja ohjaajalla yleensäkin – suuret ihmisjoukot tietävät aina väkivaltaa ja tuhoa, siten että motiivina on lähes aina ahneus tai kateus – kaikki sellainen mitä omaisuus, rikkaudet, pinnallinen kauneus tai muu saavutus ihmisessä usein aiheuttaa. Jodorowsky näyttää luomissaan maailmoissa ne todelliset seuraukset, jotka ovat syinä todellisen maailman mätäisyyteen ja siihen miksi kaikki se verenvuodatus ja viha ovat todellisia myös jokapäiväisessä elämässä, ei ainoastaan aluksi kenties vieraannuttavassakin elokuvassa jota koemme. Yhtään ainoaa veritippaa ei Jodorowsky vuodata hahmoillaan turhaan tai ilman tarkoitusta, kuten ei kukaan muukaan oikeasti suuri tekijä, joka hahmojensa ja työnsä kautta haluaa antaa ja parantaa, vaikka parantamisen kohde olisi hyvinkin hankala ja itsekäs.

Jodorowskyn kyky käyttää symboleja ja välittää niiden kautta sanomaansa sanattomasti on hätkähdyttävä ja etenkin kun otetaan huomioon osan symboleista todenperäisyys ja ajankohtaisuus maailmanlaajuisesti. Ihmiset kantavat esimerkiksi erilaisia ristejä kaikkialla, toiset vain itse fyysisen merkin tähden, toiset vakaumuksellisen ja järkkymättömän filosofian tähden, siten että syy ja turva elää piilevät tuossa symbolissa ja sen sisällössä. Jodorowsky osoittaa ihmisen heikkona olentona, joka helposti tarvitsee jotain mihin uskoa, ristin jota kantaa ja jonka puoleen kääntyä, kun ahdinko muuttuu liian voimakkaaksi. Entä kuolema, jokaista elävää olentoa ja asiaa koskeva realiteetti, joka myös voi tuntua suurelta mysteeriltä? Jo tuo luonnollinen ja väistämätön asia saa järjellä varustetun ihmisen turvautumaan johonkin abstraktiin asiaan, jota voi rukoilla, palvoa tai jonka nimeen voi muita vastaan toimia kuten reviiristään taistelevat villisiat. Jodorowskyn elokuvassa alkupuolen tapahtumat sisältävät meillekin hyvin tuttuja ristejä, jotka ovat vain lopun kylässä muuttuneet kuten ne muuttuvat tosielämässäkin pallon toiseen paikkaan siirryttäessä – kummallakin on sama valtaisa vaikutus ihmiseen ja kummankin nimeen toimitaan täysin sokaistuina. Etenkin lopun kylän tapahtumien tosielämää peilaavaa luonnetta symboloi edelleen itse symbolissa esiintyvä ihmisen silmä, joka on Jodorowskylle linnun tavoin toistuva ja voimakas vertauskuva.

Jodorowskyn päähenkilö mainitsee elokuvan alkupuolella olevansa jumala. Tämä saa selvemmän merkityksen, kun havaitaan että etenkin nuo alun veriset tapahtumat alistajien ja alistettujen kesken olisivat tapahtuneet luultavasti täysin identtisinä ilman El topon läsnäoloakin, aivan kuin häntä ei olisi fyysisenä ikinä ollutkaan, kuten ei jumalia yleensäkään, ainoastaan ihmisten mielissä ja henkilökohtaisessa "kokemusmaailmassa". Myöhemmin elokuvassa El topokin muuttuu hieman inhimillisemmäksi ja haavoittuvammaksi, todellisemmaksi, erään radikaalin tapahtuman jäljiltä, mikä puolestaan entisestään korostaa sitä ihmisen teemaa, joka ohjaajan elokuvia leimaa. Ihminen on aivoa ja sydäntä, ja sekä järjen että inhimillisten tunteiden ja luonnosta tulevien viettien suhde ja etenkin viimeksi mainittujen viettelevyys kiteytyvät jo tässä yhdessä hahmossa ja sen valtavassa kehityskaaressa, joka tietenkin tässä tapauksessa ei vastaa normaalia dramaturgista kehitystä ja sen konventioita. Kaikki tämä noudattaa luodun ja lähes alituiseen päivänvalossa palavan maailman logiikkaa ilman hetkellistäkään dramaturgista ontumista tai ylipäänsä epäuskottavuutta. Näiltäkin osin Jodorowskyn oma suoritus päähenkilönä tuntuu todennäköiseltä ja luotettavalta ratkaisulta.

Kuviltaan ja äänimaisemiltaan Jodorowskyn elokuvat ovat odotetusti sellaisinaankin upeita, kauniita ja epätavallisia, kuvakulmat ovat usein ja tarvittaessa korostetusti maan rajalta kohti taivasta tai päinvastoin surrealistisen korkealta etäisyyksiä vääristäen, ja suurimman voimanhan tällaiset saavutukset ja ratkaisut omaavat kun ne tukevat jotain oikeaa teemaa ja sen käsittelyä, välittämistä katsojalle. Sen enempää kuin vaikkapa fyysisellä väkivallalla, ei Jodorowsky koskaan mässäile kamerankäytöllään ja sen liikkeillä tai asennoilla. Värit saattavat muuttua synkemmiksi yhdessä kuvassa hypnoottisella sykkeellä, ja usein kaikkein häikäisevimmät saavutukset onkin hyödynnetty suoraan luonnosta, taivaasta, vedestä, ilman mitään keinotekoista tai esimerkiksi digitaalista. Jodorowskyn käyttämä musiikki on El topossa ajoittain räikeän iloista ja nopeaa – elokuvan tapahtumia myötäilevää – mutta etenkin elokuvassa The Holy Mountain äänimaailma tuntuu olevan enemmän keskittynyt vakavaan, synkkään ja uhkaavaan ilmaisuun, vaikka kumpaakaan ei toki voi jättää pois tai etenkään niiden suhdetta kuviin unohtaa. Ei ole hyvää ilman pahaa, valoa ilman synkkyyttä tai (äänimaailmassa) iloa ilman uhkaa.

Loppu on elokuvalle alun tavoin kriittisimpiin kuuluva osa ja lopun ollessa huono, jää elokuvakin vähemmäksi kuin mikä sen potentiaali olisi ollut. Jodorowskyn elokuva palaa hienosti alun erääseen asetelmaan ja juuri sillä tavoin, että perusteltu toivo jää elämään, maailmaan, ja siis ihmisten muodossa. Seuraavassa mestariteoksessaan Jodorowsky keskittyy vielä entisestään tämän tarvittavan muodonmuutoksen luonteeseen, mutta tärkeintä on että loppu ei esitä "ratkaisuksi" kuolemaa, toivon menetystä, sitä mitä vastaan taistelemaan koko elokuva on syntynyt. Jodorowskyn elokuvien todellisesta näkemisestä ja niiden ymmärtämisestä kieltäytyminen on yhtä helppoa kuin yleensäkin peilikuvansa kieltäminen jo fyysisellä, pinnallisella tasolla, mutta etenkin elokuvan tapauksessa tällä henkisellä, hahmojen kautta välittyvällä tasolla. Ensimmäinen askel ymmärtämiseen onkin sen hyväksyminen, että ihminen ei ole täydellinen olento eikä esimerkiksi läheskään kaikki sen kokema joka tuntuu hyvältä ole "hyvää" tai toivottua, jos vain pystyisi siinä samassa tilanteessa näkemään hieman tulevaankin, mitä ei enää sitten voi peruuttaa. Jodorowskyn parannusvälineenä on elokuvan taika, lähestymistapana surrealismin ihme.