Julkaistu:

Kirjoittanut:

Julkaistu:


Curse of the Crimson Altar (Kuoleman alttari, 1968)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3/5

Ohjaus: Vernon Sewell

Kun toisessa salissa aloitettiin mukiinmenevällä Assault On Precinct 13 ‑remakella, todellista elämystä kaipaavat saivat eteensä Tigonin tuottaman tuhdin brittikauhupakkauksen. Vaikka kyseessä ei missään nimessä olekaan yhtiön helmien Witchfinder Generalin (1968) tai Blood On Satan's Claw'n (1970) veroinen teos, laukaisi noituutta, hypnoosia ja miesten nahkastringejä auliisti esittelevä elokuva festivaalin hienosti käyntiin.

Ensin yleisölle kerrotaan tekstin muodossa, että "tietyt aineet" voivat hypnotisoida ihmisen ja saada tämän tekemään mitä tahansa. Tästä informaation jyväsestä hypätään alkutekstien jälkeen suoraan keskelle sarvista tykkäävän kultin palvontamenoja ja uuden jäsenen indoktrinaatiota. Siniseksi maalattu, kultaisilla pässinsarvilla varustettu kauhun papitar Barbara Steele houkuttelee neliöleukaista miestä allekirjoittamaan nimensä uhkaavan oloiseen kirjaan. Taustalla hengailee aiemmin mainittuihin nahkavetimiin sonnustautunut ruma mies poronsarvet päässään ja seinän vierustalla kuikuilee huppupäinen partaveikko, joka pitelee vuohta lieassa. Ennen kuin joku kysyy, niin ei, vuohella ei ole mitään tehtävää rituaalissa. Huppuherra kuitenkin vetää sitä lähemmäksi itseään, kenties kontaktin tarpeessa. Myöhemmin vuohen läsnäoloa selitellään sen mystisellä yhteydellä Pan‑jumalaan. Tällaisia hullujen kulttien pitäisi aina olla!

Tuosta komeasta alusta pääsemme itse tarinaan, jossa antiikkikauppias Robert Manning (kuivahko mutta miehen lailla käyttäytyvä Mark Eden) saa postissa kynttilänjalan ja viestin veljeltään. Viesti on päivätty yli viikon takaa, ja veljestään huolestunut Robert lähtee etsimään tätä kirjepaperissa mainitusta kartanosta. Sieltä hän löytää paitsi trikooasuisen nuoren naisen kirmaamassa pitkin metsätietä keskellä yötä, elokuvan tekovuoden takia myös vapaan rakkauden sukupolven villit ja groovyt bileet joissa kikatetaan, juodaan viinaa, puristellaan pakaroita ja maalataan toisten kehoja kuin huominen ei koskaan koittaisi. Isännän veljentytär Eve (Virginia Wetherell) johdattaa Robertin yläkertaan, josta löytyy viiksekäs ja hillitty kartanonherra Morley (Christopher Lee). Veljestä ei ole kukaan kuullutkaan, mutta Robert saa jäädä taloon asumaan siksi aikaa, kun yrittää jäljittää tätä.

kuvituskuva a
kuvituskuva b
kuvituskuva c

Sitten alkaa mysteeri hiljalleen aueta ja saadaan mukaan muun muassa Michael Goughin hauskasti esittämä kajahtanut hovimestari, kaleidoskooppiefektiharhoja, noituutta ja tekohämähäkinseittejä ampuva tuulettimen näköinen pistooli. Sekä Boris Karloff heiluttamassa kulmakarvojaan pyörätuolissa – sen jälkeen kun Robert on kommentoinut kartanoa kauhuelokuvamaiseksi sanoin "Nurkan takaa voisi hypätä esiin vaikka Boris Karloff!"

Vaikuttavan kauhunäyttelijäkastin lisäksi parasta Curse of the Crimson Altarissa on varmaankin tunnelmallinen musiikki. Hahmot ovat pääosin kuivan englantilaisia ja tilanteet tuttuja, mutta H.P. Lovecraftin tarinan pohjalta väännetty käsikirjoitus kantaa kuitenkin noin elokuvan puoleen väliin asti suht mainiosti. Loppu lässähtää aikamoiseksi antikliimaksiksi, kun paljastuu etteivät pitkin elokuvaa väläytellyt noita/kultti-visiot oikeastaan johda mihinkään ja katsojan on tyytyminen pelkkään tavalliseen tulipaloon. Kultin umpimielinen toimintatapa ei kuulosta kovin älykkäältä; uhraushuone naamioidaan feikkihämähäkinseitillä, jota tuottavaa pyssyä säilytetään samassa huoneessa, kuten veikeitä eläinnaamioitakin.

Ohjaaja Vernon Sewell ei ole pahimmasta päästä, mutta ei myöskään osaa ottaa materiaalista mitään omintakeista irti. Festivaaliyön ohjelmiston reteä suhtautuminen naisten oikeuksiin ja älykkyyteen tehtiin hyvin selväksi heti tässä avauksessa. Ensin Karloff kommentoi kaikkien jatkuvasti litkimän brandyn menevän hukkaan jos sitä kaataa naisen kurkkuun, ja sankarimme Robert näyttää kuinka kauniimpi sukupuoli valloitetaan romanttisessa sänkykohtauksessa: pitää sanoa mitä haluaa, kaapata nainen alleen, naida tältä taju kankaalle ja lähteä lätkimään ennen blondin heräämistä. Robert rocks!

Teoksen tiedot:

The Crimson Cult

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Reefer Madness (Tell Your Children, 1936)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2.5/5

Ohjaus: Louis J. Gasnier

Laaja puolueeton tiedonvälitys on olennaista yleissivistyksen leviämisessä mahdollisimman laajalle alueelle. Tämän ruma kääntöpuoli tulee harvinaisen selväksi vuonna 1938 valmistuneessa huumevalistus"dokumentissa" Reefer Madness (alun perin nimeltään Tell Your Children). Amerikan kansan hiljaisella enemmistöllä oli tuona Herran vuonna marihuanasta tuskin sen suurempaa käsitystä kuin piin arvosta kuudenteen potenssiin. Ja kun joku virallinen taho tekee sitten aiheesta dokumentin, joka lupaa kertoa totuuden ja ainoastaan koko totuuden, nappaavat massat syötin ja nielevät sen kokonaan 67 minuutissa. Exploitaatiohengessä toteutettu Reefer Madness tosin unohdettiin ilmestymisensä jälkeen vuosikymmeniksi ja kaivettiin esiin arkistojen kätköistä vasta 70‑luvulla pössyttelevien hippien toimesta.

kuvituskuva a
kuvituskuva b
kuvituskuva c

Reefer Madness alkaa, kuten Star Wars ‑elokuvat, pitkällä ruudun halki vyöryvällä tekstinpätkällä. Sensaatiohakuisella elokuvalla pyrittiin osittain sensuurisyistä johtuvan valistuksen ja järkyttämisen ohella lisäksi rahastamaan, joten huumeiden vaikutusten on oltava paitsi vahingollisia, myös viihdyttäviä. Siinä paljastetaan painotuksia luovien vaihtelevien fonttien kautta, että isoin ongelma nuorison keskuudessa tällä hetkellä on tuo pirullisista aineista pirullisin, eli marihuana. Se aiheuttaa ensin maanista kikatusta, sitten hullun olotilan, aika-avaruuskäsitteiden sekä todellisuuden horjumisen sekä lopulta johtaa psykoosiin. Pikaisesti ajatellen kuulostaa täsmälleen niiltä efekteiltä joita ihmismieli tuntee Night Visions ‑elokuvafestivaalin synkkinä tunteina läpi yön, mutta asiantuntijoita on kai pakko uskoa – ovathan he laittaneet tiedon tähän filmiinsä.

kuvituskuva d
kuvituskuva e
kuvituskuva f

Tämän kaltaiset hysteriaa lietsovat paljastushenkiset huuhaapseudodokumentit toimivat suoran puheen periaatetta väärin käyttäen. Samankaltaisia paskanjauhantapamfletteja löytyy mielin määrin niin kirjoina (Jailbait – "Karmiva totuus nuorisorikollisista!") kuin elokuvinakin. Ensin on todettu, että meillä on ongelma. Sitten kerätään mielivaltaisesti omaa teoriaansa puolustavia faktoja, ja jos niitä ei löydy, keksitään parempia. Yleisölle selitetään muka suorin sanoin miten juuri tämä ongelma on pahin laatuaan koskaan ja aihetta ei nyt aiota kierrellä ja kaarrella vaan kaunistelematta paljastetaan ruma totuus. Tässä tapauksessa marihuanan syntejä selventää tohtori Carroll (Joseph Forte) koulun vanhempainkokouksessa, josta siirrytään takauman muodossa näytelmäelokuvaan propagandaelokuvan sisällä. Kunnianarvoisa tri Carroll esiintyy omassa tarinassaankin, joka kuitenkin keskittyy kuvaamaan muutaman kunnollisen amerikkalaisen nuoren syöksykierrettä marihuanan helvettiin. Heti kun aine tungetaan viattomien käsiin ja he vetävät sitä henkeensä (kädet merkillisessä asennossa suun ympärillä, tunnista käyttäjät!), alkaa maaninen kikatus ja hyperaktiivinen olkapäidenketkutustanssi. Näyttelijät tosiaan tuntuvat olevan jossain aineissa, jota aloin itsekin kaivata kun meno näytti niin railakkaalta. Sen kummemmin tarkentamatta, Bill (Kenneth Craig) napsahtaa irtoseksiin, Mary (Dorothy Short) ammutaan ja Jimmy (Warren McCollum) ajaa pilvipäissään jalankulkijan yli ja tappaa tämän. Ainetta kaupanneista Ralph (Dave O'Brian, hillittömin aineen vaikutusten esittäjä) mätkii Jackin (Carleton Young) kuoliaaksi ja joutuu mielisairaalaan. Joku nainen vielä pomppaa alas kerrostalon ikkunasta. Synnin palkka on kuolema. Paitsi Jimmyllä, joka pääsee kuin koira veräjästä yliajostaan. Merkillinen ylen katsaus muuten niin perusteellisen moralisoivassa huijauksessa.

kuvituskuva g
kuvituskuva h
kuvituskuva i

Ikävä kyllä Reefer Madness on suurimmaksi osin, kuten perinpohjaisen kerronnan ja kyvyttömyyden yhdistävät elokuvat yleensäkin, tappavan tylsä. Kaikki vaiheet prosessista kuvataan niin juurta jaksaen että ahdistaa. Kuvallista kerrontaa yritetään välillä tehostaa iskevillä sanomalehtiotsikoilla (joista yhden pienempi alaotsikko muuten mainitsee Dick Tracyn tehneen taas uuden pidätyksen...). 67 minuutin kesto on kuitenkin armeliaan lyhyt ja tekijöiden tynnyrissä kasvanut viisaus huumeen vaikutuksista jaksaa huvittaa ihmisten muuttuessa pössyteltyään raivohulluiksi maanisdepressiivisiksi psykopaateiksi. Lisähupia saa siitä, ettei tämän kaltaista horinaa oikeastaan näe enää missään television Dr. Philiä lukuun ottamatta. Kiinnostavaa on myös porttiteorian puuttuminen, eli ei edes puhuta marihuanan johtavan kovempaan kamaan, vaan marihuana ON kovinta kamaa. Se tappaa nuorison ja tuhoaa rauhalliset ja lainkuuliaiset yhteisöt siinä ohella. "Drugs are bad, 'mmkay".

Teoksen tiedot:

Tell Your Children

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


I padroni della città (Kaupunki kauhun vallassa, 1976)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3/5

Ohjaus: Fernando Di Leo

Kaksi elokuvaa takana eikä väsymyksen merkkejä ainakaan vielä näkyvissä. Festivaaliperinteisiin kuuluvaa italocrimea sai tällä kertaa edustaa mm. Milano calibro 9 ‑elokuvan (1972) ohjanneen Fernando di Leon vauhdikas ja svengaava gangsterikuvaus.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Tony (Harry Baer) on Rooman yhden mafiajengin pikkutekijä, isompia haasteita kaipaava suojelurahan kerääjä joka saa kontolleen hieman enemmän kuin halusikaan huijatessaan Scarface-nimiseltä gangsteripomolta (Jack Palance) tämän varastamat rahat takaisin omalle pomolleen. Tätä ei tietenkään sulateta ja alkaa luonnollisesti sota. Tonyn pomo kääntyy myös häntä vastaan, mutta kikkarapäinen ja akrobaattinen hurmuri saa sentään puolelleen Scarfacen organisaatiostaan erottaman korttihai Rickin (Al Cliver) sekä vanhemman puoleisen kaverinsa Napolin (Vittorio Caprioli). Kaikki huipentuu raakaan ja laajamittaiseen välienselvittelyyn vanhalla ja hylätyllä teurastamolla.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Rulers of the City keskittyy kuvaamaan pelkästään gangstereita, eikä poliiseja nähdä elokuvassa lainkaan. Lain puuttuessa kuvioista kyse on sympaattisista ja vähemmän sympaattisista roistoista. Tonysta on tehty sinänsä kiinnostava päähenkilö, että hänellä on selkeitä tavoitteita ja jopa persoonallisuutta. Rickistä paljastuu salattu piirre vasta loppumetreillä, muuten hahmo jää varsin vaisuksi tuuhean tukkansa hulmuttelijaksi. Napoli on jutun ns. vitsiniekka, vaikka usein on erittäin vaikea tajuta minkä pitäisi olla hauskaa Capriolin elämöidessä perusitalialaiseen malliin eli äänekkäästi, isoin elein ja paikoitellen erittäin ärsyttävästi.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Di Leo pitää elokuvan tiukasti kasassa noin 40 minuutin ajan, sitten jumitetaan enemmän tai vähemmän tyhjäkäynnillä kohtuullisen iskevään loppurymäkkään asti. Kyseessä olevassa printissä elokuvan nimeksi ilmoitetaan Mister Scarface, mikä johtaa väistämättä siihen alkupäätelmään, että Jack Palancella olisi isompikin rooli. Myös elokuvan juliste, jossa Palance virnuilee konepistoolin kanssa, vihjailee hieman tähän suuntaan, mutta totuus on jotain muuta. Rooli on aika pieni ja vaisu, räjähtävää ja kokonaisuudessaan hidastettua – sekä elokuvan parhaisiin lukeutuvaa – alkukohtausta lukuun ottamatta, josta paljastuu Scarfacen perusteellinen pahuus ja kimmoke ratkaisevaan tekoon myöhemmässä vaiheessa elokuvaa.

kuvituskuva g
kuvituskuva h

Muuten meno on sitten tuttua miehekkäiden miesten miehekkäiden viiksien pröystäilevää kukkoilua ja väkivaltaista toimintaseikkailua. Naiset saavat tässäkin kuulla paikkansa Tonyn syleillessä ja puserrellessa jokaista nuorta naista johon kadulla törmää, typyjen tietysti ihastuessa tähän leikkimieliseen aloitteellisuuteen ikihyviksi. Mafiosoja voidaan mennä piiloon kahden huoran luokse, koska heitä voi naida odotellessaan kunnon toimintaa. Naiskauneutta tarjoilevat myös pitkähkö mutta hypnoottinen yläosaton klubitanssikohtaus sekä Tonyn ja Rickin tapa jakaa kolme naista keskenään samassa sängyssä. Elokuvan hämmentävin hetki tulee Tonyn pelastaessa Napolin hyppäämällä ikkunan läpi ja listien pahikset, minkä jälkeen hän ilmoittaa että lähteminen saa nyt odottaa: hänen pitää vaihtaa housut. Kukaan ei reagoi toteamukseen mitenkään ja kamera jää viipyilemään Tonyn puhtaissa housuissa. Seuraava kohtaus.

Teoksen tiedot:

Rulers of the City

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


The Search for the Evil One (Perikato II, 1967)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 1/5

Ohjaus: Joseph Kane

Toisen maailmansodan ja natsi-Saksan aiheuttamia laajamittaisia traumoja voi käsitellä monella eri tapaa. Saksassa ollaan pikkuhiljaa pääsemässä eroon sanattomasta sopimuksesta olla käsittelemättä natseja ja Hitleriä kulttuurissa. Viime aikoina on valmistunut useampi aiheeseen liittyvä elokuva, joista viimeisin on Bruno Ganzin Der Führerinä tähdittämä, Oscar-ehdokkaaksikin päätynyt Der Untergang (2004). Toiset osasivat tosin jo aiemmin eli kultaisella 60‑luvulla, ja "hiukkasen" eri lähestymistavalla.

Anton Becker (Lee Patterson) on lapsena selvinnyt juutalaisvainoista nipin napin hengissä, mutta menettänyt niihin molemmat vanhempansa. Antoniin ottaa yhteyttä salaperäinen järjestö, joka taivuttelee häntä soluttautumaan Andien vuoristossa jo Neljättä valtakuntaa alulle panevaa uudelleen järjestäytynyttä natsiorganisaatiota. Todellinen pommi tiputetaan pöydälle kun arvon herrat informoivat Antonille itsensä Hitlerin saattavan olla yhä elossa. Anton sanoo Aatun tehneen itsemurhan, mutta värvääjät eivät hyväksy tätä vaan sanovat: "Mutta kuvitellaan että se olisi mennyt näin...", jolloin saadaan takauma Berliiniin 1945, Führerin bunkkeriin valtakunnan viimeisinä hetkinä. Hitler (Pitt Herbert) selittää sekä kaksoisolennolleen että katsojille rautalangasta vääntäen että kaksoisolento kuolee ja hän itse jatkaa eloa ja jaloja aatteitaan. Duplikaatti ja Eva Braun (Anna-Lisa) tapetaan ja Hitler matkustaa Andeille valepuvussa – eli kaulus ylhäällä, aurinkolasit päässä ja tavaramerkkiviikset ajeltuna.

Anton suostuu tehtävään ja onneksi häntä romanttisessa mielessä tavoitteleva, juutalaisvihaa pursuava saksalaistyttö on osa tulevaa maailmanjärjestystä, eli Anton pääsee suoraan minne pitikin. Andeilla häntä odottaa natsien linna, jossa turvallisuussyistä kukaan ei paljasta sukunimeään. Eri asia on sitten miksi linnaa vartioivat sotilaat ovat täydessä natsiunivormussa hihanauhoineen kaikkineen. Eipä aikaakaan kun Anton esitellään jo vanhentuneelle Hitlerille, joka harmaahapsisena hourii edelleen teorioitaan ja haaveitaan. Kuinka käy maailman, Antonin ja Aatun?

Jos joskus herää kysymys, "miksi tämä on tehty?", niin se on Search for the Evil Onen kohdalla. Tekijöiden syyt ja tavoitteet muhivat visusti kätkettyinä elokuvan pinnan alla, mysteerisinä kuin naisen orgasmi George W. Bushille. Okei, Hitler on elossa. Okei, Hitler vetää yhä natsipuoluetta perässään. Okei, hän on yhä uhka maailmalle. Mutta mitä hevon vittua tässä oikein tapahtuu? Elokuva tuntuu koostuvan keskeneräisistä sketseistä joka kerta kun Hitler marssii kuvaan ja pökkelön rakkaustarinan sekä z‑luokan trillerin amputoidusta sekasikiöstä muun juonen raksuttaessa vaivalloisesti johonkin suuntaan. Kuvaustyö on malliesimerkki siitä, miten sujuvasti etenevää ja kuvasta toiseen edes puolipätevästi siirtyvää elokuvaa ei tehdä. Tosin töksähtelevyyttä ei ainakaan vähentänyt tökerösti alkuperäisestä 2.35:1 kuvasuhteesta pan & scannattu printti, jonka vuoksi saman kuvan yhdestä reunasta leikataan toiseen jatkuvalla syötöllä. Hahmojen toimissa ei loppupuolella ole enää mitään järkeä, mutta ikävä kyllä ei edes mitään erityisen tahattoman huvittavaakaan. Elokuvassa ei yksinkertaisesti ole mitään sisältöä, näkökulmaa tai tarvittavaa luovaa hulluutta. Jotain pientä huvittavuutta tarjoaa Antonin palkanneen juutalaisjärjestön pomon outoihin mittasuhteisiin venynyt halu piilottaa sokerinkäyttönsä sihteeriköltään.

Mutta onneksi on Pitt Herbertin marsuposkinen ja puhiseva Hitler, joka säntäilee aina paikalle kädet heiluen. Hahmo tuntuu esiasteelta Monty Pythonin Herr Hilter ‑sketsiin, jossa salanimellä esiintyvä Hitler yrittää käynnistää valtaansa uudelleen etelä-Englannissa. Repliikit ovat englanniksi, joten Herbert saa revittää naurettavaa saksalaisaksenttiaan niin pitkälle kuin sielu ja kurkkulihakset sietävät. Bunkkeriinsa flashbackeja jatkuvasti kokeva ja ulosanniltaan mutisevan kirkuva harmaantunut pilakuva ihmiskunnan virallisesti suurimmasta hirviöstä on häkellyttävää katsottavaa monestakin syystä. Kuten itse elokuva. Valtakunnanjohtajan lopullinen kohtalo sentään kirvoittaa naurut joka kerta kun sitä elokuvan loputtua sattuu ajattelemaan. Trilleri, Hitler, slapstick – mikä ei kuulu joukkoon?

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Darktown Strutters (1975)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 4/5

"Super Sisters on Cycles"

Ja juuri kun luuli nähneensä jotain idean ja toteutuksen yhdistelmältään järjen tuolla puolen iloisesti rallattelevaa umpiluupäistä saastaa, käy seuraava elokuva vahvaan rynnäkköön ihmismielen pimeän puolen muurin läpi, saapuen värit säihkyen jonnekin todellisuuden, ymmärryksen ja ennen kaikkea hyvän maun hylkäämille joutomaille. Olin (ehkä armeliaasti) ehtinyt unohtaa mitä on luvassa, ajatellen elokuvan olevan vain joku räväkkä blaxploitaatiohelmi vuosien takaa. Juuri ennen näytöksen alkua luin esitteen varoittavat sanat "maailman ensimmäinen blaxploitaatio-biker-musikaali" ...voi pojat, sitä kaikkea ja paljon muuta elokuva onkin, nyt kun vain tietäisi vielä mitä.

Juoni, juoni, juoni. Kaunis sana, mutta tässä yhteydessä tarpeellisuudessaan samaa luokkaa kuin termoskannullinen koiranpaskaa äidin hautajaisissa. Sittemmin ihan mainstream ‑elokuviakin ohjanneen George Armitagen käsikirjoitus kaivaa ilmoille koko joukon kysymyksiä, joita on erittäin vaikea täsmällisesti artikuloida edes itselleen. Perus... öh, tarinassa Syreena-niminen nuori musta nainen jäljittää kadonnutta äitiään kavereidensa avulla. Häntä estämässä ovat muun muassa prätkillä kulkeva Ku Klux Klan, tomppelit poliisit jättimäisellä vilkulla varustetussa autossaan sekä mustia vihaava paikallisen possuravintolan omistaja Cross (Norman Bartold). Cross pukeutuu välillä kaniiniksi ja kulkee jättimäisen porkkanan kanssa porsaaksi maalatun Mona Lisa ‑taulunsa ohitse.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Darktown Strutters on omalla jäljittelemättömällä tavallaan ylivoimaisesti mielisairaimpia koskaan näkemiäni elokuvia. Se ei ole hyvä, se ei ole huono, se ei sisällä mitään varsinaisia raakuuksia tai sinänsä kyseenalaisia asioita esimerkiksi moraaliselta kannalta. Se on vain... hämmentävä. 70‑luvulla ei elokuvanteossa välttämättä ollut liikkeellä järkeä ja tiettyä taipuvuutta logiikkaan samassa mittakaavassa kuin nykypäivänä, mutta herra Jeesus Kristuksen käärinliinat sentään tämä tapaus todistaa, että silloin ainakin riitti luovuutta. En aio väittää tämän olevan pelkästään hyvä asia niistä monista selluloidinpätkistä johtuen, joita yön aikana aivojeni sisäpinnalle peruuttamattomasti heijastettiin. Silti. Darktown Struttersin päähenkilönaiset kulkevat paikasta toiseen monivärisillä kolmipyöräisillä formulaprätkillä. Ei siinä vielä mitään, näen sen mielessäni, saattaa joku ajatella. Mutta joka kerta kun räiskyvän kirkkaisiin piukkoihin univormuihin sonnustautuneet arvon pimut nousevat ajoneuvoiltaan, alkaa sellainen perseenpyöritystanssiaskelten viba ja soljuvan rytmikkään liikehdinnän yliannostus, että silmät haluavat kaivertaa tiensä suoraan kallon sisään lämpimään turvaan ja aivot vaativat ulkomaailmalle lähestymiskieltoa. Eikä tässä vaiheessa ole vielä edes esitelty tyttöjen rakkausintressiksi muodostuvaa "persoonallista" mustien miesten prätkäjengiä, kyljyksillä itseään läpsyttelevää jänispukuista Crossia taikka tämän sioiksi pukeutuvia apureita. Kloonauskoneesta, musiikkinumeroista ja kalsareissaan risteillä varustetuilla moottoripyörillä päristelevistä KKK:laisista nyt puhumattakaan. Elokuvaa on vain kerta kaikkiaan mahdotonta selittää. Alussa ei ole järkeä, keskikohdassa ei ole pointtia ja lopussa on turha odottaa palasten loksahtamista kohdalleen. Juoneksi kutsuttu tapahtumaketju tanssii oman biittinsä tahtiin toisenlaisessa ulottuvuudessa, jossa meitä oikeita ihmisiä ei ole. Huono puoli on, ettei elokuvan sekoilu hellitä oikeastaan hetkeksikään ja pöhköimmillekin outouksille turtuu ennen pitkää.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Ehkä ymmärrettävistä syistä Darktown Strutters jäi ohjaaja William Witneyn viimeiseksi työksi; aiemmasta ansiolistasta löytyy esim. televisiolle tehty ja lupaavasti nimetty Dr. Satan's Robot (1966). Witneyn myöhempiin saavutuksiin lukeutuu muistelokirja Roy Rogersin lännenelokuvissa esiintyneestä hevosesta. Tästä kaaoksesta urallaan oikeasti edistynyt henkilö on lavastaja Jack Fisk, joka on sittemmin vastannut tuotantosuunnittelusta niin Terence Malickin kuin David Lynchin elokuvissa.

Darktown Struttersille on tavallaan mahdotonta antaa tähtiä, koska sen arvottaminen suhteessa muihin elokuviin edellyttäisi sillä olevan jonkinlaisen suhteen muihin elokuviin. Kyseinen käsittämättömyys kuitenkin leijailee ylhäisessä yksinäisyydessään jossakin ymmärryksen stratosfäärin tuolla puolen, ja se on vain itse nähtävä sekä tehtävä merkilliset johtopäätöksensä. Yritetään nyt kuitenkin.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Santo en el museo de cera (Santo in the Wax Museum, 1963)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3.5/5

Ohjaus: Alfonso Corona Blake, Manuel San Fernando

Meksikon hopeanhohtoinen lahja elokuvamaailman tähtitaivaalle on Santo. Santo on lyömätön vapaapainija, salaperäinen supersankari, nokkela etsivä sekä toimiva ratkaisu elämän joka ongelmaan. Olkoonkin, että ratkaisu saavutetaan yleensä vapaapainin kautta. Santo-elokuvan näytös oli yllättäen loppuunmyyty (toki muutenkin varsin täysillä) festivaaleilla. Kukapa olisi arvannut Santon merkitsevän niin paljon meille täällä kylmässä pohjoisessa?

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Elokuva alkaa siinä mielessä epäperinteisesti, ettei heti isketä kehiin sankarimme seikkailut usein aloittavaa painiottelua. Sen sijaan kamera tarkkailee kadulla kävelevää miestä, joka kolkataan ja kidnapataan. Siitä siirto vahamuseoon, jonka nukkeja luurankomaisen pitkä ja laiha tohtori Karol (Claudio Brook) esittelee museokävijöille. Nuori naisvalokuvaaja Gloria (Roxana Bellini) pyytää lupaa kuvata vahaukkoja lehtijuttua varten ja järjestää tapaamisen museon aukioloajan jälkeen. Lähdettyään kuvaamasta hieman liian eläväisesti paikallaan huojuvia nukkeja Glorian nappaa kadulta elokuvan alun ilkimys. Glorian sisko ottaa poliisiin yhteyttä ja tri Karol joutuu epäilyksenalaiseksi, sillä kaksi hänen museostaan viime päivinä lähtenyttä miestäkin ovat kadonneet. Karol saa professoriystävänsä kautta kuitenkin pyydettyä Santon selvittämään tapausta. Professorilla on toimistossaan pyörivästä antennista ja ruudusta koostuva lähetin, jolla hän saa kuvayhteyden Santoon missä tahansa milloin tahansa. Santo löytyy, jukupätkä, painimasta ja saamme ilon seurata kymmenisen minuuttia rivakoita, itseään toistavia painiotteita. Koska elokuva on dubattu englanniksi, Santoa kutsutaan Samsoniksi – paitsi painiyleisö, jonka "Santo!" ‑huutoja ei ole jostain syystä vaivauduttu dubbaamaan. Voitettuaan ottelunsa Santo ottaa tapauksen vastaan ja elokuva saa uusia ulottuvuuksia hopeanaamioisen ja kauttaaltaan rasvatun lihakimpaleen selvittäessä mysteeriä omalla tavallaan, eli lähinnä puskemalla päällään tielle osuvia ilkimyksiä.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Ei liene mikään suuri juonipaljastus kertoa, että kidnappausten takana on tohtori Karol, joka oikeuttaa tekojaan useaan otteeseen riemukkaissa lapsuuden keskitysleiritraumoista jaarittelevissa monologeissa (lisää natsiyhteyksiä tähän yöhön). Karol on saanut jotenkin itseensä kohdistuneesta kidutuksesta päähänsä, että kaikkia kauniita ihmisiä pitää kiduttaa ja tehdä heistä sitten eläviä vahanukkeja. Ehkä ylimääräinen empatiakurssi ei olisi ollut pahitteeksi yliopistolla. Lopullinen päämäärä on muokata ihmiskunnasta "planeetallinen hirviöitä". Tämähän ei Santolle tietenkään käy ja show on täten valmistettu monelle monituiselle painiottelulle.

Ei ole helppoa täyttää 90 minuuttia, mutta on asia erikseen ratkaiseeko usean monta minuuttia kestävän ja juoneen mitenkään liittymättömän painiottelun sisällyttäminen elokuvaan mitään. Santo-elokuvista vastaavien tahojen mielestä kyllä, täydellisesti. Elokuvahan ei mitenkään voisi kestää esimerkiksi 70 minuuttia, jolloin säästyttäisiin lukemattomilta kehään tömähtävien miesten näyiltä. Ainoa ja sinällään tietysti nerokas tapa sitoa matsit juoneen on laittaa Santo ilmoittamaan aina välillä: "Valitan, mutta nyt minulla on kiire kehään."

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Santo-elokuvien kantava voima on tietysti nimikkopainija ja seksisymboli itse. On vaikea hahmottaa häntä supersankariksi, mutta näin asia vain on. Heeroksen maskin suuaukosta näkyvät, tarkkaan rajatut huulet näyttävät lähinnä alkeellisesti animoiduilta muovailuvahapötköiltä ja kimalteleva viitta tuo mieleen lähiön diskoillan kingin. Santo ei edes ole erityisen hyvä tappelemaan; kaikenkarvaiset tusina-apuritkin näyttävät vetävän häntä turpaan suhteellisen helposti. Santon etu on kuitenkin se, ettei hän väsy helposti, tai koskaan, joten vastustajat saa tainnutettua ennen pitkää vain juoksemalla heitä päin tarpeeksi monta kertaa. Kuten poliisisetä lopussa Santolle ilmoittaa: "Olet todella hämmästyttävä henkilö".

Teoksen tiedot:

Santo in the Wax Museum

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Shaolin Drunkard (1983)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3.5/5

"He uses weird flute music to control a fighting toad. It's deadly, watch out for it!"

Viimeistä viedään. Eväät syöty, Batteryt juotu, hampaita peittää tukeva kerros mössöistä sokerin‑ ja suolansekaista tahnaa, mahassa tuntuu menevän mikroautokisat ja pään sisällä nakuttaa pieni haalaripukuinen mies tietään ulos taltan avulla. Vuorossa on kahjo ja täyteläinen annos kungfu-fantasiaa äänekkäällä komedialla maustettuna.

Yuen Cheung‑yan on elämässä eniten viinin litkimisestä pitävä shaolin-munkki, jonka vartiovuoron aikana luostarin suljettujen ovien takaa murretaan häkistään ulos Yuen Shun-yeen esittämä paha vampyyrivelho. Kännikalan on tuotava vanki takaisin elävänä, muuten ei ole paluuta luostariin. Samaan aikaan Yuen Yat‑chor saa satikutia isoäidiltään (jota esittää varsin näkyvän miespuolinen Yuen Cheung‑yan, kaksoisroolissa), koska ei ole vielä naimisissa ja sitä kautta sukua jatkamassa. Erinäisten sattumien kautta miesten polut kohtaavat ja he päätyvät ensin vastahakoisesti mutta lopulta ystävinä auttamaan toisiaan päämäärissään.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Toisin kuin muutamien viime festivaalien mielipuoliset päätöselokuvat, Shaolin Drunkard on oikeasti taidolla tehty. Pähkähullu, kyllä – mutta laadukkaasti. Vuosikymmenien mittaisen uran ohjaajana ja taistelukohtausten suunnittelijana tehnyt Yuen Woo‑ping on viime vuosina noussut tunnetuksi länsimaalaisten valtavirran elokuvien fanienkin keskuudessa mm. The Matrix- sekä Kill Bill ‑elokuvien myötä. Tähän omaan ohjaukseensa Yuen on tehnyt myös käsikirjoituksen.

Ikään kuin vastakohtana Santon seikkailuille Shaolin Drunkardin kaikki 80 minuuttia on ahdettu tolkuttoman täyteen asiaa ja tapahtumia, joista pääosa on joko fyysistä komediaa, kungfu‑tappeluita tai molempia. Hahmoista Yuen Cheung‑yanin nököhampailla ja nenänäppylöillä koristeltu juoppolalli on kiinnostavampi kuin alussa koko ajan virnuileva ja taikoja tekevä, mutta keskivaiheen jälkeen murjottava ja jostain syystä taikoihin enää kykenemätön (asiaa ei edes käsitellä) Yuen Yat‑chor. Kumpikin kuitenkin käytännössä ilmeilee, hassuttelee, kompastelee ja kieriskelee jatkuvan vauhtirikkaalla syötöllä runsaan ja liioitellun naamanvääntelyn avittamana.

Musiikki‑ ja äänitehosteraita käy yhtä ylikierroksilla kuin näyttelijät ja pimputtavan vinkuva syntikkakakofonia on toisinaan liikaa kestettäväksi. On vaikea sanoa, onko Yuen Woo‑ping vain antanut näyttelijöiden riehua mielensä mukaan vai onko tämä ilveilyn aste ollut koko ajan tähtäimessä. Etenkin kun en ole mitään miehen ohjauksia aiemmin edes nähnyt, tunnusti arvostelija häpeän puna naamalleen leviten.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Vaikka meno pysyy koko ajan tasaisen viihdyttävänä ja monet fyysiset temput ovat oivaltavia, ylivoimaisesti paras ja hauskin osuus koko elokuvasta on kuitenkin torahammasvelhon esiin kutsuma ja huilullaan hallitsema jättiläisrupisammakko. Toisin sanoen siis mies rupisammakkopuvussa, jonka silmät loistavat punaisena. Möreästi kurnuttava ja vallattomasti pomppiva vihreä läskiköntys pelastaisi paljon vähäpätöisemmänkin elokuvan.

Taistelut ovat kautta elokuvan komeaa katsottavaa, etenkin loppunujakka jossa juoppo ja kosiskelija joutuvat yhdessä matsaamaan kirjaimellisesti verenhimoista velhoa vastaan metallirenkaiden avulla isoäidin sählätessä taustalla. Muutenkaan elokuvan edetessä taistelut eivät jämähdä toistamaan itseään vaan Yuen Woo‑ping heittää tasaista tahtia variaatioita ja uusia ideoita peliin mukaan. Nautinnollinen, omaperäinen ja virkistävällä tavalla kajahtanut elokuvaelämys. Ainoa miinus tulee liian kovista äänistä, jotka aiheuttivat toisinaan tuskaa.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Tässä vaiheessa yö sitten olikin jo ohi ja järjestäjät tulivat informoimaan, että salista voisi poistua pikaisesti koska ulkona odottaa joukko "jotain ärsyyntyneitä mummoja". Teatterissa oli seuraavaksi luvassa katsausta Helsingin kaupungin historiaan ja festivaali oli venynyt hieman aikataulun yli. Niin kiehtovalta kuin show kuulostikin, en jäänyt siitä nauttimaan vaan menin kokemaan raikkaan talvipäivän suoman luonnonvalon ihmeen.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

choreographers

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria