Viimeistä viedään. Eväät syöty, Batteryt juotu, hampaita peittää tukeva kerros mössöistä sokerin‑ ja suolansekaista tahnaa, mahassa tuntuu menevän mikroautokisat ja pään sisällä nakuttaa pieni haalaripukuinen mies tietään ulos taltan avulla. Vuorossa on kahjo ja täyteläinen annos kungfu-fantasiaa äänekkäällä komedialla maustettuna.
Yuen Cheung‑yan on elämässä eniten viinin litkimisestä pitävä shaolin-munkki, jonka vartiovuoron aikana luostarin suljettujen ovien takaa murretaan häkistään ulos Yuen Shun-yeen esittämä paha vampyyrivelho. Kännikalan on tuotava vanki takaisin elävänä, muuten ei ole paluuta luostariin. Samaan aikaan Yuen Yat‑chor saa satikutia isoäidiltään (jota esittää varsin näkyvän miespuolinen Yuen Cheung‑yan, kaksoisroolissa), koska ei ole vielä naimisissa ja sitä kautta sukua jatkamassa. Erinäisten sattumien kautta miesten polut kohtaavat ja he päätyvät ensin vastahakoisesti mutta lopulta ystävinä auttamaan toisiaan päämäärissään.
Toisin kuin muutamien viime festivaalien mielipuoliset päätöselokuvat, Shaolin Drunkard on oikeasti taidolla tehty. Pähkähullu, kyllä – mutta laadukkaasti. Vuosikymmenien mittaisen uran ohjaajana ja taistelukohtausten suunnittelijana tehnyt Yuen Woo‑ping on viime vuosina noussut tunnetuksi länsimaalaisten valtavirran elokuvien fanienkin keskuudessa mm. The Matrix- sekä Kill Bill ‑elokuvien myötä. Tähän omaan ohjaukseensa Yuen on tehnyt myös käsikirjoituksen.
Ikään kuin vastakohtana Santon seikkailuille Shaolin Drunkardin kaikki 80 minuuttia on ahdettu tolkuttoman täyteen asiaa ja tapahtumia, joista pääosa on joko fyysistä komediaa, kungfu‑tappeluita tai molempia. Hahmoista Yuen Cheung‑yanin nököhampailla ja nenänäppylöillä koristeltu juoppolalli on kiinnostavampi kuin alussa koko ajan virnuileva ja taikoja tekevä, mutta keskivaiheen jälkeen murjottava ja jostain syystä taikoihin enää kykenemätön (asiaa ei edes käsitellä) Yuen Yat‑chor. Kumpikin kuitenkin käytännössä ilmeilee, hassuttelee, kompastelee ja kieriskelee jatkuvan vauhtirikkaalla syötöllä runsaan ja liioitellun naamanvääntelyn avittamana.
Musiikki‑ ja äänitehosteraita käy yhtä ylikierroksilla kuin näyttelijät ja pimputtavan vinkuva syntikkakakofonia on toisinaan liikaa kestettäväksi. On vaikea sanoa, onko Yuen Woo‑ping vain antanut näyttelijöiden riehua mielensä mukaan vai onko tämä ilveilyn aste ollut koko ajan tähtäimessä. Etenkin kun en ole mitään miehen ohjauksia aiemmin edes nähnyt, tunnusti arvostelija häpeän puna naamalleen leviten.
Vaikka meno pysyy koko ajan tasaisen viihdyttävänä ja monet fyysiset temput ovat oivaltavia, ylivoimaisesti paras ja hauskin osuus koko elokuvasta on kuitenkin torahammasvelhon esiin kutsuma ja huilullaan hallitsema jättiläisrupisammakko. Toisin sanoen siis mies rupisammakkopuvussa, jonka silmät loistavat punaisena. Möreästi kurnuttava ja vallattomasti pomppiva vihreä läskiköntys pelastaisi paljon vähäpätöisemmänkin elokuvan.
Taistelut ovat kautta elokuvan komeaa katsottavaa, etenkin loppunujakka jossa juoppo ja kosiskelija joutuvat yhdessä matsaamaan kirjaimellisesti verenhimoista velhoa vastaan metallirenkaiden avulla isoäidin sählätessä taustalla. Muutenkaan elokuvan edetessä taistelut eivät jämähdä toistamaan itseään vaan Yuen Woo‑ping heittää tasaista tahtia variaatioita ja uusia ideoita peliin mukaan. Nautinnollinen, omaperäinen ja virkistävällä tavalla kajahtanut elokuvaelämys. Ainoa miinus tulee liian kovista äänistä, jotka aiheuttivat toisinaan tuskaa.
Tässä vaiheessa yö sitten olikin jo ohi ja järjestäjät tulivat informoimaan, että salista voisi poistua pikaisesti koska ulkona odottaa joukko "jotain ärsyyntyneitä mummoja". Teatterissa oli seuraavaksi luvassa katsausta Helsingin kaupungin historiaan ja festivaali oli venynyt hieman aikataulun yli. Niin kiehtovalta kuin show kuulostikin, en jäänyt siitä nauttimaan vaan menin kokemaan raikkaan talvipäivän suoman luonnonvalon ihmeen.
