Paavo Ihalainen

Logan (2017)

Ohjaaja:

• James Mangold

elokuva arvostelu

Ohjaus: James Mangold

Näyttelijä Hugh Jackman on esittänyt metallikyntistä supersankari Wolverinea jo 17 vuoden ajan, joten hänkin on alkanut uskoa, että saturaatiopiste on ylitetty. Mutantin viimeisestä seikkailusta on ohjaaja James Mangoldin johdolla pyritty tekemään entistä karumpi, emotionaalisempi ja väkivallaltaan brutaalimpi. Kovasti on nähty vaivaa siihen, että Wolverine saa lopulta arvoisensa elokuvan.

Kieltämättä aikaisemmissa X‑Men-sarjan seikkailuissa ei Wolvien puolesta juuri tule jännättyä, koska parantumisvoimiensa ansiosta hän selviää mistä tahansa iskusta. Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa Loganissa asiat ovat toisin. Ikääntynyt James "Logan" Howlett alias Wolverine on alkanut menettää mutanttikykyjään, minkä vuoksi hänen adamantiumista tehty luurankonsa on myrkyttämässä häntä hengiltä.

Logan pitää huolta myös toisesta mutanttivanhuksesta, jonka entiset kyvyt ovat rapauttamassa hänen terveyttään. Professori Xavier (Patrick Stewart) on dementoitunut 90‑vuotias, joka saa säännöllisesti epileptisiä kohtauksia, jotka hänen psyykkisillä voimillaan ovat tuhoisia ympäristölle (ja joiden vihjataan tuhonneen muut Ryhmä‑X:n jäsenet).

Muita mutantteja ei ole näkynyt vuosiin, mutta limusiinikuskina työskentelevä Logan saa rahakkaan keikan kuljettaa nuori tyttö (Dafne Keen) äitinsä kanssa pakomatkalle Kanadaan. Eipä aikaakaan, kun paljastuu että tyttö, Laura, on Wolverinen oma klooni, jota jahtaa myös raskaasti aseistettu joukko armeijan palkkasotureita ja tiedemiehiä. Mutanttikolmikko ajautuu keskenään road tripille läpi Amerikan, jossa heistä kukin saa ensi kertaa kokea olevansa oikean perheen jäsen.

Loganin perusjuoni on aika lailla kopioitu kymmenen vuoden takaisesta Children of Men ‑scifistä (2006). Maan rappeutumisen syyt jäävät vielä tuotakin elokuvaa epämääräisemmiksi. Visuaalisesti auringonpolttama, pölyinen maailma muistuttaa Coen-veljesten Menetettyä maata (2007), ja myös väkivallan seuraukset ovat yhtä tuhoisia ja kuolemat vailla glooriaa. Muita esikuvia ovat monet ikääntymisen ja murhaamisen problematiikkaa kuvaavat westernit, kuten Armoton (1992) ja Shane (1953), johon elokuvassa viitataan tuon tuostakin.

Sarjakuvaelokuvan ei toki voi odottaa olevan hirvittävän hienovarainen, mutta hieman vähemmänkin voisi elokuva valmiiksi pureskella teemojaan katsojalle. Ja kun elokuvassa muuten niin surraan väkivaltaa ja turhia kuolemia, niin ehkä mutanteille yösijan tarjoava perhe, joka tapetaan saman tien kun takaa-ajajat saavat sankarit kiinni, olisi ansainnut edes jonkinlaisen taka-ajatuksen.

Elokuva on varsin pitkä, ja vaikka mukaan on ripoteltu huumoria ja itseironiaakin (17 vuoden jälkeenkin X‑Men ‑elokuvia hävettää se, että ne ovat sarjakuva-adaptaatioita), on kokemus melko puuduttava. Toimintakohtaukset on haluttu pitää pienimuotoisempina ja vähä-tietokone-efekteisinä, mutta Mangold ei ole kovinkaan kekseliäs tai taitava kuvaamaan set piecejä.

Kuten Deadpool (2016) viime vuonna, ei lopputulos ole läheskään yhtä mullistava supersankarielokuvien genreille kuin (lähinnä amerikkalaiset) fanipojat väittävät. Mutta on Logan silti tervetullut lisä ja osoitus siitä, että ainakin joku yrittää yhä kertoa oikean tarinan supersankareiden avulla, eikä vain jatkaa brändiä.