Sakari Määttä

Conan the Barbarian (2011)

Ohjaaja:

• Marcus Nispel

elokuva arvostelu

"Elän. Rakastan. Tapan. Olen tyytyväinen."

Conan on Robert E. Howardin (1909–1936) luomista hahmoista se kuuluisin. Howardin teksteihin perustuvista hahmoista lisäksi Red Sonja, Kull valloittaja ja viimeisimpänä myös Solomon Kane ovat saaneet oman elokuvansa. Uusi Conan the Barbarian on kolmea edellä mainittua piirun verran parempi, mutta hyvästä elokuvasta puhuminen olisi silti liioittelua. Saksalaissyntyinen Marcus Nispel on jo aiemmin ohjannut elokuvien uusintaversioita, kuten Texasin moottorisahamurhat (2003) ja Friday the 13th (2009). Kykyjensä puolesta hän ei ole mikään mestariohjaaja, mutta on toisinaan onnistunut puhaltamaan luomuksiinsa uutta henkeä.

Conan the Barbarian on sisällöltään suunnilleen sitä mitä voisi odottaa. Conan (Baywatch-sarjan Jason Momoa) vannoo kostoa isänsä kuoleman aiheuttaneelle sotalordi Khalar Zymille (Stephen Lang). Zym kokoaa mystisen käärmenaamarin ja tarvitsee puhdasveristä Acheron-suvun jälkeläistä (Rachel Nichols) herättääkseen vaimonsa kuolleista ja julistaakseen itsensä jumalaksi. Puhdasverisen löytämisessä häntä auttaa velhokykyjä omaava tytär Marique (Rose McGowan).

Eeppinen tarina käynnistyy sujuvalla Conanin nuoruutta kuvaavalla jaksolla (Leo Howard vakuuttaa nuoren Conanin roolissa), jonka jälkeen alkaa hidas mutta sitäkin varmempi koko elokuvan ajan kestävä alamäki. Kulmien alta pälyilevällä Christopher Lambert ‑tuijotuksella, isoilla rinnoilla ja lihaksilla varustetusta Mamoasta tulee enemmän mieleen Skorpionikuninkaan (2002) Dwayne "The Rock" Johnson kuin Arnold Schwarzenegger alkuperäisestä Conan Barbaarista (1982).

Uuden Conan the Barbarianin vertaaminen John Miliuksen alkuperäisversioon on turhaa ja tarpeetonta, koska kohdeyleisöstään huolimatta Nispelin elokuva ei kilpaile samassa sarjassa. Siitä se on hylätty ja siirretty cgi‑veriroiskeiden, pikselihirviöiden ja tietokonetehosteisten fantasiamaisemien luokse maailmaan, josta muun muassa Pirates of the Caribbean ‑sarja, Muumio-trilogia ja Taru sormusten herrasta ‑saaga ovat kotoisin. Hulppealla 100 miljoonan dollarin budjetilla tuotettu Conan the Barbarian on ainakin visuaalisessa mielessä velkaa useille kassamenestyksille, joista edellä mainitut ovat ilmeisimmät. Siitä huolimatta Conan tuotti ensimmäisenä viikonloppunaan vaivaiset 10 miljoonaa dollaria flopaten pahasti.

Hiukan alle kaksi tuntia kestävässä elokuvassa käytetään runsaasti aikaa taistelukohtauksiin, kun taas tarinankehittelyä on karsittu rankalla kädellä aivan kuin Nispel pelkäisi elokuvan jäävän junnaamaan paikoilleen ja muuttuvan tylsäksi. Tämän se kieltämättä tekeekin viimeistään lopputaistelun alkaessa. Nispel antaa tarinan hyppiä kohtauksesta toiseen ilman sen kummempaa odottelua, vaikka hiukan perusteellisemmalla pohjustuksella tapahtumien kulku olisi uskottavampaa. Lähes kaikki elokuvan hahmot jäävät paperinohuiksi ja kaksiulotteiseksi – asia jota käytössä oleva 3D‑teknologia ei kykene pelastamaan.

Conan the Barbarianin kohdalla 3D:n käyttöä on vaikea ymmärtää muutoin kuin rahastusmielessä, koska se tuntuu myyvän hyvin vielä tällä hetkellä. Jos haluaa päänsä kipeäksi ja nenänvarren punaiseksi, niin lipusta kannattaa maksaa se muutaman euron lisähinta. 3D‑efektien takia niin ei kannata ainakaan tällä kertaa tehdä, koska ne eivät katsojaa kohti lentävien peruskikkojen lisäksi juurikaan muuta tarjoa.

Conan the Barbarian yllättää positiivisesti, jos sen olettaa olevan vain samaa tietokoneistettua ulostetta kuin usein tänä päivänä tuotetut kaltaisensa. Se on kaikessa höperyydessään kelvollinen viihdepaketti.