Jarkko Lehtola

Johnny Mnemonic (Kuoleman kuriiri, 1995)

Ohjaaja:

• Robert Longo

elokuva arvostelu

90-luvun korkeaprofiilisin kyberpunk-elokuva vie katsojan analogisen teknologian aikakauden tulevaisuuskäsityksiin.

Internetin henkisellä ideologialla ja sisäisellä vapauden käsitteellä oli tiukka sidos teknoanarkistiseen kyberpunk-genreen ja muihin teknologisiin kulttuuripiireihin. Teknokulttuurit ja reaalimaailma toimivat 90‑luvun alussa molemminpuolisessa synergiassa synnyttäen toisistaan inspiroituneita ideoita ja innovaatioita. Datakypärien, ‑hanskojen ja vastaavien sovellutusyritysten lisäksi syntyi välillä erikoisiakin teknologisia sivuhaaroja, kuten HTML-kielen rinnalle tarkoitettu VRML-kieli (Virtual Reality Markup Language), jota ajettiin selaimessa. Tavoite oli siirtyä suoraan kolmiulotteiseen maailmaan.

Kyberpunkin suuren nimen William Gibsonin debyyttiteos Neuromancer (1984, Suom. Neurovelho, WSOY, 1991) sementoi monet anarkistisen lajityypin maailman perusrakenteet. Johnny Mnemonic kuului Gibsonin varhaistuotantoon ja ilmestyi parinkymmenen sivun pituisena novellina vuonna 1981. William Gibson oli myös esitellyt cyberspace-termin Burning Chrome (1982) ‑novellissa ja internetin ottaessa ensimmäisiä askeleita, Sony laski scifi-evankelistan projektin olevan potentiaalista blockbuster-tavaraa.

Ohjaaja Robert Longo ja William Gibson olivat alun perin hakemassa 1,5 miljoonan budjettia arthouse-tyyppiselle kokeilulle. Sonyn huomatessa projektin budjetti nostettiin 20‑kertaiseksi. Pienimuotoinen lähtökohta selittänee sen, miksi elokuva päätettiin tehdä varhaisajan lyhyestä novellista eikä kirjailijan tärkeimmistä teoksista. Tähän mennessä Longo oli ohjannut vain musiikkivideoita ja Gibsonin lähin kokemus elokuva-alalta oli Alien 3:n (1992) käsikirjoitus, joka ei koskaan edennyt pidemmälle. Kaksikko sai suuren mahdollisuuden, mutta kokemattomuus ja taito luovia tuottajien, studioiden ja rahoittajien maailmassa puuttuivat. Epäonnistumisen siemen oli siten kylvetty ennen kuin projekti edes alkoi, eikä Robert Longosta lopulta ollut David Fincheriksi. Johnny Mnenomic jäi ainoaksi ohjaukseksi. Longo ja Gibson ovat myöhemmin kertoneet sairastavansa edelleen post-traumaattista stressiä elokuvan tuotannon vuoksi.

Kyberpunkissa tietoverkot ovat hakkerien mellastuspaikka ja epäluotettava infrastruktuuri, joten turvallisin tapa huippusalaiselle tiedolle on kryptata ja tunkea se kuriirin aivoihin, joka siirtyy fyysisesti turvalliseen kohteeseen purkamaan datan. Johnnyllä (Keanu Reeves) on muistinlisääjän kautta 180 gigaa kapasiteettia aivoissa, jonka eteen kuriiri on joutunut luopumaan muistoistaan. Lopulta hän päättää tunkea pakon edessä 320 gigaa dataa päähänsä. Ylikapasitoitu data aiheuttaa aivonverenvuodon kaltaisen tila, mutta tiedon ollessa päässä sitä ei saa ulos ilman (dekryptaus)avaimia. Niinpä Mnemonic lähtee etsimässä hakkereita, jotka voisivat kaivaa datan ulos räjähtämässä olevista aivoistaan.

Kyberpunk muotoutui 1980‑luvulla ja se imi itseensä maailmanpoliittisen tilanteen. Lajityypin tarinoissa näkyy Japanin talouden 70–80‑luvun suurharppauksen synnyttämät vaikutukset, jota mallinnettiin jo Blade Runnerissa (1982). Yhdysvalloissa koettiin japanilaistumisen pelkoa, talouden kautta syntyvää kulttuurista ja väestöllistä laajenemista 80‑luvun vaihteessa, jota projisoitiin tulevaisuusvisioihin. Aikakausi löi leimansa lajityyppiin ja siinä vakiintui japanilaisten suurkorporaatioiden ja yakuzojen säännönmukainen yhteistyö. Tämä näkyy edelleen elokuvassa, vaikka reaalimaailman japaniharhat olivat ilmestymisajankohtana vaimenneet jo kauan sitten. Genrelle Japani oli myös tärkeä sisällöllisesti, olihan japanissa eräänlainen kyberpunkin rinnakkaismaailma, joita edusti Tetsuon (1989) ja Ghost in the Shellin (1995, manga-sarja alkaen 1989) kaltaiset nimikkeet. Elokuvasta tehtiinkin Japania varteen oma leikkaus lisäkohtauksineen. Versiossa suurin yksittäinen seikka oli Takeshi Kitanon roolin korostaminen.

Elokuva tarjoaa lyhyitä oivia hetkiä, kyberpunk-slangia, hetkellisiä teknoesteettisiä elämyksiä sekä nykynäkökulmasta suoranaista retrofuturismia; mikropiirien, välkkyvien kuvaputkien ja kaapelien sekamelskaa. Osa teknologiasta ei ole kovin futuristista, vaan näppäinpuhelimien tai faksien kanssa pelailua. Ristiriita on ilmeinen, kun samaan aikaan ihmiskunta voi pultata itseensä implantteja ja elektroniikkaa. Dolph Lundgren toimii teknologisena messiaana, liiallisesta kybernetiikasta seonneena tappaja-Jeesuksena. Lundgrenin mukaantulo oli samalla esimerkki projektin kaoottisuudesta. Hän tuli mukaan tuotantoon tuottajien vaatimuksesta ja käsikirjoitukseen piti kirjoittaa nopeasti uusi hahmo. Myöhemmin iso osa Lundgrenin hahmosta leikattiin pois lopullisesti versiosta. Lundgrenin kyberpsykoottisen katusaarnaajan rooli on mainio, mutta ei edistä juonta älylliseen suuntaan.

Elokuvan lopulliseksi muistijäljeksi jää helposti sirpaleisuus, epätasainen kuvaus, kliseinen juoni sekä näyttelijöiden alisuoriutumiset (Henry Rollins, Udo Kier, Keanu Reeves ja Ice‑T). Elokuvaan löytyy kuitenkin toisenlainen katsomisnäkökulma. Elokuvasta piti lähtökohtiensa kautta tulla definitiivinen kyberpunk-elokuva. Vaikka tavoitteessa ei ehkä niinkään onnistuttu, jäi elokuva kuitenkin puhtaimmaksi William Gibson ‑elokuvaksi. Lajityypin keskeisin ajatus oli teknologian muovaama ja vääristämä kulttuuri, joten Johnny Mnemonicia voi katsoa myös zeitgeist-henkisenä menneisyyden artefaktina tulevaisuuden visioista.

Kyberpunk syntyi analogiseen maailmaan ja sen ydin oli hardware-pohjaisuus. Teknisen kehityksen oletettiin menevän erilaisten laitteiden ehdoilla, eikä osattu kuvitella digitaalisen maailman ydintä, softapohjaisuutta, joka sulauttaisi erilaiset tarpeet yhteen päätelaitteeseen. Softapohjainen maailma oli kuitenkin jo kuvattu hyvin Star Trek – Next Generation ‑sarjassa (1987–1994), jossa välineet eivät olleet pääosassa, vaan niiden kautta saavutettavissa oleva sisältö. Johnny Mnemonic kuuluu Ruohonleikkaajan (The Lawnmower Man, 1992) ohella hardware-pohjaiseen ja teknokeskeiseen tulevaisuuteen, josta voi nähdä 90‑luvun alun teknologiset (oletus)lähtökohdat. 2021 vuonna Internetiä käytetään virtuaalilasien ja datahanskojen avulla kolmiulotteisen käyttöliittymän kautta. Digianalogiset puhelimet ja faksit ovat edelleen käytössä – jokaista asiaa varten on oma välineensä. Puhelinkopeista voi soittaa datapuheluita ja videoilla nauhoitetaan lähetyksiä. Omien aivojen hakkerointi ja videonauhurit elävät samassa tulevaisuudessa rinnakkain.

Elokuvien sisällöt eivät välttämättä peilaa kovin onnistuneesti aitoon tulevaisuuteen, koska niissä ennusteet kertovat yleensä enemmän tekoajankohdasta eli silloisesta nykyhetkestä. On kuitenkin huomioitavaa, että taustatarinat on usein rakennettu samoista narratiiveista, joilla tulevaisuutta arvioidaan myöhemminkin. Aika ajoin syntyville teknologiahypeille on ominaista, että visiot lainataan menneisyydestä ja terästetään niitä uusilla ajatuksilla. Nykyinen metaverse-buumi tulee lainaamaan 90‑luvun virtuaalitodellisuuden visioista samalla tavoin mitä tekoälytrendi teki muutama vuosi sitten. Elokuvat voivat tarjota parhaimmillaan visuaalisia välähdyksiä niihin tarinoiden kiintopisteisiin ja aikakauden teknisiin fetisseihin, jotka ovat myöhemmin kadonneet teknologisien ja sosiaalisten uudelleenmuotoilujen alle.