IFFR 2011 – 40th International Film Festival Rotterdam
IFFR 2011 – 40th International Film Festival Rotterdam
Rotterdamin kansainväliset elokuvafestivaalit viettivät komeasti neljättäkymmenettä juhlavuottaan, eikä kaupungin keskustassa voinut ottaa juuri askeltakaan törmäämättä tapahtuman nastaan tiikerilogoon. Kahden seitsensalisen teatterikompleksin lisäksi leffoja luukutettiin parissa pienemmässä teatterissa, jättimäisessä konserttisalissa ja parissa auditoriossa. Yhteistyössä tapahtuman kanssa oli 40 taidegalleriaa, museota sun muuta kulttuurin tyyssijaa. Myös lukemattomat ravintolat tarjosivat erikoisannoksia juhlavuoden kunniaksi.
Rotterdam on yksi maailman kansainvälisimmistä kaupungeista ja maahanmuuttajia väkiluvusta on yli puolet. Varsinkin aasialaisia riittää, ja festivaalit osuivat sopivasti kiinalaisen uuden vuoden kanssa samalle viikolle. Chinatownissa parin megatonnin papattimatot pelottivat pahat henget pois, tiikeritanssijat kävivät morjestamassa paikallisia yrittäjiä ja lohikäärmetanssijat jahtasivat lohikäärmepalloa pitkin pääkatua.
Festivaalien uutuustarjonnan painopiste oli nuorissa tekijöissä. Vastapainoksi mukana oli äärimmäisen kiinnostavia vanhoja elokuvia. Elitistisintä tarjontaa edustivat itäeurooppalaisia länkkärimuunnelmia tarjonnut Red Westerns ‑sarja, huima wuxia-sarja Water Tiger Inn, Tras el cristalista (1987) parhaiten muistettavan Agustí Villarongan retrospektiivi sekä avantgardea ja undergroundia sekoittanut Regained-sarja.
Uutuuksista ylivoimaisesti päräyttävimmäksi Elitistin edustaja rankkaa Sergio Caballeron hämmentävän Finisterraen (2010). Muita kiinnostavia löytöjä uutuustarjonnasta olivat Aleksei BalabanovinA Stoker (Kochegar, 2010) eli balalaikkaloungen kepeästi mutta vääjäämättömästi siivittämä väkivaltainen tarina 90‑luvun alun Pietarista, puolalaisen Lech Majewskin visuaalisesti jännä ja keskiaikakuvauksena mainio Pieter Bruegelin (elokuvassa Rutger Hauer) samannimiseen maalaukseen perustuva The Mill and the Cross (2011) sekä kanadalaisen Ed Gass-Donnellyn onnistunut indiedraama Small Town Murder Songs (2010) hurjan luontonsa piinaamasta ja tiukkapipoisen kyläyhteisön syrjimästä pikkukaupungin uskissheriffistä (Peter Strormare).
Tositapahtumiin perustuva, meksikon mafian palkkatappajasta kertova minimalistinen pseudodokumentti El sicario: Room 164 (2010) jätti jo hieman kylmäksi. Ainoaksi todella kovan luokan rimanalitukseksi osoittautui festivaalijohdon ennen näytöstä vuolaasti hehkuttama ja Rotterdamissa maailmanensi-iltansa saanut portugalilainen The Baron (O barão, 2010).
Festivaalin uutuustarjonnasta Elitistissä on aiemmin arvioitu Darren AronofskynBlack Swan (2010), Mark RomanekinNever Let Me Go (2010), Jean‑Luc GodardinFilm socialisme (2010) sekä Takeshi KitanonOutrage (2010).
Finisterrae (2010) on kahden venäjää puhuvan kaapukummituksen hitaasti haahuileva matka tuonpuoleisen maailman ääreen ja siitä elävien kirjoihin. Se on kummallisin seikkailuelokuva sitten She – naarassoturin (1982), paras kummituselokuva sitten Ringun (1998) ja ylipäänsä yksi hämmentävimmistä elokuvaelämyksistä sitten Gummon (1997). Horroksenomaisen pitkillä ja satumaisen kauniisti kuvatuilla otoksilla etenevä moderni fantasmagoria tarjoaa limbomaista ahdistusta, hykerryttävää huumoria, typerryttävää outoutta sekä maagisia luontohetkiä.
Elokuva on ohjaajansa ja käsikirjoittajansa Sergio Caballeron esikoinen. Sen on tuottanut espanjalainen musiikki‑ ja multimediafestivaali Sónar ja äänimaailmaa on ollut mukana työstämässä Jimi Tenor. Finisterrae on kolmen euron hintaan katsottavissa Sónarin kotisivuilta (sivut sittemmin poistuneet internetistä), mutta Elitistin suositus on odottaa että mahdollisuus kankaalta näkemiseen ilmaantuu. Lafkan sivuilla raotetaan myös elokuvan tekoprosessin saloja; vastuullisena toimittajana en niitä kuitenkaan ala tyrkyttämään kenellekään. Isiksen hunnun takaisten salojen kurkkiminen on parasta aloittaa katsomalla itse elokuva.
The Baron (O barão, 2010) on olevinaan eräänlainen remake 40‑luvulla Portugalissa diktatuurin aikana muka kielletystä dekadentista kauhuelokuvasta. Kyseessä on käänteismuunnelma Franz Kafkan Linnasta (Das Schloß, 1926): kuivakka valtion koulutarkastaja saapuu virkakäynnille kyläpahaseen ja päätyy eksentrisen paronin vieraaksi.
Ohjaaja Edgar Pera on ikävä kyllä antanut pahasti periksi perseilyn houkutuksille. Tyylillisesti elokuva apinoi saksalaista ekspressionismia ja vanhoja Universal-kauhuja synkillä kontrasteilla, jyrkillä kuvakulmilla ja puuduttavan loputtomilla ristihäivytysleikkauksilla ollen kuitenkin lähempänä 60‑luvun Batman‑tv‑sarjaa (1966–1968) kuin vaikka Guy Maddinin valloittavaa tyylittelyä. Näin myös henkisesti. Fantsun himmeissä käänteissä ja pervossa vihjailussa mennään yli siitä missä aita on matalin.
The Baron on varoittava esimerkki siitä mitä voi tapahtua, kun vanha ohjaajafabu päästetään riehumaan digikameran ja digieditin kanssa. Yllättävä tekemisen vapaus tuottaa mauttoman eksessiivistä kikkailua, joka tuskin olisi ollut mahdollista, jos Pera olisi joutunut näkemään vaivaa koko roskan kuvaamiseksi filmille. Sääli, sillä ideassa on potentiaalia.
1.0
(TH*)
Red westerns
Punawesternien suhteen allekirjoittanut joutui valtavan tarjonnan takia tekemään selkeän linjanvedon ja keskittymään puhtaasti sosialististen neuvostotasavaltojen asiatuotantoon jättäen Itä‑Euroopan vasallimaiden intiaanileikit ja muut huumorinumerot toiseen kertaan. Neuvostoliitossa valmistuneet genren edustajat sijoittuvat melkein poikkeuksetta Venäjän sisällissodan sekasortoisiin vuosiin eli niitä on luontevampaa kutsua yksinkertaisesti easterneiksi kuin punaisiksi westerneiksi.
Sarja alkoi festarijohdon virheellisesti kaikkien aikojen ensimmäiseksi neukkueasterniksi kutsumalla, sinänsä mainiolla elokuvalla Mr. Westin ihmeelliset seikkailut bolševikkien maassa (Neobychainye priklyucheniya mistera Vesta v strane bolshevikov, 1924), joka esitettiin varsin komeasti Metropolitan Orchestran säestyksellä. Yhtä humoristista sivuhenkilöä lukuun ottamatta elokuvalla ei ollut juuri mitään tekemistä genren kanssa. Todellisuudessa pioneeristatus kuuluu ohjelmistosta puuttuneelle, vuotta aiemmin valmistuneelle Little Red Devilsille (1923), jonka bolševikkijohto tilasi mustamaalaamaan tuoreeltaan juuri käpälämäkeen lähtenyttä ukrainalaista anarkistikapinakenraali Nestor Mahnoa.
Alaskaan sijoittuvasta, Jack Londonin kirjaan perustuvasta kullanhuuhdontajännäristä Lain mukaan (By the Law, 1926) oli Rotterdamissa näytillä Austrian Film Museumin restauroima printti, josta on myös olemassa saman tahon dvd‑julkaisu. Ennen 60‑luvun lopun buumia valmistuneista easterneistä merkittävin lienee kuitenkin vuoden 1936 Kolmetoista (Trinadtsa), jonka itse Toveri Stalin määräsi tehtäväksi nähtyään John Fordin varhaisen mestariteoksen Kadonnut partio (The Lost Patrol, 1934). Kyseessä on erinomaisen tiukka uudelleenfilmatisointi, jossa rintamalta palaavat kolmetoista sotilasta joutuvat puolustamaan keidasta valkobandiittipäälikön monisatapäisten joukkojen hyökkäyksiltä.
Preston Sturgesin 7 rohkeata miestä (The Magnificent Seven, 1960) oli megahitti Neuvostoliitossa. Sitä käytiin katsomassa arviolta noin sata miljoonaa kertaa ennen kuin valtiojohto päätti kieltää elokuvan ja alkaa tuottaa ideologisesti koherentimpia neuvostovastineita. Kommunistipuolueen 50‑vuotisjuhliin valmistui parahiksi kaikkien aikojen paras eastern eli suurella sydämellä tehty Tavoittamattomat kostajat (Neulovimye mstiteli, 1967). Kyseessä on mukaelma Little Red Devilsistä: neljä nuorta kapinallista pistää kapuloita valkoarmeijan rattaisiin, auttaa sortajien ikeen alla kärsiviä talonpoikia ja kostaa julmalle kasakkakapteenille. 50 miljoonaa elokuvan tuoreeltaan nähnyttä neuvostokansalaista saivat todistaa hurjaa toimintaa, unohtumattomia musiikkinumeroita ja aatteellisesti puhdasoppista, mutta viihdearvoista tinkimätöntä eastern-seikkailua.
Nykyvenäjällä vielä Tavoittamattomia kostajiakin kovemmassa kurssissa on Aavikon laki (Beloe solntse pustyni, 1970), jossa western-traditiot yhdistyvät mukavasti hötkyilemättömään slaavilaiseen mentaliteettiin ja venäläiskansalliseen fiilistelyyn. Vallankumoussodista kotiin palaileva punaupseeri ajautuu suojelemaan haareminaisten joukkoa muslimisisseiltä Kaspianmeren kuumuutta hohkaavilla rantahietikoilla.
Neuvostovenäläisen kulttuurin ja etelän rajaseutujen alkuperäiskansojen traditionaalisten tapojen törmääminen oli suosittu teema easterneissä. Kiinnostavimmin sitä käsitteli festivaaleilla piipahtaneen uzbekistanilaisen Ali Khamrayevin (aika suttuisena videoprojektiona esitetty) Seitsemäs luoti (Sedmaya pulya, 1972). Muslimitaistelijoiden liittäminen osaksi ateistista punakonetta taisteluun sisällissodasta hyötymään pyrkiviä sotaherroja vastaan tuottaa ongelmia vallankumoususkoiselle uzbekkikapteenille. Seurauksena on muikean ovelaa ja vauhdikasta ruudinkäryistä easterniä.
Temaattisesti samoilla linjoilla oli myös kirgistanilainen The Red Poppies of Issyk‑Kul (Alye maki Issyk‑Kulya, 1972), mutta tyylilajina oli ennemminkin jäyhän viipyilevä neukkudraama kuin vauhdikas lännenseikkailu, tai ainakin näytetyn leffaprintin yksiäänisesti venäjäksi dubattu kirgiisinkielinen dialogi (jota oli leffasta kolme neljäsosaa) jätti katsojalle tämän vaikutelman.
Rotterdamin neuvostotarjonnasta tässä käsittelemättä jää liettualainen arthouse-rymistely Kukaan ei tahtonut kuolla (Niekas nenorejo mirti, 1965), Sukhbat Khamidovin kiinnostavalta vaikuttava Meeting at the Old Mosque (1969) sekä Nikita Mikhalkovin klassikko Toverit (At Home Among Strangers, a Stranger Among His Own, 1974).
Kiinalaisille miekka‑ ja nyrkkisankareille omistettu Water Tiger Inn ‑sarja sisälsi äärimmäisen kiinnostavia ja harvoin nähtyjä elokuvia, joiden saamiseksi festivaaliorganisaattorit olivat joutuneet maanittelemaan kiinalaisia viranomaisia vuosikausia. Siksi ei voikaan valittaa, vaikka 1920–60‑lukujen harvinaisuustarjonta esitettiinkin videotykillä vaihtelevan laatuisina versioina.
Näiden arkistojen helmien lisäksi nähtiin upea kattaus martial arts ‑elokuvien modernia historiaa King Hun Dragon Gate Innistä (1967) Shaw Brothers ‑klassikoiden (Golden Swallow, 1968; King Boxer, 1972; Killer Clans, 1976; Executioners from Shaolin, 1978) kautta 70–80‑lukujen vaihteen uuden aallon merkkiteoksiin (Drunken Master, 1978; Zu: Warriors from the Magic Mountain, 1983; Duel to the Death, 1983) ja tärkeimpiin uutuuksiin (Ashes of Time Redux, 2008; Ip Man, 2008; Reign of Assassins, 2010). Ehkä festarin kovin 35mm-printtilöytö oli yksi Hongkongin kultakauden viimeisistä mestariteoksista, dvd:llä edelleen julkaisematon Sammo Hungin myllytysklassikko Pedicab Driver (1989).
Water Tiger Inn ‑sarjan tarjontaan tullaan palaamaan kamppailuelokuvien historiaa käsittelevässä Elitistin artikkelisarjassa, jonka ensimmäinen osa "Punaisen Lootuksen temppelin häviö ja muita kertomuksia" ilmestyy keväällä.
