Esa Meisalmi

Gummo (1997)

Ohjaaja:

• Harmony Korine

elokuva arvostelu

Ohjaus: Harmony Korine

Harmony Korinen Gummolle mugshotmaiset kasvot antava töyhtöhyyppä Solomon (Jacob Reynolds) vaikuttaa virikkeettömässä ja kasvatuksellisessa tyhjiössä ajelehtivalta humanoidilta. Ruokaakaan ei laihuudesta päätellen juuri ole ollut tarjolla. Yksinhuoltajamutsi seuraa perässä samassa sumeassa ja visiottomassa nälkälinjastossa, kuluttaen suurimman osan vähistä varoistaan tarpeettomaan roinaan. Käsitystä paremmasta ei kaiketi ole. Tunnelma viritetään heti alkumetreillä puolidokumentaarisia aineksia hyödyntävän draamakomedian henkeen sopivan vitsin kautta: jäniksenkorvapäähineeseen pukeutunut hyvän tahdon ja toivon lähettiläs Bunny Boy (Jacob Sewell) huomaa investointinsa häpeällisyyden, ja päättää näyttää tuskansa maailmalle virtsaamalla moottoritien ylittävältä sillalta. Ovathan jo varhaiset Aku Ankka ‑animaatiot opettaneet, etteivät propellihatutkaan ole edesauttaneet kuusiin kurkottamista.

Vaikkei persoonalliselta pärstäkertoimeltaan mieleen jäävä Reynoldskaan näyttele varsinaista päähenkilöä, tekee Korine varhaisteini-ikäisille ominaisten tutkimusretkien kautta Ohiossa sijaitsevan Jumalan hylkäämän pikkukylän roskaväen tutuksi. Muutama vuosi sitten tornadon riepottelemassa saastaisessa kylässä ei ole luonnonvoimien aiheuttaman kehityskatkoksen jälkeen tunnettu suhdannevaihteluita, vaan taantuma on ikään kuin jämähtänyt päälle monellakin tasolla. Kaihoa ei ole menneisyyttä kohtaan, eikä uteliaisuutta tulevaan. Elämä vain on. Se on kaunista, ja se ei ole. Se lipuu eteenpäin, ja samalla se ei livu. Se on sulaa vahaa, joka valuu sormien välistä heitteille. Erite lentää tuulessa. Perkele.

Amerikkalaisen indie-elokuvan outolintuihin kuuluva Gummo on nihilismiin kallellaan olevasta maailmankuvasta ja R‑ikärajasta (alun perin NC‑17) huolimatta sydämellinen koko perheen elokuva. Se tuo sekä kehykseltään että ajasta ja paikasta toiseen risteilevältä kerrontatyyliltään mieleen episodielokuvien valtavirtamarssin aloittaneen Robert Altmanin Short Cutsin (1993). Gummossa lopullisen tapahtumakulun sitoo yhteen myös laajahko, joskin pelkästään alaluokkainen henkilökatras, joka ei välttämättä ole tekemisissä toistensa kanssa kuin välillisesti inhimillistä tunneskaalaa ilmentävien teemojen kautta. Viimeisen silauksen molemmille elokuville antaa asuinalueen populaatioon vaikuttanut tai vaikuttava luonnonkatastrofi. Niiden seurauksena pehmeään selliin lukitun vajakinkin voisi kuvitella ymmärtävän elävänsä samassa – joskin tulkinnanvaraisessa – ympäristössä kuin supermarkettien väliä ravaavan veronmaksajan.

Short Cutsin tähtisikermä palkittiin lopulta yhteisellä Golden Globe ‑pystillä. Yhden kukkakimpun olisi voinut ojentaa periaatteessa myös gummolaisille, sillä pääosa kirjavan elokuvan annista on amatöörinäyttelijöiden sekä heidän roolihahmojensa outojen symbolisten tekojen ja ulkomuotojensa varassa. Runollisesti ilmaistuna sielun syövereistä ulos puskeva tahaton hörhöily kulkee käsi kädessä fyysisen olemuksen kanssa. Jouten oloa ja tyhjänpäiväistä mesoamista lietsova takapajuinen ympäristö toimii tärkeänä ja ennen kaikkea täydentävänä kerronnallisena elementtinä, olosuhteet kun ovat mitä ovat.

Kapisen kuikelikommuunin monipolviset jäsenet eivät yleisesti ottaen käyttäydy ihan niin kryptisesti kuin elokuvan maineikkuus saattaisi antaa olettaa. Valistuneiden päättäjien keinotekoiset sosiaalijärjestelmät eivät Korinen hahmottelemia henkilökuvia erityisemmin kosketa, mutta nuoren ohjaajan kaikessa kyseenalaistavuudessaan rehellinen tapa kuvata yhden yhteisön elämää on aidon oloinen. Omituisten otusten kerholla on täysi vapaus suhtautua tapojensa mukaisesti kiukun ja ilon täyttämään elämään, eläintarhasta karanneisiin kanssaolioihin ja erinäisistä lelulaatikoista löytyviin välineisiin. Oli käyttäytymismallittomuuden lopputuloksena sitten pienimuotoisia koiruuksia, epäkohtien tölvimistä tai vaikkapa kaverin auttamista mäessä. Kaikilta hahmoilta löytyy sukupuoleen katsomatta pyrkimyksiä saavuttaa jotain aistillisesti tyydyttävää ja onnellisuutta mukanaan tuovaa. Vastuun muille ulkoistavilla kesyillä koiranaivoilla nämä tavoitteet tuppaavat vain olemaan kovin lyhytkestoisia. Onni onnettomuudessa on, ettei yhtäkään keijoa kuluteta missään vaiheessa loppuun, vaan valinnanvaraa typeryyden ruumiillistamiselle löytyy.

Perustarpeiden mukaisesti energiaa käytetään surutta vammaista teinityttöä parittavan nilkin rahalliseen tukemiseen, ensin kissojen ahdistelemiseen ja myöhemmin tappamiseen, mustien heimoveljien suorittamaan röyhkeään huijaamiseen karkkikaupanteossa ja niin edelleen. Eläinroduilla kun saattaa olla ongelmia toistensa kanssa jalkojen lukumäärästä ja koostakin riippumatta. Kääp... lyhytkasvuiselle hävityn kädenväännön seurauksena turhautuminen puretaan jopa pirstomalla viaton tuoli kappaleiksi. Radikaalia. Saamme seurata aggressiota vailla lihaan kohdistuvaa väkivaltaa. Mahdolliset konfliktit rauhanomaisessa Gummo-yhteisössä ratkaistaan rankaisemalla elotonta, puhdasta materiaa, ja mikäli kohde on elollinen, platoninen skalpelli on ruosteinen. Toisin sanoen kiinnostavan dialogin kirjoittaminen on kuvaorientoituneelle Korinelle melko mahdoton tehtävä.

Monenlaisia reaktioita herättävissä kohelluskohtauksissa piilee samanaikaisesti sekä Korinen näkemysten heikkoudet että vahvuudet; toisinaan päälaelleen koomisiksi kääntyvissä asetelmissa esiintyvät ajatukset jätetään käyttämättä, ja toisinaan ne voi lytätä turhankin alleviivaaviksi sanomanpoikasen suhteen. Korinen keinot normaalista kaheliudesta vieraannuttamisessa ja hämäryydessään kutkuttavien tunnetilojen luomisessa ovat riittävän yllätyksellisiä. Touhulle ei voi kuin virnuilla, joskaan wtf‑asteikolla ei korkealle kivuta.

Vaikka Gummo lopulta mässäilee surutta friikkeydellä, niin Korinella on silmää yksityiskohdille ja rosoisille, nimenomaan epätäydellisyytensä takia kiehtoville ihmisille, esineille ja asioille. Ne pitävät arvaamattomilla tavoilla käytettyinä fokuksen oikeissa kiintopisteissä, vailla vaaraa vajota ärsyttävän teennäisyyden suohon. Kerronnallisissa ratkaisuissa tavoitellaan utopistista tasapainoa yhtä vähän kuin johdonmukaisuutta hahmojen päivänviettorutiineissakin. Korinen vahva ohjauksellinen ote läpi "kaavan" on herzogilaisen lupsakka, vakaviakin asioita absurdisti käsittelevä. Kontrastia löytyy yllin kyllin myös kuvakielestä, johon kuuluu silmille hyppivä filmi ja kotivideomateriaalin omintakeinen sekakäyttö. Menevällä budjetilla tuotettu Gummo näyttääkin pääpiirteittäin etukäteen hyvin suunnitellulta elokuvalta, vaikka kokeiluluontoista ja kunnianhimoista opiskelijafiilistä on havaittavissa. Kummallista kyllä, kikkailu on sen verran sujuvaa, että huomio kiinnittyy vain lapsinäyttelijöiden satunnaiseen tarkoituksenmukaisettomaan poissaolevuuteen. Enemmän kuin ymmärrettävää.

Mikäli pohjana toimivaa episodikerrontaa voi kokonaisuuden osalta muussata yhtään enempää, tulee Korinen palapelimäinen tyyli esille selkeimmin äärirajoille pingotetussa hajanaisuudessa kohtausten välillä. Niin rumaa ja rupista kuvakieltä ei kuitenkaan näytetä kuin kaiken nihilisminkin tuolle puolen menevässä totaalipointittomuudesta tarkoituksensa hakevassa Trash Humpersissa (2009), joka kaikessa epämuodostuneessa epäelokuvallisuudessaan ryömii eteenpäin lähinnä karstaisten keuhkojen ivallisen rahinan säestämänä. Se tuntuu idealistiseen Gummoon verrattaessa jonkin sortin pettymystä hehkuvalta joutsenlaululta ja umpikujaan päättyneen taiteellisen aidan lopulliselta ylittämiseltä. Olkoonkin katselukokemuksena hillittömämpi ja eri tavalla viihdyttävämpi.

Jos Korinen salakavalan vauvanpeppuihoisesta kädenjäljestä jotain selvää voi ottaa, niin tinkimättömän tyylinsä säilyttävä ja harvakseltaan anarkistisia punk-videoitaan ilmoille pukkaava mies tietää vähintään kohtuullisesti mitä tekee. Siitäkin huolimatta, että suurimmat paukut tuntuvat olevan jo käytetty ja apinointi vaikuttaa keskittyvän auteurin itsensä standardeista piittaamattomiin fiksaatioihin. Miten lie perimmäisessä todellisuudessa, sillä voihan kaiken taiteen hätätilanteessa perustella aina itseilmaisun ja omanarvontunnon voimalla. Hyvän, pahan, viisauden ja taiteen tunnistamattomassa välimaastossa sohlaava totuus saattaa olla kuitenkin se, että Gummossa vilahtava vuohenpäinen taruolento Baphomet vahtii meininkiä jatkossakin.