Tatu Piispanen

A Stoker (2010)

Ohjaaja:

• Aleksei Balabanov

elokuva arvostelu

Ohjaus: Aleksei Balabanov

Aleksei Balabanov on ehtinyt saattaa valkokankaille, kuten A Stokerin tagline tarantinomaisesti mainostaa, jo kolmannentoista täyspitkän elokuvansa. Aivovaurioituneen hiilenlapioijan ympärille kietoutuva, äärimmäisen kuivan hirtehishuumorin sävyttämä tragedia riisuu Balabanovin kerronnan pelkistetyimmilleen, ja lopputuloksena on tuotteliaan auteurin paras teos vuosiin.

Afganistanin sodassa majurina palvellut, nimettömäksi jäävä iäkäs jakuutti (Mikhail Skryabin) lappaa toimekseen hiiliä tulipesään hämyisessä kellarissa. Entinen neuvostoarmeijan sotasankari myös asuu askeettisella työpaikallaan koska ei halua olla riippakivenä tyttärelleen Sashalle (Aida Tumutova), jolle hän luovuttaa palkkansa – silloin kun sattuu sellaista saamaan. Tasaisin väliajoin gangsteri "Kersantti" (Aleksandr Mosin) apulaisineen raahaa Majurin uuniin säkeissä ruumiita, joiden hävitys kuitataan toteamalla että tuhkaksi kärvennettävä oli hyvin paha henkilö.

Keskeisen hahmokatraan täydentävät Kersantin tytär, Sashan kanssa turkiskauppaa pyörittävä Masha (Anna Korotayeva) sekä Kersantin ykköskätyri, hieman yksinkertaiselta vaikuttava vaitonainen Bizon (Yuri Matveyev). Impulsiivisen tuhoisan valinnan kautta henkilöiden suhteet eskaloituvat pisteeseen, jossa Majurin on poistuttava kuumasta kammiostaan oikaisemaan ulkomaailmaa.

Lisäkerroksen simppeliin ja näennäisen simppelisti esitettyyn tarinaan tuo Majurin sängynlaidallaan elämäntyönään kirjoittama "suurromaani" jakuuteista, josta voi löytää yhtymäkohtia elokuvan todellisuuden tapahtumiin. Käytännössä kyseessä on suodatettu jäljennös puolalaisen kirjailijan Waclaw Sieroszewskin kertomuksesta, jonka Majuri on kuullut sota-aikanaan ja jota hänen vioittunut mielensä pitää nyt omana tuotoksenaan.

Majuri artikuloi ja näppäilee kirjoituskonettaan sietämättömän hitaasti, yksi päähenkilöistä ei puhu käytännössä lainkaan ja iso osa ajasta käytetään lumessa tarpovien tai raitiovaunussa kököttävien ihmisten kuvaamiseen. Balabanovin minimalistisemmilleen kiteytetystä tyylistä tulee mieleen lakonisen kerronnan mestarit Bressonista Kaurismäkeen ja Kitanoon; jälkimmäinen etenkin yhtäkkisistä, ilmeettä suoritettavista ja välittömästi alettuaan jo ohi olevista väkivaltakohtauksista. Näyttelijät ovat teatteritaustaista Skryabinia lukuun ottamatta lähes yksinomaan amatöörejä, mikä lienee osaltaan vaikuttanut kohtaamisten paikoin tarkoituksenmukaiseen tönkköyteen ja autenttiseen virittyneisyyteen.

A Stokerin tunnelma on kolkkoudessaankin aina kiehtova ja väärentämättömän venäläinen. 90‑luvun alun Pietarin laitapuoli herää eloon staattisissakin kuvissa. Balabalov ei kuitenkaan paina silmään täyttä nihilismivaihdetta, vaan ihmishengen halpuudesta huolimatta eritoten Majurin tarinointia kuuntelemaan kokoontuvat pikkutytöt sekä maanläheinen värimaailma tuovat elokuvaan lämpöä ja sadunomaisuutta.

Pieni miinus tulee sinänsä osuvasti tilanteita vuoroin tukevasta ja kontrastoivasta musiikinkäytöstä, joka usein jyrää myös vähäiset dialogikohtaukset. Samojen balalaikanrenkutusten loppumattomalle luuppaamiselle on taiteelliset perusteensa, mutta viimeistään lopputekstien aikana niiden junnaavuus alkaa jo tosissaan kiristää päätä.