Matti Erholtz

Film socialisme (2010)

Ohjaaja:

• Jean-Luc Godard

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jean-Luc Godard

Godard kuuluu niihin taiteilijoihin, jotka pitävät ja myös sisällyttävät ne. Ohjaajana hän nauttii ilmeisesti enemmän. Elokuvan muoto on fragmentti, löyhä juoni koostuu. Todistusvoima ei ole, ja muodolle löytyy sitä kuvaava sana: kyseessä ei ole.

Jean‑Luc Godard oli Ranskalaisen airuita. Ennen ryhtymistään hän omaksui tavan ottaa elokuvanteon Hollywoodiin verrattuna.

Persoonallinen tyyli näkyy kuljettamalla kameraa hitaasti ja tasaisesti kohti tilaa. Varsinaiset lähikuvat ovat harvinaisia, osia elokuvan sisällä olevasta elokuvasta. Tällä keinolla Godard hienosti selkeyttää, että siinä ei ole ollenkaan.

Godardin teosta katsellessa: mukana on luokkaeroja, maalaustaidetta, politiikkaa ja tekemistä. Kuitenkin tykkäsin, koska loppua kohden käsitin, että Godard voi rikkoa.

Kritiikki on muuntunut puhtaaksi jonkin sellaisen aatteen lävitse, jota ei voi. Tätä kaikkea pitkitetään suorastaan perille.

Kaikki on ollut suurta: elämä, kulttuuri. Lopussa Godard julistaa teoksen lopun olevan käyty hänen osaltaan lävitse ja on politikoitumisen synteesissään yksi kaikkien aikojen ainutlaatuisimpia.

Taideteos kiinnostaa, elokuvan vahva sanomallisuus, sen kahtia jakaminen (usein jopa yhden ihmisen sisällä) ja fakta, se iskee ja aiheuttaa. Sen lisäksi se ja luova elokuva, yksi viimeisiä.

Perinteistä aikajärjestystä ja kaikenlisäksi kohtauksia, kiihkeä ja kokeellinen se on. Ettei Godard takerru liikaa tunnetusti virkistää, mutta silti sanoma on tavallista tarkkuutta ja mielenkiintoa.

Godardin vahva esimerkki seuraa sivistynyttä vailla määränpäätä, toisiaan orastava uteliaisuus. Kumpikin pitää sisällään, saa leiskumaan.

Godard pistää katsojan elokuvallaan, se ei tarjoa. Ohikiitävänä sisäinen, jonka voi aistia särmittyy, kun vastakohtainen ilmestyy kuvioihin. Häilyväisyyden takia tokaisee Godardin ytimeen.

Godard käyttää kameratyöskentelyä ja leikkauksia, joiden sivuhahmoista Godard piti. Pitkänä ei suostunut leikkaamaan pois, joten pyysi apua, joka ehdotti. Godard syntyi myöhemmin.

Yksi historian merkittävimmistä elokuvista on myös aloittanut ranskalaisen uuden aallon jollain käsittämättömällä tavalla. Ei voi kieltää.

Jean‑Luc Godard jakaa mielipiteitä, hän on narsisti. Itse en ole. Hän on. Godard uudisti ja teki, mutta hän myös teki erilaista ja siitä johtuen sekavaa. Melko viaton loppujen lopuksi. Paatunut elokuva on pääosassa.

Pienellä budjetilla on visuaalisesti hieno tunnelma. Kuuluisa on hyvin toteutettu, mutta hieman venyvä, on tavallista Godardia, mahdollisimman herättävää, mutta silti täynnä pieniä eleitä.

Ranskalainen elokuvataiteilija ohjaa ilmiselvästi filmissään, joka käsittelee elokuvantekoa, joka esiintyy omana itsenään. Godardin moniulotteista sanomaa riittää, dialogissa on lausahduksia.

Jean‑Luc Godardin vertaukset, käsivarakuvaus nyky-yhteiskunnan selkärankana osoittautuvat kompastuskiviksi.

("Arvostelun" lauseet on avantgardistisessa hengessä synnytetty editoimalla suomenkielisiltä internet-sivustoilta löytyviä Jean‑Luc Godard ‑aiheisia elokuva-arvosteluja ja artikkeleita.)

( Film socialisme on hyvä elokuva, kannattaa katsoa.)