Tatu Piispanen

King Boxer (Karatekuningas, 1972)

Ohjaaja:

• Jeong Chang-hwa

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jeong Chang-hwa

King Boxer lukeutuu siihen kouralliseen taistelulajielokuvia, joilla on genrensä historiassa aivan erityisen tärkeä asema. Aasiassa teos ei itsessään ollut mikään vedenjakaja tai kummempi suunnannäyttäjä, mutta hieman myöhemmin pankki räjähti Yhdysvalloissa, kun Warner Brothers dubbasi teoksen englanniksi ja tuuppasi keväällä 1973 teatterilevitykseen nimellä 5 Fingers of Death, muutamaa kuukautta ennen Enter the Dragonin ensi-iltaa.

Kungfu-elokuvia oli toki pyörinyt jo aiemmin uudella mantereella, isompien kaupunkien chinatowneissa, joissa valveutuneemmat paikalle hakeutuneet länkkäritkin kykenivät seuraamaan Hongkongista kuljetettuja, englanniksi tekstitettyjä printtejä. Tämä oli kuitenkin hyvin marginaalisen väestön hupia, eikä suurempi yleisö voinut kuvitellakaan katsovansa ulkomaankielisiä tuotantoja. Warner oli isoista studioista ensimmäinen uuden villityksen ja tulonlähteen haistaja lähettäessään edustajansa käymään läpi Hongkongin suurimman studion Shaw Brothersin tuoreimpia spektaakkeleita (ja tietysti vielä oleellisemmin palkkaamalla Bruce Leen Enter the Dragoniin; myös vuonna 1972 alkanut, David Carradinen tähdittämä ja kehnoa kamppailua esitellyt Kung Fu ‑tv‑sarja oli Warnerin tuottama). Erityisesti hankintakustannuksiinsa verrattuna 5 Fingers of Death tahkosi rahaa ilmiömäisesti: "kung fu craze" oli alkanut.

On helppo ymmärtää miksi Warner Brothersin valinta osui juuri tähän teokseen: King Boxerissa on kohdallaan hyvin pitkälti kaikki. Tarina on lähtökohdat huomioiden poikkeuksellisen mukaansatempaava ja koskettava, roolijako onnistunut ja taistelukohtaukset jännittäviä. Lo Lieh istuu hyvin pääosan jokamieheksi – hänen näyttelemisensä lievä kömpelyys vain lisää altavastaajasta sankariksi kasvavan hahmon sympaattisuutta, sillä karismasta ei ole puutetta.

Dragon Dynastyn dvd:ltä löytyvässä haastattelussa korealainen ohjaaja Jeong Chang Hwa kertoo, kuinka luki vanhoja kiinalaisia tarinoita valmistellessaan tuotantoa ja lisäili näistä kiinnostavimpia otteita elokuvan tapahtumiksi. Käsikirjoitus onkin saanut prosessissa lukuisia mielenkiintoisia vivahteita, vaikka sen rungon pystyy tiivistämään muutamaan lauseeseen. Selvästi havaittavissa on myös runsaasti western-vaikutteita, jotka epäilemättä avustivat aasialaista kulttuuria tuntemattoman amerikkalaisyleisön samaistumista elokuvaan.

King Boxer kertoo jo uransa ehtoopuolta elävän vanhan mestarin (Goo Man Chung) seuraajasta Chaosta (Lo Lieh), joka lähetetään pätevämpään oppiin mestarin terveyden heiketessä. Tavoitteena on voittaa muutaman vuoden päästä järjestettävä taisteluturnamentti, sillä mikäli pöyhkeilevä vastapuoli (kilpailevan koulun johtajana vaihteeksi paha Tien Feng) lunastaa champion-tittelin, voisi se meriitin suojassa terrorisoida koko provinssia. Tietysti mikään ei mene aivan suunnitelmien mukaan. Chao saa kaksi neitoa pauloihinsa, takinkääntäjiä löytyy molemmista leireistä ja vastustajat turvautuvat menestyksensä varmistamiseksi äärimmäisiin ratkaisuihin. Chaon lupaavasti alkanut tehokkaan Iron Palm ‑tekniikan treenijakso loppuu ikävästi kesken kun hänen kätensä murskataan. Miten tästä selvitään?

Kamppailuissa Lau Kar Wingin koreografia on perushyvää tasoa, mutta teoksen varsinaiseksi tähdeksi nousee ohjaaja Jeong: tarinankuljetus pysyy korealaisella näpeissä esimerkillisesti ja matsikohtaukset nousevat toiseen potenssiin kekseliäillä kuvallisilla ratkaisuilla. Kohti kameraa hyökkäävät taistelijat, nokkelat leikkaukset sekä veri‑ ja osumatehosteet olivat ensi-illan aikaan ennennäkemättömiä. Tulkin kautta paikalliselle kuvausryhmälleen ja näyttelijöille ohjeita antaneella Jeongilla on selvästi ollut enemmän kunnianhimoa ja näkemystä kuin suurimmalla osalla hongkongilaisista aikalaisistaan.

King Boxerin taustalla vaikuttaa vahvasti kungfu-lajityypin läpimurtoteos, Jimmy Wang Yun The Chinese Boxer (1970), jota tarinakin pääpiirteissään mukailee. Sankarin murjominen vammaiseksi – ja rankalla harjoittelemisella invaliditeetin yläpuolelle nouseminen – taas juontuu luonnollisesti One‑Armed Swordsmanista (1967) ja sitä kautta Wang Yun Golden Harvestille tekemästä One Armed Boxerista (1971). King Boxerin voikin nimeään myötä nähdä Shaw Brothersin takaisinnäpäytyksenä Wangille ja One Armed Boxerille – menestys vientimarkkinoilla on taatusti maistunut makealta.

The Chinese Boxerista peruja ovat mm. kahden koulun vastakkainasettelun ja "epätodennäköisen" sankarin lisäksi myös kamppailulajien kunniakoodistoa rikkovan oppilaitoksen avukseen kutsumat verenhimoiset japanilaiset (osittain jopa samojen – tietysti jälleen valtaosin hongkongilaisten – näyttelijöiden esittäminä). Niin ikään goresektori jatkaa Wang Yun lanseeraamaa hurmeista linjaa: veri suihkuaa paineella viiltohaavoista, ulos muljautetut silmämunat ja irti sivalletut päät tipahtelevat. Jeongin tyylikäs ohjaus saa kuitenkin hurjan väkivallan tuntuvan kohtalaisen siivolta – The Chinese Boxerin ja One Armed Boxerin häijystä brutaaliudesta jäädään kauas, varmasti aivan tarkoituksellisesti. Tarinalle annetaan enemmän painoa kuin näyttävien yhteenottojen varaan rakentuvissa Wangin ohjauksissa.

Alkuperäis‑ ja Warner Brothers ‑versioiden eroista on vielä sanottava, että vaikka elokuvan historian valossa dubbauksen voisi kuvitella tarjoavan tyydyttävän grindhouse-elämyksen, on King Boxer itse asiassa yksi niistä vanhemmista SB‑hakkausfilmeistä, jotka jälkiäänitys pilaa tehokkaasti. Aikoinaan päädyin itsekin sivuuttamaan 5 Fingers of Deathin keskinkertaisena rutiinisuorituksena, josta hössötetään edelleen ainoastaan koska se vei kokonaiselta pohjoisamerikkalaisten sukupolvelta kungfu-neitsyyden. (Kropatun nauhan suttuisuudellakin lienee ollut osuutensa vaikutukseen.) Todellisuudessa teos on rytmitetty niin harkiten, että karkea englanninkielinen päällepuhuminen tuhoaa draaman tuntuvimman potkun. Nykyään dvd tarjoaa onneksi molemmat katsomisvaihtoehdot.

King Boxer on rautakämmenenkova vanhan koulun Hongkong-klassikko, joka ei olisi nykyisessä maineessaan ilman pioneerimaista Yhdysvaltain kierrostaan, mutta jota on helppo arvostaa tämän kunnian ohitsekin. Lajityypissään se on aikakautensa kestävämpiä teoksia, jossa genren peruselementeistä on onnistuttu rakentamaan harvinaisen huolellinen kokonaisuus. Kungfu-elokuvalta vuosimallia 1972 ei juuri enempää voisi toivoa.