Maria Pirkkalainen

The Ghost Writer (2010)

Ohjaaja:

• Roman Polanski

elokuva arvostelu

Ohjaus: Roman Polanski

Roman Polanskin uusin elokuva The Ghost Writer on viihdyttävää poliittista trilleriä parhaimmillaan. Alati otteessaan pitävä elokuva ei luota jännitteensä luomisessa vauhdikkaisiin erikoistehosteisiin, vaan polanskimaisesti enemmän pahaenteiseen hahmogalleriaan ja eristäytyneeseen miljööseen. Berlinalesta napsahtanut parhaan ohjaajan pysti tuntuukin oikeutetulta, vaikka kepeytensä vuoksi elokuvan ei olisi aluksi uskonut tuovan tekijälleen lisää merkittäviä palkintoja.

Robert Harrisin The Ghost ‑kirjaan (2007) perustuvan elokuvan pääosassa on Ewan McGregorin esittämä haamukirjoittaja, joka pyydetään apuun viimeistelemään Iso‑Britannian entisen pääministerin, hyvin selkeästi Tony Blairia muistuttavan Adam Langin (Pierce Brosnan) muistelmat. Pelkällä "The Ghost"-nimellä elokuvassa kulkevan päähenkilön edeltäjä menehtyi vastikään mystisesti, eivätkä edes Langin vahvahenkinen vaimo Ruth (loistava Olivia Williams) tai feminiininen assistentti Amelia (20 vuotta ikäistään nuoremmalta näyttävä Kim Cattrall) vaikuta kertovan kaikkea suoraan.

Hiljalleen karmiva trilleri tapahtuu paljolti varakkaiden suosimalla lomasaarella Martha's Vineyardilla, joka Polanskin maailmassa näyttäytyy karuna ja sateisena. Klaustrofobista ilmapiiriä tukeekin kuvauspaikkana käytetyn saksalaisen Syltin saaren luoma hieman vinksahtanut kuva muuten idyllisestä lomaparatiisista. Elokuvassa on myös Vuokralaisen (Le locataire, 1976) tavoin alati kummittelemassa päähenkilön edeltäjä, jonka roolia ja kohtaloa kytevää poliittista kriisiä selvittävälle kirjoittajalle tyrkytetään.

Harrisin kirjan moniin hahmoihin löytyy oma esikuvansa muutaman vuoden takaisesta poliittisesta elämästä, eikä Polanskin elokuvakaan pelkää peitellä selviä yhtymäkohtia todellisuuteen. Päinvastoin, tekijät tuntuvat suorastaan nauttivan saadessaan esittää napakkaa ja piikittelevää poliittista satiiria. Alun loistelias sananvaihto kustantajan toimistossa ei edes jää kaikkein anteeksipyytelemättömimmäksi kohtaukseksi.

Ewan McGregor on hyvä jokamies nimettömässä roolissaan, mutta paljon tappavampaa jälkeä tekevät Williams ja Brosnan Langin pariskuntana. Lisäksi silmät kannattaa pitää auki ainakin salailevan Eli Wallachin ja kaljun James Belushin pienille, mutta mieleenpainuville sivurooleille.

Maria Pirkkalainen

Exit Through the Gift Shop (Banksy – katutaiteen uho ja tuho, 2010)

Ohjaaja:

• Banksy

elokuva arvostelu

"Mr. Brainwash on kuin luonnonvoima, kuin ilmiö... enkä tarkoita sitä hyvällä tavalla" — Banksy

Mysteerisen street art ‑taiteilija Banksyn esikoisohjaus voi hyvinkin olla hauskin tänä vuonna ilmestyvä elokuva. Ranskalaissyntyisen Thierry Guettan taivalta kohti "Mr. Brainwash... eli MBW" ‑taiteilijanimeä seuraava elokuva on räävitön myötähäpeädokumentti, jossa nähdään myös ainutlaatuista kuvamateriaalia katutaiteen luvattomasta maailmasta.

Los Angelesissa vaatekauppaa pitävällä Guettalla on yksi omituinen tapa. Hän videokuvaa kaiken, mitä hänen elämässään tapahtuu. Tuhannet videokasetit kerääntyvät impulsiivisen Guettan varastoon, perhekin tuskastuu välillä eikä mies tunnu tekevän mitään varsinaisen elinkeinonsa eteen. Yllättäen keski-ikäinen Guetta kuitenkin innostuu katutaiteesta, pakkaa laukkunsa ja alkaa kiertää maailmaa kuvaten alan huippuja. Tekosyynä oikeasti päämäärätön mies käyttää katutaidedokumentin tekemistä.

Sekopäinen fransmanni pääsee lopulta sopuisiin väleihin myös maailman kuuluimman street art ‑taiteilijan, Banksyn kanssa. Oikean henkilöllisyytensä visusti salaava taiteilija ottaa Guettan mukaan kuvaamaan jopa vaarallista missiotaan Disneylandiin, jossa Banksy tapansa mukaan pystyttää jälleen yhden laittoman katutaideteoksensa ihmisten nähtäville. Banksyn saadessa selville Guettan päämäärättömyyden päättää menestystarinat hyvin haistava taiteilija muuttaa kuvamateriaalin elokuvaksi katastrofaalisesta kuvaajasta itsestään.

Guettan elämä vaikuttaa eskaloituvan dokumentissa mitä parhaimmaksi farssiksi, kun pöhkö ranskalainen saa yllättäen päähänsä ryhtyä itsekin maailmankuuluksi katutaiteilijaksi. Kauheinta onkin, että floppaamisen sijaan Guetta onnistuu tässä. Julkisuushypessä Mr. Brainwashin työn nappasi Madonnakin kokoelmalevynsä kanteen, eikä katsojakaan pysty hillitsemään haluaan googlettaa "MBW" hersyvän elokuvan jälkeen.

Exit Through the Gift Shop koostuu paljolti Guettan kuvaamasta materiaalista, mutta Banksyn guerillamainen kädenjälki tunkeutuu elokuvan jokaiselle osa‑alueelle. Hauskoihin kuvapätkiin yhdistetään kasvot tummennettuina esiintyvän Banksyn kommentteja, joiden kaikki tauot ja painotukset tuntuvat mestarillisesti suunnitelluilta. Komiikan rytmitaju onkin elokuvassa aivan mieletön.

Elokuva vaikuttaa monella tapaa aivan yhtä onnistuneelta mediatempaukselta kuin Banksyn muut päähänpistot. Mies osaa pyörittää yleisöä mielensä mukaan ja näyttää Exit Through the Gift Shopissa myös, miksi seuraavaa menestystarinaa etsivää taideyleisöä saakin aina välillä piikitellä.

Maria Pirkkalainen

Howl (Huuto, 2010)

Ohjaaja:

• Rob Epstein
• Jeffrey Friedman

elokuva arvostelu

Ohjaus: Rob Epstein, Jeffrey Friedman

7. päivä lokakuuta 1955 beat-kirjoittaja Allen Ginsberg astui lavalle sanfranciscolaisessa kuppilassa ja alkoi lukea uutta runoaan. Ennennäkemättömän tulista ja eksplisiittistä kielenkäyttöä sisältänyt Howl (suomeksi Huuto) nähdään nykyään kirjallisuushistorian klassikkona, yhtenä lähtölaukauksena yhdysvaltalaiselle 60‑luvun vastakulttuurille ja sen julkaisemista seuranneen säädyttömyysoikeudenkäynnin myötä myös esimerkkinä aikakautensa sensuuritaistelusta. Värikäs ja ristiriitainen Ginsberg (1926–1997) jatkoi kirjoittamista ja lausumisia aina kuolemaansa saakka.

Sundancessa ensiesityksensä saanut Howl ei ole niinkään elokuva Allen Ginsbergistä, vaan dokudraama hänen tunnetuimman runonsa synnystä ja vaikutuksesta. Tekijäkaksikko Jeffrey Friedman ja Rob Epstein – joka esimerkiksi sai Oscarin The Times of Harvey Milkistä vuonna 1984 – tunnetaankin aikaisemmin ansioituneina dokumentaristeina.

Elokuva yhdistelee oikeastaan neljää eri näkökulmaa tapahtumiin. Ginsberg (James Franco) nähdään pääosin muistelemassa tapahtumia ollessaan vuonna 1957 Time-lehden haastateltavana. Lisäksi runon syntyyn vaikuttaneita tapahtumia fiilistellään välillä mustavalkoisissa nostalgiapätkissä.

Oikeussalikohtauksissa koolla ovat elokuvan nimekkäimmät tähdet. Ginsbergin kustantajan Lawrence Ferlinghettin puolustusasianajajana pullistelee Jon "kuin luotu 1950‑luvulle" Hamm ja todistajanaitiossa vilahtavat esimerkiksi Mary Louise Parker ja Jeff Daniels. Kaikkein parhaimmin onnistuvat kuitenkin räiskyvät animaatio-osuudet. Francon sointuvan äänen johdattamana katsoja voi itsekin kokea todistavansa vastakulttuurin luomistuskia tai matkaavansa Ginsbergin kanssa läpi Amerikan loputtomia teitä.

Elokuvan suurin heikkous tuntuukin olevan näiden ainesten yhteensovittamisessa. Monia hyviä kohtauksia omaava Howl on kokonaisuutena hieman häilyvä. Etenkin Ginsbergin roolin rajoittaminen lähinnä haastattelumateriaaliin ja runonlausuntaan tuntuu hyvän hahmon haaskaukselta. Samoin mustavalkoisuus saattaa tyylikeinona enemmän vesittää oikeasti mielenkiintoisia kohtauksia Ginsbergin menneisyydestä.

James Franco esittää Gus Van Santin Milkin (2008) tavoin jälleen sanfranciscolaista homoseksuaalia ja tekee hyvää ja herkkää työtä. Enemmän Ginsbergiin keskittyvässä elokuvassa hahmosta olisi kuitenkin saattanut nousta esille enemmän ristiriitaisuutta ja roisiutta, mihin Franco ei Howlissa aina yllä.

Ginsbergin elämäntarinaan tutustunut kaipaisi myös kunnon juonielokuvaa San Franciscon beat-skenestä tai vaikka Ginsbergin ja ystävien (kuten Jack Kerouac) matkoista menneen ajan Yhdysvalloissa. Onneksi Ginsbergin tunnetuin teos sai sentään ansaitsemansa elokuvan Howlissa.

Maria Pirkkalainen

Sex & Drugs & Rock & Roll (2010)

Ohjaaja:

• Mat Whitecross

elokuva arvostelu

Ohjaus: Mat Whitecross

Ian Dury (1942–2000) oli The Blockheads yhtyeensä kanssa Iso‑Britannian valovoimaisimpia new wave ‑tähtiä ja eräs syyllinen "sex, drugs and rock'n'roll" ‑sanonnan liimaamiseen osaksi populaarikulttuuria. Mat Whitecrossin svengaava elämänkertaelokuva on vikoineen kaikkineen ennen kaikkea kohteensa näköinen ja monella tapaa yhtä viehättävä.

Sex & Drugs & Rock & Roll kuvaa Ian Duryn (Andy Serkis) elämää ja Ian Dury & The Blockheadsin nousua huippusuosioon aina 1980‑lukuun saakka. Räväkkä Dury halvaantui sairastettuaan nuorena polion, ja nostalgiapätkissä muistellaan miehen vaikeita kouluvuosia ja etenkin suhdetta isään (Ray Winstone). Aikuisen Duryn vaimoa esittää tänä vuonna The Ghost Writerissakin säväyttänyt Olivia Williams ja myöhäisempää rakastajatarta pirteä Naomie Harris.

Elokuvan toiseksi päähenkilöksi nousee Duryn Baxter-poika (Bill Milner), jonka ihmettelevästä näkökulmasta isän villiä rokkielämää usein katsotaan. Isien ja poikien väliset suhteet kuvataankin elokuvassa Duryn elämän eräänä kantavimmista teemoista.

Sex & Drugs & Rock & Roll ei pelkää nautiskella Duryn tekemällä musiikilla tai räväkällä persoonalla. "Wake Up and Make Love With Me" soitetaan kokonaan Duryn ja tyttöystävän pelehtiessä, eikä Ian Dury & The Blockheadsin konserttifiilistelyjäkään unohdeta. Välillä Dury näytetään kertomassa elämästään aution teatterin lavalla (mistä kuitenkin tulee välittömästi mieleen Nicolas Winding Refnin viimevuotinen Bronson).

Andy Serkis on häkellyttävän autenttinen rakastettavana ja omat inhimilliset vikansa tiedostavana muusikonrenttuna. Ian Dury & The Blockheadsin kappaleetkin kuulostavat vähintään yhtä hyviltä Serkisin esittäminä. Samoin Bill Milner tekee äärimmäisen sympaattisen roolisuorituksen Baxterina, josta myöhemmin aikuisena muotoutui itsekin muusikko.

Energisen elokuvan heikkoutena on kuitenkin sortuminen paikoitellen elämäkerralliseen melodramaattisuuteen. Eritoten tämä näkyy Duryn nuoruudesta ja isäsuhteesta kertovissa pätkissä, joissa ei vain ole samankaltaista räjähtävää yllätysasennetta kuin muussa elokuvassa.

Maria Pirkkalainen

Greenberg (2010)

Ohjaaja:

• Noah Baumbach

elokuva arvostelu

"Lentonne kestää 14 tuntia? Siinähän ehtisi katsoa jo 7 elokuvaa!" — Roger Greenberg

The Squid and the Whale (2005) ‑draamakomedialla Oscar-ehdokkaaksi ponkaisseen Noah Baumbachin uusin elokuva on paluu onnistuneeseen mustaan huumoriin ja keski‑iän kriisien ja ihmissuhteiden pistämättömän tarkkaan kuvaamiseen. Tällä kertaa itärannikon sijasta Los Angelesiin sijoittuva Greenberg tarjoaa lisäksi Ben Stillerille mitä parhaimman tilaisuuden vakavampaan roolisuoritukseen, mistä koomikko selviää erinomaisesti.

Neuroottinen narsisti Roger Greenberg (Stiller) muuttaa veljensä kodinvahdiksi kolmen viikon ajaksi. Valituskirjeitä eri firmoille tehtailevan Greenbergin tavoitteena on ollut viime aikoina "olla tekemättä mitään". Korkeintaan veljen koiralle voisi rakentaa koirankopin.

Paluu länsirannikolle merkitsee Greenbergille lisäksi mahdollisuutta tavata vanhoja ystäviä, kuten menneitä bändikavereita (Rhys Ifans ja Mark Duplass) sekä vanhaa tyttöystävää (ohjaajan vaimo Jennifer Jason Leigh). Uutena lisänä elämään saapuu hänen veljensä parikymppinen assistentti Florence (mainio Greta Gerwig), johon neljääkymppiä lähestyvä Greenberg kehittää koomisen romanssin.

Baumbach kuvaa edellisten elokuviensa tavoin vanhenemista ja ihmissuhdeongelmia välillä kipeänkin aidontuntuisesti. Tällä kertaa painoarvoa saavat paljon myös Greenbergin ja Florencen edustamien sukupolvien väliset erot. Elokuvan monista hauskoista kohtauksista kenties parhaimman titteli meneekin parikymppisten pitämille bileille Greenbergin talossa, joissa hetkeksi nuoreksi taantuva Greenberg päästää suustaan myös jo sitaatiksi muodostuneen: "Te nuoret pelotatte minua... Toivottavasti kuolen ennen kuin joudun jonkun teistä työhaastateltavaksi."

Greenberg on varmasti kaikille Baumbachin uraa seuranneille helpotus, sillä elokuva on rutkasti edeltäjäänsä, välillä turhankin synkäksi ja väkinäiseksi mennyttä Margot at the Weddingiä (2007) parempi. Aurinkoinen Los Angeles tuo varmasti tarinaan oman uuden ulottuvuutensa, minkä lisäksi Ben Stillerin nappisuoritus kantaa läpi elokuvan. Mutta ennen kaikkea Greenbergissä on paljon The Squid and the Whalesta muistuttavaa harvinaista raikkautta ja tragikoomista koskettavuutta, joiden soisi useamminkin onnistuvan yhtä hyvin.

Kalle Karinen

Besouro (The Assailant, 2009)

Ohjaaja:

• João Daniel Tikhomiroff

elokuva arvostelu

Ohjaus: João Daniel Tikhomiroff

Capoeira on martial arts ‑lajeista vaikeimmin lähestyttäviä, koska se on pitkälti sidoksissa Brasilian kulttuuriin, kieleen ja musiikkiin. Vuonna 1993 lajia yritettiin lanseerata jenkeille tekemällä "karate kidit", eli lajille oma vehicle-elokuva nimeltä Only the Strong. Mark Dacascosin tähdittämä elokuva on viihdyttävä toimintadraama, mutta se epäonnistui herättämään samanlaisen suuren innostuksen capoeiraan kuin mitä Karate Kid karateen vuonna 1984. Sen jälkeen uusia capoeira-elokuvia ei olekaan nähty, joskin päteviä yksittäisiä taistelijoita ja kohtauksia löytyy monista tappeluelokuvista kuten The Quest (1996), Tom yum goong (2005), Never Back Down (2008) ja Tekken-filmatisointi (2010).

Yllättävästi lajin kotimaassa Brasiliassa ei myöskään ole saatu aikaan capoeira-elokuvia. Tiedossa on vain alkeellinen mutta autenttinen Cordão de Ouro (1977). Nyt tilanne muuttui kertaheitolla, kun Brasilian mittakaavassa suurtuotanto Besouro saapui valkokankaille.

Elokuva perustuu aitoon capoeiristaan nimeltä Manuel Henrique Pereira (1897–1924), alias Besouro Mangangá, ja tämän opettajaan mestre Alipioon. Besouro ei suinkaan ole pelkkä action-pätkä, vaan ennemminkin kunnianhimoinen, toimintakohtauksilla ja paikallisella candomblé-uskonnolla maustettu draama orjuuden loppumisen jälkeisestä vaiheesta Brasiliassa. Valkoiset hallitsevat maataloutta ja rahavirtoja, ja mustat toisinajattelijat, kuten Alipio, saavat luodista. Besouro (Aílton Carmo), jonka tehtävä oli suojella Alipiota, pakenee viidakkoon ja jatkaa opettajansa linjaa vastustaen tyranniaa terrori-iskuin.

Besouron piilevät voimat herättää kohtaaminen jumalten sanansaattajan Exún kanssa. Tämä muille ihmisille näkymätön, punasilmäinen, yliluonnollisella tavalla Besouron potkuja väistelevä hahmo haastaa sankarin vaatimaan enemmän itseltään. Besouro (nimi tarkoittaa koppakuoriaista) käy kuoleman rajalla, mutta mystiset jumalhahmot muokkaavat hänestä ylivoimaisen taistelijan, joka pystyy "lentämään" (eli käytännössä hyppimään tolkuttoman pitkiä loikkia).

Itse capoeira on elokuvassa monipuolista, mutta melko arkista, eikä siksi niin näyttävää kuin esimerkiksi Lateef Crowderin showcase-temppuilu Tom yum goongissa. Muutamia leuat loksauttavia akrobatialiikkeitä on toki mukana. Lajin alkuperä tanssiksi naamioituna taistelulajina tehdään selväksi, ja eräässäkin kohtauksessa Besouron harmittoman näköinen naisystävä Dinorá (kuuma Jéssica Barbosa) potkii miespuolisen uhkaajan tohjoksi heti, kun tämä luopuu tuliaseestaan. Juuri tässä kiteytyy capoeiran idea vastustajan yllättämisestä.

Kahmaloittain palkintoja mainosvideoista aiemmin voittanut ohjaaja João Daniel Tikhomiroff ei itse ollut perehtynyt lajiin, mutta pyysi apua elokuvantekoon useilta alueen capoeira-kouluilta. Tikhomiroffin mukaan mestret olivat erittäin tyytyväisiä lopputulokseen. Toimivana ratkaisuna näyttelijät ovat aitoja capoeiristoja, jotka osaavat myös näytellä, eivätkä näyttelijöitä, joita on briiffattu hieman lajista ja sitten käytetty stunt-väkeä joka käänteessä.

Besouro näyttää hyvältä. Kuvaus on kaunista ja värit hehkuvia, mutta toimintakohtaukset kärsivät hieman liian lähellä olevasta kamerasta ja turhan lyhyistä otoksista – ne martial arts ‑elokuvan perusongelmat siis. Elokuva myös onnistuu hienosti kaiken yliluonnollisen mätkinnän lomassa kertomaan historiallisen Besouron tarinan sekä valaisemaan keinoja, joilla rautakouraiset kolonialistit pyrkivät samaan aikaan voittamaan kansan suosiota ja pitämään heidät kurissa pelolla.

Kalle Karinen

True Legend (2010)

Ohjaaja:

• Yuen Woo-ping

elokuva arvostelu

Ohjaus: Yuen Woo-ping

Martial arts ‑lajeista jaloin eli drunken fist kungfu vietiin lakipisteeseensä vuoden 1978 Jackie Chan ‑überklassikossa Drunken Master. Sen jälkeen ilmestyi joukko virallisia ja epävirallisia jatko-osia sekä copycat-elokuvia, joiden taso vaihtelee typerryttävän huonosta (Drunken Master Strikes Back, 1978) erittäin viihdyttävään (Drunken Tai Chi, 1984). Näkyipä tuore drunken boxing ‑yritelmä myös heikossa Ong bak 2:ssa (2008). Drunken Masterissa Jackie Chanille opetti kahdeksan juopon jumalan opit "kerjäläisten kuningas" Su (show'n helposti varastava papparainen "Simon" Yuen Siu‑tien).

Nyt 32 vuotta myöhemmin Drunken Masterin ohjaaja Yuen Woo‑ping palaa onnistuneesti kertomaan tämän kerjäläis‑Sun "todellisen" legendan syntyvaiheet. True Legend koostuu kahdesta noin tunnin mittaisesta erillisestä osasta. Ensimmäinen osa kertoo kuinka Su perehtyy drunken fist ‑tekniikkaan, jälkimmäinen kuinka hän käyttää sitä nostattaakseen kiinalaisten kansallistuntoa länsikulttuurin rapauttavan vaikutuksen uhatessa.

Elokuvan alkukohtaus ei lupaa hyvää. Su Can ‑niminen mestarisoturi (Vincent Zhao; Once Upon a Time in China IV, 1993 & Once Upon a Time in China V, 1994) apureineen suorittaa vanginpelastusoperaation, joka johtaa vaijerien voimin lentävien sotilaiden taisteluun naurettavassa cgi‑luolakuilussa. Hieman tökeröjen juonenkäänteiden kautta Su saa osakseen veriveljensä Yuan Lien (Andy On; Fatal Contact, 2006) salaisen katkeruuden.

Myöhemmin Yuan palaa tapaamaan velipoikaa, mutta nyt kuvernöörinä ja pahaenteisen kalpean näköisenä. Syynä on hänen harjoittamansa five venoms ‑tekniikka. Lisäksi Yuan on ompeluttanut kehoonsa panssareita saavuttaakseen eräänlaisen haavoittumattomuuden. Sun perheidylli rikkoutuu ikävästi Yuanin tappaessa isäukon ja koko talon väen, ja ryöstäessä Sun vaimoksi päätyneen sisarensa ja näiden yhteisen lapsen.

Sun kostoyritys epäonnistuu ja hän päätyy nuolemaan haavojaan vuoristoon, ruumiillisesti ja etenkin henkisesti murtuneena. Vuorella majaileva hyväntekijä (Michelle Yeoh) auttaa miehen jaloilleen, ja kohta hän onkin treenaamassa lähistön dramaattisilla kallioilla tapaamiensa kahden eksentrisen hahmon kanssa. Toinen on Jay Choun näyttelemä, hassuissa vaatteissa lentelevä "God of Martial Arts", ja toinen on itse Gordon Liu, joka jälleen kerran vetää valkohapsisen Pai Mei/San Te ‑roolinsa. Myöhemmin Michelle tosin kertoo, että hän, Su ja Sun vaimo ovat ainoat ihmiset vuorella. Känniharhaa tai ei, Su palaa drunken fist ‑tekniikalla vahvistuneena kehiin haastamaan Yuanin.

Treenivaiheessa, noin 40 minuutin kohdalla, valjastetaan käyttöön elokuvan erikoisuus: 3D‑kohtaukset. Kuvan yläkulmaan ilmestyy ikoni ilmoittamaan, että nyt 3D‑lasit päähän. Ikävä kyllä kyseessä on vanhakantainen halpa polarisaatio‑3D eikä moderni aktiivistereosulkijalasiratkaisu. Tästä johtuen välillä kuva ei näytä juuri ollenkaan kolmiulotteiselta, ja välillä elementit taas ovat täysin irrallaan toisistaan – esimerkiksi henkilön lentäessä seinään seinä tuhoutuu, vaikka 3D‑lasien kautta katsottuna näyttää välissä olevan pari metriä tilaa. Oudosti monet ei‑3D‑jaksojen aikaisetkin kohtaukset ovat hyvin 3D:mäiseen tapaan kuvattuja – ehkäpä True Legendistä nähdään myöhemmin täysin kolmiulotteinen versiokin.

Elokuvan jälkimmäinen osa kertoo, kuinka Su nousee katualkkis-alennustilastaan ja tekee selvää länsimaisista öykkäreistä, jotka Jet Li ‑elokuvan Fearless (2006) tapaan haastavat paikallisia kungfun taitajia otteluihin. Su joutuu kohtaamaan tiikeriaitauksen yllä olevassa kehässä rumia painijakorstoja. Yllättävästi haudan takaa valkokankaalle tekee paluun uudessa roolissa itse vanha pervo David Carradine, joka keskittyy huutelemaan ohjeita kinkkien tappamiseen ja jopa piikittää dopingia oman tallinsa taistelijoihin.

Yuen Woo‑pingin nykyinen näkemys drunken fististä näyttää olevan lähinnä paljon breakdance-liikkeitä yhdistettynä humalaiseen kungfuun. Vastustajat käyttävät kungfun lisäksi ninjutsua ja vapaapainia. Leffamaailmaan kovasti tunkemassa oleva vapaaottelija Cung Le (tuleva Tekken, 2010; Pandorum, 2009) väläyttää taitojaan alussa Sulle kampoihin pistävänä rosvopomona. Vaikka mitään rajoja rikkovaa mättöä ei nähdäkään, ovat taistelut päteviä jo erinomaisen editoinnin ansiosta – iskut tuntuvat voimallisilta ja napakat ääniefektit ryydittävät nyrkkien osumia. Alkuperäisestä Drunken Masterista tuttuja huvittavia kikkailuja viinaruukuilla ja muilla objekteilla on tarjolla myös.

True Legendin selvin heikkous on sen rakenne: tarina jakautuu kahteen jaksoon, ja ensimmäisen loppuhuipennus on tiukempi ja näyttävämpi kuin kakkosjakson kliimaksi, josta seuraa hienoinen pettymys. Toinen ongelma on tietenkin tuotannosta johtuva tietty mannerkiinalaisuus, joka tarkoittaa turhan vakavanaamaista ja pahimmillaan pateettista juonenkuljetusta. Onneksi Yuen Woo‑ping maustaa elokuvaansa mielikuvituksellisilla käänteillä, tiukoilla tappeluilla ja jopa huumorilla, ja saa sen näin nousemaan monien muiden vastaavien "manner-Kiina" ‑perioditoimintadraamojen (kuten Zhang Yimoun Hero, 2002) yläpuolelle. Tietty kohokohtien puute itse taisteluissa vaivaa kautta linjan, mutta True Legendin voima on sen hyvä näyttelijäkaarti ja viihteellinen monipuolisuus, joka saa kahden tunnin keston hujahtamaan nopeasti.