Jarkko Lehtola

WarGames (Sotaleikit, 1983)

Ohjaaja:

• John Badham

elokuva arvostelu

Ohjaus: John Badham

"Pac-man sukupolven Fail Safe (1964)"

Roger Ebertin tiivistys elokuvasta on edelleen osuva, vaikkakin elokuvan sisältö onkin huomattavasti monipuolisempi lajityyppien ristisiitos kuin Sikojenlahden kriisin jälkimainingeissa tehty sinällään laadukas trilleri.

WarGames alkaa perinteisellä high-school draamalla; keskiluokkainen turhautunut David (Matthew Broderick) kuluttaa aikaansa pelien ja mikrotietokoneiden parissa, eikä koulussa suju hyvin. Romanssintynkääkin olisi tarjolla, mutta nuoren miehen kiinnostuksen prioriteetit ovat toisaalla. Eräänä päivänä hän löytää sattumalta yhteyden mystiseen keskuskoneeseen, jonka kuvittelee olevan pelijulkaisijan palvelin. Lopulta David pääsee takaportin kautta pelaamaan luulemiaan uutuuspelejä. Todellisuudessa hän on kiinni Yhdysvaltojen ilmavalvontajärjestelmässä ja käynnistää kolmannen maailmansodan simulaation.

WarGames suurin onnistuminen oli eräänlaisen ajan hengen tiivistäminen. Siinä esiintyvät tapahtumat olivat helposti assosioitavissa oikeaan maailmaan ja pinnan alla aina uinuvaan teknologiapelkoon. Vaikka elokuva oli perimältään nuorisoelokuva, sen herättämä keskustelu liittyi lähinnä teknologisiin uhkakuviin, kuten tekoälyyn, tietokoneohjattuihin prosesseihin ja ihmisten korvaamiseen automaatiolla. WarGamesista syntyneen laajan keskustelun katsotaan vaikuttaneen Yhdysvaltain ensimmäiseen tietosuojalakiin.

Elokuvan sisällöllinen vahvuus on miten se yhdistää poikkeavat teemat, kuten nuorisoelokuvan, maailman poliittisen tilanteen ja alakulttuurin toisiinsa. Maailmanlaajuisen ydinsodan uhkaan liittyvä juoni etenee johdonmukaisesti ilman yhdenkään osa-alueen liian syvällistä dominointia. Esimerkiksi vektorigrafiikan omaisesti animoidut kartat eivät upota katsojaa tietokone-elokuvien helmasyntiin eli ruudulla skrollaavien koodirivien sekamelskaan. Lopputuloksena on visuaalisesti ymmärrettävä, mutta kuitenkin riittävän hyvin teemaan sidottu konteksti. Samanlainen hiuksenhieno tasapainoilu niin tekniikan ja ymmärrettävyyden kuin kokonaisuuden ja sivuteemojen välillä onnistuu läpi elokuvan. WarGames saikin kolme Oscar-ehdokkuutta, joista yksi parhaasta käsikirjoituksesta. Kaikki ei ollut kuitenkaan pelkkää käsikirjoitus-pohjaista onnistumista. Matthew Broderickin ja Ally Sheedyn välinen mutkaton henkilökemia on yhtälailla elokuvan menestyksen yksi selittävä tekijä.

WarGames popularisoi hankalasti ymmärrettävän alakulttuurin ja samalla synnytti stereotypioita ja malleja, jotka nuorisokulttuuri otti esikuvikseen. Alun perin hakkereiksi kutsuttiin teknisten korkeakoulujen opiskelijoita, joiden taustamotiivit olivat lähinnä älyllisissä haasteissa. Kotitietokoneiden kaupallistumisen ja yleistymisen myötä alakulttuurien kirjo alkoi sekoittua ja muodostua stereotyyppisemmäksi. WarGamesin myötä syntyi uudenlainen 80-luvulle tyypillinen hakkeri; älykäs ja turhautunut nuori mies, jonka kiinnostus oli peleissä ja tekniikassa. Hän ei ollut nörttimäinen, antisosiaalinen tai yliopisto-opiskelija vaan päällisin puolin normaali ja teini-ikäiselle helpommin samaistuttava hahmo.

WarGamesin asenteessa on nähtävissä myös konservatiivisia arvoja. Sisällössä on vahva lataus perinteistä mielikuvaa, jossa nuorilla miehillä on alttius ajautua epämääräisiin toimiin, jos elämän pääprioriitteihin ei liity ns. hyväksyttäviä harrastuksia. Jo flippereiden ja arcade-konesalien ajoista peleihin on liitetty ajan ja rahan hukkaamisen sekä vetelehtimisen leima. Konservatiivinen aikuisten maailma assosioi 80-luvulla pelaamisen epäsuorasti jopa uhkapeleiksi asti aina siihen liittyvine lieveilmiöineen. WarGames vahvistaa näitä mielikuvia yhdistämällä päähenkilönsä mielenkiinnon kohteet; verkossa tapahtuvan laittoman toiminnan ja kiinnostuksen peleihin. Tästä syntyi pysyvä liitos, joka ei ole poistunut tänäkään päivänä. Pelaaminen on aina altistanut moraaliseen turmioon.

Elokuvan hakkerismissa oli silti myös ripaus positiivista kapinallisuutta. Mielikuvien lisäksi elokuva tarjosi aina Mr. Robot -sarjaan (2015) asti pseudorealistisinta hakkerointia mitä kuvaruudun puitteissa on esitetty. WarGamesin ilmestymisen aikoihin tuli markkinoille ensimmäiset kohtuuhintaiset modeemit. Näille elokuva osoitti käyttötarkoituksen. Elokuvassa esitetty metodi etsiä ohjelmallisesti puhelinlinjoihin kytkettyjä tietokoneita toi tekniikan yleisempään tietoisuuteen ja sitä alettiinkin kutsua yleisesti nimellä War Dialing. Tekniikan käyttö räjähti pilviin elokuvan vanavedessä innokkaiden hakkerinalkujen etsiessä puhelinverkkoon kytkettyjä digitaalisia laitteita. Nokiakin mainosti modeemejaan hakkereille sopiviksi.

Ydinasevarusteluun liittyy usein lause: "peli, jota ei voi voittaa". Hruštšovin aikoinaan lanseeraama termi on käytännössä jokaisen aihetta käsittelevän teoksen loppuopetus, mutta WarGamesin tapauksessa sen semanttinen merkitys integroituu ehkä kaikista konkreettisemmin tarinaan. Lohduttoman lopputuleman esittely tekoälyn (ja pelin) simuloimana toi asian uudella tavalla kohdeyleisönsä tietoisuuteen. Sisältöön oli saatu kytkettyä vakava aihe ilman liiallista päälleliimaavuutta, poliittisia agendoja tai saarnaavuutta.

Menestyselokuvasta, joka käsitteli kuvitteellista peliä tuli varsin pian myös oikea peli. Vuonna 1984 ilmestyi samanniminen peli usealle eri alustalle (Colecovision, Commodore 64, Atari). Peli ei käsitellyt itse elokuvan tapahtumia, mutta toteutti katsojan hartaimman toiveen eli päästä pelaamaan Global Thermonuclear Waria. Näiltä osin kombinaatio oli täydellistä toisiaan täydentävää materiaalia, vaikka itse elokuvan opetuksellinen anti saattoikin siitä hieman vesittyä. Pelillistämistä 80-lukulaisittain.