Kalle Karinen

Caterpillar (2010)

Ohjaaja:

• Kōji Wakamatsu

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kōji Wakamatsu

Koji Wakamatsu kusee Japanin sotahistorian päälle uutuudellaan. Heti alussa näytetään, kuinka sotilaat raiskaavat ja tappavat kiinalaisnaisia mantereella 1930‑luvulla. Luutnantti Kyuzo Kurokawa (Shima Onishi) tuodaan takaisin kotiin sodasta jalattomana ja kädettömänä, palovammaisena, mykkänä ja mieleltään vajaana "ihmistoukkana".

Vaimo Shigeko (Shinobu Terajima) ei halua hyväksyä totuutta, mutta ympäristön painostuksessa on selvää, että hänen yksin on huolehdittava miehestään loppuun saakka ja oltava esimerkkinä muille naisille, jotta hekin tekisivät kaikkensa Japanin sotakoneiston eteen. Kylällä toimii aktiivinen äärioikeistolainen suojeluskunta, jonka puitteissa naiset harjoittelevat mm. seivästämään vihollisia pistimillä. Välillä Shigeko vie miehensä ulos vaunuissa, ja pikkukylän väki saapuu katsomaan sotasankaria, jota nimitetään suureellisesti jopa "Sodan jumalaksi". Tunteeko vaimo ylpeyttä, vai yrittääkö hän nöyryyttää oikkuilevaa miestään? Wakamatsu jättää asioita tulkinnan varaan.

Sodan vaikutus näkyy Kyuzossa karulla tavalla. Kotona tämä säälittävä olento katselee kerta toisensa jälkeen omista uroteoistaan kertovaa lehtiartikkelia ja vaatii omalla alkukantaisella tavallaan seksiä vaimoltaan. Edes seksi ei lopulta ole pakopaikka todellisuudesta, vaan Kyuzo alkaa nähdä takautumia suorittamistaan raiskauksista ja sodan kauhuista. Miltei täydellinen liikuntakyvyttömyyskään ei estä häntä väkivaltaisesti raivoamasta Shigekolle, mutta nyt vaimo onkin se, jolla on valta-asema suhteessa. Elokuvan lopussa atomipommikuvasto ja tilastot sodan kuolonuhreista kertovat kylmän viileästi, millainen hinta nationalistisesta ja militaristisesta uhosta lankeaa maksettavaksi.

Caterpillar perustuu Edogawa Rampon vuoden 1929 kauhutarinaan, joka oli aikoinaan kielletty Japanissa. Tarina on filmatisoitu aiemminkin, osana Rampo Noir (2005) ‑episodielokuvaa. Wakamatsun versio on lakonisen armoton, todellinen pahanolon elokuva niille, jotka vielä Men Behind the Sunin (1988) ja vastaavien jälkeen haluavat tietää lisää. Berlinalessa huomattavan moni käveli ulos näytöksestä, ehkäpä kuitenkin enemmän elokuvan minimalismin aiheuttaman tylsyyden kuin sen aiheuttaman piinallisen tietoisuuden vuoksi.