Ilja Rautsi

Mimic (Ääretön vaara, 1997)

Ohjaaja:

• Guillermo del Toro

elokuva arvostelu

Ohjaus: Guillermo del Toro

Moni ohjaaja hyppää pienen budjetin kulttimainetta niittäneen esikoiselokuvan jälkeen heti rattaaksi amerikkalaiseen jättituotantokoneistoon. Isolla budjetilla on hauskempi leikkiä ja tunnetut näyttelijät tarjoavat oman vetovoimansa, levityksestä nyt puhumattakaan. Valitettavan usein lopputuloksena on kuitenkin niin monta kompromissia kompromissin perään, että kaikki se omaperäisyys ja luova into, joka teki ohjaajasta kiinnostavan, pureskellaan tunnistamattomaksi mössöksi. Hollywoodissa kun on helppo unohtaa, että kenties juuri se ohjaajassa alun perin kiehtonut tinkimättömyys ja epätavalliset ratkaisut kannattaisi säilyttää. Meksikolaisohjaaja Guillermo Del Toro nousi pinnalle vampyyrimyyttiä sangen omaperäisesti päivittäneellä Cronos-elokuvallaan (1992), ja kutsu kävi Amerikkaan.

New Yorkin torakat kantavat sisällään lapsia tappavaa virusta, ja apuun kutsuttu tohtori Susan Tyler (Mira Sorvino) kehittää syöpäläisiä tuhoamaan oman geenimanipuloidun hyönteislajinsa, jonka on tarkoitus säilyä elossa vain yhden sukupolven ajan. Luonto tekee kuitenkin temput hyville aikeille, ja kolme vuotta myöhemmin kaupungin viemäreissä riehuu uusi laji; ihmisen kokoinen jättiläistorakka, joka kykenee matkimaan myös meidän ulkomuotoamme. Alkaa taistelu olemassaolosta. Viemäreissä säntäilevät myös mm. tohtorin aviomies (Jeremy Northam), autistinen pikkupoika (Alexander Goodwin), sekä suulas metrokyttä (Charles S. Dutton).

Mimicissä ei toimi melkeinpä mikään paikoitellen näyttävän kuvauksen ohella. Del Toron ja Steven Spielbergin 70‑luvun yhteistyökumppanin Matthew Robbinsin käsikirjoitus on tyystin vailla omaperäisyyttä, ja vaikka ohjaaja on yrittänyt salakuljettaa mukaan suosimaansa katolisen syyllisyydentunnon teemaa, jää sekin ajelehtimaan irtonaiseksi elementiksi keskellä onttojen hahmojen ja keinotekoisesti motivoitujen tapahtumien suota, vailla mitään kaikupohjaa. Tekstin lähtökohta novellina näkyy kiusallisen selvästi tekijöiden yrittäessä venyttää ohuita ajatuksiaan niiden äärirajoille (ilmeisesti Mimicin oli jopa alun perin tarkoitus olla lyhytelokuva). Del Toro ei pääse edes valjastamaan käyttöönsä muista elokuvistaan havaittavissa olevaa kykyään tehdä groteskiudesta vangitsevan kaunista ja kiehtovaa. Ölliäisten ulkomuoto jää minkä tahansa geneerisen peruskauhumonsterin tasolle, eivätkä autistisen lapsen hajanaiset, ääneen perustuvat yhteydenotot ötököihin johda mihinkään rakentavaan kommunikointiin niiden kanssa. Toisin sanoen: jättiläistorakat ovat juuri niin tyhmä idea, miltä kuulostavatkin. Jos otuksista haluaa löytää jotain positiivista, voi ajatella niiden kahtia halkeavan naamavärkin johtaneen Del Toron Blade II (2002):sen friikkivampyyreihin. Sen sijaan, että Del Toro tekisi vanhoista kliseistä uudenlaista soppaa (kuten Cronosin tapauksessa), hän tyytyy vain heittämään kasan tuttuja aineksia huolimattomasti yhteen ja toivovan parasta. Aliens-kopiomuotin mukaan torakkajahti muuttuu perinteiseksi selviytymistarinaksi, jossa hajanaisesta sakista karsiutuu loppujen lopuksi kätevästi kasaan ydinperheen ainekset. Elokuvan ainoa musta mieskin sopivasti uhraa henkensä suojellakseen itseään näennäisesti tärkeämpiä.

Marco Beltramin musiikki on tarpeettoman dynaamista ja ylidramatisoidessaan jokaisen hetken hän riistää harvoilta toimivilta kohtauksiltakin mahdollisuudet. Dan Laustsenin kuvaus on, kuten jo mainittu, paikoitellen komeaa mutta erityisesti toimintakohtauksissa erittäin kaoottista. Sekavat kuvat eivät myöskään tee oikeutta David Cronenbergin vakiolavastaja Carol Spierin luomille kulisseille. Viemärit voivat toimia tämän sortin kauhuelokuvalle erittäin isona etuna, ja Del Toro käyttikin niiden katakombimaisuutta huomattavasti paremmin hyväkseen elokuvissaan Blade II ja Hellboy (2004).

Näyttelijävalinnat ovat lopullinen niitti Mimicin mahdollisuuksiin toimia. Mira Sorvino on osoittanut olevansa pätevä ainoastaan, mikäli roolissa on jotain oikeaa sisältöä; hänellä ei ole kykyä tehdä paperilla tylsästä hahmosta mielenkiintoista. Ja Susan Tyler on hahmona yhtä kiinnostava kuin keskiverto mallinukke. Jeremy Northam taas on, kuten aina, sujuva mutta luokattoman kuiva esiintyjä. Mies on niin hillitty, ettei hänessä ole minkäänlaista elonkipinää. Charles S. Dutton tekee rutiiniroolinsa, eikä edes Giancarlo Giannini tee mitään vaikutusta. Ainoa särmää omaava ihminen koko elokuvassa löytyy F. Murray Abrahamista, ja hän näkyy kuvassa noin 3 minuuttia sen kestosta. Hahmogalleria on suorastaan käsittämättömän vaisu ja yksioikoinen, ottaen huomioon ohjaaja-kirjoittajan muut teokset.

Del Toro on itsekin myöntänyt, että Mimic (johon on sittemmin tehty peräti kaksi jatko-osaa suoraan videolle, täysin eri tiimillä) on auttamattoman keskinkertainen. Kokemuksesta viisastuneena hän palasi Meksikoon ja teki siellä tähän asti parhaan elokuvansa, fantastisen kummitustarinan El espinazo del diablo (The Devil's Backbone, 2001). Miehen viimeisimmät amerikkalaiset työtkin paljastavat Del Toron oppineen pitämään tiukasti kiinni omasta visiostaan, jota Mimicin aikana kohdeltiin yhtä ymmärtäen kuin elokuvan torakoita.