Julkaistu:

Kirjoittanut:

Julkaistu:


The Norseman (Barbaarien kuningas, 1978)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2/5

"Before Columbus was born, a reckless band of blond giants sailed to an unknown land we now call America. There a new peril awaited them – the savage warriors of the iroquois nation. Thus began an epic adventure."

The Norseman – Barbaarien kuningas! Tämä vuoden 1978 viikinkipläjäys palvelee loistavasti kahta tarkoitusta. Se osoittaa julistetaiteen merkityksen ja todistaa että hidastuskuvia osattiin tehdä myös 70‑luvulla.

kuvituskuva

Aloitetaan ensimmäisestä, eli Drew Struzanista, yhdestä 70‑ ja 80‑lukujen arvostetuimmasta elokuvajulistetaiteilijoista. Hänen meriitteihinsä kuuluvat mm. Star Wars (1977), The Thing (1982), First Blood (1982), Return of the Jedi (1983), Indiana Jones and the Temple of Doom (1984), ja uudemmista mm. Hellboy (2004), sekä kymmeniä muita klassikoita, mukaan luettuna The Norseman. Oikealla nähdään MGM:n Amazon.com Exclusive ‑vhs-julkaisu, jonka mattapintainen haalean keltainen ja harmaalla kropatulla MGM‑logon sabluuna-kuviolla koristeltu kansi on harvinaisen kaukana alkuperäisjulisteen loisteesta.

Vanhan ajan kunnon mättöleffojen ideahan on näyttävissä houkuttimissa, jotka nostattavat katsojien odotukset orgasmin paltaalle jo pelkästään elokuvateatterin aulassa, tai sitten videovuokraamon hyllyssä komeilee se vastustamaton adrenaliinia pursuava kansikuva, joka suorastaan saa kaivamaan viimeiset roposet taskunpohjalta. Olisiko kukaan edes kuullut Conanista, jos Robert E. Howardin alkuperäisteosten kannessa olisi komeillut pelkkä keltainen viiva mustalla pohjalla, tai olisiko koskaan syntynyt barbaarielokuvien buumia, jos John Miliusin mestariteoksen aulajulisteessa olisi Arnold Schwarzeneggerin tilalla nähty surrealistinen punainen pallo? Olisiko arvostelija koskaan sylkäissytkään The Norsemanin puoleen, jos tarjolla olisi ollut vain MGM:n julkaisu? Tuskin.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Hienossa julistetaiteessa on toki varjopuolensa, joten kun katsoja on virittäytynyt kliimaksin partaalle ja valkokankaalle työntyvät ensimmäiset kuvat siitä julisteiden lupaamasta eeppisestä ja tarunhohtoisesta sankarieepoksesta, saattaa hämmennys olla suuri, kun eteen tupsahtaa mustaa silmänaamiota yllään pitävä kulahtanut Kuuden miljoonan dollarin mies, "supersankari" Lee Majors, joka purjehtii viikinkilaivallaan kohti Amerikkaa yhdessä viikinkitoverinsa Thrallin kanssa, jota esittää futisjoukkue L.A. Ramsin entinen, nykyjään nelikymppinen, ihonväriltään musta! puolustaja Deacon Jones. Laivalta löytyvät myös tuottaja-ohjaaja Charles B. Piercen teini-ikää lähenevä poika Chuck Pierce Jr., tuhansien sivuosien mies, silmäpuoli Jack Elam, sekä Cornel Wilde, ja muutama muu parrakas arpinaama, joten koossa on hyvin persoonallinen viikinkikööri. Joku saattaa jo havaita muutamia juonellisia epäkohtia, mutta niistä ei kannata välittää, sillä niille ei tulla antamaan mitään selitystä. Tyystin jää hämärän peittoon miksi maailmanhistorian ensimmäinen musta viikinki värvättiin mukaan Afrikan matkalta tai miksi elokuvan autenttinen tunnelma, joka alkaa komealla johdatuksella Viikinkien historiaan ja jatkuu vuosiluvulla 1006 A.D., pilataan esittelemällä laivan supersankari, amisviikset itselleen kasvattanut Lee Majors, joka on ommellut jostain kumman syystä viikinkikypäräänsä kiinni Zorron-naamion.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Vielä ollaan voiton puolella. Sitten se juoni. Nämä herrathan seilaavat Amerikkaan löytääkseen viikinkiprinssin isäpapan kuningas Eurichin (Mel Ferrer), joka katosi Amerikkaan jokunen vuosi takaperin. Kaikki jumalat ovat selvästi heidän puolellaan, sattuvathan he rantautumaan sille samaiselle rannikolle, jossa intiaanit tekivät kepposensa. Kuvat ovat sopivan eeppisiä ja tunnelmaa nostattaa alkutekstien aikana pauhaava tunnusmusiikki viikinkien kahlatessa metallisissa haarniskoissaan Amerikan mantereelle. Kuluu minuutti ja metsän reunaan ilmestyy neljä intiaania. He alkavat sen sileän tien paukuttamaan yhtä viikingeistä nuolilla. Tästä se alkaa. Viikinki puhaltaa torveensa ja saadaan lähikuva Lee Majorsin huolestuneista kasvoista. Muutaman sekunnin kuluttua viikinkilauma rientää hidastetussa kuvassa kohti pulaan joutunutta toveriaan viiksivallu etunenässä. Pian käy selväksi että elokuvaa varten on sävelletty ainoastaan yksi teema ja sitä toistetaan kyllästymiseen asti. Ei siinä vielä mitään; todelliset herkut ovat vielä edessä. Mahtavimmasta päästä on kohtaus, jossa tukevissa metallihaarniskoissa liikkuva paksu viikinki nimeltä Olif vetää intiaanien takaa-ajamana keuhkonsa täyteen ilmaa ja pulahtaa järven pohjaan. Näyttää jo siltä että luonnonlait korjaisivat satonsa, mutta sitten sama paksukainen ilmestyy perässään seuranneiden intiaanien keskelle ja hukuttaa heidät tarrattuaan ensin tukevasti kiinni heitä kintuista.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Lopussa samainen pullero on jälleen vaikeuksissa, mitä havainnollistetaan hidastuskuvien kavalkadilla jossa "no eihän näistä punanaamoista ole mihinkään" ‑asetelma toteutuu kauneimmillaan, kun viikingit mättävät heitä paljain käsin kumoon. Maskuliinisuudella herkutellaan siis oikein olan takaa, ainoa ongelma on että kaikki taistelukohtaukset ovat äärimmäisen tylsiä ja itseään toistavia. Lisäksi dialogia on todella vähän, joten koko puolitoistatuntinen vietetään bolivialaisen Jaime Mendoza-Navan sävelin tahdissa, mikä on jokseenkin turhauttavaa. Mutta koska kyseessä on B‑barbaarielokuvien klassikko, on syytä keskittyä olennaiseen. Rahansa uhraavalle reppanalle on tiedossa mieltä ylentäviä epäloogisuuksia ja runsaasti Lee Majorsin hahmossa kiteytyvää koomisuutta, merellä seilaava öljytankkeri, aivan, bingo!, ja tietenkin näinä aikoina lukuisia halpiksia kolunnut Mel Ferrer, joka vastaa elokuvan kaikin puolin tyydyttävimmästä osuudesta vangittuna valkopartaisena kuninkaana. Plussaa voi antaa myös kohtuullisesta budjetista, joka on mahdollistanut muutamia ihan nättejä kuvia Odinin nimeen vannovista viikingeistä uuden mantereen kupeella. Mikäli The Norsemanin haluaa kuitenkin itselleen hankkia, kannattaa uhrata pari minuuttia elämästään ja ihailla Struzanin kansitaidetta, sillä kun elokuva loppuu, ei sen esittelemistä komeista visioista ole enää mitään jäljellä.

Versioinfo (päivitetty: 11.8.2024)

Yhdysvaltalainen Scorpion Releasing on julkaissut elokuvan Blu‑rayllä helmikuussa 2021.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Hawk the Slayer (1980)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2.5/5

"Pimeyden tuolta puolen löytyy miekan ja taistelun maailma"

Pieni vihje fantasiaelokuvien tekijöille: kun luodaan kokonaan eri maailma, voisi sen miettiä vähän pitemmälle kuin "siellä on paljon metsää". Hawk the Slayerissa nimittäin lähes kaikki tapahtuu metsässä, jonka halki jokainen esitelty hahmo tuntuu matkaavan. Mistä ja mihin tai miksi ovat kaikki olennaisia kysymyksiä, mutta eivät tekijätiimille. Onko kyseessä kenties metsäplaneetta? Onko metsän ulkopuolella asumiskelvotonta? Onko kaikilla herkkä yhteys luontoon? Eikö budjetti riittänyt kaupunkiin?

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Elokuva alkaa – milläs muulla kuin – tekstirykelmällä jota tukee vielä outoja taukoja pitävä "dramaattinen" miesääni. Sitten siirrymme linnaan jossa myös The Dark Oneksi kutsuttu Voltan (Jack Palance) tappaa isänsä (Ferdy Mayne) koska tämä kieltäytyy antamasta hänelle maagista miekkaansa. Hirmutyön jälkeen paikalle saapuu jin Voltanin jangille, eli hänen hyvä veljensä Hawk (John Terry). Viimeisillä voimillaan nimettömäksi jäävä isä antaa Hawkille miekan ja kertoo hänen pystyvän kutsumaan sen käteensä telekineettisesti. Katsoja uumoilee tulossa olevan monta kohtausta joissa väärin päin ajetun filmin ihmeen kautta miekka hyppää Hawkin hyppysiin.
Näiden kiihkeiden hetkien jälkeen Voltan-riiviö vielä kidnappaa abbedissan nunnaluostarista ja vaatii tästä lunnaita. Kirkko ei tahtoisi maksaa, joten he päättävät kutsua Hawkin apuun. Hawk värvää pelastamansa noidan lisäksi liittolaisikseen vanhat tuttunsa: Gort-jättiläisen (Bernard Bresslaw, on hän ehkä vähän pitempi kuin muut), Baldin-kääpiön (Peter O'Farrell, on hän hieman pienempi kuin muut) sekä suippokorvaisen Crow-haltian (Ray Charleson, joka jostain syystä puhuu kuin evakuointiohjeita luetteleva robotti). Takakantta lainaten: metsissä jatkuu taistelu hyvästä ja pahasta läpi elämän...

Hawk the Slayer ei ole barbaarielokuvaa nähnytkään, mutta roskafantasiana se ajaa asiansa. Elokuva on kahden miehen aivoriihen tuotosta; ohjauksesta vastaa Terry Marcel ja musiikista sekä tuottamisesta Harry Robertson. Käsikirjoitus on miesten yhteistyötä. Ohjaaja Marcel rakastaa kamerakompositioita joissa näytetään koko huone ja joku seisoo profiilissa aivan kameran edessä, ristikuvaleikkausta sekä Sergio Leonen westernejä. Tässä ei tietenkään sinänsä olisi mitään vikaa, lännen‑ ja fantasiaelokuvat ovat usein parhaimmillaan omilla tavoillaan erittäin myyttisiä. Jos vaikutteita osaa käyttää oikein, voi lopputuloksessa olla kahden genren parhaat puolet. Mutta ikävä kyllä Marcel on harvinaisen lahjaton ja säveltäjä Robertson puolestaan rakastaa diskomusiikkia sekä syntikkaansa. Sitten on vielä John "elävältä tuntuva robotti" Terry pääosassa Hawkina. Hänellä ei ole paljon repliikkejä ja käsikirjoitus (sekä kuvaus‑ ja leikkaustyyli) vaatisi herralta clinteastwoodmaisen tylyä mutta ironista lausumistapaa sekä sitä kuuluisaa karismaa tai edes jotain merkkiä siitä että mies ei ole pelkkä motorisoitu vahanukke. Kun Hawk sitten ratsastaa halki metsän ja ohjaaja Marcel leikkaa hänen edistymistään ristikuvilla niin, että hevonen näyttää ratsastavan omaan perseeseensä (ratsastussuunta vaihtuu kuvan sisällä) ja säveltäjä Robertson näpsyttelee villejä tilulilurytmejään syntikallaan ja herra Terry vain olla möllöttää... aivan, kokonaisvaikutelma on naurettava. Fantastinen diskowestern, vihdoinkin juuri Sinun ulottuvillasi!

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Onneksi mukana on kuitenkin Jack Palance, joka luulee a) olevansa teatterinlavalla sekä b) Shakespearen näytelmässä. Ihmiskehon kaulajänteiden luulisi räjähtävän tietynasteisen ja ‑kestoisen jännityksen seurauksena, mutta kuin ihmeen kaupalla Palancelle ei kertaakaan käy niin. Mies myöskin pakottaa jokaisesta hänelle suodusta tavusta sen äärimmäisen ilmaisuvoiman irti ja huutaa räyhää kuin kimittävä Al Pacino. Palance on tietysti saattanut ajatella, että koska hän esittää Terryn vastakohtaa kaikin tavoin, on ilmaisun myös oltava ultimaattinen vastine toisen kävelevä lankku-aktille. Kuvauksissa lienee joka tapauksessa tarvittu aina otoksen jälkeen joku avulias henkilö nenäliinan kanssa pyyhkimään syljet Palancen leualta ja vastanäyttelijöiden naamalta. Intensiteetti on toki usein hyvä asia, mutta niin on suhteellisuudentajukin. Palancelle on myös kirjoitettu erittäin uhkaavaksi tarkoitettu ja samalla elokuvan naurettavin kohtaus. Kun Voltan the Dark One kovistelee nunnia luostarissa, nostaa hän miekkansa kohti kattoa, suuntaa sen sitten kohti avutonta naista ja aloittaa mahtavan sekä Pahan iskunsa – vain viime hetkellä kääntyäkseen ympäri ja lyödäkseen miekkansa pöydällä olevaan leipään. Kyllä, Voltan, The Dark One, rupinaamainen roisto, pahimmista pahin ja hirvittävin, ilkein mies kautta historian, on halkaissut leivän kahtia! Uhkaavasti.

Juoni on todellakin täsmälleen niin kuiva miltä kuulostaakin. Sankareiden värväys on todennäköisesti Seitsemästä samuraista peräisin, mutta ei siitä mitään ole opittu. Ryhmän keskinäisiä suhteita koitetaan edistää muutamalla humoristiseksi tarkoitetulla ruokailuhetkellä. Ja kuten sanottu, maailma on pelkkää metsää eikä mitään välimatkoja ynnä muita sen semmoisia selvennetä lainkaan. Voltanin kasvot ovat palaneet vuosia aiemmin ja nyt hän joutuu turvautumaan punahehkuisessa luolassa asuvan Pahan ja Ruman noidan maagiseen hoitoon. Voltan säntäileekin jatkuvasti laavaluolaansa saamaan säteilyhoitoa naamaansa, kerran suoraan nunnaluostarista. Missä se luola on? Entä luostari? Yhdessä kohtauksessa kääpiö syö sokeroituja pähkinöitä. Kiva tietää että jollain on ollut aikaa ja osaamista perustaa sokerinjalostamo (ehkä Paha Noita tekee sitä sivutoimenaan). Jo parjaamani leikkaustyyli pääsee todellisiin oikeuksiinsa taistelukohtauksissa. Haltiat katsokaas ampuvat nopeasti, todella nopeasti. Marcelin ratkaisu tämän kuvaamiseen on leikata nopealla tahdilla samaa kuvaa laukeavasta jousesta monta kertaa peräkkäin. Kyllä moderni elokuvateknologia jyrää!

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Hawk the Slayer on idioottimaista fantasiahömppää, paikoitellen jopa hauskaa sellaista. Dungeons & Dragons ‑roolipeliseikkailumalliin mukana ovat kaikkien suosikit miekkamies, jätti, kääpiö sekä haltia – vain lohikäärmeet puuttuvat. Positiivisena puolena voisi mainita parit kivat lavasteet. Lisähuvia voi saada bongailemalla tuttuja genrenimiä kuten Die, Monster, Die!'n Patrick Mageen tai The Rocky Horror Picture Show'n Patricia Quinnin. Lopetus lupaa erittäin selkeästi jatkoa, mitä ei kuitenkaan koskaan materialisoitunut. Kansikuvaan on sentään panostettu; maalattuna Terry näyttää paljon siedettävämmältä ja seisookin miehekkäässä haara-asennossa suhteettoman pitkä miekka yllään. Kaunista.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Sorceress (Pimeyden ruhtinaat, 1982)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 4/5

"When the moon is in the House of the Dragon..."

1982 julkaistu Roger Cormanin New World Pictures ‑yhtiön tuottama Sorceress – Pimeyden ruhtinaat poikkeaa hieman barbaarielokuvien tutuista kaavoista, koska pääosassa ovat naiset, vieläpä sisarukset. Muutenkin elokuva on pikemminkin varsinainen b‑fantasiaelokuvan prototyyppi kuin puhtaan miehistä barbaarimättöä, mutta kun mukana on öljyttyjä vartaloita, tissejä, miekkoja, kostoa, kylän polttaminen, tissejä, miekkoja ja hullu velho, ovat kaikki oikeat ainekset kasassa. Mitä muutakaan sitä tarvitsisi?

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Elokuva alkaa enteellisesti synnytyksellä. Naisen kiihkeän ähkimisen katkaisee kuitenkin paikalle saapuva ilkeä (hän pukeutuukin punaisiin kaapuihin) velho Traigon (Roberto Ballesteros), joka paljastuu myös isukiksi. Traigonin mukaan lapsi on uhrattava Kalghara-jumalalle, mutta nainen ilmoittaakin synnyttäneensä kaksoset. Traigon on tuohtunut, koska ainoastaan esikoislapsi kelpaa uhraukseen, eikä nainen suostu kertomaan kumpi se on. Yhtäkkiä salama iskee ja paikalle ilmestyy Kronaksi esittäytyvä partamies (Martin LaSalle), joka näyttää aivan toimintasankari-Jeesukselta. Krona ja Traigon ovat vanhoja tuttuja ja Krona kysyy monesko Traigonin kolmesta hengestä hänellä on nyt menossa. Kuolemaisillaan oleva nainen tappaa viimeisenä tekonaan salakavalasti Traigonin, mutta tämä ilmoittaa että kyseessä oli vasta hänen ensimmäinen elämänsä ja uhkaa palaavansa vielä, "kun kuu on lohikäärmeen talossa". Sitten hän katoaa kuin Star Trekin telesiirtimen avulla. Vastasyntyneet lapset ovat tyttökaksoset, joiden Krona julistaa olevan "kaksi jotka ovat yhtä" ja siirtää voimansa heihin. Tämä visualisoidaan sinisellä säteilyllä, jota ei suinkaan nähdä viimeistä kertaa. Krona myös kertoo, että kaksoset on pidettävä visusti salassa ja vie heidät kasvattiperheeseen.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

20 vuotta myöhemmin, kun kuu on lohikäärmeen talossa, Traigon palaa, taas telesiirrin-efektillä. Hetken majesteettisesti viittaansa hulmuteltuaan maskara-ihme julistaa tarvitsevansa kaksi jotka ovat yhtä. Näistä kauhun hetkistä elokuva siirtyy yöstä päivään ja temppelistä joelle, jossa kaksoset Mira ja Mara (Leigh ja Lynette Harris) uiskentelevat alasti nauraa tirskutellen. Onnen hetket keskeyttää paikalle saapuva Pando (David Millbern), ihmeellisesti kuikuillen liikkuva ja kimeästi määkivä satyyri, joka näyttää aivan kreikkalaisessa mytologiassa esiintyvältä Panilta, kaulassaan riippuvaa pan‑huilua myöten. Tyttöset nousevat joesta ja lähestyvät tissit paljaana Pandoa, miettien ääneen mikä hänen jalkovälissään mahtaa riippua (katsojille tätä ei näytetä)? Onko se sarvi? Vai kenties ase? Pulmallista. Tytöt ratkaisevat tilanteen vetämällä Pando-raukkaa turpaan. Tällä aikaa Traigonin ksatriasheiksi kutsutut sotilaat ovat saapuneet tyttöjen kotitalolle ja polttavat sen maan tasalle, raiskaten heidän puolisiskonsa rennosti hörötellen ja tappaen perheen äidin ja isän. Mira ja Mara pinkovat paikalle, hidastetusti ja sinisinä hetken aikaa säteillen. Säteilyn ei luulisi turvaavan kenenkään henkilöllisyyttä erityisen hyvin, ja nokkelina sotilaat hoksaavatkin mistä on kyse. Kaksoset kuitenkin tappavat kaikki ja heidän alkaessaan murehtia perhettään ilmestyy paikalle ulkomuodoltaan stereotyyppisen fantasiaelokuvakääpiön näköinen Baldar (Bruno Rey), joka on kuitenkin normaalin kokoinen. Hänen mukanaan kuikuilee Pando (jonka nimi selviää ainoastaan lopputekstejä tutkimalla). Kronakin lampsii paikalle ja ilmoittaa juhlavasti tytöille heidän todellisen syntynsä, sanoen myös että pahimman hädän uhatessa heidän on lausuttava "kaikkivaltiaan salainen nimi", Vitthal. Sitten hän hehkuu taas hetken punaisena ja kävelee tuntemattomista syistä keskelle yhä loimuavia liekkejä. Kosto voi alkaa!

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Tytöt, Baldar ja Pando lähtevät matkaan ja saapuvat johonkin kaupunkiin, joka näyttää etäisesti arabialaiselta. Oudossa haaremin ja peliluolan risteytyksessä he törmäävät Baldarin ystävään Erlickiin (Bob Nelson), jota kaikki kutsuvat barbaariksi vaikka hän näyttää kikkaratukkansa kanssa heiveröiseltä runopojalta. Pando määkii. Erlick (huom. ei siis Elric, vaan ERLICK) joutuu tappeluun, jonka Baldar ja tytöt ratkaisevat. Paetessaan paikalta Baldar kutsuu tyttöjä pojiksi, kaiketi siitä syystä ettei heille ole kerrottu että he ovat naisia Traigonia hämätäkseen. Tämä ei tietenkään selitä miksi muut luulisivat heitä pojiksi, varsinkin kun kumpikaan ei näytä vähääkään androgyyniltä. No, onneksi Baldar on lukenut käsikirjoituksen. Kaksoset riisuutuvat ja Baldar hämmästyy. Heillä on tissit! He eivät olekaan miehiä! Kääk. Mira ja Mara eivät kuulemma ole vain koskaan ajatelleet ulokkeitaan. Katsoja myös miettii, eivätkö he ole koskaan 20 vuoden aikana verranneet isäänsä ja äitiään ja saapuneet tiettyihin johtopäätöksiin. Erlick ja Baldar lähtevät muualle hengailemaan ja tyttöjä salaa kuunnellut nainen käyttää tilaisuutta hyväkseen ja johdattaa kaksoset ansaan, jonka Pando huomaa. Pando pinkoo Erlickin ja Baldarin luokse ja selittää heille oudon pantomiimiesityksen avulla mitä on tapahtunut. Suomeksi sanottuna karvaturri pyörittelee käsiään rintansa kohdalla, tekee kummallisia rummutusliikkeitä ja raapii korvaansa, mutta jälleen kerran Baldar on lukenut käsikirjoituksen ja tietää heti mistä on kyse. Traigonin apurina toimiva prinsessa (jonka nimeä en muista mainittaneen elokuvassa kertaakaan) ja hänen ympärillään pomppiva Hunnu-apina (Douglas Sanders) – tai oikeastaan ähkivä mies huonossa apinapuvussa – selvittävät rituaalilla, että Mara on tytöistä esikoinen, mutta Erlick ja Baldar pelastavat kuitenkin tytöt. Pandokin kantaa oman karvaisen kortensa kekoon. Hunnu lähtee jäljittämään joukkoa. Taas esiintyy puhetta kahdesta jotka ovat yhtä.

kuvituskuva g
kuvituskuva h

Sankarimme saapuvat Kiellettyyn Metsään, josta kukaan ei kuulemma ole palannut elossa. Metsä kuitenkin näyttää ihan rauhalliselta ja kivalta, eikä siellä ole edes eläimiä, joten mainostus saattaa olla valheellista. Baldar kertoo tytöille mistä lapset tulevat, mutta herkän hetken keskeyttää Hunnu ja tämän apinaheimo, joka kidnappaa Maran ja Erlickin. Traigonin linnassa anonyymi prinsessa himoitsee Traigonilta seksiä, mutta pahaakin pahempi velho on vannoutunut selibaattiin. Mara ja Erlick tuodaan paikalle ja prinsessa himoaa myös Erlickia. Traigon saa Darth Vader ‑hetkensä ja julistaa Maralle olevansa hänen isänsä, samalla vaivuttaen tytön hypnoosiin lähinnä avaamalla silmiään enemmän ja enemmän. Erlickin kohtaloksi päätetään seivästys ja hänet sidotaan alastomana kiinni rasvattuun paaluun, jonka alla sojottaa terävä seiväs. Puppelipoika siis valuu alas rasvaista fallossymbolia pitkin anaalipenetraatiota kohti. Tätä kannattaa pysähtyä miettimään. Erlick kuitenkin tunnistetaan medaljongin avulla kuninkaallisen suvun jäseneksi, ja siksi hänen on naitava Maraa ennen kuin tämä uhrataan. Näin sanoo Traigon. Sitten Erlick öljytään syystä tai toisesta ja hän kohtaa taas Maran, joka sanoo että hänen kupeissaan herää aina outo tunne kun Erlick koskettaa häntä. Seuraa seksiä kuvaruudun ulkopuolella, mutta voihkimisen puutteesta ei tarvitse kärsiä, sillä kaksi todellakin ovat yhtä ja Mira herää metsässä jakaakseen Maran orgastiset hetket. Baldar on asiasta huvittunut ja Pando määkii taustalla.

kuvituskuva i
kuvituskuva j

Traigon käynnistää uhrimenot juuri Miran ja Baldarin lähestyessä hänen linnaansa, joka on Miran mukaan nimeltään Vrindaban, maailman entinen keskus. Niinpä. Traigon nauraa maanisesti ja taikoo parin maan alle jossa heitä ahdistelevat elävät kuolleet. Hunnu suutahtaa ja kapinoi, koska Mira oli luvattu otuksen himoja varten. Apina nappaa Baldarin miekan ja kipittää metsään, jossa on yllättäen päivä vaikka linnassa on synkkä yö. Traigon marssittaa esiin kokonaisen joukon hymyileviä uhrineitsyitä ja villin rumpurytmin soidessa käynnistää rituaalinsa vihreänä hehkuvan siivekkään patsaan avulla. Hunnu löytää Pandon keskeltä metsää (johon on sinnekin jo nyt ehtinyt laskeutua yö), joukon hulmuileviin lakanamaisiin kaapuihin pukeutuneita nautinnosta hihkuvia naisia ympäröimänä. Pandokin lähtee apuun kohti linnaa, mutta kaikki toivo näyttää olevan jo menetetty. Suurimman hädän hetkellä Mira kuitenkin lausuu takauman avustamana Vitthalin nimen ja taivaalle ilmestyy sinisen valon keskeltä jättimäinen siivekäs leijonan ja ihmisen sekoitus, joka ampuu salamoita ja tuhoaa pahoja ölliäisiä. Hypnoosi raukeaa ja Mara ja Erlick liittyvät taistoon! Musiikki raikaa! Mutta Traigon listii prinsessansa ja manaa näin esiin Kalgharan, eli ison lentävän naisen pään. Seuraa maanista naurua ja maan pinnalle nousseet kuolleet vievät mukanaan uhrineitsytjoukon, Baldarin suureksi huviksi. Vitthal katsoo Kalgharaa ilkeästi ja leijuva pää räjähtää. Vitthal lentää avaruuteen ja Mira ja Mara tappavat Traigonin. Maassa rauha ja barbaareilla hyvä tahto. Kaksoset ryntäävät molemmat Erlickin kainaloon ja hän letkauttaa kahden todella olevan yhtä. Kaikki nauravat ja luvassa on oletettavasti ryhmäseksiä. The end.

kuvituskuva k
kuvituskuva l

Jatkoa ei ikävä kyllä koskaan tehty, vaikka minun laskujeni mukaan lopun kuolema oli vasta Traigonin toinen henki niistä kolmesta. Sorceresson barbaaristen fantasiaelokuvien ehdotonta eliittiä, sisältäen kaikki peruselementit ennustuksista kostoon ja päättömiin jumaljulistuksiin. Elokuvan nimessä ei ole paljoakaan järkeä sisällön kannalta; juonikuvauksen lukeneet varmaan huomasivatkin ettei elokuvassa ole mitään velhotarta. Pimeyden ruhtinaitakin on vain yksi, joten suomentaja on noudattanut alkuperäistä logiikan puutetta ihailtavasti. Ohjaaja on salanimellä Brian Stuart toiminut Jack Hill (Foxy Brown, Spider Baby), jonka viimeiseksi elokuvaksi Sorceress jäi. On vaikea nähdä mitään yhteyksiä Sorceressin ja Hillin muun tuotannon välillä, mikä selittyykin melko äkkiä Cormanin jumalallisella pihiydellä. Hillille luvattiin iso budjetti ja ihkaoikeita elokuvatähtiä, sekä Cormanin efektipajan tuottamia erikoistehosteita. Tarkoituksena oli luoda kosmisen eeppinen fantasiaspektaakkeli, mutta Corman kiristeli kukkaronnyörejä minkä kerkesi ja lopputulos päädyttiin kuvaamaan Meksikon kurakuopilla puupennien lunastamilla lavasteilla. Hillin häviö on kuitenkin kalkkunaentusiastien voitto. Idioottimaisesta, mutta ah‑niin-viihdyttävästä käsikirjoituksesta vastaa Jim Wynorski, jonka oma ohjaus Lost Empire vakuuttaa myös totaalisella järjen puutteellaan. Esim. Krona-hahmon kerrotaan olevan "Master of Martial Arts", vailla mitään perusteita ennen tai jälkeen lauseen ilmaantumista. Elokuvan maailma on outo sekoitus yhtä sun toista, eikä kenenkään maailmankuvaa pohjusteta tai syvennetä muuten kuin heidän jatkuvasti lausumillaan jumalien nimillä. Ishvara, Modin, Indra... katsoja sekoaa laskuissa, etenkin koska kenestäkään jumalasta ei mainita mitään nimen lisäksi. Outoa kyllä, tämä ei ole haitta. Kaikki elementit apinoista huonoihin taivaalla lentäviin efekteihin vain kerta kaikkiaan sopivat kokonaisuuteen kuin, no, kuin Miles O'Keeffe Atoriksi. On oikeastaan vaikea löytää elokuvasta juonikuvauksen ulkopuolista sanottavaa, koska siinä ei esiinny mitään teemaa, saati sitten useampia, taikka mitään muutakaan mihin voisi tarttua. En osaa myöskään eritellä viehätystäni tähän kiistämättömään klassikkoon, muuten kuin vetoamalla taas juonikuvaukseen. Mainitaan nyt, että Sorceress on ahdettu mukavan täyteen tapahtumia, eikä elokuvassa esiinny turhaa toistoa tai pitkitystä. Traigonin esittäjä on omalla tavallaan mies paikallaan, eikä Harrisin kaksosten näyttelijätaidon puute juurikaan häiritse – etenkin kun he esittelevät ulkoisia avujaan varsin auliisti.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Julkaistu:


The Sword and the Sorcerer (Julma miekka, 1982)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 1.5/5

Ohjaus: Albert Pyun

Elokuvan pullat eivät ole hyvin uunissa siinä vaiheessa, kun Albert Pyun on kiinnitetty ohjaajaksi. Tätä ei tosin tiedetty vielä vuonna 1982, sillä The Sword and the Sorcerer on miehen ensimmäinen elokuva.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Juoni on simppelisti se, että alussa paha Cromwell (Richard Lynch) voittaa kuningas Richardin ja loppuelokuva kuluu siinä, kuinka Cromwell saadaan tuhottua. Eräänä tärkeimpänä lenkkinä on Richardin poika Talon (Lee Horshley), joka parransängessään ja takkutukassaan on varsin huvittava ilmestys. Richardin toinen poika oli muuten Tavis, vaikkei näyttänytkään siltä. Pääosanesittäjä Horshey ei ole tehnyt urallaan mitään merkittävää. Näyttelijöiden saralla ilon aiheet jäävätkin mm. God Told Me To'ssa (1976) ja Cut and Runissa (1985) esiintyneeseen Lynchiin. Melko tuntemattomaksi jääneen The Lost Empirestä (1984) tutun kaljun bodarin Robert Tessierin näkeminen tosin ilahduttaa.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

On myönnettävä, että alku, jossa Cromwell manaa esiin demonin helvetistä, on varsin kiinnostava, mutta heti tämän jälkeen The Sword and the Sorcerer taantuu tyypilliseksi Puyn-elokuvaksi ja pliisuksi b‑fantasiaksi. Parasta elokuvassa on David Whitakerin musiikki, joka sekin on kyllä Indiana Jones ‑ripoff, ja siten virittää tunnelman entistäkin seikkailullisemmaksi. Elijah Woodkin on nimittäin barbaarisempi kuin The Sword and the Sorcerer. Toimintakohtauksia ei Pyunille poikkeuksellisesti ole kaikkia hidastettu, vaikka loppupuolen Talonin suorittama viskely muistuttaakin jo parodiaa, vaikkei oikeastaan ole mitään hajua parodian kohteesta. Kyseessä onkin ainoita tahattoman koomisia hetkiä, mikä on varsin yllättävää.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Kotimaisen dvd‑julkaisun kansi lainaa pariakin lähdettä, joissa molemmissa elokuvaa kehutaan Conan Barbaaria (1982) paremmaksi. Jokin DVD Town voidaan ohittaa olankohautuksella, vaikka lainauksen "pidät ehkä" on muuttunut "tulet rakastamaan" ‑muotoon. Psychotronicista lainattua väitettä, "moninkertaisesti parempi kuin Conan tai Excalibur", onkin sen sijaan syytä ihmetellä. Excaliburista (1981) parantamiseen riittää, että elokuva on lyhyempi, ja vaikkei se Conankaan mikään "Ziticen Cane" ole, kuulostaa Weldonin väite aika kovalta. Kääntäjälle on kuitenkin sattunut perinteinen tässäkin kohtaa, ja oikeasti Psychotronic sanoo: "in many ways better than...", ja senkin Weldon sanoo lainanneensa mainoksista. Asiallinen meininki, 80‑luku elää! Koko takakansi onkin lukemisen arvoinen ja kenties parempi kuin elokuva itse.

kuvituskuva g
kuvituskuva h

Mutta mietitäänpä asiaa hetkinen: Talonilla on kolmiteräinen miekka, joista kaksi terää voidaan vielä ampua ja 3 > 1. The Sword and the Sorcererissa on enemmän peruukkeja ja tekopartoja kuin Kummelin jaksoissa yhteensä, ja sehän on melkein yhtä hauskaa kuin jos mies pukeutuu naiseksi. Conanissa ei teroiteta kaljua tahkossa niin, että kipinät lentelevät – eli periaatteessa The Sword and the Sorcerer on monin (3x) tavoin Conania parempi.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Deathstalker (Deathstalker – viimeinen suuri soturikuningas, 1983)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3.5/5

Ohjaus: James Sbardellati

Deathstalkerin suurin mysteeri, sen lisäksi, että sille tehtiin kolme jatko-osaa, on itse sankarin nimi. Hän on pelkästään Deathstalker, tai välillä tuttavallisesti vain Stalker. Joko rasvatulla lihasveijarilla oli siis tavallista humoristisemmat vanhemmat, tai sitten hänet on vain nimetty tekojensa mukaan. Jälkimmäinen teoria ei ikävä kyllä selvennä asioita yhtään, koska urhea antisankarimme ei kertaakaan elokuvan aikana väijy kuolemaa. Kuten Sorceresskin (1982), Deathstalker laahusti olemassaoloon Roger Cormanin New World Pictures ‑yhtiön helmojen alta. Sorceress oli vielä fantasiaa, mutta Deathstalker on puhdasta barbaaririemua alusta loppuun. Kyliä ei polteta, mutta miekat heiluvat, lihakset kiiltävät ja tissit vilahtelevat.

kuvituskuva a
kuvituskuva b
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun ylä­reunasta tai klikkaamalla kuvaa)

Deathstalker (Rick Hill) on itsekäs soturi, joka ei suostu auttamaan kuningas Tulakia (George Sorvic) tämän tyttären kidnapannutta ja valtaistuimeltaan syössyttä pahaa Munkar-velhoa (Bernard Erhard) vastaan. Vanha (ja ruma) velhotar Toralva (Lillian Kerr) kuitenkin kertoo kuolonväijyjälle, että Munkarilla on jo kaksi kolmesta legendaarisesta Luomisen Voimasta, Taian Malja ja Elämän Amuletti. Vain Oikeuden Miekka on kateissa, ja se joka saa kaikki kolme Voimaa muuttuu itse Voimaksi. Miekka löytyy onneksi lähellä olevasta luolasta, jossa sitä vartioi ruma lateksimaskeerattu mies toisen vielä rumemman lateksimaskeeratun miehen kanssa. Stalker saa miekan käteensä ja se hehkuu maagisesti sinistä valoa. Ohjaajan leikatessa muihin ihmisiin heitä kyllä kylvettää punainen valo, mutta mitä pienistä. Miekan avulla Stalker muuttuu pieneksi pojaksi ja johdattaa vähemmän ruman miehen pois luolastaan, jossa tämä on kuulemma ollut 30 vuotta vangittuna. Ulos tullessaan Stalker muuttuu takaisin mieheksi ja rumilus normaaliksi ihmiseksi. Yhdessä he lähtevät vaeltamaan.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Eipä aikaakaan kun uudet kumppanukset törmäävät Oghrisiin (Richard "Olin Jason Friday the 13th Part III:ssa" Brooker), jota joukkio sotilaita yrittää tappaa. Sotilaiden älykkyysosamäärä ilmenee hienosti kohtauksessa, jossa he hyökkäävät Stalkerin kimppuun ja yksi miehistä huutaa "Saartakaa hänet, hän ei voi tappaa meitä kerralla!" Sitten sotilaat menevät ympyrään Stalkerin ympärille ja hyökkäävät yksitellen. Sakin kuoltua Oghris ilmoittaa olevansa matkalla Munkarin järjestämiin turnajaisiin, joiden palkintona on päästä ilkimyksen perilliseksi. Stalker ja entinen rumilus liittyvät seuraan. Seuraavan yönä joukkioon liittyy vielä Kaira (Lana Clarkson), naissoturi joka ei usko rintaliivien ihmeeseen. Matka Munkaria kohti voi alkaa!

kuvituskuva e
kuvituskuva f
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun ylä­reunasta tai klikkaamalla kuvaa)

Deathstalker on ainoastaan 77 minuuttia pitkä, mikä on pakko laskea positiiviseksi puoleksi. Lyhyt kesto on nimittäin pakattu erittäin täyteen tapahtumia, eikä venytystä tai laahaavia hetkiä oikeastaan pääse livahtamaan joukkoon. Antaakseni jonkinlaisen kuvan kokonaisuudesta yllä olevan lyhyen juonikuvauksen lisäksi, tässä on lista merkillepantavista barbaarisista hetkistä elokuvan aikana, aikakoodeilla varustettuna: 2.44: tissit, 10.20: naista turpaan päin pläsiä, 12.04: irtopää, 22.01: irtopää, 25.26: tissit, 26.59: tissit, 27.41: irtirevitty silmämuna syötetään käsinukelle, 28.23: tissit, 29.58: tissit, 30.36: kääpiöitä, 31.00: alastonta mutapainia, 36.50: tissit, 37.59: tissit, 40.14: miehen piekseminen toisen miehen irtirepäistyllä käsivarrella, 41.11: tissit, 42.51: mies huutaa järkyttyneenä peniksensä kadonneen, 46.00: tissit, 51.52: Roberto Benignin näköinen ärsyttävä mies tapetaan jättimäisellä nuijalla, 67.44: irtopää, 70.29: mies pitelee kirkkaan punaisena hehkuvaa miekkaa peniksensä kohdalla, 74.21: mies revitään kappaleiksi hevosilla.

Saatoin unohtaa muutamat tissit.

kuvituskuva g
kuvituskuva h

Ohjauksen puolelta Deathstalker on aika kuivaa katsottavaa, eikä ole mikään ihme että se jäi John Watsonin ainoaksi elokuvaksi. Ei tarinankuljetus aivan toivotonta ole, mutta hankala siitä mitään hyvääkään on löytää. No, sen lisäksi että kamera on koko ajan asetettu juuri niin pätevästi että tietää mitä tapahtuu. Watson tuntuu myös tykkäävän kuvista, joissa verta suihkuaa lähikuvassa miekan terälle. Käsikirjoitus on, kuten sanottu, mukavan täynnä erilaisia tapahtumia ja älyttömyyksiä pitääkseen yllä mielenkiinnon. Kirjoittaja Howard R. Cohen yrittää salakuljettaa elokuvan alkuun jonkinlaista vastentahtoisen sankarin teemaa ja kehityskertomusta, mutta ohjaaja Watson ei suostu yhteistyöhön vaan jonkun mainitessa sanan "sankari", zoomaa hän Hillin naamaan ja musiikki revähtää täysille kierroksille. Cohen ohjasi myöhemmin itse neljännen osan Deathstalkerin seikkailuja.

Jatkuvasti raikaavan mahtipontisen sankarillisen musiikin lisäksi pätevintä kokonaisuudessa on oikeastaan lavastus ja muutamat hauskat lateksinaamaiset hyypiöt. Deathstalker on yllättävän täynnä toinen toistaan rumemmaksi maskeerattuja ihmisiä; eräässäkin kohtaa siannaamainen mies syö oikeaa sianpäätä. Kai tämän friikkisirkuksen on tarkoitus korostaa sitä kuinka komea itse Stalker onkaan.

kuvituskuva i
kuvituskuva j

Kasvoiltaan hieman kissaeläintä muistuttava Rick Hill on hiukkasen pätevämpi näyttelijä kuin kohtalotoverinsa Marc Singer (The Beastmaster) ja Miles O'Keeffe (Ator), mutta näillä asteilla kun liikutaan, ei "hieman" vie kovin pitkälle. Hillin voisi karismansa ja ilmaisukykynsä puolesta korvata vaikka aidonnäköisellä ihmispuvulla jonka sisällä on ankkoja. Pallinaama mikä pallinaama. Stalkerin hahmosta on sinänsä erittäin vaikea puhua, koska hän on vain perusbarbaarielokuvan perusbarbaari. Kiinnostava seikka on että vaikka mies ei tee mitään urotekoja, kaikki tietävät kuka hän on. Naiset rakastavat tätä körilästä. Kaikki naiset, kaikkialla, koko ajan. Ehkä se on se hyvin hoidettu tukka; ehkä rasvasta kiiltävät lihakset, mutta joka tapauksessa tämä mies on oikea seksin jumala. Elokuvan naiset tosin näyttävät muutenkin olevan b‑elokuvista erittäin tuttua "vastustelen sinua ensin kiihkeästi mutta oikeasti se on vain leikkiä" ‑tyyppiä, jotka alkavat hetken kuluttua kikattaa ja kaikilla on taas hauskaa. Bernard Erhardin esittämä pääpahis Munkar näyttää hieman tukevalta vakuutusvirkailijalta, joka viikonloppuisin pukeutuu Flash Gordonin keisari Mingiksi ja on PAHA. Kuten voisi odottaa, hänellä on joukko idiootteja apulaisinaan (kohdassa jossa Munkar julistaa turnajaistensa ratkaisevan hallitseeko hyvä vai paha, nousee mutapainikuopasta mies joka avuliaasti huutaa: "Paha!") ja hieman vähemmän ennalta-arvattavana piirteenä tatuointi joka vaihtaa ainakin yhden kerran tahattomasti puolta hänen naamallaan. Maanista naurua on toki myös tarjolla, samoin outoja käsieleitä ja ylimielisyyttä.

kuvituskuva k
kuvituskuva l

Deathstalker kuuluu siihen Conan Barbaarin jälkeen tulleeseen joukkoon elokuvia, joiden ainoa tarkoitus oli tuottaa hieman rahaa. Se ei kuitenkaan kopioi Conania oikeastaan lainkaan, vaan on ihan oma pikku kokoelmansa kliseitä ja naurettavia hetkiä maailmassa jossa elämä on kovaa, taiat todellisuutta, miehet miehiä ja naiset esineitä.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Hundra (Barbaarikuningatar, 1983)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3/5

"Hän taistelee kuin 10 miestä pelastaakseen sukunsa – ja elämänsä"

Conan barbaarin (John Milius, 1982) aloittaman barbaaribuumin ensiaallossa valmistunut Matt Cimberin (Yellow Hair and the Fortress of Gold, 1984) toiseksi viimeisin ohjaustyö Hundra kertoo talvisen mäntymetsän katveessa asuvan naispaimentolaisheimon jäsenen, vaaleahiuksisen Hundran, elämästä ja kamppailusta julmassa miesten hallitsemassa maailmassa. Hundrassa perinteisen rasvatun miesbarbaarihahmon tilalle tarjoillaan viehkeämpi feminiininen vaihtoehto ja samalla elokuvan pääteemaksi nousevat myös feministiset arvot. Onneksi Hundrassa näitä arvoja sentään osataan käsitellä kieli poskessa.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Hieman yli 20‑vuotias Hundra (Laurene Landon, joka muistuttaa piirteiltään hyvinkin paljon Lucy Lawlessia) on vahva ja itsetietoinen nainen. Hundra on heimonsa rohkeimpia sotureita ja näin ollen keskittyykin vain metsästykseen jättäen synnytyspuuhat heimon muille naisille. Hundran paimentolaisheimon kulttuuri halveksuu syvästi miehiä, ja jotta heimon naisvalta säilyisi, kaikki syntyneet poikavauvat on tapettava tai annettava välittömästi pois.

Eräänä päivänä Hundran ollessa hevosineen metsällä, miesratsujoukko hyökkää heimon kylään raiskaten ja tappaen kaikki heimon jäsenet. Kylään hyökänneet miehet jäävät odottamaan Hundran paluuta ja tämän viimein palatessa ratsastavat hänen peräänsä. Alkutekstien pyöriessä ja Ennio Morriconen minimalistisen teemamusiikin soidessa taustalla Hundra pakenee vuorille.

Vuorilla Hundra saa viimein perässään ratsastaneen miesjoukon ansaan ja päästää nämä päiviltä miekkansa, jousensa ja heittotikareidensa avulla. Näin hetkellisen rauhan saavutettuaan Hundra jatkaa matkaansa kukkuloilla eristyksissä majailevan heimonsa vanhimman puheille. Tämä luolansa valtaistuimella yksin, vain koira seuranaan, istuskeleva vanha nainen neuvoo Hundraa tilapäisesti luopumaan hyökkäävästä asenteestaan miehiä kohtaan, ja jottei Hundran kohtaloksi koituisi jäädä heimonsa viimeiseksi jäseneksi, pariutumaan hyväksi havaitsemansa miehen kanssa. Viimeisenä neuvonaan vanhin toteaa vielä parhaimpien uroiden löytyvän etelästä, häränmerkin maasta, joten sinne on Hundran seuraavaksi suunnattava tiensä.

Loppuaika elokuvasta seurataan Hundran miehenhakumatkan edistymistä, ja käydään runsaasti pintapuolista pohdiskelua miesten ja naisten tasa-arvosta, miesten itsekkyydestä ja naisten paikasta maailmassa.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Hundra ei alun tapahtumia lukuun ottamatta ole kovinkaan toimintapitoinen elokuva. Se vähä toiminta mitä elokuvassa esiintyy on toteutettu kuitenkin varsin hyvin (pois lukien muutamat turhat hidastukset). Alun hyökkäys kylään tuo mieleen hyvinkin paljon Conan barbaarin vastaavan, eikä voi olla kovin väärin olettaa kyseessä olevan suora matkinta. Taistelu kuvataan yllättävänkin graafisesti – hevosia kaatuu, keihäs lävistää rintakehän, nuija murskaa luut, miekka avaa vatsan ja katkaisee kaulan. Vastaavaa graafisuutta tai toimintaa ei alun jälkeen sitten nähdäkään, vaan elokuva pitäytyy jatkossa enemmän rauhallisen pohdiskelevalla linjalla. Lisämausteeksi elokuvaan on viljelty sinne tänne muutamia täysin turhia ja epähauskoja slapstick-kohtauksia, joita Morriconen humoristinen pilipali-musiikki säestää.

Barbaarielokuvan perinteitä kunnioittaen, ja elokuvan selvästi keinofeminististä teema latistaen, tarjoillaan elokuvassa nähtäville paljaita rintoja useassakin eri kohtauksessa, joista kaikki tuntuvat olevan enemmän tai vielä enemmän irrallaan elokuvan päätapahtumista. Hyvänä esimerkkinä kohtaus jossa Hundra, taisteltuaan ponilla ratsastavaa heinähankoa heiluttavaa kääpiötä vastaan, ratsastaa hevosellaan meren rantaan ja pyörähtelee rantavedessä alasti – edelleen hevosen selässä istuen! Juonen kannalta erittäin ratkaisevaa on varmasti myös temppelityttöjen naku-uintiretken kuvaaminen.

Versioinfo (30.12.2024):

Arvostelukappaleena toimi vanha kotimainen, tiettävästi leikkaamaton, Thorn Emin (R‑Video) nauha (kuvasuhde 4:3 pan & scan). Paras saatavilla oleva versio elokuvasta on Subversive Cineman Limited Edition dvd‑julkaisu, jossa mukana myös soundtrack‑cd.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


She (Naarassoturi, 1984)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 4/5

Ohjaus: Avi Nesher

She perustuu H. Rider Haggardin 1887 ilmestyneeseen, nyt jo 9 kertaa filmatisoituun seikkailukirjaklassikkoon. Itse olen nähnyt muista versioista ainoastaan Hammerin tuottaman vuoden 1965 elokuvan, joka noudattaa alkuteosta ainakin huomattavasti uskollisemmin kuin tämä kummajainen. Kirjoittaja-ohjaaja Avi Nesher (joka on sittemmin muun muassa tuottanut jo Christopher Lambertin urallakin pohjamutia tonkivan elokuvan Point Men) on nimittäin tehnyt niin sanotun vapaan käännöksen, eli käyttänyt samaa nimeä ja kirjoittanut samoilla aakkosilla, mutta jättänyt muut yhteydet elokuvan ja kirjan välillä tienposkeen. Jossain fantasia-barbaari-post-apokalyptinen scifi-komedia-roadmovie-akselilla villisti huojuvaa Shetä ei siis myöskään voi hyvällä tahdollakaan kutsua barbaarielokuvaksi, mutta mukana on kuitenkin Conanin rakastettu, eli ainoa oikea Sandahl Bergman (joka viettää lähes koko elokuvan bikineissä). Ja kaikilla on miekat. She on myös yksi suurista henkilökohtaisista pettymyksistäni FIx‑videoiden maailmassa, takakansi nimittäin ilmoittaa kestoksi 149 minuuttia, vaikka se on oikeasti 1h 49 minuuttia. Tätä hulluutta kun olisi mielellään katsonut lisääkin!

Lyhyt kertaus Haggardin romaanista: vanha professori ja hänen miehistäkin miehisempi (tätä painotetaan jatkuvasti, kuten hänen jumalaisen komeaa ulkomuotoaankin) sukulaispoikansa Leo matkustavat pimeään Afrikkaan, josta löytyy salaperäinen nainen nimeltä Ayesha – "hän jota on toteltava". Nainen on kuolematon ja on odottanut kiihkeästi tuhansia vuosia sitten kuolleen rakastajansa uudelleensyntymää, joksi Leo osoittautuu. Sitten selvitellään pitkäpiimäisesti suhteen historiaa ynnä muuta sen sellaista, kunnes käy selville ettei Ayeshalla oikeastaan ole moraalia sen enempää kuin empatiaakaan ja Leon on tehtävä rankka valinta – elääkö ikuisesti tämän naisen kanssa vai olla ihminen? Kirja on nykyperspektiivistä ihan hupaisaa, vaikkakin toisinaan melko puuduttavaa luettavaa, ja varsinainen kolonialistisen seikkailuviihteen ABC.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Seuraa jälleen terapian hengessä koko juonen tarkka kuvaus, joka kannattaa jättää lukematta mikäli haluaa yllättyä. Tavaraa on tosin niin paljon, ettei se taatusti jää kaikki mieleen.

She – elokuva alkaa lainauksella Haggardin kirjasta, mutta mitään muuta yllä olevasta on turha odottaa. Jostain kumman syystä herra Nesher myös aloittaa varsinaisen elokuvan kuvalla maapallosta avaruudessa, ehkä vakuuttaakseen katsojille että, kyllä, kaikesta tulevasta huolimatta tässä ollaan tällä planeetalla. On "vuosi 23 tuhon jälkeen", muuta taustatarinaa ei anneta. Tom (David Goss) kävelee siskonsa kanssa kylään, johon joukko hyvin epämääräisesti pukeutuvia (mm. amerikkalaisen jalkapallon pelaaja hakaristeillä varustettuna...) ihmisiä hyökkää. Myöhemmin käy ilmi että heitä kutsutaan norkeiksi. Norkit ovat vähän kuin monikymmenpäinen natsiversio Village Peoplesta, mutta he eivät laula. Norkit vievät Tomi siskon ja Tom on kovin käärmeissään. Yhdessä ystävänsä Dickin (jonka nimi selviää vasta lopputeksteissä) kanssa Tom lähtee norkkien perään. He joutuvat kavalan naisen huijaamaksi ja Dick (Harrison Muller Jr.) kahlitaan hänen orjakseen. Tom joutuu seutua hallitsevien naisten vangiksi ja hänet viedään näytille heidän jumalattarensa, Shen (Sandahl Bergman) tuomittavaksi. Ei ole aivan selvää miten tällaisissa tilanteissa yleensä menetellään, mutta She tuomitsee Tomin kokeeseen joka koostuu siitä että häntä viskotaan silmät sidottuna päin maasta sojottavia puupiikkejä ja jätetään sitten verisenä makaamaan siihen. She palaa kammioihinsa ja lähtee kävelemään uhkaavaa varastohuonetta kohti. Siellä olevista suljetuista puulaatikoista murtautuu ulos erinäisiä ritarimaisia miekkamiehiä. Aivan. En kolmannellakaan katselukerralla kyennyt päättelemään mitä miehet tekivät laatikoissa. Kun She on tappanut heidät, tulee isoimmasta laatikosta vielä jättimäinen ihmisen näköinen tappajarobotti, jonka pää kuitenkin räjähtää. She kävelee syvemmälle ja tulee luolaan, jossa vanha nainen istuu ja ilmoittaa että hän on ansainnut kylpeä pyhässä lähteessä. She esittelee vienosti tissejään hetken aikaa ja kuuntelee ennustuksen jonka mukaan mies tulee ja valloittaa hänet, mikä johtaa tuhoon.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Sillä välin Tom toipuu ja pelastaa Dickin orjuudesta humauttamalla naista päin naamaa, sitten he kaappaavat Shen, koska tämä yksin tietää missä norkkien koti, salaperäinen Pohjoislaakso on (saattaisi olla pohjoisessa, mutta sitä ei kerrota). Kolmikko ratsastaa hylätyn näköiseen tehdasrakennukseen, josta heidät yllättää sideharsoihin itsensä käärinyt joukko spitaalisia, joista osalla on aurinkolasit, osalla moottorisahat. Heitä johtaa Kram (Cyrus Elias), joka vitsailee tippuvista raajoistaan. Joukkio ollaan tappamassa, mutta Shen amatsonisoturit saapuvat paikalle ja kaikki käy parhain päin. Naiset ottavat miehet jälleen vangeiksi, mutta She päättää vapauttaa heidät ja lähtee itse apurinsa Shandran (Quin Kessler) kanssa miesten perään. Tom ja Dick saapuvat huvilalle jota asuttaa joukko pakolaisia Zardozin kuvauksista ilmapalloilla varustettuna. "Omituisen näköinen paikka", kommentoi Dick. Huvilassa on valaistus ja musiikkia, mysteeriksi jää mistä sähkö tulee. Kun Dick alkaa ahdistella yhtä paikan naisista, kommentoi heidän johtajansa Tomille tätä. "Ystäväni on kusipää", vastaa Tom välinpitämättömästi. Yön koittaessa käy ilmi että huvilan asukkailla on muutakin yhteistä Zardozin kanssa kuin ulkonäkönsä – hekin nimittäin elävät ikuisesti, tosin sillä erotuksella että ovat vampyyreja. She ja Shandra pelastavat miehet ja matka jatkuu.
Nyt nelihenkinen seurue saapuu Godanin (Gregory Snegoff) hallitsemalle alueelle. Godan on julistanut itsensä Jumalaksi ja kaikkialla on kymmenittäin julisteita hänen naamastaan. Godanilla on oma logonsakin, joka muistuttaa "hienovaraisesti" sirppiä ja vasaraa. Godanilla on myös vihreinä hehkuvat silmät ja telekineettisiä voimia. Seuraa välienselvittely, jonka jälkeen sankarimme saapuvat metsään josta "kukaan ei ole poistunut elävänä." Metsässä he kohtaavat ison karvaisen miehen joka on pukeutunut pinkkiin tutu-hameeseen ja samanvärisiin trikoisiin. Kun jostain alkaa tulla tainnuttavaa kaasua, laittaa hän vielä päähänsä kaasunaamarin. Toistan: iso, karvainen mies pinkissä tutussa on nyt pukeutunut kaasunaamariin. Tom pakenee kiipeämällä puuhun ja jättää tylysti muut oman onnensa nojaan. Tämä tarkoittaa roikkumista kolmionmuotoisissa läpinäkyvissä muovihäkeistä samalla kun tutu-veikko (jonka nimi osoittautuu Rudolfiksi) rentoutuu tyhjässä kylpyammeessa. Rabelin nimeä kantava toinen kahjo partaveikko (Donald Hodson) aikoo tehdä heille outoja kokeita, mutta She ratkaisee tilanteen lupaamalla tälle Yurikin pyhän kristallin, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Shandra ja Rudolf lähtevät hakemaan sitä ja She sekä Dick onnistuvat pakenemaan.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Tom on tällä välin päässyt pois metsästä ja saapuu sillalle, jota vartioi Xenon-niminen mies (David Traylor). Xenon on (vedetään henkeä) viiksekäs, kikkaratukkainen, silmälapulla ja korvarenkaalla varustettu runsashapsuiseen merimiesasuun pukeutuva robinwilliamsmaisesti käyttäytyvä sekopää, jonka otsassa lukee isolla "Texas". Kun häneltä iskee raajan irti, tulee siitä uusi Xenon – joka on aivan yhtä ärsyttävä. Maestro Nesher päättää jättää näyttämättä miten Tom selvittää uhkaavan tilanteen jossa 8 Xenonia rynnii häntä päin, ja siirtyy siitä suoraan hetkeen jolloin She ja Dick saapuvat paikalle. He tiputtavat Xenonin alas sillalta ja hänen allaan räjähtää pommi. Sillan toisella puolella odottaa raunioina oleva kaupunki, norkkien koti! Norkeilla on naisia häkeissä ja illallinen tiedossa. Sen jälkeen odottaa taisteluareena, jossa ratkaistaan kuka jää henkiin ja pääsee täysvaltaiseksi norkiksi. Menoja valvoo norkkien johtaja, kvasifuturistiseen hopeisena säkenöivään kokovartalohaalariin pukeutunut kypäräpää joka uskoo Nietschzen opetuksiin. Hän hallitsee donitsinmuotoisella valtaistuimellaan z‑kirjaimista koostuvan hakaristin alla. Vannon etten keksi tästä mitään. Käy ilmi, että She, Dick ja kadoksissa ollut Tom ovat kaikki soluttautuneet areenalle ja ovat ainoina hengissä. Tomin sisko nyyhkii norkkien johtajan vieressä. Suuri johtaja sanoo aikovansa tuhota ja valloittaa Shen hallitseman alueen ja päästää sitten sankarit ja Tomin siskon jostain syystä pakoon. He jäävät kuitenkin kaupungin porteille ja laativat ansan. Seuraa taistelu, jonka loputtua paikalle ratsastavat tutu-mies Rudolf ja Shandra muiden amatsonien kera. Norkkien komentaja vannoo kostoa, mutta mitään ei materialisoidu eikä jatko-osaa koskaan tehty. Lopun haikeissa tunnelmissa Tom purjehtii siskonsa kanssa sen joen yli, jonka takaa he tulivatkin. She katselee surkeana perään ja taustalla soi herkkä laulu ikuisesta rakkaudesta. Tom on tapansa mukaan viilipyttylinjalla ja toljottaa vain eteensä lautan kulkiessa poispäin. Voi Tom, avautuisit nyt edes kerran!

kuvituskuva g
kuvituskuva h

Yllä olevasta voi hyvinkin saada johtopäätöksen ettei Shessa olisi mitään järkeä, ja saattaa hyvinkin olla oikeassa. Mitä ikinä Avi Nesherin päässä liikkuukaan, ei sen purkautumista ole rajoitettu ainakaan tämän projektin yhteydessä. She hämmästyttää ihan silkalla hulluuden ja idioottimaisuuden yhdistelmällään. Käytännössä jokaisesta kohtauksesta voisi halutessaan (ja toisinaan haluamattaan, jos vahingossa unohti aivot päälle) löytää jotain huomautettavaa logiikan puutteen taikka ihan vain yleisen käsittämättömyyden saralla. Maailmaa ei perustella mitenkään, katastrofia joka on sattunut ei täsmennetä (jos siitä on vasta 23 vuotta, voisi olettaa jokaisen muistavan mitä tapahtui...), hahmojen toimissa ei ole mitään perustaa eikä elokuva etene tai pääty mitenkään tyydyttävästi. Lisäksi on mahdottoman vaikea ymmärtää miten She on päätynyt lopulliseen muotoonsa. Elokuvassa ei ole yhtään samaa tapahtumaa kuin kirjassa, eikä kukaan ole edes saman niminen! Juoni koostuu pelkästään eri friikkien kohtaamisista, mutta tuskin Nesherillä on vain ollut palava halu esitellä erilaisia ihmistyyppejä. Kukaan elokuvassa tavattavista kummajaisista ei kerro kuka hän on tai mitä hän tekee, saati sitten miksi. Nimettömäksi jäävää pääpahista alumiinimaisessa asussaan nähdään tuskin ollenkaan, eikä lopetus johda mihinkään. Elokuvan jälkeen on tavattoman sekava olo, kuin olisi ollut vieraalla planeetalla karnevaalissa ja erehtynyt syömään liikaa marsilaista hattaraa.

Taustamusiikki on suurimmaksi osaksi juuri sitä, taustamusiikkia. Jytääviä kasarihetkiä joilla ei ole paljoakaan tekemistä minkään kanssa mitä ruudulla tapahtuu. Tuotantosuunnittelija tuntuu ryöstäneen sirkusseurueen ja mennyt sen jälkeen kaatopaikalle leikkimään. Valaistusta voisi kuvailla luonnonvaloksi jos haluaisi imarrella, mutta en taida olla sillä tuulella. Näyttelijäsuoritukset vaihtelevat humoristisesta tuskalliseen katsottavaan. David Goss muistuttaa hieman Ryan O'Neilia mutta on vielä yksiulotteisempi, kuin neljännen sukupolven valjentunut klooni. Sandahl Bergmanin rooli on ensin olla palvottu, sitten yhtäkkiä kiinnostua Gossin "hahmosta" ja lopulta surra. Bikineissä. Mitä vähemmän muista sanotaan, sen parempi.

kuvituskuva i
kuvituskuva j

Shen totaalisessa järjen puutteessa on kuitenkin sen pelastava puolikin; kerrankin elokuva josta ei vain kerta kaikkiaan osaa sanoa (tai edes uskalla veikata) mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Ideaköyhä toteutus vain lisää viehättävyyttä, kuten kuvauspaikkojen jatkuva vaihtelukin. David Gossin naamaa lukuun ottamatta mihinkään ei ehdi kyllästyä, koska koko ajan tapahtuu jotain uutta ja jos nyt ei ihmeellistä niin ainakin merkillistä. On hieman vaikea perustella miksi She piti sisällyttää tähän artikkeliin, se kun ei muistuta oikeastaan yhtään mitään. Asenteessa, toteutuksessa ja näyttelijöissä on kuitenkin sitä olennaista 80‑luvun barbaarihenkeä ja kannen perusteella ei voisi olettaa muunkaanlaisen elokuvan olevan kyseessä. Muille artikkeliin kuuluville elokuville olen antanut pisteet barbaarikriteerien mukaan, She on kuitenkin pakko arvottaa puhtaan typerryttävyyden kannalta.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Barbarian Queen (Queen of the Naked Steel, 1985)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2.8/5

Ohjaus: Héctor Olivera

Ah, mitäpä olisi barbaarielokuva ilman alun kylähyökkäystä – kenties kerrankin jotain omaperäistä(?)

Pääbarbaarisankaritar Amethean (Lana Clarkson; Deathstalker, Wizards of the Lost Kingdom II) kotikylä joutuu heti elokuvan alussa sotilasjoukon ryöstämäksi ja polttamaksi. Ryöstön yhteydessä Amethean sisko raiskataan ja kidnapataan, samoin Amethean tuleva sulhanen. Siis kidnapataan, ei raiskata. Harmillista, sillä häitäkin oli tarkoitus vielä viettää juuri samana päivänä. Rohkea Amethea ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ratsastaa muutaman muun barbaarittaren kanssa etsimään siskoaan ja aviomiestään.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Juonesta ei sen enempää yksityiskohtia kannata paljastaa, eikä oikein voisikaan, sillä mitään kovin merkityksellistä ei alun jälkeen tapahdu. Kohtauksesta toiseen ryntäilevän tarinan ainoa tarkoitus on lähinnä päästä esittelemään seuraava tissipari, miekkataistelu tai molemmat. Nopea tempo tällaisessa aivotonta viihdettä tarjoilevassa elokuvassa on totta kai ainostaan positiivinen asia. Toki on myös selvää, ettei tekijöiden tarkoituksena ole ollut tehdä mitään suurta eeposta, joten omalla aivottomalla seksploitatiivisella sarallaan Barbarian Queenin voi todeta jopa jossain määrin onnistuneeksi elokuvaksi. Jos puuduttavien taistelu‑ ja tissienesittelykohtausten seasta haluaa jonkun valopilkun esiin tuoda, niin loppupuolen kidutustelinekohtaus yllätysmomentteineen on sentään oikeasti huvittavaa katseltavaa – ja onpa joku löytänyt siitä jopa feminististä sanomaa.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Argentiinalaisohjaaja Héctor Oliveran aikaisempaan fantasiaelokuva Wizards of the Lost Kingdomiin (1985) verrattuna Barbarian Queen on ohjaustyönä huomattavasti edeltäjäänsä laadukkaampi. Wizards of the Lost Kingdomin ultranopea tempo on periytynyt tähänkin elokuvaan, mutta Barbarian Queenin kohtaukset pysyvät huomattavasti Wizards of the Lost Kingdomin rönsyilyä paremmin kasassa. Käsikirjoituksen elokuvaan väsännyt Howard R. Cohen on useiden Cirio H. Santiagon elokuvien käsikirjoitusten lisäksi vastuussa myös sellaisten barbaarimerkkiteosten raapusteluista kuin Deathstalker (1983), Deathstalker III (1988), Barbarian Queen II (1990) ja Deathstalker IV (1991).

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Elokuvalla on kestoa vain 70 minuuttia, joten se on helppo nauttia kevyenä välipalana koska tahansa – jos siis tällaista fantasiatissiviihdettä ylipäätään halajaa nähdä.

Barbarian Queen oli Roger Cormanin vastaperustetun Concorde-yhtiön ensimmäinen elokuva. B‑tuottajamaestrolla kun oli kova kiire monien muiden ohessa päästä mukaan takomaan rahaa Conan – barbaarin (1982) aloittamaan hetkelliseen barbaarielokuvien buumiin.

Versioinfo (päivitetty: 29.9.2023)

Shout! Factory on julkaissut Barbarian Queenin Blu‑rayllä yhdessä Alejandro Sessan ohjaaman sekä Oliveran ja Cormanin tuottaman hyvin samankaltaisen tissivetoisen Amazonsin (1986) kanssa.

Myös saksalainen Daredo on julkaissut elokuvan Blu‑rayllä. Toisin kuin Shout! Factoryn julkaisu, kyseinen levy sisältää elokuvan kaksi eri leikkausversiota (~71min ja ~74min).

Teoksen tiedot:

Queen of the Naked Steel

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Wizards of the Lost Kingdom (Kadonneet velhot, 1985)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2/5

Ohjaus: Héctor Olivera, Alan Holleb

Wizards of the Lost Kingdomin tekijöillä on selvästi ollut jonkinlainen käsitys siitä mitä elementtejä kunnon fantasiaelokuvan tulisi sisältää. Valitettavasti tekijöiden vahvuuksiin ei ole kuulunut kyky esittää tapahtumia – tai yleensä yhtään mitään – selkeästi elokuvan katsojalle. Leikkausteknisesti Wizards of the Lost Kingdom on oiva kouluesimerkki siitä kuinka paljon tapahtumia on liian paljon tapahtumia ja kuinka nopea leikkaus on liian nopea leikkaus.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Ohjaajan puikoissa pyöriskellyt Héctor Olivera (Barbarian Queen) on kuvannut elokuvaa varten materiaalia niin valtavat määrät, että tuntuu kuin Olivera olisi ollut aikeissa kuvata kokonaisen tv‑sarjan tuotantokauden, mutta luopunut ajatuksesta ja lopulta tyytynyt leikkaamaan elokuvan vaivaiseen 70 minuutin mittaan – mutta tietenkin niin, että kaikki kuvatut kohtaukset on sisällytetty väkisin tuohon minuuttimäärään.

Kadonneiden velhojen tarina alkaa kun mahtipontinen kertoja-ääni selvittää kuinka "tämä aikakausi oli taikuuden aikakausi", "tämä aikakausi oli noituuden aikakausi" ja "tämä aikakausi oli sekasorron aikakausi.", "Velhot taistelivat velhoja vastaan" ja "soturit taistelivat sotureita vastaan". Kaikki he taistelivat "mahtavasta vallan miekasta" ja "taikasormuksesta". Lopulta talonpoika Tylor organisoi kansan ja tuhosi pahat velhot. Miekka katosi (Minne ja miksi? Ja kenellä tuo miekka koskaan edes oli? Sitä ei vaivauduta selittämään), mutta sormus säilyi. Ja näin Tylor hallitsi kansaa. Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.

Tämän tyhjentävän alkujohdannon (jonka aikana on jo ehditty kierrättää paljon materiaalia suoraan Deathstalkerista ja Sorceressista) jälkeen siirrytään hyvän hovivelho Wulfrickin (Edward Morrow) toimitiloihin, jossa Wulfrick selvittää pojalleen Simonille (Vidal Peterson) kuinka hän "vaistoaa pahan läsnäolon." Simonin lemmikki Gulfax (suurta valkoista lattiamoppia muistuttava eläin) vaistoaa myös "pahan läsnäolon" ja ilmaisee mielipiteensä mölisemällä käsittämättömiä. Simon utelee voisiko "tiedon allas" auttaa. Wulfrick ottaa askeleen kohti vieressään seisovaa allasta, vilkaisee siihen kahden sekunnin ajan ja huudahtaa: "linnaan on hyökätty!"

Tästä ääridramaattisesta tilanteesta siirrytään suoraan kuningasparin makuukamariin, jossa kuningas Tylor (August Larreta) toteaa kuningattarelleen, että tämän kierot suunnitelmat on tuomittu epäonnistumaan. Jos katsoja ei tästä osaa vielä päätellä kuningattaren olleen osasyyllinen hyökkäykseen, niin sen paljastaa viimeistään pahan hovivelho Shurkan (Thom Christopher) esiin astuminen lavasteiden vasemmasta nurkasta. Shurka kertoo kuninkaalle vallankaappausaikeistaan ja neuvoo, ettei ystäviinsä kannattaisi koskaan luottaa. Tämän jälkeen Shurka tainnuttaa kuninkaan pienellä taianomaisella kädenliikkeellä.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Siirrytään takaisin Wulfrickiin ja Simoniin. Wulfrick opastaa Simonia lähtemään linnasta ja paatostelee tälle saatesanoiksi: "jonain päivänä tulet palaamaan ja kostamaan kuninkaan puolesta." Simon saa mukaansa sormuksen jota Wulfrick käskee erityisesti varjella, koska "se on kaiken voiman lähde." Wulfrick menee huoneen nurkkaan ja heiluttelee siellä käsiään, jolloin Simon ja Gulfax teleportautuvat huonosti piirretyn sinisen erikoistehosteen lennättäminä keskelle metsää.

Metsässä Simon huomaa että sormus on kadonnut hänen sormestaan, mutta ei käytä sen enempää aikaa asian ihmettelemiseen, vaan katsoo metsälampeen ja näkee lammen heijastumasta linnan tapahtumat. Paha Shurka saapuu Wulfrickin huoneeseen ja seuraa velhojen taistelu. Taistelu on toteutettu erilaisten tökerösti piirrettyjen sinisten ja punaisten pallojen ja viivojen avulla. Paha Shurka voittaa taistelun ja Wulfrick vajoaa maahan pahasti savuten.

Palaamme jälleen takaisin metsään ja Simoniin joka nyyhkii nyt vasten Gulfaxin karvaista käsivartta. Suremista kestää huimat kolme sekuntia.

(Takaisin linnaan) Shurka lähettää miehensä etsimään Simonia. Lisäksi hän toteaa kuningattarelle: "lapset vangitaan voidakseni hallita menestyksellisesti." (Selvähän se, kukapa voisi hallita menestyksellisesti ellei lapsia vangita.)

Tässä välissä Simon on jo päässyt yli isänsä kuolemasta ja jatkaa matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Valitettavasti Simon törmää pian Shurkan miehiin ja hänet ja Gulfax nostetaan verkon avulla ilmaan roikkumaan. Onneksi tätä ennen Simon ehti jo tehdä pikaista tuttavuutta Kor the Conqueror ‑nimiseen soturiin (Bo Svenson), joka auttaa Simonin pälkähästä ja seikkailut voivat taas jatkua...

Elokuvassa riittää halukkaille tämän jälkeen vielä yli tunniksi ei‑spoilattua katseltavaa, sillä kaikki yllä mainittu tapahtuu ensimmäisen kymmenen (!) minuutin aikana. Meno ja meininki on oikeasti niin hektistä, että jos silmiään sattuu vahingossa räpäyttämään väärässä välissä, putoaa juonikärryiltä pahasti. Lyhyenä loppuelokuvareferaattina mainittakoon, että jatkossa päähenkilöt poukkoilevat paikasta toiseen etsien taikasormusta ja kohdaten matkallaan mitä erilaisimpia vastustajia ja toinen toistaan omituisempia tapahtumia – ja näitä tapahtumia ja vastustajiahan sitten riittääkin TODELLA palJON. Valittuina paloina mainittakoon vaikkapa makoisaa viiniä valmistava metsän tonttu ja tätä uhkailevat liskomiehet, sekä kyklooppinaisen ja Kor Valloittajan välinen shotgun wedding ‑kohtaus.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Jos juonikuvaus sai elokuvan kuulostamaan vahingossa jollain tapaa hauskalta tai hyvältä, olen syvästi pahoillani. Ylinopea tempo, puisevat näyttelijät, huonot tehosteet ja ylenpalttinen typeryys ja lapsellisuus onnistuvat pilaamaan elokuvan totaalisesti. Kuulostaako edelleen hyvältä kalkkunalta? EI, sitä se EI ole.

Tästä kaikesta huolimatta Suomi-vhs:n takakansi kertoo että: "Kadonneet velhot on mahtava seikailuelokuva (sic) joka on saavuttanut hyvän menestyksen maailman videolistoilla." – uskokoon ken haluaa.

Wizards of the Lost Kingdomin tuotantoyhtiönä toimi Roger Cormanin New Concorde ‑yhtiö, joka vastasi myös muun muassa elokuvien Sorceress (1982), Deathstalker (1983), The Warrior and the Sorceress (1984) ja Barbarian Queen (1985) tuotannoista. Vuonna 1988 valmistuneella "jatko-osalla" Wizards of the Lost Kingdom II ei nimeä lukuun ottamatta ole mitään yhteistä Wizards of the Lost Kingdomin kanssa.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Wizards of the Lost Kingdom II (Kadonneen valtakunnan taikurit, 1989)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 1/5

Ohjaus: Charles B. Griffith

"Unien meren toisella puolella. Ajan verhon takana on... Rajattoman mielikuvituksen maa!"

Charles B. Griffith, Wizards of the Lost Kingdom II ja mielikuvitus? Jos joku yritti joskus tunkea siinä klassisessa lastentarhan pelissä sen pyöreän palikan sisään siitä neliön muotoisesta aukosta, on hänellä aikalailla hyvät eväät lähteä katselemaan tätä mahdotonta yhdistelmää. Nimittäin kuinka ollakaan, maailma on jälleen kerran pahuuden vallassa kolmen ilkeän velhon Donarin, Zarzin ja Lokin varastettua ikuisen rauhan kolme artefaktia; amuletin, miekan ja maljan. Heitä vastaan voivat käydä enää vain hieman tukevamman puoleinen velho nimeltä Caedmon Nogista (Mel Welles) – jonka erikoisalaa ovat huonot vitsit – ja tämän oppilas, joka on naisten perässä juokseva teini-ikäinen sankaripoika Tyor (Robert Jayne). Apureikseen he ehtivät haalia vielä prinssi Ermania näyttelevän kolmen eri ilmeen spesialistin Blake Bahnerin (joka panttaa repertuaariaan ja hymyilee koko elokuvan läpi ikään kuin ei tajuaisi kertaakaan missä mennään), miekkaansa heiluttavan Dark Onen (eli näin eloisasti suomennettuna Tumman. David Carradine), ja joustaan käyttävän barbaariprinsessa Amathean (Lana Clarkson). Sitten jo tyrehtyykin "rajattoman mielikuvituksen" vuolas virta ja unien meren toiselta puolelta ajan verhon takaa – jos sitä uskaltaa raottaa – paljastuu tainnuttavaa dialogia, törkeää kopioimista ja katsojien hermoja raastavaa yksinkertaisuutta.

Wizards of the Lost Kingdom II on ensinnäkin siitä erityinen elokuva, että jos on nähnyt The Warrior and the Sorceressin (1984) ja Barbarian Queenin (1985), on nähnyt kaikki elokuvan parhaat taistelukohtaukset. Ensin mainitussa nähty Carradine ja jälkimmäisessä nähty Clarkson ovat mukana ainoastaan, jotta kokonaisuuteen on voitu pölliä edes jotensakin näyttäviä taisteluita heidän aiemmista elokuvistaan. Tämä on ihan ymmärrettävää, sillä Griffithin omat koreografiat muistuttavat enemmän tanskalaisen lego-ukkojen mittelöitä Mikämikä-maassa Billandissa kuin täysverisiä barbaarimättöjä. Tätä pientä probleemaa on sitten paikattu urakalla. The Warrior and the Sorceressista on mukana mm. hyökkäys kaivolle, joka toteutuu sankariseurueen saapuessa viimeiseen kaupunkiin kukistamaan pahaa Lokia (Edward Blackoff). Mukaan on myös ryövätty Carradinen taistelu orjakauppiasta vastaan samoin kuin taistelu lonkerohirviön kanssa punaisen savun peittämässä luolassa, tosin sillä erotuksella, joskin nyt väliin on leikattu idioottimaista replikointia. Barbarian Queen puolestaan tarjoaa gladiaattoreiden vapautumisen ja sitä seuraavan kahakan toisen pahan, Zarzin (Henry Brandon), piinaamassa valtakunnassa. Ensimmäisellä velholla Donarilla (Sid Haig) ei mene hänelläkään kovin hyvin. Hän pitää vankilassaan kolmea kaunista neitoa, Ermania ja jonkinmoista ihmissuden kuvatusta, joka joutuu taisteluun kaksijalkaisen, sangen hilpeästi maskeeratun, possuhirviön kanssa.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Aloitetaan aivan alusta. Rappiosta kertovan montaasin jälkeen esitellään jossain perunamaan kupeessa asuva Caedmon, jonka kerrotaan olevan hyvä velho. Ainakin hän pukeutuu valkoisiin. Rupateltuaan jumalansa Vanirin (Wayne Grace) kanssa maailman pelastamisesta ja kahvista, lähtee hän etsimään Tyoria. Dialogi on jo tässä vaiheessa sen verran kornia, että sitä alkaa pelätä pahinta. Vai voisiko Tyor osoittautua intellektuelliksi sankariksi, tai edes hyvin näytellyksi hahmoksi? Kahden minuutin päästä kameran edessä seisoo lantapalleroa muistuttava lattatukka, joten se siitä. Kaaoksen keskellä elävä Donarin hallitsema osa maailmaa, tämä ultimaattisen pahan lähde, maaginen Fennirin kaupunki, paljastuu sekin lopulta pelkäksi kulissiksi yhdelle possutappelulle ja Tyorin teinipoika-imagoa hiveleville haluille. Uh.

Fennirin kupeessa olevassa majatalossa Caedmon rupattelee Tumman kanssa sillä aikaa kun Tyor juoksee kieli pitkällään vähäpukeisen tanssijattaren perässä. Ei heru, ei heru. Matka saa siis jatkua, kohteena Fennirin vankila, jonka ikkunoista Tyor ja Caedmon hetkeä myöhemmin pujahtavat sisään. Ehdin katsoa hädin tuskin videon kelloa, kun Tyor jo flirttailee kolmen häkkiin pistetyn jenkkipimun kanssa. He puolestaan kertovat yhteen ääneen ihailevansa muutaman metrin päähän kahlittua Ermania. Erinäisten kommellusten jälkeen Tyor alkaa suukotella tipuja, mikä nostaa kestohymyn hänen kasvoilleen. Sitten ollaankin jo hetken päästä Donarin pesässä, jossa amulettia heilutteleva suuri paha velho hoidellaan parilla hokkus pokkus ‑sanalla. Seuraavassa kaupungissa epäloogisuudet kasautuvat, kun egoaan kasvattanut Tyor on joutua ilkeän syöjättären Freyjan (Diana Barton) pauloihin. Sen sijaan, että käsikirjoitus olisi itselleen uskollinen ja hyvin vakavasta puutteesta kärsivä Tyor kävisi Freyjan kimppuun kuin sika limppuun – vain löytääkseen itsensä palasina lipputangosta – hillitsee hän himonsa ja tyytyy supisemaan kaksimielisyyksiä tämän korvaan. Ei mene läpi! Tuon näköinen nainen ja Tryonin kaltainen rinnoista unelmoiva pojankloppi. Selvä peli. Seuraavassa kohtauksessa Caedmonin kuuluisi palata perunapellolleen rupattelemaan taivaasta ulos potkitun jumalansa kanssa siitä mikä meni pieleen. Mitä vielä. Tyor onnistuu huijaamaan kaikkien märkien uniensa lähdettä, sängyllään selällään makaavaa kypsää seksikästä namupalaa.

Toinen paha velho hoituu vielä helpommin kuin ensimmäinen. Käsittämättömien käänteiden jälkeen ollaan tilanteessa, jossa Zarz aikoo uhrata Freyjan – mitä seuraa elokuvan kornein kohtaus. Gladiaattoreiden vapauduttua Amathean avustuksella, ei Zarzin pinna enää kestä, kun hän näkee Tyorin ja miekan. Valtakuntansa puolesta taistelemisen sijaan Zarz avaa suunsa ja huutaa "KRAAK!". Hetken päästä sankarimme toteaa Zarzin muuttuneen korpiksi ja lentäneen pois, ikään kuin mustat ilmassa leijuvat höyhenet eivät sitä jo kertoisi. Kolmannessa kaupungissa – mitä ennen ei ole nähty kuin muutama onneton taistelukohtaus – alkaa Griffithin versio Tähtien sodasta Caedmonin kertoessa kuinka pahaksi ihmiseksi Tyor muuttuu, jos hän tappaa Zarzin, jonka kaulalla pitää miekkaansa:

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Zarz: "Ei, ei! Olet älykäs, tiedät ettet pysty voittamaan meitä. Liity meihin ja yhdessä voimme hallita kolmea kuningaskuntaa."
Caedmon: "Ei Tyor tämä on koettelemus, Zarz saa sinut puolelleen jos tapat tämän avuttoman vangin."
Jumala, Vanir, varmistaa vielä asian Tyorille ilmoittamalla möreällä (ja kaiutetulla) äänellä: "Pimeys tiivistyy ympärilläsi!"

Jayne päättääkin pistää kehotuksen kuultuaan koko tunneskaalansa likoon. Hän imee sisäänsä jo tunnin ajan kestäneen typerän hymynsä ja muuttuu ilmeettömäksi pysäytyskuvaksi. Seuraa erikoistehostespektaakkeli, jossa hän uhkaa muuttua väriään vaihtavaksi hehkulampuksi sisäisten ristiriitojen käytyä liki pitelemättömiksi. Siksi David Carradine tulee paikalle ja iskee ruutuun pari motivoivaa replaa, jonka jälkeen pahat halunsa voittanut Tyor käy taisteluun viimeisen pahan velhon Lokin kanssa.

Kumpi voittaa: miekkaa heiluttava Tyor vaiko kirveen kanssa huitova Loki? Universumin pienimmätkään aivot eivät voi tällä kertaa erehtyä. Paljastetaan kuitenkin, että aivan elokuvan viimeisillä metreillä Vanir-jumala osoittautuu hänkin vitsiniekaksi ja laukaisee kankean ranskalaisvitsin. Ehehe-tunnetilan pauloissa voikin rauhassa puida mitä jäi käteen: 10‑vuotiaille nassikoille suunnattu epätoivoinen rahastus, joka muistuttaa enemmän amatööriteatterin näytelmää kuin elokuvaa ja jossa katsojan aivokapasiteetin uskotaan olevan rusinaakin vähäisempi – tätä tunnelmaa alleviivataan vielä lopputekstien aikana soivalla pirteällä keskiaikaishenkisellä pillipiiparimusiikilla.

Todetaan nyt vielä, ettei kyse ole varsinaisesta barbaarielokuvasta vaan halvasta Might & Magic ‑paketista, joka vie taikuuden maahan niinä pimeinä muinaisina aikoina joina Charles B. Griffithille annettiin lupa tehdä elokuvia.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


The Beastmaster (Voittamaton kostaja, 1982)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3/5

Ohjaus: Don Coscarelli

The Beastmaster on kertomus raavaan rasvatun muskelimiehen ja hänen eläinystäviensä seikkailuista julman fantastisessa maailmassa. Jos tuo lause ei aiheuttanut välitöntä naurureaktiota ja pään pudistelua, luet juuri oikeaa arvostelua. Elokuva saavuttaa kaikki tarvittavat barbaarihetket profetiasta ja kylänpoltosta kulttijohtajapahikseen ja kostoon. Kaikki naiset luonnollisesti himoitsevat lihaksikasta päähenkilöä, joka latelee lakonisen humoristisia kommenttejaan miekanheilutuksen ohessa. Välillä hillereitään silitellen.

The Beastmasterin alkutekstijakso saa epäilemään sisällön suhteen rankemmalla kädellä. Jostain syystä käsikirjoittaja-ohjaaja Don Coscarelli on nimittäin päättänyt aloittaa barbaarieepoksensa sarjalla still-kuvia eläimistä sankarillisen teemamusiikin pauhatessa taustalla. Ei maailman dynaamisin aloitus. Onneksi meno piristyy äkkiä, kun koukkunokkaiseksi meikatun Rip Tornin tavalliseen maaniseen tapaansa esittämä arkkipahis Maax (äännetään "Meijääx") kuuntelee kolmen aaltoilevasti liikehtivän ruman noidan epäselviä mongerruksia "syntymättömän lapsen profetiasta". Sana kulkee, että vallitsevan kuningas Zedin poika tulee tappamaan Maaxin. Barbaarivaistoni kihelmöi! Verenvuodatusta luvassa! Yksi noita-akoista keskeyttää Zedin vaimon synnytyksen mielenkiintoisella tavalla, eli siirtämällä vauvan lehmän sisään sen sijaan että vain tappaisi äidin. Vanhan suomivideon takakansi eroaa tässä kohtaa hieman faktoista ja tuntemastamme todellisuudesta ylipäänsä ilmoittamalla elokuvan sankarista: "hänen ruokkimisestaan vastasi hevonen." No, hän OLI hetken aikaa lehmän sisällä ja lehmä ON tietyllä tavalla hevosen kaltainen, mutta... no. Hankala tuohon on mitään lisätä. Kiitokset jälleen kerran takakansitekstien kirjoittajille, noille tuntemattomille sankareille.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Seuraavaksi noita aikoo murhata vauvan, mutta nimettömäksi jäävä mies tulee ja pelastaa tämän, päättäen sitten kasvattaa hänet ja opettaa pojan taistelemaan. Hypätään muutama vuosi eteenpäin. Kesken taisteluharjoitusten paikalle eksyy äkäinen karhu (no, sen on tarkoitus olla äkäinen mutta enemmän otso näyttää tassuttelevan läpi sirkuksessa oppimansa rutiinin) ja Dariksi nimetty poika huomaa kykenevänsä kommunikoimaan psyykkisesti sen kanssa. Poika lupaa olla paljastamatta kykyään kenellekään. Vikkelää leikkausta myöhemmin katsoja näkee ruudulla täysikasvuisen apinan – anteeksi, tarkoitin Marc Singerin – joka elää edelleen leppoisaa elämää kylässään kasvatti – isänsä luona. Mutta rauha ei kestä, sillä ilkeät junnilaiset tulevat ja polttavat kylän maan tasalle, listien miehiä ja paljastaen tissejä. Dar on ainoa henkiinjäänyt. Otettuaan paidan pois estämästä lihaksien täyttä esittelyä hän vannoo kostoa ja lähtee vaeltamaan teemamusiikin saattamana. Kulkiessaan hän saa erikoiskyvyllään ystävikseen kotkan, mustan pantterin sekä kaksi hilleriä. Niinpä. Tällä välin Maax jatkaa hulvattomia rituaalejaan jotka koostuvat pääasiassa pienten lasten tappamisesta. Onnistuuko Dar pysäyttämään hänet? Löytääkö Dar naisen? Ja kuinka käy hillerien?

kuvituskuva c
kuvituskuva d

The Beastmaster on epätasainen kokonaisuus, joka kestää kauemmin kuin soisi. Se on tavallista barbaarielokuvaa kunnianhimoisempi, mutta silti erittäin kaukana samana vuonna valmistuneesta Conan barbaarista. Liika pituus käy kiusallisen selväksi erityisesti loppupuolella, kun yhden ihan toimivan kliimaksin jälkeen tulee vielä toinen, selkeästi tylsempi kliimaksi, joka ei kaikesta massiivisesta pyrotekniikastaankaan huolimatta jaksa kiinnostaa tai säväyttää. Vauhdikasta teemamusiikkia käytetään lähes jatkuvasti, joten siihen ehtii kyllästyä jo ennen puolta väliä. Ja sitten on tietysti Marc Singer pääosassa. Singer näyttää hieman siltä kuin häntä oltaisiin lyöty naamaan lankulla, eikä Marc-raukka enää tiedä kumpi on – mies vai lankku. Tämän muun muassa X‑Men ‑elokuvat (2000 & 2003) ohjanneen Bryan Singerin serkun käsitys näyttelemisestä on virnuilla sietämättömästi lähes jokaisessa dialogikohdassaan. Loppujen lopuksi näillä seikoilla ei tietenkään ole paljoakaan merkitystä, koska Singer on lihaksikas, rasvattu ja heiluttaa miekkaa. Välillä vain toivoisi että hän olisi edes hauskan huono esiintyjä, ei ainoastaan huono.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Mutta sitten hyviin puoliin. Andre Nortonin samannimiseen kirjaan pohjautuva Coscarellin ja Paul Peppermanin käsikirjoitus on sujuva, ja muutenkin mukana on sopivasti pöhkön oloisia mutta pätevästi toteutettuja ideoita, kuten ihmislepakkomainen siipikansa, sormus jossa on liikkuva silmämuna sekä seinää pitkin ylös mateleva noita-akka. Stanley Kubrickin elokuviakin kuvanneen John Alcottin kameratyö yhdistettynä paikoitellen erittäin toimivaan lavastukseen luo joihinkin otoksiin jopa tunnelmaa, erityisesti sumua käytettäessä. Rip Torn on myös riemastuttava Maaxin roolissa, vaikka häntä nähdäänkin ikävän niukasti. Kyllä barbaarielokuvan pahiksen on oltava kunnon pahaakin pahempi kulttijohtaja, ja näky herra Tornista ensin heittämässä pikkulapsen liekkeihin ja sitten tökkimässä tätä syvemmälle sauvallaan (koska kakara ei lentänyt tarpeeksi pitkälle!) täyttää kaikki tarvittavat tuntomerkit. Lisäksi kun Tornin jo valmiiksi teräviä piirteitä on vielä korostettu entisestään, on miehen riehumista todella nautittavaa katsella.

kuvituskuva g
kuvituskuva h

Lähinnä Phantasm-kauhuelokuvasarjastaan ja nyttemmin Bruce Campbellin tähdittämästä Bubba Ho‑Tepista tunnettu Coscarelli myös kuljettaa tarinaansa eteenpäin sujuvasti ja ohjaa paremmin kuin tällaisia elokuvia yleensä "ohjataan". Hän on myös kekseliäs, vaikka välillä homma tosin menee vain ja ainoastaan pöhköksi. Esimerkki: Maaxilla on käskyläisinään maanisia kuolonvartijoiksi kutsuttuja nahkanaamioihin puettuja kontrolloimattomia psykopaatteja. Heitä luovat kuolonvartijapapit "mystisen vihreän nesteen" ja hehkuvien iilimatojen avulla. Elokuvassa on kohta, jossa uusi kuolonvartija luodaan ja herätessään ähkivä sekopää listii molemmat hänet tehneet papit. Ei kovin tuotteliasta, jos joka kerta saadaan yksi vartija mutta menetetään kaksi pappia. Sitten on vielä luvassa pitkähkö jakso, jossa puolialaston nahkanaamioinen örvelö jahtaa Darin hillereitä Maaxin linnan käytävillä. Näky örähtelevästä, käsiään sinne tänne huitovasta kömpelösti juoksevasta karvaisesta miehestä jahtaamassa kahta hilleriä ei ole kovin jännittävä. Surkuhupaisa, kyllä. Jännittävä? Ei.

The Beastmaster on siis selkeästi keskivertoa barbaarielämystä ylempänä, ja ainakin huomattavasti parempi kuin jatko-osansa. Liika pituus tuhoaa kokonaisnautintoa jossain määrin, mutta ei elokuva ole ylettömän tylsä oikeastaan missään vaiheessa. Lopuksi pieni pyyntö: herra Coscarelli! Tiedän että olette kiireinen mies, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä palata barbaarien pariin! Etenkään näinä synkkinä aikoina, kun videovuokraamojen hyllyt notkuvat Freddie Prinze Jr.'n tähdittämiä romanttisia komedioita. Tehkää meille lisää elokuvia miehisistä miehistä!

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Beastmaster 2: Through the Portal of Time (Petojen herra, 1991)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 1.5/5

Ohjaus: Sylvio Tabet

kuvituskuva

Hän on täällä taas! Ainoa ja oikea Petojen herra kävelee jälleen keskuudessamme, tällä kertaa kirjaimellisesti sillä lähes koko elokuva tapahtuu 90‑luvun Los Angelesissa. Ensimmäisen osan näkeminen ei herättänyt aivan tällaista käsitystä mahdollisesta jatkosta, joten heti mieleen nouseva kysymys kuuluu: mitä vittua? Yhdeksän vuotta alkuperäisen elokuvan jälkeen muun muassa David Cronenbergin Dead Ringersin (1988) tuottanut Sylvio Tabet on kaiketi syystä tai toisesta päättänyt, että hänen on aika kokeilla siipiään ohjaajana ja tehdä lisää Beastmasterin seikkailuja. Sittemmin Tabet on tuottanut kolmannen, televisiolle tehdyn Beastmaster-elokuvan sekä lyhytikäiseksi jääneen Beastmaster-tv‑sarjan.

Elokuva alkaa karuissa kalliomaisemissa haarniskoitujen miesten raahatessa mukanaan pussipäistä vankia luolaan. Siellä odottaa valtakunnan paha (kuinkas muutenkaan?) hallitsija Arklon (Wings Hauser). Pussi vetäistään pois ja kas! Sehän on edelleen elämää rumempi Marc Singer! Itse Dar, Beastmaster (tosin suomalaisen videojulkaisun takakannen mukaan hänen nimensä on Arok...) Kerrottuaan että on vielä vahvempi ja ilkeämpi kuin Rip Torn ykkösosassa, Arklon aikoo teloittaa vastustajansa. Tutut apujoukot eli hilleripari, kotka ja uutena lisänä mustan pantterin korvaava tiikeri kuitenkin pelastavat herransa – kotkan raadeltua Arklonin kasvot. Seuraa takaa‑ajo, josta ei kuitenkaan tule mitään. Sitten Arklon kaappaa apurikseen Lyranna-noidan (Sarah Douglas), joka näyttää hänelle tien ulottuvuuksien väliselle portaalille joka johtaa 90‑luvun Amerikkaan. Avoimen portaalin läpi ajaa autollaan poliiseja pakeneva nuori nainen, Jackie (Kari Wuhrer), joka päätyy yksin keskelle autiomaata. Tällä välin Dar reissaa synkällä suolla ja törmää rumaan, pitkätukkaiseen hirviöön joka kertoo olevansa hänen tätinsä ja paljastaa että Darilla on (paha) veli, joka hänen on löydettävä ja tapettava. Tästä ei mainittu mitään ykkösosassa, ja siinä sentään profetoidaan aika lailla. Taas liikkeelle lähdettyään Dar löytää Jackien ja he matkaavat Arklonin luo, juuri ajoissa päästäkseen myös läpi portaalin. Loppuelokuva koostuu sinne tänne pinkomisesta enemmän tai vähemmän humoristisissa kohtauksissa joissa painotetaan kulttuurierojen huvittavia yhteentörmäyksiä. Saako Arklon käsiinsä "kaiken elämän tuhoavan" neutronisytyttimen? Estääkö Dar häntä? Rakastuvatko Jackie ja Dar? Ja jälleen kerran: kuinka käy hillerien?

kuvituskuva

Beastmaster 2 on kaikin puolin melkoinen mahalasku ensimmäisestä osasta. Tuotantoarvot ovat pudonneet masentavan xenamaisiksi (toki ennen Xenaa) ja muutenkin ilmaisu on niin televisiomaista että ahdistaa. Kiehtovat lavasteet ja asut sekä barbaarielokuvien kaksi kulmakiveä, tissit ja verenlento, on korvattu vitseillä tisseistä ja kliinisen ponnettomalla nujakoinnilla, tyhmän sekä huonon huumorin siivittämänä. Yhteensä viiden ihmisen laatima käsikirjoitus on koottu silmä tiukasti klisekäsikirjaa vilkuillen ja aivot uusia pattereita kaivaten. Yhtenä aakkosia toisensa perään naputelleessa joukossa on Sorceressiakin sumplimassa ollut Jim Wynorski, jolta nyt ei yleensäkään ole totuttu odottamaan mitään varsinaisesti älykkääksi kutsuttavaa mutta rajansa kaikella. Lopputulos on elokuva vailla oikeastaan mitään hauskaa, omaperäistä taikka kiinnostavaa. Elokuva alkaa tavallaan lupaavasti, vaikka siitä heti näkeekin että kuvallisesti kokemus tulee olemaan harvinaisen lattea. Mutta kun siirrytään Los Angelesiin, on kaikki toivo mennyttä. Näitä "kala kuivalla maalla" ‑juttuja on jo maailma täynnä, paremmin, hauskemmin ja sujuvammin tehtynä (toisinaan jopa pointin kera). Kaikki tutut hetket käydään läpi, Darin ihmetellessä hevosettomia vaunuja, musiikkia, kirosanoja, ruokaa, televisiota... ja tietysti mukana on aina yhtä hulvaton kohtaus jossa mennään vaatekauppaan. Muistan kuinka vähän se nauratti Highlander II:ssa ja siinä on sentään Sean Connery nolaamassa itseään. Miksi edes vaivautua tekemään barbaarielokuva, jossa ei ole mitään barbaarista? Missä on veri? Missä ovat varsinaiset barbaarit? Missä ovat linnat, miekat ja vähäpukeiset naiset? Miksi kaikki näyttää tv‑sarjalta? Ehkä Sylvio Tabet oli innoissaan Masters of the Universesta, jossa käydään läpi suurin piirtein samat hetket planeettamme menoa ihmetellessä. Beastmaster 2 jäi Tabetin ainoaksi ohjaukseksi, eikä sen voi sanoa olevan millään tavalla yllättävää.

kuvituskuva

Marc Singer ei ole elokuvia erottavan yhdeksän vuoden aikana juurikaan muuttunut. Fyysiset erot ovat huomattavampia, ja nekin koostuvat lähinnä parista rypystä miehen kulmikkaalla pallinaamalla. Ehkä Marc on saanut elämänkokemustakin kokaiinin ohella läpi kultaisen 80‑luvun, mutta ei hän sitä ainakaan näyttelemiseen osaa soveltaa. Sillä sama virnuileva apina Singer on tässä kuin ensimmäisessäkin elokuvassa, vaikka saammekin kärsiä hänen hörötyksestään hiukkasen vähemmän tällä kertaa. Hauska kuitenkin huomata merkittävä kehitys hiustenhoitotuotteissa elokuvien välissä, herran kultaiset kutrit nimittäin näyttävät tässä paljon vetreämmiltä ja kiiltävämmiltä. Arklon ainakin huomaa tämän elokuvan sisällä, sillä aina kun hän ei ole keskittynyt pahoihin tekoihinsa, pyörittelee mies hellästi hunajaisia hiussuortuviaan sormiensa ympärille unelmainen ilme naamalleen jämähtäneenä. Tätä ilkeää veljeä esittävä Wings Hauser on ikävä kyllä suhteellisen säälittävä pahis, jo senkin takia että mies näyttää lähinnä larppaamista harrastavalta chippendale-tanssijalta. Hahmossakaan ei ole mitään tarttumasijaa eikä Hauser osaa edes nauraa erityisen maanisesti. Mitä vähemmän soundtrackillekin kiekumaan päässeestä Kari Wuhrerista sanoo, sen parempi.

kuvituskuva

Mikäli aivoilla ei ole yhtään parempaa tekemistä, voi Beastmaster 2:ssa katsoa olevan jonkinlaisia pyrkimyksiä monia eri teemoja kohti. Tarjolla olisi kaikenlaista veljeksien eroavaisuudesta sen pohtimiseen, ketkä ovat todellisia barbaareja. Jälkimmäinen kysymys jopa esitetään elokuvassa ääneen. Teknologian ja taikuuden rinnastaminen oli ilmeisesti tekijöiden taitojen ulottumattomissa, vaikka sekin on yleensä tällaisten tarinoiden peruskauraa. Siellä täällä pitkin elokuvaa voi sen sijaan havaita puhtaita typeryyksiä, joille ei ikävä kyllä jaksa nauraa. Jackiella on hämmästyttävä kyky käyttää erinäisiä sähkölaitteita kääntämättä niistä virtaa päälle. Lyranna tekee loitsuja, mutta vain "hassunkurisia" kuten tarantulan taikominen jonkun suuhun. Miksei sitten samalla vaikka aivoihin? Ensimmäisenä tekonaan Los Angelesissa Arklon ampuu maagisella Magogin avaimellaan (huonoa vihreää tietokone-efektiä säteilevä kahvan näköinen värkki) kaasuputken halki pysäyttääkseen Darin siitä syntyvillä liekeillä. Mistä hän tietää siellä olevan kaasua ja että se on tulenarkaa? Loppupuolella Arklon imee Lyrannan aivoista kaikki hänen tietonsa. Miksei hän tehnyt sitä saman tien? Tiedän mitä ajattelette. "Hanki elämä!" Mutta jotakin sitä on tehtävä pitääkseen mielenterveytensä tällaisen aikana, minä tein päätöksen käyttää aivojani.

Kaikesta tästä huolimatta en osaa täysin vilpittömästi vihata barbaarielokuvaa, jossa on pommiajastimen pysäytys ‑kohtaus ja joka päättyy karmivaan mutta nostattavaan rock-biisiin sankarin kirmatessa auringonlaskuun. Olisiko aika katsoa Beastmaster III?

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria