Jari Mustonen

Conan the Barbarian (Conan – barbaari, 1982)

Ohjaaja:

• John Milius

elokuva arvostelu

"Hän on mies, jolla ei ole ketään jota seurata ja joka ei voi vaatia ketään seuraamaan itseään. Yli-ihminen, yksinäinen ja unelmiemme täyttäjä." — William Hubben (übermenschistä)

Arnold Schwarzenegger tuskin tunsi itseään yli‑ihmiseksi, kun hänen suutaan pestiin kuvauspaikalla puhtaaksi juuri maistamansa kuolleen korppikotkan bakteereista. Elettiin kevään alkua 1981. Täydelliseen fasistiseen taideteokseen pyrkivä ohjaaja John Milius oli koonnut ympärilleen joukon tuntemattomia, atleettisia näyttelijöitä tuodakseen valkokankaille Robert E. Howardin kimmerialaisen barbaarin: Conanin.

Valmis seikkailu kasvattaisi tämän miekanheiluttajan ensin lapsuudesta miehuuteen ja ohjaisi hänet sen jälkeen kuninkaiden tielle. Tarina kertoisi kostosta, joka tekee lapsesta taistelijan ja taistelijasta seikkailijan. Tien päälle lähdettyään, löytäisi Conan avukseen sekä varkaan, Valerianin, että jousiampujan, Subotain. Yhdessä he saisivat tehtäväkseen pelastaa kuningas Osricin tyttären, joka on langennut laajalle levinneeseen kulttiin.

Enää Miliuksen tarvitsi siirtää visionsa filmille.

Alkujaan 30‑luvun Yhdysvaltojen laman syövereissä alkunsa saanut Conan päivittyi Miliuksen käsissä oivaksi versioksi; poikamaisen sukupuolikarikatyyrisoituneesta miekanheiluttajasta kuoriutui hänen visiossaan uusi voiman symboli, 80‑luvun myyttinen ihminen. Hän on sanoiltaan yksinkertainen mutta moraaliltaan ja teoiltaan puhdas jopa silloin, kun tulee veren peittämäksi. Väkivallan puhtaudesta katsoja kutsutaan nauttimaan Basil Poledourisin rummuin. Ne jyskyttävät uhkaavina syvältä sielusta kummuten ja kantaen mukanaan Kurosawan luottosäveltäjän Fumio Hayasakan perintöä.

On todettu, että siinä missä alkuperäinen Conan oli ruraali hahmo, elää ensimmäinen elokuvaversio hänestä miekan filosofian vankeudessa. Kenties keskeisin ero alkuperäisteoksiin onkin juuri tekijätiimin, ja etenkin Miliuksen, elokuvaan tuoma klassisten samuraielokuvien ihannointi. Samalla asepalvonta heijastaa aikakauden tekniikkaa rakastanutta kulttuuria. Conanille miekka ei ole vain väline, vaan osa sielua ja menneisyyttä; jatke hänen sukulinjalleen ja hänen sisäiselle voimalleen.

Elokuvan voi laskea Miliuksen voitoksi. Hän sai aikaan Howardin luomuksien kaltaisen rikkaan maailman, joka pyyhki lähes kaiken aiemman seikkailufantasian unholaan. Tärkeää osaa tässä näyttelee tarkasti luotu miljöö, joka käytännössä tehtiin muokkaamalla käsityönä proppeja ja lavasteita aina vain varhaisemmiksi, näin siirtäen historian kelloa vuosisata vuosisadan jälkeen taaksepäin. Lopulta esineiden suunnittelussa päädyttiin aikaan ennen tunnetun sivistyksen alkua. Tämän jälkeen lavasteisiin sijoitettiin nietzscheläinen ylimiehuus yhdistettynä 80‑luvulla vahvana jyllänneeseen yksilölliseen oikeudenmukaisuuteen.

Myös tarinan ideologinen oikeutus on voimakas. Conanin kosto lähtee liikkeelle mitä suurimmasta epäoikeudenmukaisuudesta, jonka kukaan nuori voi kokea. Hän näkee, kuinka hänen vanhempansa teurastetaan vailla sen suurempaa syytä. Äidin pään pudotessa syntyy aikuistuvan pojan elämän suuntaa ohjaava virta. Se on moraaliltaan valkoinen, ja sen reunoilla väijyy jatkuva musta maailma. Conanin sovituksen takaa löytääkin helposti menneiden vuosien ja ohjaajalle hyvinkin tutun vigilante-teeman, joskin paisutettuna eeppisiin mittasuhteisiin – sellaisiin, joissa jumalistakin tulee sivustaseuraajia.

On aina hankalaa arvottaa elokuvaa, jonka on nähnyt liian monta kertaa. Usein vasta vuosien kuluminen avaa elokuvaan uusia näkökulmia; toisinaan lisäten niiden syvyyttä, toisinaan paljastaen niiden onttouden. Etenkin, kun tunnepohjaisesta elokuvasta alkaa paras kiihkeys kadota, jää jäljelle puhdas filosofian ääni, joka tutkailee elokuvaa järjen ehdoilla – usein myös laajemmassa perspektiivissä. Miten siis onkaan Conan – barbaarin käynyt ajan kuluessa, kun 80‑lukulainen ylimiehuuskin on jo kadonnut?

On myönnettävä, ettei Miliuksen sarjakuvamainen eepos mene tarinassaan hirveän syvälle. Ennemmin tekijöiden luottamus lepää tarinan pohjimmaisessa suoraviivaisuudessa. Milius sai kuitenkin hiottua barbaarisen maailmansa yksityiskohdat tarpeeksi teräviksi, jotta yksinkertainen tarina ruokkii tehokkaasti mielikuvitusta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan elokuva henkii siten klassista, antiikin aikaista sydämeltään puhdasta mytologiaa, eikä kimmerialaista ympäröivä maailma jää tyhjäksi saati pelkäksi kulissiksi.

Syvimmillään teos on pohtiessaan jumaluutta. Jumalat ovat hylänneet Conanin, ja siksi Conan itsekin hylkää ne. Toki Milius antaa vahvoja vihjeitä myös korkeampien voimien olemassaolosta. Boris Vallejon ja Frank Frazettan kaltaisten fantasiataiteilijoiden luomat myyttiset fantasiakuvat heräävät välillä nekin henkiin. Myös niissä jumaluus on ihmisen kehossa. Conan – barbaaria voidaankin muistella elokuvana, jossa Schwarzeneggerin hahmosta tuli yksi 80‑luvun alun yhteiskunnan uudelleen järjestäytymisen peilikuvista.

Miliuksen Conan – barbaarissa tuo yksinäinen unelmiemme täyttäjä kasvoi ajan kuvana uudenlaisessa ajatusmaailmassa. Elokuvassa hän saa siksi aisaparikseen itsensä kaltaisen tasavertaisen uuden ajan sankarittaren, myyttisen naissoturin. Valerianin hahmo on kuin suoraa jatketta antiikin myyteille; oikeuden jumalattaren Justitian inkarnaatio tai jälkeläinen, sekä klassinen amatsoni. Hän taistelee rinta rinnan Conanin kanssa olematta alisteinen tai alistettu, ollen naisena vapaa.

Joitakin vuosia aiemmin alkanut naissankarien esiinmarssi sai Conan – barbaarissa arvokasta jatketta. Jo omana aikanaan Miliuksen väkivaltaeepos nähtiin tässä suhteessa oivaltavana soihdunkantajana.

Elokuvan rikkain sanoma löytyykin tänä päivänä Conanin hahmon ulkopuolelta; siitä mustasta maailmasta, joka on lampaiden kansoittama. Kun yli‑ihminen kohoaa vasten Hyborian taivasta, jakautuu maailma kahtia: taistelijoihin ja uhreihin. Niin naisen kuin miehen on lunastettava äänensä tässä voiman maailmassa tai vaiettava ikuisiksi ajoiksi. Kohtaloa kun ei voi seurata, vaan se on itselleen lunastettava. Vain vahva voi selvitä. Muiden rooliksi jää palvoa ja uhrautua, elää hetki ja kadota.

Sittemmin Conan – barbaarista on tullut myös muistutus elokuvataiteen jo kadonneesta aikakaudesta. Sinä aikana fantasiaa luotiin pieteettisellä käsityöllä, ja 70‑luvun perinnön nihilistinen väkivaltaelokuva koki kirkkaimmat hetkensä.

Elokuva aloitti myös lyhyen barbaarielokuvien buumin.