Markus Sorsa

Bubba Ho-Tep (2002)

Ohjaaja:

• Don Coscarelli

elokuva arvostelu

Ohjaus: Don Coscarelli

Elvis elää! Tosin kyrpäsyöpää sairastavana impotenttina vanhuksena teksasilaisessa vanhainkodissa, mutta kuitenkin. Kuninkaan kuolemanodottelu olisikin muuten lakonisen rauhallista, mutta läheisen lammen pohjasta paikalle tulee häiritsemään henkiinherännyt egyptiläinen muumio nimeltään Bubba Ho‑tep. Bubba tarvitsee sieluja pysyäkseen "hengissä." Ja kukapa osaisi epäillä mitään hämärää siinä, että uinuvan vanhainkodin asujaimisto harvenee hieman luonnollista poistumaa tiheämmin käärinliinaisen reliikin imiessä pappojen ja mammojen sielut persereikien kautta ravinnokseen. Näin ei tietenkään voi jatkua. Kuninkaan on noustava vielä viime taistoon pahan mahtia vastaan. Avukseen hän saa vain salamurhasta selvinneen, afrikkalais-amerikkalaiseen rotuun vaihtaneen JFK:n, jonka aivot joku valtion paha instanssi on vaihtanut jauhosäkkiin. Höyrähtäneen idean takana on räävittömistä kauhu‑ ja rikoskirjoistaan suomessakin tunnetun Joe R. Lansdalen novelli (suom. kokoelmassa Himon anatomia), jota elokuva varsin uskollisesti noudattaa.

Ensimmäinen ja tärkein asia Bubba Ho‑Tepissa on tietysti Bruce Campbell. Mies, jonka kasvot ovat kaikille Elitisti-verkkojulkaisun lukijoille tutut, mutta joka kuitenkaan ei ole saanut osakseen kunnollista roolia sitten Army of Darknessin (1992). Tarjoaako mätänevän ja katkeroituneen Elviksen esittäminen vihdoin legendaariselle Ashille mahdollisuuden ponnistaa pois mitättömien tv‑roolien ja Sam Raimi ‑leffojen säälipalojen limbosta? Vastaus lienee: toivottavasti, sillä Bruce on edelleen rautaa ja tätä työskentelyä seuraisi mielellään useamminkin.

Campbellin Elvis tekee elokuvan aikana matkan luovuttaneesta rammasta takaisin kuninkaaksi. Elokuvaa sävyttää Elviksen kertojanääni ja hupaisat takaumat niihin vaiheisiin, jotka johtivat kuninkaan päätymiseen vanhainkotiin väärän nimen turvin. Campbell tulkitsee meille kaikille tuttua kulttuurista ikonia tilanteessa, jossa emme ole tottuneet kuningasta näkemään. Campbell hoitaa roolin niin, että samalla kun Elviksen itsetunto kasvaa, alkavat myös kaikille tutut maneerit lisääntyä; saadessaan elämälleen taas tarkoituksen tulee apatiaan vajonneen pinnan alta esiin meille kaikille tuttu itsevarma iskelmän kuningas.

Samaan hengenvetoon on kehuttava myös JFK:tä esittävää Ossie Davisia (1917–2005). Molemmat pääosat ovat kautta elokuvan ns. "tulessa" ja nostavat jo karismallaan ja kemiallaan Bubba Ho‑Tepin korkealle ylös keskinkertaisuuden suosta. Ilman toisiaan kumpikaan ei pystyisi ryhtymään suureen taistoon megapahaa vastaan, ja tämä tulee hienosti esille parin yhteisissä kohtauksissa.

Vielä on kehuttava elokuvan ulkonäköä. Koko elokuva tapahtuu vasemmalla kädellä johdetun nuhjuisen kuolemanodotteluhotellin, vanhainkodin alueella. Ohjaaja Don Coscarelli ei ole mikään uusi tuttavuus kauhuelokuvan maailmassa. 1979 valmistunut Phantasm on saanut monta tasoltaan vaihtelevaa jatko-osaa, ja toisin kuin komean barbaarielokuva Beastmasterin (1982) tapauksessa, kaikki niistä ovat myös Coscarellin ohjaamia. Bubba Ho‑Tepissa Coscarelli maalaa kankaalle tyylitajuisen hieman delicatessenmaisen miljöön (Delicatessen, 1991), joka osaltaan auttaa aikaansaamaan sen hilpeän sävyn, jonka ansiosta elokuva on niinkin nautittava kuin on. Pääosassa ovat vahvalla otteella luonnostellut, kiinnostavat henkilöhahmot, joiden kasvutarinaa ja mielenmaisemaa lavastus, puvustus ynnä muu hienosti syventää. Mikään elementti elokuvassa ei ole ristiriidassa toisten vastaavien kanssa tai sattumanvaraisen oloinen. Kaikki osa alueet on mietitty ja lopputulos on yhtenäinen ja valtavirrasta poikkeava.

Bubba Ho‑Tep ei kuitenkaan ole viiden tähden elokuva. Vaikka se kerääkin kaikki coolius‑ ja sympatiapisteet, siinä on eräs ratkaiseva heikkous: juoni ja sen kehitys. Jotenkin tulee välillä sellainen tunne, että vaikka henkilöhahmoihin ja ulospanoon on panostettu ja on selvästi haluttu tehdä muista erottuva tuote, sama ajattelu ei ole jatkunut juonen kehittelyssä. Siinä toistuvat mekaanisesti kaikki genren kliseet. (Ja muumiokin on aika aneeminen kaveri.) Tuttujen vaiheiden kautta päädytään lopputaisteluun, jonka pitäisi olla elokuvan dramaattinen kliimaksi. Siinä on kuitenkin menty siitä, mistä aita on matalin. Lopputuloksena katsojalle jääkin hieman pettynyt olo, kaikki se ahertaminen, mikä niin selvästi näkyy muissa osa‑alueissa olisi varmasti toiminut vieläkin paremmin jos itse juoni olisi tarjonnut katsojalle muutakin kuin pelkän kehityksen a:sta b:hen, jonka varrelle voi sitten ripustaa herkullisia kohtauksia ja virtuoosimaista komeljanttarointia.