Jari Mustonen

Flash Gordon (Iskevä salama, 1980)

Ohjaaja:

• Mike Hodges

elokuva arvostelu

"(Hän on) vain mies, miehen rohkeudella..."

Pellavapää, Flash Gordon, matkalla avaruuteen. Queenin Freddie Mercury laulaa miehestä, joka on vain mies ja puhdas sydämeltään. Avaruudessa Gordonia odottaa armoton keisari Ming yhdessä viettelevän prinsessa Auran ja kahden riitoihin keskenään ajautuneen prinssin kanssa. Panoksena ei ole sen vähempää kuin Maan pelastaminen.

Alex Raymondin luoma Flash Gordon on 80‑vuotisen olemassaolonsa aikana saanut monet kasvot, myös pornosellaiset (Flesh Gordon, 1974). Dino De Laurentiisin tuottamassa 80‑luvun filmatisoinnissa kasvot hänelle antaa tyhmän puoleinen, mutta raamikas entinen alastonmalli Sam J. Jones. Visionääriselle Laurentiisille tämä ei vielä riittänyt, joten hän hankki mukaan seikkailunsa vetonaulaksi kissamaisen Ornella Mutin (prinsessa Aura), jotta tämä raatelisi Gordonia sekä katsojia seksikkyydellä. Varsinainen seikkailu tapahtuu Mingin (Max von Sydow) hallitsemalla punasävyisellä Mongon planeetalla. Miljöön sai luodakseen italialaisen pukutaiteilun ja lavastesuunnittelun tähti Danilo Donati.

Flash Gordonin tuo planeetalle Mingin jekku, sillä keisari on keksinyt tavan, jolla hän voi vaikuttaa Maan luonnonilmiöihin. Hän päättää viimeistellä tekonsa tuhoamalla koko paskan. Maan päällä sataa taivaalta rakeita ja kiviä, mikä kertoo planeetan asukkaille, ettei kaikki ole hyvin. Sattuman kautta Gordon joutuu puuttumaan peliin ja hän päätyy Mongoon hullunpuoleisen tiedemiehen kyhäämällä raketilla yhdessä kauniin Dalen (Melody Anderson) kanssa. Perillä he eivät kuitenkaan ehdi tehdä juuri mitään ennen kuin Ming vangitsee heidät ja haluaa naida Gordonin matkakumppanin. Gordon puolestaan saa kimppuunsa prinsessa Auran himoineen ja toisiinsa vihastuneet prinssit. Käy ilmi, että pelastaakseen Maan, täytyy hänen pelastaa myös Mongo.

Yksinkertainen juoni on rehellistä Flash Gordonia ja edustaa realismista vapaata suoraviivaista ylimiehuusfantasiaa, jonka historialliset rakennuspalikat vaikuttavat vahvasti 1930‑luvulla syntyneessä fiktiossa. Aikakauden kerronta on puhdasraamista. Se yhdistelee urheilullista jäntevyyttä ja mustavalkoista sankaruutta – edustaen myös tämän päivän tarpeita.

80‑luvun tieteisfantasiaelokuva olisi jo aika kategorisoida klassisen elokuvataiteen huipentumaksi. Sen verran silmiin pistävä on sen ero verrattuna nykyelokuvaan. Puhutaan artesaanihenkisestä visuaalisen elokuvailmaisun huipusta, joka vertautuu 2000‑luvun tietokone-efekteihin hyvällä tapaa kotikutoisena. Erityisen hyvin tämä pätee Flash Gordoniin käsinukkeineen ja visuaalisine trikkeineen, jotka antavat itsestään todella paljon läpi, mutta eivät kuitenkaan sen enempää kuin modernia scifiä edustava koodaustaide. Laurentiisin muiden fantasiaelokuvien (esim. Conan Barbaari, 1982) tavoin käsintekemisen riemu näyttäytyy Flash Gordonissa positiivisena elementtinä. Elokuvan yksityiskohdat muovaavat teoksesta nostalgisen aikamatkan toisenlaiseen elokuvantekemisen aikakauteen.

On oikeastaan sääli, että Flash Gordonin, Excaliburin ja Conan Barbaarin kaltainen rehdin asenteellinen fantasiaelokuva tyystin katosi 90‑luvun loppuun mennessä. Nykyelokuvaa leimaa kyvyttömyys rakentaa hyvällä tapaa pessimistisiä juonenkaaria, mikä juontaa juurensa elokuvien kaupalliseen lastenomaistumiseen, ja ylipäätään pyrkimykseen miellyttää kaikkia. Tämän päivän Flash Gordonia esittäisi todennäköisesti The Rock valkoisessa peruukissa ja elokuvan miljöö jälkituotettaisiin siniselle taustaseinälle tarinan ollessa kuin minkä tahansa 2000‑luvun toimintaelokuvan variaatio. Tässä mielessä alastonmallina aiemmin työskennellyt Jones toimii radikaalina näpäytyksenä lapsenomaista konservatismia vastaan. Lisäksi Mutin tyttömäinen seksikkyys virittää elokuvaan sähäkän eroottisen latauksen.

Toki Flash Gordon draaman kaari sisältää myös puutteensa. Se on sitä samaa hyvä vastaan paha ‑fantasiaa, jota Hollywood on kohta syöttänyt meille sata vuotta, mutta onneksi tällä kertaa paketti on tarpeeksi erilainen. Pintansa alla elokuva toimii myös esimerkkinä siitä, mihin Laurentiis olisi saattanut pystyä toisella käsiinsä päätyneellä tieteistarinalla Dune (1984), jos vain kaikki olisi mennyt putkeen. Frank Herbertin alkuperäisromaani olisi tarjonnut huomattavasti syvemmät puitteet lsd‑tyyliselle kokemusfantasialle kuin nyt käsissä ollut Raymondin kehittämä selkeäraaminen seikkailija.

Dune ei koskaan päässyt toteutumaan koko loistossaan ja osittain siksi Laurentiisin tieteisfantasiaelokuvauran kruununjalokivi jäi uupumaan. Flash Gordon seilaa tarinansa voimin turhankin turvalliset vedet, mutta sen rohkea yleisilme punasävyineen riittänee inspiroimaan vielä sukupolvien ajan.