Julkaistu:

Kirjoittanut:

Julkaistu:


Outlaw Women (1952)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2.4/5

Ohjaus: Sam Newfield, Ron Ormond

Ron Ormond ohjasi 50‑luvun alkupuolella yhteensä yksitoista elokuvaa, joista valtaosa oli Lash LaRuen tähdittämiä westernejä. Howco Productionsin ensimmäisenä tuotantona syntynyt Outlaw Women on tässä ryhmässä virkistävä poikkeus. Ormond ohjasi sen yhdessä tunnetun B‑elokuvaohjaaja Sam Newfieldin (The Terror of Tiny Town, 1938) kanssa. Newfieldiä pidetään yhtenä Yhdysvaltain elokuvahistorian tuotteliaimmista ohjaajista.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Outlaw Womenin tapahtumat sijoittuvat varakkaaseen Las Mujeresin kyläyhteisöön. Miehet eivät ole tervetulleita kylään, elleivät suostu pelaamaan kasinolla tai tekemään töitä. Tulijoita tosin riittäisi, sillä läheisen Silver Creekin kaivostoiminta on loppumassa. Las Mujeresia ja sen keskipistettä, Paratiisi-nimistä saluunaa, johtaa "Iron" Mae McLeod (Marie Windsor) lähimpien ystävättäriensä kanssa. Yksi Maen luottokumppaneista, nätti nymfomaani Beth Larabee (Carla Balenda), iskee silmänsä nuoreen kylätohtori Bob Ridgewayhin (Allan Nixon) ja pakottaa tämän jäämään luokseen. Bob on kyllästynyt poistamaan lainsuojattomien luoteja kyläläisten haavoista, eikä juuri lämpene Bethin lähentelyillekään – hän suuntaisi paljon mieluummin kohti Kansas Cityä. Samaan aikaan Maen vanha tuttu uhkapeluri Woody Callaway (Richard Rober) juonii hyötyäkseen Las Mujeres ‑yhteisön rikkauksista. Pakkaa sekoittaa entisestään Frank Slaterin (Richard Avonde) johtama bandiittilauma, joka haluaa päästä osingoille tuotteliaasta uhkapelibisneksestä. Mae ja kumppanit eivät ole suopeita heitä kohtaan, joten on aika kaivaa reikäraudat esiin.

kuvituskuva

Muun muassa Stanley Kubrickin The Killingistä (Peli on menetetty, 1956) sekä Richard Fleischerin The Narrow Marginista (Kauhujen juna n. 63, 1952) tuttu Marie Windsor on erityisen vahva hänelle ominaisessa, femme fatale ‑tyyppisessä roolissaan. Windsorin rinnalla kelvollisesti onnistuvat Carla Balenda viettelijättären roolissaan sekä fyysinen Maria Hart Dora-nimisenä henkivartijana. Eräässä kohtauksessa Dora peittoaa judotaidoillaan Silver Creekin nopeimman vetäjän. Muissa rooleissa nähdään myöhemmistä Ormondin elokuvista tuttuja näyttelijöitä, kuten Jackie Coogan, Lyle Talbot ja Jacqueline Fontaine.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Outlaw Women on feministinen lännenelokuva, joka asettaa sukupuoliryhmät hyvin selkeästi vastakkain. Kengännauhabudjetilla tuotetun elokuvan kiinnostavin koukku onkin sen erilaisuus verrattuna muihin aikalaisiinsa. Äärimmäisen paljon edellä aikaansa elokuva ei valitettavasti ole: tapahtumien edetessä Maen tunteet Woodyä kohtaan syttyvät uudelleen, Woody valitaan marsalkaksi ja hän onnistuu lopulta palauttamaan järjestyksen kaaoksen kourissa kituvaan kyläpahaseen. Pelkästään miehille kuuluvaa äänioikeutta käytetään työkaluna Mae McLeodin gynokratian purkamisessa ja patriarkaalisen määräntävallan palauttamisessa. Ilman konventionaalisiin uriin juurtuvaa lopetusta elokuva olisi kestänyt aikaa paljon paremmin.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Jos saman aikakauden naisvetoiset länkkärit kiinnostavat, niin on syytä tarkistaa Barbara Stanwyck Anthony Mannin elokuvassa Raivotar (The Furies, 1950) tai Joan Crawford Nicholas Rayn Johnny Guitarissa (1954). Molemmat ovat Outlaw Womeniin verrattuna täysin ylivertaisia.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Mesa of Lost Women (Kadonneitten naisten tasanko, 1953)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2.5/5

Ohjaus: Ron Ormond, Herbert Tevos

Kuoleman aavikolla Meksikossa, paahtavan auringon alla sijaitsee laakea Zarpa Mesa ‑tasanko. Siellä on tohtori Aranyan salainen laboratorio, jossa hän luo mutantteja yhdistelemällä hämähäkkien ja ihmisten kasvuhormoneja keskenään. Onnistuneet risteytykset ovat kauniita naisia, jotka ovat menettäneet puhekykynsä, mutta säilyttäneet hämähäkin vaistot. Naisten kanssa tohtori Aranya kommunikoi telepaattisesti. Miehille tehdyt kokeet ovat poikkeuksetta epäonnistuneet katastrofaalisesti – he ovat muuttuneet kääpiökokoisiksi ja menettäneet järkensä.

Mesa of Lost Women (joka tunnetaan Suomessa vuoden 2005 tv‑esityksen ansiosta nimellä Kadonneitten naisten tasanko) on yksi Ron Ormondin varhaiskauden tunnetuimmista elokuvista, lähinnä kalkkuna-arvojensa puolesta. Tarantula-työnimellä kulkeneen elokuvan alkuperäinen ohjaaja oli saksalaissyntyinen Herbert Tevos, joka sai potkut jo melko varhaisessa vaiheessa tuotantoa. Vuosia myöhemmin Ormond osti elokuvan oikeudet itselleen ja kuvasi sen loppuun, lisäten mukaan runsain mitoin eksploitaatioarvoja sisältävää materiaalia (hullu tiedemies, jättiläishämähäkki jne.) myynnin ja kiinnostavuuden maksimoimiseksi.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Alusta alkaen elokuva on melkoisen epäkoherentti sekamelska. Se rönsyilee, onnistuu esittelemään osan päähenkilöistä jo kertaalleen, kunnes siirtyy päällekkäisen alkuasetelman kautta varsinaiseen tarinaan, joka kerrotaan yllättäen takaumana. Tarinassa on selkeitä yhtäläisyyksiä muun muassa H.G. Wellsin Tohtori Moreaun saari ‑romaaniin (1896), mutta sitä ei kuitenkaan voi pitää romaanin adaptaationa tai varsinkaan Erle C. Kentonin Island of Lost Soulsin (1932) uudelleenfilmatisointina.

Tohtori Aranyan kourista karkuun selvinnyt Leland Masterson (Harmon Stevens) joutuu mielisairaalaan, mutta onnistuu karkaamaan sieltäkin. Hän päätyy paikalliseen tienvarsiravintolaan, jossa ampuu erään Arayan vakoojan (Tandra Quinn) kesken eksoottisen tanssin. Masterson kaappaa mukaansa miljonääri Janin (Nico Lek), tämän kihlatun Doreenin (Paula Hill) sekä viisi muuta henkilöä, joiden kanssa hän lähtee pakomatkalle lentokoneella. Koneeseen tulee tietysti teknisiä ongelmia juuri heidän ylittäessään Kuoleman aavikkoa ja seurue joutuu tekemään pakkolaskun Zarpa Mesalle, hämähäkkinaisten ja onnettomien kääpiöiden kansoittamalle alueelle.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Mesa of Lost Womenin puolivälin tienoille sijoittuu junnaavan tylsää haahuilua hämärissä olosuhteissa sisältävä jakso, joka paljastaa Ormondin todelliset ohjaustaidot. Hän ei osaa luoda jännitystä tai draamaa sen vertaa, että katsoja välittäisi hahmojen kohtaloista. Myös elokuvan rytmitys on paikoin ongelmallista, eikä Ormond kykene puhaltamaan tuulta purjeisiin ratkaisevilla hetkillä. Hän sotkee mukaan myös pientä kolmiodraamaa, mikä ei millään tavalla tue tarinaa. Jotkut tarinan elementit ovat tosin jäämistöä Tevosin alkuperäisestä käsikirjoituksesta, jota ei ole osattu tai vaivauduttu siivoamaan kunnolla etukäteen. Mesa of Lost Womenin tuotantoarvot ovat luonnollisen matalat ja tätä korostaa entisestään mukana oleva kertojaääni. Onneksi sentään kokeneen Lyle Talbotin puhe on enimmäkseen miellyttävää kuunneltavaa.

Harkitsemattoman tuntuisesti soitettu pianosäestys yhdistyy mm. Kiviset ja Soraset ‑sarjan (1960–1966) tunnusmusiikin säveltäjänä tunnetun Hoyt Curtinin vimmaisena jatkuvaan kitaratilutteluun, joka ei anna juuri hetkeksikään rauhaa koko elokuvan 70‑minuuttisen keston aikana. Musiikki on täten olennainen osa kaoottista kokonaisuutta ja saa katsojan vaipumaan ajoittain eräänlaiseen transsiin – subliminaaliseen hypnoosiin. Ehkä kyseessä onkin Ormondin käyttämä alitajuntaan tunkeutuva tehokeino, jolla hän yrittää saada katsojat rakastamaan elokuvaansa. Oli miten oli, sama Curtinin score kierrätettiin myös Ed Woodin Jail Baitiin seuraavana vuonna.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Megalomaanisen tohtori Aranyan roolissa nähdään pitkän linjan näyttelijä Jackie Coogan, joka tunnetaan ehkä parhaiten roolistaan Addams Family ‑sarjassa (1964–1966). Mesa of Lost Womenin muistettavimmat roolisuoritukset menevät kuitenkin viekoittelelevalle Tandra Quinnille hämähäkkinaisena sekä todella vakuuttavalle Harmon Stevensille sekopäisen Mastersonin roolissa. Arayan kääpiöistä tunnistettavin on (näyttelijätiedoista pois jätetty) Angelo Rossitto (mm. Tod Browningin Freaks – kummajaiset ja George Millerin Mad Max – ukkosmyrsky), jonka näyttelijäura kesti lähes 60‑vuotta. Mukana vilahtaa myös Dolores Fuller (mm. Glen or Glenda, 1953).

Mesa of Lost Womenin kuvasi Karl Struss, joka voitti jopa Oscarin työstään F.W. Murnaun mykkäklassikossa Auringonnousu (Sunrise: A Song of Two Humans, 1927). Struss tosin kuvasi todennäköisesti vain Tevosin kanssa aiemmin tehdyt kohtaukset. Ormondin kaverina sen sijaan toimi toinen erittäin lahjakas kuvaaja Gilbert Warrenton, jonka ansioluetteloon lukeutuu muun muassa Paul Lenin Nauruihminen (The Man Who Laughs) vuodelta 1928. Maineikkaista kuvaajista huolimatta on syytä varoittaa, että Mesa of Lost Womenista lukeminen on todennäköisesti antoisampaa kuin itse elokuvan katsominen.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Julkaistu:


Untamed Mistress (1956)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 1.6/5

Ohjaus: Ron Ormond

kuvituskuva

Untamed Mistress on umpi­surkea viidakko­seikkailu, jonka pohjana Ron Ormond käytti Sabun tähdittämää The Black Pantheria (1957). Mesa of Lost Womenista tuttuun "leikkaa ja liimaa" ‑tyyliin Ormond poisti joitain kohtauksia ja kuvasi uusia lisäten mukaan katsojaa kiinnostavia elementtejä. Sabun osuus poistettiin kokonaan (paitsi jotkut häneen viittaavat vuorosanat) ja tilalle lisättiin tarina viidakon kiimaisten gorillojen kasvattamasta, uhkeapovisesta Veldasta (Jacqueline Fontaine) sekä metsästäjistä, jotka eivät kunnioita viidakon lakeja. Tarinan yhtäläisyydet William Campbellin pseudodokumentaariseen Ingagiin (1930) ovat myös selvästi havaittavissa.

kuvituskuva
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun ylä­reunasta tai klikkaamalla kuvaa)

Kun Untamed Mistressin alkuperäismateriaalin sisältämästä tylsästä juonen kehittelystä (jossa Byron Keithin näyttelemä Maharadja Parsta rakastuu nuoreen palvelustyttöön) päästään asiaan, on luvassa loputtoman pitkän tuntuinen viidakko-osuus. Tässä vaiheessa seurataan päähenkilöitä Arthuria (Allan Nixon) ja Jackia (John Martin) heidän patsastellessaan pöpelikössä haulikko kädessä ihmettelemässä lähinnä arkistojen kuvamateriaaleista koostettua ympäristöä. Mukaan tuodaan neitsyitä syvän Afrikan gorillaheimolle säännöllisesti uhraava alkuasukasheimo ja heidän ritualistinen tanssiesityksensä, joka on selvästi kuvattu jossain aivan muualla. Illuusio alkuasukkaiden alkukantaisuudesta murtuu viimeistään katsojan huomatessa heidän olevan täysin länsimaalaistuneen näköistä porukkaa kauluspaitoineen ja rannekelloineen.

kuvituskuva
kuvituskuva

Jacqueline Fontainen läsnäoloa ja elokuvan onnistunutta loppukliimaksia lukuun ottamatta Untamed Mistress on rapeaa eksploitaatiokalkkunaa, jonka katsomista ei voi rehellisesti sanottuna suositella juuri muille kuin gorillapukufetisisteille tai unettomuudesta kärsiville. Jos taas nudismi ja karvaiset gorillat kiinnostavat enemmän, niin jatkokatsottavaa löytyy täältä.

Teoksen tiedot:

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

Näyttelijät

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Julkaistu:


Please Don't Touch Me (1963)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2.5/5

Ohjaus: Ron Ormond

Please Don't Touch Me käsittelee Ron Ormondin hyvin tuntemaa aihealuetta, eli hypnoosia. Elokuvan alussa tähän tieteenhaaraan tutustutaan käymällä läpi hypnoosin historiaa ja sen käyttöä lääketieteessä puudutusaineen sijaan. Tästä siirrytään Mondo-dokumentaariseen materiaaliin, jonka avulla perehdytetään itsehypnoosin saloihin. Nähdään pätkä afrikkalaisesta flagellaatioseremoniasta, jossa suoritettavaa itsensä verille ruoskimista verrataan sujuvasti itsehypnoosiin. Siirrytään Borneoon, jossa fakiiri makaa piikkimatolla vuodattamatta pisaraakaan verta, käsittelee hehkuvan kuumaa kettinkiä tuntematta kipua ja pyörii lasinsirujen päällä ilmeenkään värähtämättä.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Ron Ormond (joka ohjasi elokuvan ristimänimellään Vittorio Di Naro) koki esittelyjakson tarpeelliseksi, jotta katsoja ymmärtäisi paremmin tieteenhaaran merkityksen elokuvan sisällölle. Käsikirjoitus syntyi yhdessä hänen vanhan ystävänsä ja tunnetun hypnotisoijan, Ormond McGillin kanssa. McGill kreditoidaan jo elokuvan alkutekstijaksossa "Amerikan mestarihypnotisoijaksi" ja hän myös esiintyy elokuvassa omana itsenään.

Kokonaisuutena ja tarinallisen sisältönsä puolesta Please Don't Touch Me on todella pienimuotoinen draama, joka käsittelee seksuaalisen trauman aiheuttamaa psykologista vaikutusta vasta-avioituneen Vickyn (Viki Caron) elämässä. Vicky jäi raiskaajan uhriksi ollessaan 15‑vuotias, mutta vuosia myöhemmin hän elää täysin normaalia elämää. Hääyönä jotain selittämätöntä tapahtuu, ja kuin taikaiskusta Vicky ei koe enää saavansa seksuaalista nautintoa miehensä Billin (Richard Crane) hellästä kosketuksesta.

Vickyn huolestuneen äidin (Ruth Blair) mielestä välitön avioero olisi paras ratkaisu, koska Bill ei hänen mielestään ole riittävän hyvä mies Vickylle. Ottihan hänkin aikoinaan eron, koska hänen kokemuksensa mukaan miehet välittävät parisuhteessa vain omasta tyytyväisyydestään. Vickylle ero ei ole vaihtoehto, joten hän päätyy psykiatrin vastaanotolle. Tohtori Warren (Lash LaRue) analysoi Vickyä jonkinlaisen valheenpaljastimen avulla ja ehdottaa tulosten perusteella hoitokeinoksi hypnoosia. Ormond McGillin suorittama syvähypnoosi paljastaa yllättäviä asioita vuosia sitten tapahtuneesta raiskauksesta ja syistä nuoren Vickyn käytökseen.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Please Don't Touch Me kuvattiin jo vuonna 1959, mutta julkaistiin vasta 1963. Elokuvan kuvasto on varsin kesyä, jos huomioidaan eksploitatiivisen aihepiirin mukanaan tuoma potentiaali. Lyhyehkön keston ja kauttaaltaan riittävän hyvien roolisuoritusten ansiosta (erityisesti ylisuojelevan Ruth Blairin hahmo on uskottavasti kirjoitettu) elokuva on helppo kertaalleen katsottava kuriositeetti Ron Ormondin uran keskivaiheelta.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

Näyttelijät

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Girl from Tobacco Row (1966)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2.6/5

Ohjaus: Ron Ormond

"Snake" Richards (Earl Richards) pakenee vankilasta saatuaan tietää pieneen tuppukylään piilotetusta ryöstösaaliista. Kylään saavuttuaan karkuri lyöttäytyy Boltonin perheen seuraan. Snake ei kuitenkaan aavista, että rikollisliigan pomo (Ron Ormond) on jo lähettänyt kätyrinsä tämän perään selvittämään saaliin sijaintia.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Girl from Tobacco Row on musikaalinen rikosdraama, jossa kristillinen saarnaavuus yhdistyy sentimentaaliseen country-soitantaan. Kohtaukset saattavat toisinaan alkaa laulu‑ ja soittoesityksellä tai päättyä sellaiseen, ilman sen suurempaa selittelyä. Yksi elokuvan olennaisista tapahtumapaikoista on kylässä vuosittain järjestettävä tupakkafestivaali, jossa nähdään Varieties on Paraden (1951) tyyliin monenlaista esiintyjää. Mukana ovat jälleen kerran useissa Ron Ormondin elokuvissa nähty Mulcayn pariskunta huuliharppuesityksineen. Yhdessä koko elokuvan vinksahtaneimmista kohtauksista heidän maaninen esityksensä toimii Snaken ja Blinky-nimisen gangsterin (Ralph Emery) nyrkkitappelun taustamusiikkina.

Kristillisiä arvoja elokuvasta löytyy runsain mitoin heti alkuhetkiltä lähtien. Menneisyytensä salaava Snake otetaan avosylin vastaan pastori Boltonin (Tex Ritter) perheyhteisöön, johon hänen lisäkseen kuuluu kuopus Tim (Tim Ormond) sekä kaksi sisarta, nuorempi Rita (Rita Faye) ja jo aikuistumisen kynnyksellä oleva Nadine (Rachel Romen). Tim lahjoittaa Snakelle kuolleen veljensä vaatteet ja paikallisen sheriffin (Gordon Terry) kanssa heilasteleva Nadine iskee silmänsä Snakeen heti ensitapaamisella. Pastori toimii perheen moraalisena kompassina ja vahtikoirana. Eräässä kohtauksessa hän suuttuu Nadinelle tämän tilattua seksikkään asun aikakauslehden postimyynnistä. Asu tuikataan tuleen kotipirtin kamiinaan, eikä vastaansanomisia kuunnella.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Draamakoneiston hammasrattaat ovat välillä kovilla: kylän sheriffi on syvästi ihastunut Nadineen, Nadine on ihastunut salaperäiseen Snakeen, joka puolestaan on iskenyt silmänsä tämän nuorempaan Rita-sisareen. Kaiken tämän yläpuolella on pastori Bolton, jolla on varmasti oma sanansa sanottavanaan. Hyvästä yrityksestä huolimatta Ormond ei kuitenkaan onnistu käyttämään tätä mehukasta asetelmaa kunnolla hyödyksi tapahtumien edetessä.

On helppo kuvitella Ron Ormondin esittäneen elokuvaansa myöhemmin Estus Pirklelle ehtoollisviinilasillisen äärellä. Girl from Tobacco Row'n visuaalinen ilmekin on hyvin lähellä näiden "sielun veljien" kolmen elokuvan mittaista yhteistyöprojektia (If Footmen Tire You What Will Horses Do?, The Burning Hell ja The Believer's Heaven) vuosien 1971 ja 1977 välillä.

Girl from Tobacco Rowssa uskonnollisuus ei ole lähellekään yhtä pähkähullulla tasolla kuin edellämainituissa teoksissa, joissa Pirklen vanhoillinen näkökanta ja paatoksellinen saarnaaminen tukkii kaikki muut tavat nähdä asioita. Tässä tapauksessa pastori Bolton edustaa toki vanhoilliskristillisiä ajatusmalleja, mutta hänen kirkkonsa esitetään vain pompöösinä entiteettinä, joka hamuaa kyläläisten rahoja oman egonsa pönkittämistarkoituksiin. Onneksi elokuvan varsinainen pääpaino on sentään aivan muualla kuin uskonnollisuudessa.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Näyttelijäkaarti koostuu suurelta osin muusikoista ja Hollywoodin unohtamista lännenelokuvien näyttelijöistä. Ormondin kirjoittama dialogi on riittävän soljuvaa ja näyttelijät, erityisesti Rachel Romen ja ohjaajan poika Tim Ormond, heittäytyvät rooleihinsa tosissaan. Elokuvan paras repliikki kuullaan Nadinen suusta tämän luodessa himokkaita katseita itseään huomattavasti vanhemman, valkohapsisen gangsterisedän suuntaan: "When you see snow on the mountaintop, there's always fire in the furnace."

Teoksen tiedot:

Ohjaaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Maa

Genre

Julkaistu:


White Lightnin' Road (1967)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2.2/5

Ohjaus: Ron Ormond

White Lightnin' Road kertoo kahdesta vakioautokuskista, jotka ovat nokikkain niin kilparadalla kuin vapaa-ajallakin. Toinen heistä on suoraselkäinen ja rehellinen Joe Masters (Ter'l Bennett) ja toinen selvästi rikollisuuteen ja moraalittomuuteen taipuvainen keikari Snake Richardson (Earl ‘Snake' Richards). Kaksikon välistä jännitettä kasvattaa keskinäisen kilpailun lisäksi kateellisuus, sekä Snaken blondi tyttöystävä Ruby (Arline Hunter), joka vehtailisi paljon mieluummin Joen kanssa.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Ron Ormondilla on koossa ainekset ihan kiinnostavaan kokonaisuuteen, mutta hän onnistuu sössimään touhun laittamalla mukaan liian paljon henkilöhahmoja ja keskittymällä juonen kannalta epäolennaisiin seikkoihin. Käsikirjoituksessa olisi jälleen (kuten ohjaajan edellisessäkin elokuvassa The Girl from Tobacco Row) mahdollisuus viedä tarinaa myös melodramaattisempaan suuntaan, mutta Ormond jättää tämän kortin katsomatta.

White Lightnin' Roadin juoni pysyy pitkään epäkiinnostavana. Vakioautoilun aika-ajojen katsomiseen pitkästyy nopeasti ja katsomiskokemus koettelee sietokyvyn rajoja. Koko laji vaikuttaa elokuvan alkupuolen perusteella olevan kuin jossain hiekkaisella metsäaukiolla ostarin parkkipaikan sijaan ajettavaa pillurallia. Välillä leikataan kopissaan majaileviin kommentaattoreihin tai muka radan varrella hurraavaan väkijoukkoon, vaikka on täysin selvää, että nämä osuudet on kuvattu jossain ihan muualla. Saman ratkaisun Ormond teki jo aikoinaan Untamed Mistressin (1956) kohdalla, todennäköisesti budjetista johtuvista syistä. Vastapainona tälle on silti mukavaa huomata, ettei itse kilpa-ajoissa käytetä lainkaan arkistokuvaa, vaan paikoin intensiivinen materiaali on Ormondin ja kuvaajana toimineen Jack Steelyn taidonnäyte.

Ron Ormond nähdään Slick-nimisenä gangsterina, joka jujuttaa Joeta väärille poluille vakavin seurauksin. Tim Ormond näyttelee Joen poikaa Tim Mastersia ja vetää roolinsa läpi hänelle tyypillisellä nuoruuden innokkuudella. Pääosissa velmu Earl Richards lähinnä ylinäyttelee, ja pökkelö Ter'l Bennett on täysin unohdettava uransa ainoaksi jääneessä roolissaan.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Roolihahmoista muistettavin on sen sijaan Ruby, joka on kuin aito valkoista roskaväkeä edustava hicksploitaatiokuningatar. Juuri sellainen typykkä, josta miehet kilpailevat vain, koska kylässä ei ole juuri muita vapaita naisia tarjolla. Roolissa nähdään lähinnä unohdettavia televisio‑ ja elokuvarooleja urallaan tehnyt Arline Hunter, joka valittiin elokuussa 1954 Playboyn kuukauden Playmateksi. Yllättäen yksi Hunterin tunnetuimmista rooleista on hänen debyyttinsä The Apple-Knockers and the Coke vuodelta 1948. Kyseessä on eroottinen lyhytelokuva, jossa nainen juo Coca-Colaa pullon suusta. Elokuvan tunnettuus juontaa juurensa siitä, että pääosan esittäjää luultiin aikoinaan Marilyn Monroeksi.

Teoksen tiedot:

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Julkaistu:


The Exotic Ones (1968)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2.8/5

Ohjaus: Ron Ormond

New Orleans, Amerikan Pariisi. Unelias päivällä, psykedeelinen illalla. Yöllä eksoottisten tanssijattarien tyyssijana tunnettu Bourbon Street herää eloon ja hiljenee vasta aamun sarastaessa.

Tarinan keskiössä on Nemo-nimisen nilkkimäisen gangsterin omistama nuhjuinen Bourbon Streetin tissiklubi, jonka monipuoliseen tarjontaan kuuluu strippiesityksiä, burleskitanssia, psykedeelistä alastonmaalausta, outoja performansseja ja kaikenlaisia hämäräbisneksiä. Päivittäistä harmia klubin toiminnalle tuovat virkavalta, kilpailevien juottoloiden edustajat sekä rahaa kassasta kavaltavat työntekijät.

kuvituskuva a
kuvituskuva b
kuvituskuva c

Klubin vetonaula on Tura Satanaa muistuttava burleskitanssijatar Titania (Georgette Dante), jonka bravuurinumerossa hänen nännejään peittävät tasselit ovat tulessa esityksen aikana. Tämä on kieltämättä lumoavaa katseltavaa, mutta ei silti riitä houkuttelemaan riittävästi uusia maksavia asiakkaita. Tästä syystä käynnissä on avoin haku, jonka tarkoituksena on löytää klubille uusia vähäpukeisia lahjakkuuksia ja muita sisäänheittotuotteita. Rekrytoinnista vastaa pirtsakka Bunny (ohjaajan vaimo June Ormond), joka on pyörittänyt Nemon klubia pitkään.

kuvituskuva d
kuvituskuva e

Titania saa kovan kilpailijan suloäänisen ja solakkavartaloisen Effien (Peggy Ann Price) tehtyä vaikutuksen Nemoon. Effien palkkaamisen lisäksi Nemo saa idean paikallisesta sanomalehdestä, jossa kerrotaan Louisianan rämeellä väijyvästä, ihmisiä ja eläimiä saalistavasta "suo‑olennosta". Nemo lähettää suolle ryhmän nukutusaseilla varustettuja metsästäjiä, jotta hirviö saataisiin osaksi klubin ohjelmistoa.

"Suo‑olento" on supervoimat omaava karvainen barbaari (roolissa roots-musiikin erikoismies Sleepy LaBeef). Olento onnistutaan lopulta jäljittämään ja vangitsemaan paikallisen oppaan (ohjaajan poika Tim Ormond) avulla ja tuodaan klubilla odottavaan vankityrmään koulutettavaksi. Helppoa vangitseminen ei kuitenkaan ole, ja eräässä koko elokuvan parhaista kohtauksista hirviö mätkii yhden metsästäjistä kuoliaaksi tämän omalla irti revityllä kädellä.

kuvituskuva f
kuvituskuva g
kuvituskuva h

Elokuvan ilmeisen löyhän juonen sekaan on ripoteltu tanssikohtauksia ja strippausta, jotka toimivat lähinnä täyttömateriaalina ja siirtyminä kohtauksesta toiseen. Klubin asiakkaat ovat esitysten aikana yleensä sarjakuvamaisen ällistyneitä eksoottisten tanssijoiden hetkutuksesta. Yleisön joukossa nähdään samaan aikaan örvellyskunnossa olevia pervoja, romanttista iltaa viettäviä nuoria sekä kukkahattunsa kotiin jättäneitä eläkeläisiä (jotka toki saattoivat olla kuumia milfejä 20 vuotta aiemmin).

Alusta alkaen komediallisella ja kepeän seksuaalisella otteella etenevä elokuva yltyy paikoitellen yllättävän veriseksi ja erikoisefektit (ja veren ulkonäkö) ovatkin kuin suoraan jostain Herschell Gordon Lewisin vanhasta klassikosta. Kuvauksensa puolesta The Exotic Ones muistuttaa Russ Meyerin elokuvien tyyliä, vaikka ei olekaan visuaalisesti niin päällekäyvää. Joka tapauksessa on kyse jostain täysin poikkeuksellisesta verrattuna Ormondin aiempaan tuotantoon. Laadullisesti ja tuotannollisesti The Exotic Ones on kuin Spede Pasanen olisi tehnyt elokuvan yhdessä Visa Mäkisen kanssa. Tästä tasosta oivallisin esimerkki on klubin pääjehu Nemoa itse esittävä ohjaaja Ron Ormond Martti Servo ‑peruukissaan ja tekoviiksissään.

kuvituskuva
June
kuvituskuva
Ron
kuvituskuva
Tim

The Exotic Ones on oivallinen todiste siitä, että The Ormond Organization on todellinen perheyritys. Ron ja June ovat tuottaneet elokuvan itse ja näyttelevät yllättävän suurissa rooleissa, kuten myös heidän 18‑vuotias poikansa Tim. Vaikutteita on saatu monesta paikasta, kuten halvoissa eksploitaatioelokuvissa usein on tapana. Erityisesti alkupuolen uusien lahjakkuuksien etsintä ja suohirviön habitus muistuttavat vähän turhankin selvästi Fritz Böttgerin elokuvaa Kuollut verkossa (Ein Toter hing im Netz, 1960).

Eksploitatiivisesta sisällöstä huolimatta varsinaista alastomuutta elokuvassa ei nähdä muualla kuin Nemon toimiston seinillä roikkuvissa maalauksissa. Jos elokuvaa tarkastellaan erityisesti osana tiivistä yhteistyötä tehneen Ormondin perheen filmografiaa, on selvää, että heillä on ollut erittäin hauskaa sitä tehdessään. Positiivisia asennetta säteilevää The Exotic Onesia on hankala rakastaa, mutta vaikea vihata.

Muutama varoituksen sana: elokuvassa on mukana eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa. Eräässä kohtauksessa nähdään hirviön teurastama lehmä, jolta on irrotettu pää. Toisessa vielä räikeämmässä kohtauksessa hirviö puree elävän kanan kuoliaaksi osana ohjelmanumeroa. Sleepyn puolustukseksi on sanottava, että hänen kerrotaan oksentaneen kohtauksen jälkeen.

kuvituskuva i
kuvituskuva j

The Exotic Ones on Ron Ormondin uran keskivaiheen viimeinen virstanpylväs. Se sisältää kuitenkin vain pieniä vihjauksia siitä kokonaisvaltaisesta puhdista, jolla hän tulisi maalaamaan valkokankaalle baptistisaarnaaja Estus W. Pirklen visioita kommunismista, helvetistä ja taivaasta.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

Näyttelijät

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


If Footmen Tire You What Will Horses Do? (1971)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3.8/5

Ron Ormondin uran magnum opus.

"Jos sinä jalkamiesten kanssa juokset ja ne sinut väsyttävät, kuinka sinä kävisit kilpaan hevosten kanssa? Ja jos sinä vaarattomalla maalla oletkin turvassa, kuinka käy sinun Jordanin rantatiheikössä?" — Jeremiaan kirja 12:5

Eksploitaatio-ohjaaja Ron Ormond selvisi kahdesta hengenvaarallisesta lento-onnettomuudesta, ennen kuin hänen silmänsä viimein avautuivat ja hän päätti omistaa lopun uransa kristillisten elokuvien tekemiselle. Ensimmäinen näistä oli baptistisaarnaaja Estus W. Pirklen kanssa yhteistyössä syntynyt If Footmen Tire You What Will Horses Do?, jota voidaan pitää Ormondin magnum opuksena, hänen uransa tärkeimpänä teoksena. Elokuvan sisältö perustuu Pirklen tunnetuimpaan saarnaan, jonka Ormond esittää parhaiden kykyjensä mukaan elokuvallisin keinoin.

"I can document every statement in this film. And all of the documented re‑enactments are taken from actual events that have taken place in Russia, Korea, China, and Cuba, where the communists have already taken over. The only difference is that we're using Americans to emphasize that the same thing can and will happen.... if they take over." — Estus W. Pirkle
kuvituskuva a
kuvituskuva b
kuvituskuva c

Estus W. Pirkle aloittaa saarnansa esittämällä katselijoille ja kuuntelijoille muutamia kysymyksiä. Mitä mieltä olet Amerikan tulevaisuudesta? Oletko huolestunut rikollisuuden määrän kasvusta jokaisessa kaupungissa? Häiritseekö sinua, että lähes kaikissa suurimmissa kaupungeissa murhataan jatkuvasti poliiseja ja tuomareita? Entä mellakat, joita puhkeaa yliopistojen kampuksilla lähes joka viikko? Luuletteko, että kyseessä on vain normaali nuorison käytös aikuistumisen kynnyksellä? Pirkle ei odota kysymyksiinsä vastauksia, vaan siirtyy suoraan seuraavaan asiaan lähes tauotta. Kun saarnamies Pirkle puhuu, niin häntä kuunnellaan, eikä kuuntelijoiden rationaaliselle ajattelulle ole hyvä antaa sijaa kesken kaiken.

Pirkle näkee suoraan katsojan sisimpään, tottuneen hypnotisoijan kaiken läpäisevällä tuijotuksella. Kyseessä on juuri sellainen kansankiihottajan katse, joka saa rammat kävelemään, sytyttää huonosta omastatunnosta kärsivät syntiset tuleen, tai saa seurakunnan juomaan myrkkyä Jumalan nimeen. Pirkle jatkaa kertoen suorasanaisesti mikä odottaa seuraavan kahden vuoden kuluessa, ellei kansa ryhdistäydy. Jos valloillaan olevat pahuuden voimat ovat jo väsyttäneet tavalliset Jumalaa pelkäävät kansalaiset, niin mitä on tehtävissä kommunistien saapuessa Amerikkaan pahoine aikeineen?

kuvituskuva d
kuvituskuva e

Nykypäivä on jo valmiiksi täynnä nuorison mieltä saastuttavia tekijöitä, joita Pirkle vertaa Jeremiaan kirjan jalkamiehiin ja jotka altistavat heitä tuleville uhkille. Koulujen opetussuunnitelmat poikkeavat täysin vanhoista kristillisistä arvoista. Enää ei opeteta pelkästään lukemista, hyviä käytöstapoja ja muita hyveitä, vaan niiden lisäksi lapsia ohjataan suosimaan esiaviollista seksiä käymällä läpi naisvartalon erogeenisia alueita. Koulujen valistustuntien sisältö on kaikille itseään kunnioittaville uskovaisille silkkaa Jumalan pilkkaa!

Toinen nykypäivän suuri ongelma on televisio, joka kontrolloi ihmisten ajatuksia, rapauttaa heidän moraalikäsityksiään ja tekee heistä orjia. Piirretyt sarjat ja elokuvat motivoivat nuoria rikoksen tielle ja esiaviolliseen haureuteen. Väiski Vemmelsääri, Repe Sorsa, Mikki Hiiri ja muut, hävetkää! Piirrettyjen ansiosta joidenkin alueiden rikollisuuden määrä on jopa satakertaistunut. Raamattu auki ja näköradio kiinni! Entä tanssiminen sitten? Syntiä, syntiä, syntiä, sataprosenttisen varma portti aviorikokseen! Tanssilattialla alkava juttu tulee päättymään parkkipaikalla odottavaan autoon tai johonkin nuhjuiseen hotelliin. Entäpä drive‑in‑teatterit? Kutupaikkoja seksinnälkäisille!

kuvituskuva f
kuvituskuva g

Pirkle syyllistää saarnassaan aktiivisesti ketä tahansa, joka edes harkitsee ajattelevansa hauskanpitoa, juopottelua tai huumeiden käyttöä, kavereiden kanssa hengailua, tanssimista tai television katselua. Lannistumattomalla pälätysmoottorilla ja evankelistan lavakarismalla siunattu pastori jatkaa paasaamistaan kuin Duracell-pupu, osoittamatta minkäänlaisia väsymisen merkkejä.

Saatana viekoittelee kansaa alituisesti pahuuden tielle, mutta asiat ovat vielä toistaiseksi hyvin. Kommunismin kotkan liihottaessa paikalle tämä kaikki muuttuu ja helpot ajat ovat ohitse. Siitä hetkestä lähtien työpäivät alkavat aamuviideltä ja jatkuvat iltakahdeksaan. Seitsenpäiväiset työviikot hoidetaan aseistautuneiden vartijoiden tarkkaillessa vieressä ja vapaapäiviä on aniharvoin. Kommunismia vastustavien kristittyjen ruumiit viruvat kaduilla porottavassa auringonpaisteessa merkkinä muille toisinajattelijoille. Saman kohtalon kokevat he, jotka levittävät kristinuskon sanomaa ja opettavat sitä muille. Toisia pidetään aluksi nälkäisinä ja janoisina, ja lopulta heidän suuhunsa kaadetaan suolaa. Toisia pakotetaan seisomaan paikallaan ilman ruokaa tai mahdollisuutta nukkumiseen, kunnes he ovat valmiita luopumaan uskostaan. Onnekkaimmat ammutaan kuoliaiksi jo ensitapaamisella.

kuvituskuva h
kuvituskuva i
kuvituskuva j
"Ladies and gentlemen. This is the communist takeover of the United States. This is the end of democracy." — virallinen kuulutus televisiossa

If Footmen Tire You What Will Horses Do? esittelee maailman, jossa automaattiasein varustautuneet, hevosilla ratsastavat kommunistit ovat ottaneet vallan Amerikassa. Neuvostoliiton sirppi ja vasara koristavat aseistautuneiden sotilaiden hihoja heidän uhatessaan puolustuskyvyttömiä siviilejä ratsujensa selästä.

Edes lapset eivät ole turvassa kommunismin kylmältä kouralta, vaan heidät napataan vanhempiensa syleistä ja viedään uudelleenkoulutusleireille. Jos vanhemmat yrittävät estää kaappausta, he saavat palkinnoksi lyijymyrkytyksen. Leirillä nuorelta Burt Reynoldsilta näyttävä kommunistiupseeri aloittaa nerokkaan aivopesun. "Rakastatko Jeesusta? Vastaako Jeesus rukouksiisi? Tuoko Jeesus karkkia, jos pyydät sitä?" Lapsille kerrotaan, ettei karkkia rukouksista huolimatta ole, koska Jeesus ei tuonut sitä. Sen sijaan suuri johtaja Fidel Castro on valmis laittamaan lasten suut makeiksi. "Karkkia koko loppuelämäksi!", julistaa Reynoldsin näköinen kommari, ja ammentaa lasten päälle pöydällä olevasta suuresta karkkikuormasta. Joskus aivopesu ei onnistu, ja silloin otetaan kovat otteet käyttöön. Vastustaville lapsille tehdään neuvostoliittolainen lobotomia työntämällä terävät puutikut syvälle molempiin korviin, jotta he eivät enää voisi kuunnella Jumalan sanaa. Loppuu se vastarinta!

kuvituskuva k
kuvituskuva l
kuvituskuva m
"You think you've known cruelty? Watch!" — Estus W. Pirkle

Kommunistit kylvävät ympärilleen kidutusta ja julmuutta. He rakastavat kristittyjen kiduttamista yhtä paljon kuin heidän tappamistaan. Heidän tavoitteenaan on murtaa Jumalaa pelkäävien uskovaisten selkäranka ja käpertyä Castron lämpimään syliin imemään lämmintä maitoa suoraan puolueen tisseistä. Kristittyjen kidutus jatkuu jatkumistaan, päivästä toisen, loputtomasti. Kristityt eivät ole kommunismin silmissä edes ihmisiä, vaan pikemminkin sairaita eläimiä, jotka on paras päästää päiviltä. Saarna saa yhä synkempiä sävyjä Pirklen selostaessa juurta jaksaen kommunistien edesottamuksista ja kristittyjen kohtaloista.

Eräs kristityn perheen isä on kahlittu ja laitettu roikkumaan köyden varassa puun oksalle. Puun toisella puolella on hänen lapsensa, jotka yrittävät kaikin voimin pitää isäänsä ilmassa köydestä vetämällä. Lasten voimien hiipuessa heidät määrätään laskemaan isä alhaalla maassa odottavien terävien talikoiden lävistettäväksi. Tapahtumaa seuraa vierestä möhömahainen kommunisti, joka hekottelee äänekkäästi lasten toivottomalle yritykselle.

Toisaalla kommunistisotilas saapuu pariskunnan kotiin vodkapäissään ja vaatii vaimoa yöseuraksi. Aviomiehen vastustaessa näyttää toveri hänelle kaapin paikan. "Kuvittele, että kyseessä on sinun vaimosi, siskosi tai äitisi. Se ei pelkästään voisi olla totta, vaan se myös tulee olemaan totta, jos tulevaan ei valmistauduta!", vaahtoaa Pirkle.

kuvituskuva n
kuvituskuva o
kuvituskuva p

If Footmen Tire You What Will Horses Do? on yhdistelmä kristillistä pelotteluelokuvaa ja kommunismin vastaista propagandaa, jossa kirkon perusarvoja – syyllistämistä, kuuntelijan tunteisiin vetoamista ja manipulaatiota – ei ole unohdettu. Ohjaaja Ron Ormond tekee parhaansa näyttääkseen Pirklen kauhistuttavat visiot häpeilemättä. Elokuvan kidutuskohtauksista ja yleisestä ilmeestä tulee paikoin mieleen muun muassa Don Edmondsin pahamainen natsisploitaatio Ilsa – SS:n naarassusi (Ilsa: The She Wolf of the SS, 1975) tai goren kummisetä Herschell Gordon Lewisin ikimuistoisimmat verikekkerit. Välillä meno on kuin Pekka Siitoimen kotivideoissa. Elokuva on yllättävän verinen ja brutaali kokonaisuus, joka lyö ällikällä lähes jokaisen pahaa-aavistamattoman katsojan. Se saa varmasti Jumalaa pelkäävät miehet, naiset ja lapset unohtamaan syntiset ajatukset vähintään vuodeksi eteenpäin.

Ormondin ja Pirklen ensimmäinen elokuvallinen yhteistyö on molempien kannalta suoranainen neronleimaus. Pirklen harhaiset, tulta ja tulikiveä säkenöivät ryöpytykset yhdistettynä hänelle ominaisiin showmiehen elkeisin tukevat kuvallista materiaalia onnistuneesti. Onko saarnassa sitten kyse pelkästään miehen henkilökohtaisesta vainoharhaisesta fantasiasta, oman baptistilammaskatraan manipuloinnista, vai onko kaikki suoraan taivaasta kanavoitua jumalallista vuodatusta?

On vaikea kuvitella, että Pirkle seurakuntineen halusi lopputuloksesta aivan näin raakaa. Erityisesti elokuvassa esitettyjen viattomien ja synnistä vapaiden lasten kohtalot tuntuvat melkoisen yliampuvilta. Teoksen kuvallinen sisältö on puhdasta eksploitaatiota, eikä sillä ole juuri mitään tekemistä teologian tai kirkollisten opetusten kanssa. Toisaalta Pirkle sai Ormondilta sen mitä toivoi, eli elokuvallisen version Nostradamuksen ennustusten tasolle yltävästä, lähes apokalyptiset mittasuhteet saavasta saarnastaan. Kylmä sota ja sen mukanaan tuoma pelon ilmapiiri olivat kuumimmillaan Amerikassa juuri 70‑luvun alussa ja tämä on aistittavissa vahvasti elokuvaa katsoessa. Kommunismilla ja helvetillä pelottelu olivat tuohon aikaan Pirklen saarnojen lempiaiheita, ja noin puolet agitaattorin sunnuntaisin suoltamasta paatoksesta käsittelivät niitä vaaroja, joita kristityt joutuisivat kohtaamaan Neuvostoliiton soluttauduttua Amerikkaan. Nykypäivän Yhdysvalloissa voitaisiin ehkä tehdä jotain samankaltaista, mutta kommunistit pitäisi korvata vaikkapa muslimeilla.

kuvituskuva q
kuvituskuva r

Välillä elokuvan edetessä seurataan nuoren Judyn elämää. Syntinen Judy meikkaa, jauhaa purukumia, käyttää minihametta, tanssii ja pitää hauskaa poikakaverinsa kanssa. Hänen vanha äitinsä vannottaa häntä käymään useammin kirkossa ja lukemaan Raamatun sanaa, mutta Judyn mielestä saarnat ovat tylsiä. Kuitenkin Pirklen messua kuunnellessa hän ymmärtää vähitellen uskon merkityksen – mutta onko jo liian myöhäistä pelastua?

"Communism is Good! Christianity is Stupid! Give Up!"

If Footmen Tire You What Will Horses Do? on elokuva, jota heijastettiin aikoinaan 16‑millisellä projektorilla kirkkojen ja herätyssalien seinille täytenä totuutena saarnojen jälkeen (joskus tuplanäytöksenä seuraavan Ormond‑Pirkle-yhteistyön The Burning Hell kanssa). Elokuva sai vahvasta ja shokeeraavasta sisällöstään huolimatta hyvän vastaanoton Pirklen fundamentalistipiireissä, eikä sitä tiettävästi esitetty missään muualla kuin kirkoissa.

Teokselle on nykypäivänä helppo naureskella. Silti jotkut sen luomat uhkakuvat kommunismin vaaroista olivat 70‑luvun alussa vielä realistisen tuntuisia. Viimeistään Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena elokuva menetti takuulla osan pelottelupotentiaalistaan ja Estus W. Pirklen kaltaiset tuomiokuiskaajat joutuivat keksimään uusia aiheita saarnoilleen.

Eräs elokuvan vaikuttavimmista piirteistä onkin se, miten hyvin saarna toimii. Pirklen tinkimättömän tyrmäävä ja räväkkä paatos on täynnä karmeita mielikuvia, jotka Ormond on saattanut ansiokkaasti kuvalliseen muotoon. Elokuvan voi helposti kuvitella muuttavan katsojan käsityksiä, sekä vahvistavan jo aiempia ennakkoluuloja ja pelkoja.

kuvituskuva s
kuvituskuva t
kuvituskuva u

Elokuvassa on jokunen lähinnä Ormondin tuttavapiiristä tai hänen aiemmista elokuvistaan tuttu näyttelijä, kuten Wes Saunders lasten aivopesua harjoittavana pedagogina tai lerppunaamainen Cecil Scaife sadistisena kommarivalloittajana. Suurin osa muista rooleista on täytetty Pirklen lammasmaisesti näyttelevillä seurakunnan jäsenillä, jotka osallistuivat myös tuotantokustannuksiin.

"We didn't necessarily have a wonderful relationship with Estus, but we had a decent business relationship. We were coming from two opposite sides of the fence. He was like really really really fundamental, and we were coming from Hollywood, so that kind of says it right there." — Tim Ormond

Lopuksi vielä lämpimät ja vilpittömät kiitokset Ron Ormondille, Estus. W. Pirklelle ja lukemattoman monille elokuvan tekoon osallistuneille baptisteille. Te olitte tekemässä 16 000 dollarin budjetilla elokuvaa, joka synnytti tai oli mukana synnyttämässä kokonaista uutta elokuvagenreä, jota voidaan kutsua jeesusploitaatioksi (engl. Christploitation). Esimerkiksi samaan kategoriaan kuuluva Donald W. Thompsonin A Thief in the Night valmistui vasta vuotta myöhemmin. Te olette osoitus siitä, että eksploitaatioelokuvia rakastava Jumala on olemassa. Amen!

Ron Ormondin ja Estus W. Pirklen hedelmällinen yhteistyö sai jatkoa vuonna 1974, kun Pirklen helvetillisiä visioita elokuvalliseen muotoon maalaileva The Burning Hell valmistui.

Teoksen tiedot:

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

Näyttelijät

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


The Burning Hell (1974)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3.2/5

Tähtiloki 1974, jKr. “Helvetti, tuo käymättömistä korpimaista toiseksi viimeinen. Nämä ovat ohjaaja Ron Ormondin ja baptistisaarnaaja Estus W. Pirklen löytöretkiä. Heidän yhteinen tehtävänsä: tutkia outoja uusia maailmoja, etsiä syntisiä ja käännyttää heidät uskoon ja rohkeasti viedä heidät paikkoihin, joissa ihminen ei ole koskaan aiemmin käynyt.”

"20,000 DEGREES FAHRENHEIT and not a drop of water!"

Tervetuloa veisaamaan virsiä epävireisten urkujen tahtiin! Orkesteria johtaa kaikkien rakastama supersankari Estus W. Pirkle, jonka tämänpäiväisessä saarnassa opitaan varmoja keinoja välttää helvettiin joutuminen. Tahtipuikkona toimii jälleen kerran Ron Ormondin elokuvakamera, hänen tunkeutuessaan läpi helvetin kuumimpien liekkien ja pimeimpien syövereiden osoittaakseen Jeesuksen sanat todeksi: "Helvetti on ikävä paikka!"

kuvituskuva a
kuvituskuva b
kuvituskuva c

Estusin kirkon päämies on elementissään tulta ja tulikiveä suustaan syöksevänä mississippiläisenä saarnamiehenä. The Burning Hell syntyi vastalauseeksi "modernististen saarnaajien" luomalle väärälle käsitykselle, jonka mukaan on olemassa vain maanpäällinen helvetti. Raamatussa kuitenkin kerrotaan konkreettisesta paikasta, jossa syntiset palavat ikuisesti kuolemansa jälkeen. Ja sehän Pirkleä melkein hymyilyttää hänen teroittaessaan asioita niihin vihkiytymättömille harrastelijakristityille.

"See torture like you've never seen before. Hell is called a bottomless pit. This means that sinners will be falling…falling…falling forever. There will never be a solid footing under you." — Estus W. Pirkle

Pirkle aloittaa puheensa soramontulta, joka on olevinaan Siinain vuori. Kuullaan baptistiseurakunnan kuorolaulantaa ja Mooses väittelemässä Israelin johtajien kanssa. Mooses nostattaa ukkosmyrskyn, avaa maan pinnan ja sen uumenissa odottavan tulisen pätsin, mihin pahaa-aavistamattomat jumalanpilkkaajat luisuvat ikuiseen kadotukseen. The Burning Hellin alku on vain pientä esimakua tulevasta, kun lievästi sanottuna tärähtäneen oloinen Pirkle ja hänen luottokumppaninsa Ron Ormond perkaavat Raamatun tekstiä kuvalliseen muotoon.

Nykypäivään sijoittuvassa kehyskertomuksessa nuori Ken (Chuck Howard) menehtyy moottoripyöräonnettomuudessa riideltyään Pirklen kanssa. Kenin ystävä Tim (Tim Ormond) ei vaivaudu ilmoittamaan onnettomuudesta edes poliisille, vaan hakeutuu suorinta tietä takaisin saarnamiehen tykö, huolestuneena ystävänsä kuolemanjälkeisestä kohtalosta. Käristyykö Ken helvetin ikuisissa liekeissä vai onko jotain tehtävissä? "Todennäköisesti ystäväsi palaa helvetissä jo tällä hetkellä", Pirkle toteaa ykskantaan.

kuvituskuva d
kuvituskuva e
kuvituskuva f

Tim istuu kuuntelemaan saarnaa yhdessä seurakuntalaisten kanssa ja kokee vähitellen torkahdellessaan jonkinlaisen valaistumisen. Tim näkee sielunsa silmin, miten onnettomuudessa kuollut Ken havahtuu helvetin demonien tullessa hakemaan häntä. Saarnan päätteeksi pastori Pirkle pelastaa Timin antamalla tämän synnit anteeksi, samaan tapaan kuin hän pelasti nuoren Judyn aiemmassa elokuvassa If Footmen Tire You What Will Horses Do? (1971). Timin hahmon kautta katsoja asettuu stereotyyppisen epäilijän rooliin. Jos katsoja samaistuu Timiin, niin ehkä hänkin kokee elokuvaa katsoessaan jonkinlaisen valaistumisen?

Estusin saarna on tuttua papatusta päivän polttavasta aiheesta. Helvettiä ei tehty ihmisiä, vaan paholaista ja hänen enkeleitään varten, mutta siitä huolimatta Raamatun mukaan sinne päätyy enemmän ihmisiä kuin taivaaseen. Pirklen loihtima tilasto tarkentaa, että joka tunti yli 3000 ihmistä päätyy helvettiin! Helvetissä ei kenelläkään ole ystäviä. Siellä ei voi katsoa televisiota eikä elokuvia. Aurinko ei koskaan nouse, eikä lomamatkalle pääse perheen kanssa. Edellä mainitut asiat ovat Pirklen mukaan mahdollisia vain taivaassa. Helvetti on vain yksi pitkä yö täynnä surua, katumusta ja huonoa omaatuntoa, jatkuen aina ja ikuisesti. Kaikki elämän aikana tehdyt synnin vainoavat alati helvetissä antamatta hetkenkään rauhaa. Luulitko tosiaan, että taivaaseen pääsee vain uskomalla Jeesukseen? Luulit väärin!

kuvituskuva g
kuvituskuva h
kuvituskuva i

Pirklen ja Ormondin luoma helvettikuvasto koostuu kuvan etualalla lepattavista liekeistä, joiden takana nähdään tilanteesta riippuen joko valkokasvoisia paholaisia tai karrelle palaneita syntisiä. Taustalta kuuluu alituista tuskanhuutoa ja kirkumista. Helvetissä ei ole sijaa rakkaudelle, pelkästään vihalle. Riippumatta siitä kuinka mahtava olit eläessäsi, helvetissä olet vain yksi ikuiseen kärsimykseen tuomittu sielu.

Jossain vaiheessa saarnaa Pirkle yltyy puhumaan madoista, jotka massuttavat helvetissä majailevien syntisten lihaa. Hän tekee erittäin selväksi, että Raamatussa mainitut madot ovat kirjaimellisesti lihansyöjätoukkia eivätkä missään tapauksessa pelkkä omaantuntoon viittaava vertauskuva. Ormond on luonnollisesti hankkinut Pirkleä miellyttääkseen roppakaupalla jauhomatoja kuvauksiin. "Voitko kuvitella millaista olisi kokea matojen kalvavan kasvojasi, suutasi, korviasi, käsivarsiasi, koko vartaloasi? Voitko kuvitella millaista tuskaa nämä madot aiheuttaisivat sinulle? Kuvitelkaa sitä hirvittävää löyhkää!" Pirkle saarnaa ja hänen seurakuntansa nyökkäilee samaan tahtiin hyväksyvästi.

kuvituskuva j
kuvituskuva k

"Oli rikas mies. Hänen vaatteensa olivat purppuraa ja hienointa pellavaa, ja päivästä päivään hänen elämänsä oli pelkkää ylellisyyttä ja juhlaa. Mutta hänen porttinsa pielessä virui köyhä Lasarus, täynnä paiseita. Köyhä olisi nälkäänsä halunnut syödä niitä ruokapaloja, joita rikkaan pöydältä putoili. Koiratkin tulivat siihen ja nuolivat hänen paiseitaan." — Luukkaan evankeliumi 16:19–31

Pohjimmiltaan The Burning Hell on kuin sarja Raamatun tarinoihin sijoittuvia larppaussessioita, jotka on suunnattu protestanttisille fundamentalistikristityille. Eräs tarina käsittelee Lasarus-kerjäläistä ja rikasta miestä. Rikas mies ei suostu antamaan kerjäläiselle almuja, vaikka näkee tämän kärsivän. Sen sijaan hän järjestää yltäkylläiset juhlat prokuraattori Pontius Pilatukselle, kuningas Herodekselle ja muille Jeesusta julkisesti paheksuville ystävilleen. Lasarus kuolee nälkään kadulle juhlien aikana, mutta pelastavat enkelit saapuvat hakemaan hänet taivaaseen. Yläluokan mehuhetki keskeytyy, kun rikas mies saa yllättäen sydänkohtauksen ja menehtyy. Helvetti odottaa.

kuvituskuva l
kuvituskuva m
kuvituskuva n

The Burning Hellin käytössä ollut budjetti oli luonnollisesti hyvin niukka ja Pirklen visioiden saattaminen niiden ansaitsemaan muotoon olisi vaatinut huomattavasti enemmän vaivaa, rahaa ja osaamista. Budjetin rajoitukset näkyvät muun muassa kohtauksessa, jossa rikas mies menee ystävineen katsomaan gladiaattoritaistelua. Mitään taistelua ei nähdä, vaan tilalla on lyhyt hengailutuokio pienen amfiteatterin raunioilla. Rikkaan miehen juhlissa yläluokan naiskauneutta edustavat viiniä lipittävät rouvashenkilöt, jotka on selvästi rekrytoitu mukaan elokuvaan suoraan seurakunnan lauteilta.

Samasta Pirklen fanikatalogista on haalittu mukaan myös muut elokuvassa nähdyt ekstrat ja vapaaehtoiset. Pastori on laittanut seurakuntansa kolehtirahat hyvään käyttöön ja pyrkinyt palkinnoksi mainitsemaan heidät kaikki jo alkutekstijaksossa. Rahaa ei ole ilmeisesti riittänyt puvustukseenkaan, ja näyttää siltä, että koko baptistilammaslauman vaatetus on hankittu jonkin halpavaatemyymälän alennusmyynnistä. Raamatun tapahtumista kertovissa kohtauksissa on käytetty ehkä jonkin harrastelijateatterin ylijäämävarastoa. Mukana ekstrojen joukossa vilahtaa myös Estusin oma poika Greg Pirkle, joka myöhemmällä iällä opiskeli lakimieheksi ja pyrki Yhdysvaltain kongressiin. Pienissä rooleissa nähtävistä hahmoista maininnan arvoinen on myös Moosesta näyttelevä Don Green, joka näyttää tekoparrassaan enemmän joulupukilta kuin vakavasti otettavalta profeetalta. Rikkaan miehen roolissa nähdään ärsyttävästi velmuileva Jimmy Robbins, joka teki pitkän uran pastorina Etelä-Carolinassa.

kuvituskuva o
kuvituskuva p
kuvituskuva q

The Burning Hell on muodollisesti samankaltainen kuin If Footmen Tire You What Will Horses Do? Molemmat ovat puhdasta jeesusploitaatiota ja kristillistä pelottelupropagandaa. Pirkle paahtaa parastaan ja pään sisäiset sumutorvet puhaltavat täysillä, mutta The Burning Hell jää silti kauas jälkeen Footmenin säälimättömästä intensiteetistä. Tähän suurin syyllinen on Pirkle itse: hän on kuvassa vähän väliä, joten elokuvan sujuva eteneminen keskeytyy turhan usein. Estus ei ole tällä kertaa ole edes yksin todistamassa, vaan tukijoukkoihin kuuluvat muun muassa saarnamiehet "tohtori" Robert G. Lee, "tohtori" Jack Hyles sekä "tohtori" Bob Gray. Täydeksi mysteeriksi jää, miksi näitä vierailevia pastoreita nimitetään tohtoreiksi.

Raamatun viitteitä tykitellään tarkkaavaisena kuuntelevalle seurakunnalle tasaisin väliajoin. Saarna sisältää tyypillistä jumalanpalvelushapatusta, joka pyrkii kaikin mahdollisin sanankääntein altistamaan katselijan tai kuulijan aivopesulle. Viimeisten minuuttien aikana Pirkle tavallaan muistuttaa katsojalle, että nyt olisi jo aika ottaa Jeesus sydämeen ja valmistautua kuolemanjälkeiseen elämään täydellisessä rauhassa ja auvoisessa onnessa. Jos neuvot eivät kiinnosta, niin Pirkle vaikuttaisi olevan enemmän kuin valmis tuikkaamaan katsojan tuleen vaikka henkilökohtaisesti.

kuvituskuva r
kuvituskuva s
kuvituskuva t

Kapteeni Pirklen maailmankatsomus ei ole pelkkää liekeissä kärvistelyä ja orjantappurapensaassa istuskelua, vaikka saarnaan sisältyvien opettavaisten tarinoiden päätöspaikka onkin helvetti. Kolme vuotta The Burning Hellin jälkeen Pirklen ja Ormondin yhteistyö tuotti jo kolmannen hedelmän, joka tarjosi näkymän kolikon toiselle puolelle. The Believer's Heaven (1977) näyttää miten lokoisat olosuhteet hartaille uskovaisille on luvassa kuoleman jälkeen. Tätä ennen Ormond ehti kuitenkin ohjata omaan käsikirjoitukseen perustuvan elokuvan The Grim Reaper (1976). Kyseessä on uskonnollinen elokuva, joka ei kuitenkaan perustunut Pirklen saarnaan, eikä pastori itse osallistunut sen tekoon lainkaan.

The Burning Helliä näytettiin kirkoissa jumalanpalvelusten yhteydessä ja sen esittämistä lapsille pidettiin erityisen tehokkaana tapana saada kakarat ryhdistäytymään ja pelkäämään Jumalaa kuten kunnon kristityn pitää. Ohjaajan vaimo ja yhteistyökumppani June Ormond on kuvannut noin 60 000 dollarin budjetilla syntynyttä elokuvaa näin: "The most potent, soul-winning picture that has ever played in a church."

Teoksen tiedot:

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

Näyttelijät

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


The Grim Reaper (1976)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3.4/5

Ohjaus: Ron Ormond

Littanaan hiuslisäkkeeseen sonnustautunut pappi on myöhässä vastikään kuolleen Frankien (Eddie King) siunaustilaisuudesta. Hän väittelee pojan kohtalosta tämän vanhempien kanssa kirkon sakastissa, vaikka paikalla on koko salillinen surevaa seurakuntaa. Jotkut uskonnot saattavat tarjota kuolleelle vielä pienen toivon täyteisen hetken kiirastulessa ennen viimeisen tuomion langettamista, mutta baptistien hyvä Raamattu ei tällaisesta paikasta kerro. Siksi pappi uskoo Frankien joutuvan helvettiin taivaan sijasta. Frankien pikkuveli Tim (Tim Ormond) on myös kirkonmies, mutta hänkään ei suostu lohduttamaan, vaan on samoilla linjoilla kollegoidensa kanssa. Frankie palaa helvetissä, eikä siinä poppakonstit auta.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Alkukohtauksen jälkeen siirrytään selvittämään millainen Frankien elämä oli ja millaisissa olosuhteissa hän kasvoi. Heti kärkeen tehdään selväksi, että isä Vern (Cecil Scaife) ja Frankie tapasivat juoda yhdessä olutta tv:n äärellä urheilusta nauttien. Toisin sanoen Frankie eli synnissä välittämättä pätkääkään vässykän Tim‑veljen ja toruvaluonteisen Ruby-äidin (Viola Walden) mielipiteistä.

"Look. This religion thing is your scene, not mine. This dude is gonna be where it's happening. Big engines, big cars, big tracks and big money! Religion? Not for this dude, no way." — Frankie Pierce

Frankien suurin synti tuntuu elokuvantekijöiden mielestä olevan, että säännöllisen kirkossa käynnin sijaan hän seurasi unelmiaan moottoriurheilun pariin ja nautti elämästään. Frankie menetti henkensä ajoradalla tapahtuneessa traagisessa onnettomuudessa, jonka jälkeen oli liian myöhäistä anella syntejä anteeksi. Moralismin syyttävä sormi kääntyy osoittamaan kohti isä‑Verniä, joka omahyväisellä ja itsepäisellä käytöksellään esti Frankieta kiinnostumasta uskon asioista.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Frankien äkillinen kuolema on Piercen perheelle kova isku, jonka aiheuttamia traumoja kukin perheenjäsen käsittelee parhaaksi näkemällään keinolla. Ruby odottaa päivittäin Frankien haudalla toivoen saavansa jonkinlaisen vihjeen siitä, että pojalla on kuoleman jälkeiset asiat kunnossa. Vern sen sijaan tutkii keinoja ottaa poikaansa yhteyttä spiritistisin keinoin. Raamatun sanaan sokeasti luottava Tim on vakuuttunut, että Frankien peli on pelattu lopullisesti ja hänet on tuomittu kadotukseen ikuisiksi ajoiksi. Spiritismi on sitä paitsi juuri sellainen kirkonmiesten mustalla listalla oleva temppu, jolle Jumalaa pelkäävä Tim ei suostu antamaan mahdollisuutta. Onhan hän muutenkin henkisesti muun perheen yläpuolella, koska on aiemmin ottanut Jeesuksen sydämeensä.

"Satan is certainly a spiritual reality and it's easy for him to identify with all forms of the occult. But mom, talking with the dead is dangerous." — Tim Pierce

"Talking to the dead is not dangerous! As a matter of fact it's a wonderful experience!" — Tohtori Kumran

Yksi The Grim Reaperin huippukohdista on ehdottomasti takauma, jossa Vern osallistuu tohtori Kumran ‑nimisen hörhön isännöimään spiritistiseen istuntoon. Istunnon aikana tohtorin kasvojen tilalle ilmaantuu punanaamainen demoni, joka on kuin amatöörimaskeeraajan yritys luoda hämmentyneen näköinen Darth Maul. Kohtauksessa nähdään myös kauhuelokuville kliseistä räyhähenkien rellestystä, jossa kova tuuli ilmaantuu tyhjästä, lamput heiluvat, laatikot avautuvat ja sulkeutuvat itsekseen, huonekalut leijuvat ilmassa ja huoneen keskelle ilmestyy aavemainen hahmo.

kuvituskuva e
kuvituskuva f
kuvituskuva g

Eräässä kohtauksessa Frankie onnistuu jotenkin pakenemaan helvetistä ja pelmahtaa äitinsä makuuhuoneen seinään ilmestyneestä reiästä valittamaan ja anelemaan apua. Verinen ja täynnä palovammoja oleva Frankie paarustaa onnettomana pitkin huonetta, mutta meteliin heräävä Ruby ei juuri näkemästään säikähdä. Sen sijaan äiti lohduttaa poikaansa ja kehottaa tätä rentoutumaan. Kohtauksesta on hyvin vaikea ymmärtää millaiseen lopputulemaan Ormond on pyrkinyt dialogia kirjoittaessaan. Lopulta pujopartainen ja suippokorvainen demoni ilmaantuu paikalle seinän aukosta ja hakee karkulaisen takaisin.

The Grim Reaper syntyi Ormondin perheen yhteisenä projektina Estus W. Pirklen vetäessä henkeä The Burning Hellin (1974) ja The Believer's Heavenin (1977) välissä. Elokuvan tuotantoon osallistui useita Nashvillen baptistikirkkoja ja sitä esitettiin kirkoissa jumalanpalvelusten jälkeen. Tästä huolimatta mainoskampanja hoidettiin aggressiivisen eksploitaation keinoin, julisteen luvatessa kyseessä olevan "räjähtävä elokuva saatanan demonisista armeijoista!"

Todellisuudessa The Grim Reaper on kuin yhdistelmä The Burning Helliä (1974) ja White Lightnin' Roadia (1967) ilman hicksploitaatioelementtejä tai baptistivapahtaja Pirkleä. Pätkät autokilpailuista ovat rehellisiä inserttejä, joten tällä kertaa päästään nauttimaan myös aidoista kolareista. Tämä on jotain sellaista, mihin White Lightnin' Roadin budjetti ei antanut mahdollisuutta. Autourheilun sisällyttäminen The Grim Reaperiin on kuitenkin pelkkä tehokeino, ja hengeltään elokuva on huomattavasti lähempänä pirkleläistä paatosta ja ahdasmielistä sormien heristelyä.

kuvituskuva h
kuvituskuva i

The Grim Reaperissä on mukana useita tunnettuja saarnamiehiä, joihin Ron Ormond tutustui viettäessään aikaa Pirklen seurassa. Elokuvan aloittaa "Kävelevä Raamattu" ‑lempinimellä tunnettu pastori Jack Van Impe. Hän toivottaa katsojat tervetulleeksi seuraamaan elokuvaa, jonka kautta hän toivoo Jumalan koskettavan heistä jokaista. Myöhemmin kuullaan pastori E.J. Danielsin neuvoja Vernin ja Timin hakiessa apua perheensä ongelmiin. Daniels tekee selväksi, että vain uskonsa ja omatuntonsa aidosti tunnustaneella ihmisellä on pääsylippu taivaaseen ja muille koittaa kuumat oltavat. Myöhemmin kuvassa piipahtaa vahvasti vanhoillisia arvoja vaaliva virginialaispappi Jerry Falwell, joka julisti aikoinaan Teletapit-sarjan (1997–2001) Tiivi-Taavin homoseksuaaliksi ja oli vahvasti sitä mieltä, että pakanat, abortin vastustajat, homot, lesbot ja feministit edesauttoivat 9/11-terroristi-iskun toteutumista.

"Satan is a real person and the demons of hell are real entities. They are persons who are sent about to devour and destroy those who represent the living Christ." — Jerry Falwell

Käytännössä kaikki elokuvan helvettiin sijoittuvat kärvistelykohtaukset näyttävät olevan peräisin The Burning Hellin poistetuista kohtauksista ja ovat selvästi saman tekijäkaartin aikaansaannosta. Näissä kohtauksissa useimpien hahmojen puvustus ja maskeeraus voisivat olla peräisin vaikkapa Ormondin perheen halloween-juhlista, eivätkä siis ole efektimielessä kovinkaan vakuuttavia. Erikoisefektien takaa löytyy yllättäen Frankien roolissa nähtävä Eddie King, joka teki saman kaltaisia töitä useissa muissakin Ormondin uskonnollisissa elokuvissa.

kuvituskuva j
kuvituskuva k
kuvituskuva l

The Grim Reaper sisältää raamatullisia kohtauksia, joista ensimmäisessä kristittyjä ruoskitaan roomalaisessa vankityrmässä. Mukana ovat myös apostoli Paavali ja Silas, jotka yöllisellä rukoilullaan ja ärsyttävällä virsilaulannallaan aiheuttavat maanjäristyksen ja pääsevät pakenemaan. Eräässä toisessa kohtauksessa Israelin kuningas Saul vierailee En‑Dorin noidan (June Ormond) luona ja pyytää tätä kutsumaan kuolleen profeetta Samuelin henkeä. En‑Dorin noita esitetään klassisen kliseisenä hahmona, joka voisi hyvin olla peräisin esimerkiksi Disneyn vanhoista sarjakuvista tai Ihmemaa Ozista (1939).

The Grim Reaper on joillekin katsojille varmasti helpommin lähestyttävä jeesusploitaatio kuin Pirklen saarnoihin perustuvat visiot uskovaisten helvetistä ja taivaasta. Elokuvallisella kerronnalla on tällä kertaa huomattavasti painavampi arvo, eikä Pirkle ilmaannu kuvaan keskeyttämään juonenkulkua. Kuten kaikissa Ormondin uskonnollisissa elokuvissa on ollut tapana, myös tällä kertaa yksi hahmoista viedään lopussa alttarille, hänen syntinsä annetaan anteeksi ja hän ottaa vastaan iankaikkisen elämän.

Teoksen tiedot:

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

Näyttelijät

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


The Believer's Heaven (1977)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2.7/5

Tähtiloki 1977, jKr. “Taivas, tuo käymättömistä korpimaista vihoviimeinen. Nämä ovat ohjaaja Ron Ormondin ja baptistisaarnaaja Estus W. Pirklen löytöretkiä. Heidän yhteinen tehtävänsä: tutkia outoja uusia maailmoja, etsiä syntisiä ja käännyttää heidät uskoon ja rohkeasti viedä heidät paikkoihin, joissa ihminen ei ole koskaan aiemmin käynyt.”

Tervetuloa taivaaseen. Nouset kevyin askelin valkoisia portaita läpi untuvaisten pilviverhojen. Suuntaat kohti kauempana siintävää kivistä porttia ja vähitellen erotat pilvien välistä siellä odottavan hahmon. Onko Jumala vartomassa sinua elämän kirja kädessään, vai onko kaikki vain unta? Saavut hitaasti lähemmäs toiveikkaana ja voitonriemuisena: sinun nimesi on kirjoitettu vanhurskaiden etuoikeutettuun joukkoon! Kirkon oppien mukainen puhdas elämä kannatti sittenkin, lukemattomista houkutuksista huolimatta! Kyllä syntiset saavat nyt pitkän nenän! Otat vielä viimeiset askeleet ja sumuverho hälvenee paljastaen odottavan hahmon tarkemmin. Ei sinua vastassa olekaan Jumala, pyhä Pietari eikä edes Jeesus, vaan epäilevästi silmäilevä pastori Estus W. Pirkle kädessään itse kirjoittamansa käsikirjoitus elokuvaan The Believer's Heaven. "Tervetuloa taivaaseen", Pirkle toitottaa. "Tervetuloa uskovaisten taivaaseen!"

kuvituskuva a
kuvituskuva b
kuvituskuva c

Pirkle aloittaa saarnansa intoa puhkuen ja latelee taivaaseen liittyviä Raamatun faktoja liikehtien samalla uskollisen kuulijakuntansa edessä kuin Jumalan sätkynukke. Heti kärkeen on tarjolla myös tärkeä ohjesääntö: taivaaseen pääsyn tavoittelua ei kannata sysätä tuonnemmaksi, vaan se on syytä aloittaa nyt heti. Maanjäristys tai jokin vastaava luonnonmullistus voi iskeä milloin tahansa, ja siinä vaiheessa on jo liian myöhäistä. Suurten ihmismassojen elämä ja tulevaisuus voidaan pyyhkäistä menemään muutamassa hetkessä, ja kuolleiden sielut joutuvat kadotukseen, elleivät ole eläneet uskossa. Ikäänkuin todisteena tästä nähdään elokuvan ehkä kunnianhimoisin kohtaus, jossa esitellään kotinsa maanjäristyksessä menettäneiden lasten surullisia kasvoja ja joukkohauta, johon kuolleiden lasten ruumiita vieritetään.

"I'm Estus Pirkle and I'd like to tell you about a place called Heaven." — Estus W. Pirkle

On syytä huomioida myös mahdollinen Jeesuksen toinen tuleminen! "Jeesus voi tulla millä hetkellä hyvänsä kuin salama kirkkaalta taivaalta", Pirkle vaahtoaa lisäten tietäväisesti, että salama kulkee sekunnissa 186 000 mailin matkan. Estusin maailmassa Jeesus on siis eräänlainen Hopeasurffari, jonka pölähtäessä paikalle ei ole aikaa jäädä silmiään pyörittelemään. Ottaako Jeesus sinut mukaasi vai jättääkö hän sinut rannalle ruikuttamaan?

kuvituskuva d
kuvituskuva e
kuvituskuva f

Entä mitä sitten tapahtuu heille, jotka lopulta pääsevät taivaaseen? Ensin he tapaavat Jeesuksen pilvien keskellä muiden riemuitsevien uskovaisten kanssa, jonka jälkeen he kulkevat yhdessä portista. Siis juurikin siitä kuuluisasta taivaan portista. On aika ottaa Estusin ilosanoma vastaan ja aloittaa uusi ikuinen elämä paratiisissa.

Pirklen tärkeimmät teesit ovat tuttuja aiemmasta The Burning Hell ‑saarnaelokuvasta (1974) ja riemastuttavasta pelottelupropagandapläjäyksestä If Footmen Tire You What Will Horses Do? (1971), joten hänen opetuslapsensa osaavat olla varuillaan. Saarnan kuuntelijat ovat aiemmista elokuvista tuttuja lammasmaisia tuppisuita, jotka nyökkäilevät hyväksyvästi pastorin ladellessa faktojaan. Pirklen kanssa on tärkeää olla samaa mieltä, jotta oma tiketti kuolemanjälkeiselle happotripille säilyy voimassa.

The Believer's Heavenissa on mukana Raamatun tarinoita, jotka eivät valitettavasti sisällä juurikaan varsinaisia viihdearvoja ja joiden visuaalinen antikin on vain muutaman erikoisemman hetken varassa. Osa kohtauksista sisältää vain tylsää hiekkamaisemissa tallustelua tai valkoisissa lakanavaatteissa patsastelua, eksploitaatioelementtien loistaessa poissaolollaan. Kaikesta päätellen ohjaaja Ron Ormondilla ei ollut enää sydän mukana tekemisessä. Tylsyyden huippuna eräässä välissä nähdään ja kuullaan, kun Estusin tuttavapiiriin kuuluva uskovaispariskunta hoilaa virttä meren rannalla.

kuvituskuva g
kuvituskuva h
kuvituskuva i

Tuttuun tapaan myös muita tunnettuja saarnamiehiä päästetään ääneen. Baptistipappi Jack Hyles nähdään Pirklen vieraana kertomassa millaista taivaassa on kuoleman jälkeen. Hän käyttää esimerkkinä tapaamiensa ihmisten kertomuksia, joissa he kuolivat ja pääsivät taivaaseen, mutta heidät palautettiin takaisin eloon. Hylesin läsnäolo tuskin on todiste siitä, että hänellä itsellään olisi asiaa taivaaseen. Miehen ansioluettelosta nimittäin löytyy muun muassa seksuaalista väkivaltaa, oman sihteerinsä kanssa paneskeluun liittyvä seksiskandaaleja, hänen omassa uskonnollisessa yhteisössään tapahtuneen lasten hyväksikäytön piilottelua, joukkoraiskaus sekä henkisesti jälkeenjääneen naisen seksuaalista hyväksikäyttöä. Elokuvassa on onneksi mukana myös näennäisesti puhtoisempia pappismiehiä, kuten esimerkiksi Adrian Rogers, "Treasure Path to Soul Winning" ‑kirjan kirjoittanut evankelista J.O. Grooms sekä Robert G. Lee.

"Isn't it wonderful to know that God has provided angels to watch over his own?" — Estus W. Pirkle

kuvituskuva j
kuvituskuva k
kuvituskuva l

Energisesti paasaava Pirkle nähdään vähän väliä saarnaamassa kirkossa hartaalle kuulijakunnalleen, ja hänen ääntään kuullaan lähes jatkuvasti läpi koko elokuvan. Tämä onkin yksi The Believer's Heavenin suurimmista kompastuskivistä ja synneistä. Mies ei hiljenny käytännössä hetkeksikään, liikehtii lavalla edestakaisin hermostuneen oloisena ja heiluttelee käsiään kuin olisi lentoon lähdössä. Ulosanti on toki tuttua äärimmäisen itsevarmaa tykittelyä, ja saarna itsessään vanhoilliskristillistä paatosta, mutta sen tarinallinen sisältö on valitettavasti melkoisen epäkiinnostavaa. Pastori kertoo asioita myös omasta nuoruudestaan ja varttumisesta köyhissä oloissa, aivan kuin joku paikalla olija olisi muka vahingossa ilmaissut kiinnostuksensa.

The Believer's Heaven on Ormondin ja Pirklen välisenä yhteistyönä syntyneen uskonnollisen grindhouse-trilogian viimeinen virstanpylväs. Siinä on edeltäjiinsä verrattuna vähemmän väkivaltaa, ja rahaa tuntuu olleen käytössä jopa entistä niukemmin. Elokuvassa on onneksi mukana myös hyviä hetkiä, kuten profeetta Elian nousu taivaaseen tulisissa vaunuissa ja uuden Jerusalemin laskeutuminen taivaasta samaan tapaan kuin kivinen pää John Boormanin Zardozissa (1974). Uusi Jerusalem on Jumalan asuinsija ihmisten keskellä uudessa maailmankaikkeudessa ja paikka, jossa Kristuksen seuraajat viettävät ikuisuutensa. Tekijöiden kovasta yrityksestä huolimatta The Believer's Heavenin katsojalle jää lähinnä se käsitys, että helvettiin verrattuna taivas on selvästi tylsempi paikka. Ei ihme, ettei Ormondin ja Pirklen kolmas yritys onnistunut generoimaan edellisten elokuvien kaltaisia tuloja baptistikirkon kolehtikassaan, ja parivaljakon tiet erkanivat elokuvan valmistumisen jälkeen.

kuvituskuva m
kuvituskuva n
kuvituskuva o

Saarnan edetessä kohti loppua Pirkleltä lähtee niin sanotusti mopo käsistä. Koko elämänsä pyörätuolissa viettänyt lyhytkasvuinen Evelyn Talbert rullaa paikalle ja hänet nostetaan Pirklen opetuslasten eteen laulamaan lempilaulujaan. Laulujen aikana saliin ilmaantuu enemmänkin fyysisesti tai henkisesti vajavaista porukkaa. Pirkle haluaa selvästi osoittaa, että jokaiselle uskovaiselle on varattu paikka paratiisissa ja kaikki viat korjataan taivaassa, riippumatta maanpäällisestä tilanteesta. On silti vaikea kuvitella, että nämä henkilöt olisivat lähteneet mukaan elokuvaan, jos olisivat tienneet Ormondin olevan entinen eksploitaatio-ohjaaja. The Believer's Heaven on tietysti tehty aikoinaan täysin tosissaan, mutta tänä päivänä näiden kohtausten iskuvoima on täysin erilainen. Talbertin esiintyminen onkin kaikessa absurdiudessaan yksi elokuvan vaikuttavimmista hetkistä. Palanen elokuvahistoriaa, palanen taivasta.

"Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen." — Johanneksen evankeliumi 14:3

Teoksen tiedot:

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


39 Stripes (1979)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 1.5/5

Ohjaus: Ron Ormond

39 Stripes on tositarina Ed Martinista (Tim Ormond), joka tuli uskoon vuonna 1944 kärsiessään vankilassa pitkää rangaistusta ryöstöstä. Elokuva käy läpi Edin taustoja, mutta isossa roolissa on myös syvästi uskovainen Alfreda Enders (Nancy Harper), joka on luvannut mennä Edin kanssa naimisiin. Alfreda ja Ed kommunikoivat toistensa kanssa kirjeitse ja juuri niiden avulla Edin kiinnostus uskontoa ja Raamatun sanaa kohtaan alkaa vähitellen herätä. Alfredan usko tulevan miehensä pelastumiseen on järkkymätön, ja rooli tarjoaa katsojalle kuvan vanhoilliskristillisen hyveellisestä naisesta.

kuvituskuva

Yksi 39 Stripesin harvoista dramaattisista juonenkäänteistä on kohtaus, jossa Edin sellikaverit eivät hyväksy miehen uskoon tulemista alkuunkaan. Häntä pilkataan, hän saa turpiinsa ja lopulta hänen henkeänsä uhataan. On vaikea kuvitella, että rauhallisen miehen kiinnostus Raamattua kohtaan aiheuttaisi aivan noin vahvaa aggressiota, mutta tämä on elokuvan käsikirjoittaneen Ormondin perheen näkemys asiasta. Elokuvan nimi on viittaus Raamatun tekstiin, jonka mukaan roomalaiset antoivat Jeesukselle 39 ruoskaniskua ja neljäskymmenes olisi ollut tappava. Edin kokemat kärsimykset eivät vertaudu tähän kovinkaan sujuvasti.

Tim Ormond näyttää aikuiselta ensimmäistä kertaa koko uransa aikana. Nuorempana hänet nähtiin muun muassa vuoden 1966 elokuvassa Girl from Tobacco Row puolustamassa rahakätkön jäljillä olevaa vankikarkuria ja nyt hänet nähdään vuorostaan rikollisen roolissa. Timiä lukuun ottamatta käytännössä kaikki 39 Stripesin näyttelijät ovat kameran edessä ensimmäistä ja viimeistä kertaa, ja tämä näkyy selvästi heidän epätasapainoisista roolisuorituksistaan. Lyhyessä roolissa nähdään vankilapastoria näyttelevä Tim Green, joka on selvästi harjoitellut rooliaan varten katsomalla Estus Pirklen saarnoja ja omaksunut niistä parhaat maneerit omaan repertuaariinsa.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

39 Stripes on kokonaisvaltaisen epäkiinnostava, uskonnollisia arvoja ylistävä elokuva, josta on hyvin vaikea löytää oikeastaan mitään aidosti positiivista sanottavaa. Raivoisaa tarmoa täynnä olevan baptistisaarnaaja Pirklen kanssa yhteistyössä tehtyihin elokuviin verrattuna siitä puuttuu aito vimma ja vinksallaan oleva sisältö. 39 Stripes on valitettavan normaali, valitettavan imelä ja valitettavan väsähtänyt yritys, jonka tunnin kesto tuntuu helvetillisen pitkältä. Tästä syystä onkin erityisen harmillista, että elokuva jäi ohjaajansa viimeiseksi hänen kuoltua 70 vuoden ikäisenä kaksi vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen.

Lepää rauhassa Ron Ormond 1910–1981.

Teoksen tiedot:

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


It's About the Second Coming (1980)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3/5

Se tiedettiin jo vuonna 1980. Jeesus tulee ihan kohta.

Vuonna 1980 Ron Ormondin kunto alkoi selvästi huonontua hänen sairastamansa syövän takia. Hänen poikansa Tim Ormond kirjoitti käsikirjoitusta It's About the Second Coming ‑nimiseen elokuvaan, ja isä auttoi parhaansa mukaan. Käsikirjoitus valmistui, mutta Ron kuoli ennen tuotannon alkamista.

It's About the Second Comingin aluksi Ormondin perheelle vuosien varrella tutuksi tulleet pastorit kertovat omin sanoin ja Raamatun lainauksia käyttäen, mistä elokuvassa on kyse. Ensimmäisenä puheenvuoron saa Tim Green, joka muistuttaa katsojalle, että Jeesus on tulossa takaisin tuota pikaa, ja vielä olisi aikaa pelastautua ottamalla kristinusko vastaan. Seuraavana ääneen päästetään vuoron perään saarnamiehet Bob Gray, John Rawlings ja Greg Dixon. Heidän suustaan kuullaan myös tutun kuuloista pelottelua. Jos et Jeesuksen tullessa ole vielä uskossa, on liian myöhäistä pelastua! Silloin sinua tulee kohtaamaan hirvittävä katastrofi!

kuvituskuva a
kuvituskuva b
"If you're watching this film and you are not a christian, may God help you to realise that Jesus Christ is coming soon. Are you ready?" — Tim Green

Puhujista Greg Dixon on taustoiltaan kenties mielenkiintoisin. Dixon oli Indianapoliksessa sijaitsevan baptistitemppelin perustaja ja niitti kyseenalaista mainetta olemalla vahvasti sitä mieltä, ettei valtiolla ole mitään valtaa kirkon ylitse. Hänellä ja muilla temppelin johtoon kuuluneilla henkilöillä oli noin kuuden miljoonan dollarin edestä maksamattomia veroja ja työntekijöiden sosiaaliturvamaksuja, joten verovirasto sulki lopulta temppelin vuosituhannen vaihteen tienoilla. It's About the Second Coming ei kuitenkaan kerro Dixonin tai kenenkään muunkaan baptistin veronkiertohuolista, vaan nimensä mukaisesti Kristuksen toisesta tulemisesta.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Elokuvan noin kymmenen minuutin pituisessa prologijaksossa nähdään patriarkka Abraham, joka sitoo poikansa kädet ja asettaa tämän makaamaan erämaahan kyhätylle alttarille. Hän on uhraamaisillaan lapsensa, kun Jumalan hermot pettävät. Kaikkivaltias puhuu Abrahamille jylisevällä äänellä ja lupaa lähettää hänelle karitsan uhrattavaksi pojan sijaan. Abrahamin edesottamusten lisäksi prologissa nähdään viimeisiä hetkiä Jeesuksen elämästä: sadistista ruoskintaa, orjantappurakruunun aiheuttamaa kärsimystä sekä painavan ristin kanto Golgatalle. Lopulta Jeesus ristiinnaulitaan kertojaäänen (John Calvert) selostaessa tapahtumia lähes haltioituneen innokkaasti, italialaisista mondo-dokumenteista tuttuun tyyliin.

Vahvasti uskonnollinen It's About the Second Coming noudattaa pitkälti episodielokuvan muotoa nivoen osan jaksoista lopulta jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi. Katsoja pääsee mukaan Babyloniin seuraamaan Danielin kirjan ennustuksia, sukeltamaan kuningas Nebukadnessarin (Cecil Scaife) ihmeellisiin uniin ja aitiopaikalle tarkkailemaan ilmestyskirjan kertomuksia maailman viimeisistä vaiheista.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Ensimmäinen varsinainen episodi sijoittuu kuitenkin ylöstempauksen jälkeiseen lähitulevaisuuteen, jossa kaikenlainen kaupankäynti on sallittua vain siihen tarkoitetulla erityisluvalla. Järeillä laser-aseilla ja antikristusta ylistävillä 666‑tatuoinneilla varustettu Yhdistynyt Maailman Poliisi valvoo, että kaikki kansalaiset noudattavat lakia kirjaimellisesti. Kolme hartaasti uskovaista lainsuojatonta, joista yhtä esittää Tim Ormond itse, pakoilee virkavaltaa. Kohtausta katsoessa voi vain miettiä miksi heitä ei temmattu mukaan taivaaseen, vaan jätettiin rannalle ruikuttamaan.

Tim Ormondin osallistuva, energinen ja kokeileva ohjaustyöskentely yhdistettynä Julian Colen kamerankäyttöön on äärimmäisen virkistävä muutos verrattuna Ron Ormondin rosoisempaan linjaan. Timillä on selvästi ollut vapaat kädet elokuvan teon suhteen, ja hän on päästänyt luomisvoimansa laukalle. It's About the Second Coming on myös siinä mielessä yllättävä tai jopa poikkeuksellinen, että se käsittelee aihettaan paikoitellen aidosti kiinnostavalla tavalla. Tim on selvästi George Lucasin elokuvien fani ja on vapaasti ottanut mukaan vaikutteita tämän varhaisista ohjauksista THX 1138 (1971) ja Tähtien sota (1977). Vaikutteet ovat nähtävissä myös Eddie Kingin luomissa efekteissä ja pyrotekniikan käytössä.

kuvituskuva g
kuvituskuva h
kuvituskuva i

Ylöstempauksen kynnykselle sijoittuvassa jaksossa esitellään mies nimeltä Roger Morgan (Francesco Pultro). Pastori Tim Green kutsuu tämän kirkkoon kuuntelemaan Jeesuksen toista tulemista käsittelevää saarnaa, mutta Roger lähtee mieluummin klubille juhlimaan tyttöystävänsä kanssa. Seuraavana päivänä hän kuulee radiosta ensimmäisiä uutisia mystisesti kadonneista ihmisjoukoista ja Raamattua lehteiltyään ymmärtää, että ylöstempauksen aika on käsillä. Rogerin syke nousee viimeistään, kun hänen äitinsä ei vastaa puhelimeen. Oh my God! Äiti on napattu taivaaseen!

Dimitri-niminen antikristuksen kätyri ilmaantuu kirkkoon ilkeilemään ja aiheuttaa saatanasta ja lopunajoista paasaavalle pastorille sydänkohtauksen mystisillä Scanners-taidoillaan. Hetkeä myöhemmin ylöstempaus on ohitse, ja maailma muuttuu lähes silmänräpäyksessä, kun antikristuksen joukot orjuuttavat suurimman osan jäljelle jääneistä ihmisistä. Onneton Roger vangitaan, ja pian pyöveli jo odottaa giljotiinin jättiläismäisen terän varjossa. Onko kaikki tämä totta vai pelkkää painajaista Rogerin viinanhuuruisissa aivoissa?

kuvituskuva j
kuvituskuva k

On selvää, että Tim Ormondin mielikuvitus ja innokkuus olisivat riittäneet useampaankin It's About the Second Comingin kaltaiseen teokseen, mutta valitettavasti niin ei kuitenkaan käynyt. Hänen viimeiseksi uskonnolliseksi ohjaukseksi jäi puolittain dokumentaarinen The Sacred Symbol (1984), jossa yhdistyi elementtejä kristinuskosta ja itämaisista mysteereistä.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria