Jari Mustonen

Freaks (Kummajaiset, 1932)

Ohjaaja:

• Tod Browning

elokuva arvostelu

Ohjaus: Tod Browning

Kun puhutaan eksploitaatiosta, on palattava aina vuoteen 1932. Ohjaaja Tod Browning oli saanut edellisenä vuonna valmiiksi läpimurtoelokuvansa Draculan ja valitsi seuraavaksi aiheekseen sirkuksen – jossa hän itsekin oli viihtynyt uransa alkupuolella. Hän otti yhteyttä eri sirkuksiin ja keräsi ympärilleen komean katraan mitä erilaisimpia omituisuuksia, joista tulisi hänen seuraavan elokuvansa tähtikatras.

Freaks valmistui parin kuukauden kuvausten jälkeen vuonna 1931, mutta studiopomot tyrmäsivät elokuvan sen sileän tien ja vaativat leikkaamaan sitä tunnin verran, koska se oli liian järkyttävä. Tod Browning teki työtä käskettyä, ja kun elokuva saapui uusintakuvausten jälkeen valkokankaille vuonna 1932, tyrmäsivät sen ensin arvostelijat, sen jälkeen yleisö. Se oli yhä liian vaikuttava ja aivan liian todellinen.

Freaks on pintapuolisesti tarina normaalin naisen, sirkustaiteilija Cleopatran (Olga Baclanova), suhteesta rikkaaseen kääpiöön, Fransiin (Harry Earles). Kysymys kuuluu: voiko rakkaus mitenkään olla näissä olosuhteissa aitoa? Tai miten käy Fransiin rakastuneen kääpiön, Friedan (Daisy Earles)? Kykeneekö hän kilpailemaan kauniin ja hyvävartaloisen Cleopatran kanssa?

Nämä ajatukset ovat kuitenkin pelkkä pintaraapaisu elokuvan sisältöön. Katsojille esitetään elävä torso, kädetön nainen, ihmisluuranko, nuppipäät ja muita luonnonoikkuja, joista kaikista muodostuu hiljalleen elokuvan todellinen synkkä kertomus. Hansin ja Cleopatran rakkaus kokee ennakoitavissa olevan käänteen hääjuhlilla kiertävässä maljassa, josta kaikki kummajaiset ryystävät sylkisillä huulillaan, kunnes sitä tarjotaan pöydän ainoalle "normaalille" ihmiselle, Cleopatralle. Samalla katsojat pakotetaan samaistumaan Cleopatran kautta kumpuaviin yhteiskunnallisiin asenteisiin ja ennakkoluuloihin, joiden kautta elokuva nimi, Kummajaiset, saa hyvin ristiriitaisen sisällön.

Jotakin Freaksistä kertovat nimet, joilla sitä markkinointiin uusintakierroksella 40‑luvun tietämillä: The Monster Show ja Nature's Mistakes. Tuskin on koskaan eksploitaatio yltynyt yhtä likaiseksi ja tuskin kovin montaa elokuvaa on ymmärretty yhtä väärin. Monet ovat katsoneet Freaksiä pelkkänä kummajaisten kavalkadina, kun taas Browning käsittelee näitä omituisia ihmisiä samoin kuin normaaleja, antaen heille tunteet, unelmat ja pettymykset. Hän uskaltaa myös kyseenalaistaa sen kaiken pinnallisen säälin, jolla näihin "luonnon tekemiin virheisiin" normaalisti suhtaudutaan.

Tosin juuri kun on selviämässä elokuvan inhimillisestä sanomasta, käynnistyy elokuvan loppuhuipennus, joka antaa kummajaisille edellisten tunteiden lisäksi myös vihan ja koston. Lopulta nämä luonnon omituisuudet ovat kaikin puolin ihmisiä, aina verenhimoa myöten. Epäilemättä juuri elokuvan loppuratkaisu on herättänyt keskustelua siitä, kuvaako Browning omituisuuksiaan klassisten kauhutarinoiden hirviöinä vai väärinymmärrettyinä ja hyväksikäytettyinä olentoina. Heistä löytyy samaa traagisuutta kuin muun muassa David Lynchin esittelemästä John Merrickistä (The Elephant Man, 1980), yhteiskunnan pilkkaamasta sekasikiöstä, joka itkee ihmisyytensä perään, ja toisaalta he ovat kuin luonnon luomia hirviöitä, kuin itsensä Frankensteinin maailmalle lahjoittamia petoja, jotka pitävät oikeutta omissa käsissään.

Freaksin vastaanotto on ollut kautta historian varsin kaksijakoinen. Elokuvan lavastaja Merrill Pye on kuvaillut kuinka aivan ensimmäisen näytöksen aikana Yhdysvalloissa, nousi katsoja katsojan perään ylös ja juoksi ulos teatterista. Samalla kun elokuva on herättänyt inhoa, on se kuitenkin myös inspiroinut. Sarjakuvien ja elokuvien parissa viihtyvä kulttihahmo, Alejandro Jodorowsky (El Topo, 1970; The Holy Mountain, 1973), on kertonut Freaksin olevan ainoa elokuva, jonka kaikista näyttelijöistä hän pitää. Hän on joissain haastatteluissa kutsunut Browningia jopa isähahmokseen.

Pelkän fyysisen eksploitaation lisäksi Freaks sisältää myös muutaman hyvin mieleenpainuvan ja teknisesti uraa uurtavan jakson. Pitkien dialogia sisältävien kohtausten jälkeen elokuvan rytmi muuttuu täysin, kun päästään loppupuolen taitavasti visualisoituihin painajaismaisiin kuviin. Ehkä osasyy elokuvan omana aikanaan nostattamalle tunnekuohulle löytyykin siitä myrskyn kaltaisesta voimasta, jolla tarina kiihdytetään julmaan huippuunsa. Kummajaisten jälkeen vierähtikin tovi jos toinenkin ennen kuin Hollywoodin kauhuelokuvissa uskallettiin luoda mitään yhtä hyökkäävää. Myös Freaksiä tasoiteltiin studiopomojen määräyksestä. Pelkät leikkaukset eivät riittäneet: elokuvan alkuun lisättiin esittelyteksti ja loppua kaunisteltiin lyhyellä epilogilla.

Jos tuotantoyhtiö MGM olisi saanut päättää, olisi Freaks haudattu maan alle viimeistään katastrofaalisen ensi-ilta viikon jälkeen. Freaksin maine on kuitenkin kohonnut tasaisesti. Tätä vauhdittivat uusintakierrokset 40‑ ja 60‑luvuilla. Nykysilmin katsottuna elokuva tuntuu vain reilun tunnin kestostaan huolimatta hyvin pitkältä: dialogia on runsaasti, eikä kohtauksissa kiirehditä.

Freaksin voimakas sisältö ei ole kuitenkaan kadonnut minnekään. Sen esittelemät aidot epämuodostuneet ihmiset koskettavat yhä inhimillisyydellään. Osa elokuvan voimasta nouseekin sen ajattomuudesta. Kokonaisuus on lopulta kuin pala ihmiskunnan yhteistä historiaan kirjattua tragediaa, jossa on oma paikkansa normaaleille ihmisille ja toinen vammaisille. Fyysisiin kriteereihin perustuva eriarvoisuus ei ole lainkaan hävinnyt, kenties entisestään voimistunut. Tähän taustaan nähden Freaks on yhä ajankohtainen ja puhutteleva elokuva, jonka teho perustuu sen aitouteen. Se on myös ainut laatuaan, sillä toista vastaavaa ei ole sen koommin nähty.