Mikko Kojo

The Beast That Killed Women (1965)

Ohjaaja:

• Barry Mahon

elokuva arvostelu

Ohjaus: Barry Mahon

Beast That Killed Womenin rakenne on sangen kunnianhimoinen, sillä ensimmäinen puolituntinen on takaumaa sairaalassa kuulusteltavan miehen kertomana. Luojan kiitos tätä ensimmäistä puolituntista seuraa vain toinen, sillä tunnissakin on vähintään vartti liikaa. Elokuvassa miehen vaimo haluaisi rajatonta rusketusta, muttei voi sitä kotipihallaan ottaa, koska naapurin mies näkee. Siispä nudistileirille, kun kerran sääkin sallii.

Saadakseen edes tunnin täyteen on jokaista turhaakin kohtausta jatkettava hamaan ikuisuuteen saakka. Saan siis seurata kuinka esimerkiksi ovi sulkeutuu hiiitaaasti miehen perässä. Tai kun neljä ihmistä menee johonkin, he menevät rivissä pitäen tuhtia hajurakoa. Yksi ihminen ohittaa kameran, mitään ei tapahdu, toinen ihminen ohittaa kameran, mitään ei tapahdu, jne.

Nudistileirillä pelataan lentopalloa ja uidaan. Jostain syystä en ylläty. Hivenen hämmästyn tosin siitä, että jotkut nudistit pitävät vaatteita yllään leirilläkin ja kaikilla on rusketusrajat. Aina kun lentopallokenttää kuvataan, on näkymän edessä puu tai muuta rojua. Miksi? Olisiko taustalta paljastunut kikkeli? Vai eikö kameraa jaksettu kantaa pidemmälle? Illalla yksi nudisti intoutuu leirinuotion ääressä eroottisluonteiseen tanssiin rummun tahdissa. Ohjaaja on nähnyt tarpeelliseksi näyttää pitkällä otoksella kuinka nuotio sammutetaan. Kiintoisaa. Sammakko kurnuttaa sellaisella äänenvoimakkuudella, että sen on täytynyt istua mikrofonin päällä. Seuraavana iltana isompi sakki ottaa osaa piirileikkiin. Kylläpä siellä leirillä on mukavaa!

Kyllä se naisia tappava petokin ilmaantuu. Hurjan näköinen gorilla. Silminnäkijähavainnot vahvistavat, että ainakaan kyseessä ei ole ihminen. Tässä vaiheessa kiemurtelen sohvalla tuntien jo lievää tuskaa. Nudistileirille ruumista hakemaan saapuvan ambulanssin peruuttamista on leikkaajan mielestä syytä näyttää kauan. Samaten paarien kantamista lentopallokentän poikki. Ja paluumatkalla myös. Sekä ambulanssin lähteminen, mutta ihan vain lyhyellä otoksella.

Seuraavana iltana gorilla hyökkää sairaalaan päätyvän miehen kimppuun ja heittää tämän jorpakkoon. Nainen pakenee gorillaa, mutta joutuu pysähtymään huutaakseen apua. Poliisille mies tilittää sairaalassa, että "aluksi kuvittelin, että se on mies pukeutuneena gorillaksi." Ihmekös tuo, sillä siltähän se näyttää. "Mutta kun se tarttui minuun tajusin, että se on aito gorilla." Koska gorilla ei tartu minuun, pysyn yhä uskossani, että se oli ihminen gorillapuvussa. Gorillan läsnäolo alkaa verottaa leirin suosiota. Kylmä hiki alkaa valua pitkin kehoani, koska tajuan, että elokuvaa on kulunut vasta puolisen tuntia.

Aina kun gorilla riehuu ulkona, kerrossängyissä nukkuvat naiset menevät kauhuissaan saman peiton alle nukkumaan. Tämä toistuu elokuvassa useasti, ja onhan se hyvä idea, joten mikä ettei. Miehelle tarjoillaan sairaalassa hyytelöä sekä repliikkejä kuten: "olen varma, että olette jo kunnossa, mutta meidän on oltava varmoja." Jossain vaiheessa huomaan miettiväni olisiko mahdollista, että aika oikeasti hidastuu tarpeeksi huonoa elokuvaa katsottaessa. Ääni on välillä niin huono, että dialogista ei meinaa saada selvää – enkä ihmeemmin jaksa edes yrittää, vaikka saatankin missata jotain elintärkeää.

Gorilla saadaan toki aisoihin loppujen lopulta ja nudistileirin suosio palailee. Omistaja ottaa entiset asiakkaat kädestä pitäen takaisin kohtauksessa, joka muistuttaa itsenäisyyspäivän vastaanottoa presidentin linnassa, mutta on – mikäli mahdollista – vieläkin tylsempi.

Beast That Killed Women on puuduttava ja oikeasti tajuttoman huono elokuva. Lisäksi se on varsin siveä. Navan alustaa ei sovi näyttää kummaltakaan sukupuolelta. Seurauksena muutamat poseerausasennot ovat vähintäänkin innovatiivisia, ja samasta syystä alastomia ihmisiä kuvataan useimmiten takaapäin. En edes halua ajatella, kuinka monta kertaa elokuvassa toistuu kohtaus, jossa joku kävelee jonnekin selkä kameraan päin. Perskannikoita on siis ihmeteltävänä kyllästymiseen saakka.

Lopussa onkin aivan uskomattoman nokkela kohtaus, jossa zoomaillaan takapuoleen kunnes nainen kävelee pois kameran edestä ja taustalta paljastuu tuoli, johon on kirjoitettu "The End".

Mikko Kojo

Monster at Camp Sunshine (1964)

Ohjaaja:

• Ferenc Leroget

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ferenc Leroget

Mustavalkoinen Monster at Camp Sunshine (1964) on tärkeä osa elokuvahistoriaa ja komedia, koska sillä on alaotsikko: "Or how I learned to stop worrying and love nature." Elokuvan on kuvannut ja editoinut Motley Crue.

Elokuvassa malli ja sairaanhoitaja ovat kämppiksiä. Sairaanhoitajan kimppuun hyökkää hurjia koe‑eläinrottia ja nainen on tipahtaa ikkunasta. Ilmenee, että nainen onkin oikea veteraaninaturisti, joka jopa tilaa kotiin nudistilehtiä mallin ollessa täysin noviisi mitä tulee riisuutumiseen yleisellä paikalla. Naiset katselevat nudistilehteä ja lähtevät leirille, jossa aluksi ennakkoluuloinen mallikin lakkaa huolehtimasta ja alkaa rakastaa luontoa. Leirillä malli, joka muuten toimii elokuvan kertojana, ihmettelee kuinka jollakulla on leirillä vaatteet yllä. Tyhmempi voisi luulla, että kyseessä on vieressä pitkät housut jalassa istuva nainen, mutta ei. Ihmetystä herättääkin ystävättären jälkeenjäänyt veli, Hugo.

Monster at Camp Sunshinen juoni on älyttömän nerokas ja tyttöjen tausta liittyykin oleellisesti ja täysin luonnollisesti leirille ilmaantuvaan hirviöön. Lopussa ohjaaja lyö camp-nappulan kaakkoon ja yhdistää kuvia näyttelijöistä, hirviöstä ja räjähdyksistä sekä arkistomateriaalia sotilaista tositoimissa hulvattomaan lopputaisteluun. Hulvattomuus on kyllä suhteellista, sillä itse en saa mitään kiksejä liian ilmiselvästi tarkoituksellisesti huonoista elokuvista enkä tästäkään. Beast That Killed Women sentään vaikutti rehellisesti huonolta elokuvalta. Jos tekijät kerran ovat niin taidokkaita, että huonoa elokuvaa pitää tehdä ihan tahallaan, niin miksi sitten jokainen turha kohtaus kestää tarpeettoman kauan eikä mielenkiinto kestä yllä millään?

Niin kuin tässä ei olisi kaikki, purskahdan itkuun, koska elokuvan loppu kertaa vielä tapahtumat. Krapulassa ihminen on herkimmillään. "A brief summary of the movie follows for those who wish to relive its magic moments."

Mikko Kojo

The Mighty Gorga (1969)

Ohjaaja:

• David L. Hewitt

elokuva arvostelu

Ohjaus: David L. Hewitt

Ensimmäisen tunnin ajan The Mighty Gorga (1969) muistuttaa jopa ihan oikeaa elokuvaa – valitettavasti vain tylsää sellaista. Sirkus on konkurssin partaalla ja itse pääjohtaja lähtee hankkimaan uutta vetonaulaa, sillä villieläinten toimittaja on tullut kertoneeksi, että hän voisi hankkia ylikokoisen gorillan. Kyseinen heebo on tosin kadonnut otusta etsiessään ja ainoastaan tytär on tallella. Tällä on samat ongelmat kuin miehelläkin: budjetti on kuralla ja kilpailijat hengittävät niskaan. Siispä viidakkoon kantajien ja apulaisen kanssa.

Ainoat hetket ensimmäisen tunnin aikana, jolloin tunnen olevani jotenkin kosketuksissa tämän maailman kanssa, ovat kun typerän näköinen poppamies messuaa "Mighty Gorgaaa!" Näinä hetkinä pystyn havaitsemaan, että viidakossa samoilu ja yöpyminen eivät vaikuta ihmisten vaatetukseen ja olemukseen. Naisen meikit ja kampaus pysyvät kiitettävästi ennallaan.

Alussa olen saanut sellaisen käsityksen, että gorillaa etsittäisiin Kongosta. Villi-ihmiset eivät kyllä näytä tippaakaan afrikkalaisilta ja ihan kuin joku puhuisi heistä intiaaneina. The Mighty Gorga on niin tylsä, että olen liian flegmaattinen kelatakseni takaisin. Lisäksi aiemmin katsomani nudistileffat eivät varmasti voineet olla jättämättä jälkeä aivoihini, joten sekaisin voin aivan yhtä hyvin olla minäkin eivätkä vain elokuvan tekijät. He ovat sitä kuitenkin varmasti, sillä samoajat päätyvätkin jonnekin vuoren ylätasangolle, jossa on kaikkea suurta kuten valtavia sieniä. Pohdin, että mistäköhän käsikirjoittajalle ovat sienet tulleet mieleen.

Fiksu päähenkilömme toteaa, että "this place almost looks prehistoric" ja pian otetaankin yhteen maailman epäaidoimman dinosauruksen kanssa. En ole varmaan ikinä nähnyt yhtä huonoja erikoistehosteita (paitsi myöhemmin tänään, kuten tulen huomaamaan). Ihmiset tuijottavat kauhuissaan ihan toisaalle kuin monimetrisen muovisauruksen suuntaan. Mitäköhän siellä sitten on kun ei kerran jättikokoinen dinosauruslelu kiinnosta? T‑Rex päihitetään heittämällä sitä sen omalla munalla päähän. Lopullisen tappion otus kokee kun Gorga-gorilla tulee ja kurmottaa liskoa kunnolla päihin huomattavasti King Kongia huonommassa ja lyhyemmässä efektimittelössä.

Ylipäätään viimeinen alle puolituntinen on hauskaa koheltamista ja erikoistehostemättöä, mutta valitettavasti eka tunti on vetänyt tältä kalkkunalta jo tehokkaasti maton alta.

Mikko Kojo

One Million AC/DC (1969)

Ohjaaja:

• Ed De Priest

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ed De Priest

Luonnollisesti minulla ei ole mitään käsitystä mikä elokuva One Million AC/DC (1969) on (luola)miehiään, joten väite, että elokuva vastaa Adult Film Producers Associationin vaatimuksia herättää uteliaisuutta. Kahden minuutin kohdalla aletaan puhua neitsyyden uhraamisesta, ja selviääkin, että One Million AC/DC on softcore-seksielokuva. Valitettavasti sellaiset ovat usein huonoja ja tylsiä, ja niin on tämäkin.

Totean elokuvan tarjoaman matskun aika roisiksi, kun neitsyys uhrataan kepillä, ja kappas, pianhan uhri tykkää siitä. Tapahtuma ikuistetaan nahalle piirtäjän toimesta ja sitä seuraa myös lihava mies, jonka partaa nainen hivelee. One Million AC/DC on aivan hämärää kamaa, sillä jossain vaiheessa piirrustelija kääntyy kohti kameraa ja toteaa minulle "peace" sormimerkillä viestiään tehostaen. Täh?

Vähän ajan kuluttua paksu kaiffari ennustaa: "Tragedy is happening." Onkin miellyttävän jälleennäkemisen aika, sillä The Mighty Gorgasta tuttu muovidino on tässäkin elokuvassa. Tai ehkä kyseessä on sen pervo kaksoisveli, sillä dino repii luolatytöltä topin päältä ennen kuin hotkaisee muovinuken suihinsa. The Mighty Gorgan saurus ei olisi ikinä tehnyt mitään noin tuhmaa. "Tragedy is done", toteaa läski.

Elokuvan huumorin havaitsen nopeasti huonoksi sekä luolanaisten välisen kihnutuksen tylsäksi. Puuduttavaa on myös streitimpi toiminta, jossa hommat hoidetaan saurus-stylellä lannevaate yllä ja joku tytsy saa leiman takapuoleensa. Sekaan heitellään värjättyä kuvamateriaalia jostain paremmasta elokuvasta. Tekijöiden mielestä siinä on jotakin hauskaa, että rypäleitä syödään koko ajan, mutta minusta ei. Eikä se, että piirtäjä piirtelee akteja taustalla. Tosin se vähän huvittaa, että parinkymmenen tyypin heimo on kuluttanut hyvin hoidetut polut maastoon. Uhkaava eli paikallaan seisova dinosaurus saadaan hengiltä ja luolahenkilöt laulavat "Spear goes into the monster" "For He's a Jolly Good Fellow":n sävelellä. Ai niin, tässäkin oli gorilla. Myöhemmin opin IMDb:stä, että elokuvan käsikirjoitti Ed Wood, mikä selittääkin jo paljon.