Sakari Määttä

Mesa of Lost Women (Kadonneitten naisten tasanko, 1953)

Ohjaaja:

• Ron Ormond
• Herbert Tevos

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ron Ormond, Herbert Tevos

Kuoleman aavikolla Meksikossa, paahtavan auringon alla sijaitsee laakea Zarpa Mesa ‑tasanko. Siellä on tohtori Aranyan salainen laboratorio, jossa hän luo mutantteja yhdistelemällä hämähäkkien ja ihmisten kasvuhormoneja keskenään. Onnistuneet risteytykset ovat kauniita naisia, jotka ovat menettäneet puhekykynsä, mutta säilyttäneet hämähäkin vaistot. Naisten kanssa tohtori Aranya kommunikoi telepaattisesti. Miehille tehdyt kokeet ovat poikkeuksetta epäonnistuneet katastrofaalisesti – he ovat muuttuneet kääpiökokoisiksi ja menettäneet järkensä.

Mesa of Lost Women (joka tunnetaan Suomessa vuoden 2005 tv‑esityksen ansiosta nimellä Kadonneitten naisten tasanko) on yksi Ron Ormondin varhaiskauden tunnetuimmista elokuvista, lähinnä kalkkuna-arvojensa puolesta. Tarantula-työnimellä kulkeneen elokuvan alkuperäinen ohjaaja oli saksalaissyntyinen Herbert Tevos, joka sai potkut jo melko varhaisessa vaiheessa tuotantoa. Vuosia myöhemmin Ormond osti elokuvan oikeudet itselleen ja kuvasi sen loppuun, lisäten mukaan runsain mitoin eksploitaatioarvoja sisältävää materiaalia (hullu tiedemies, jättiläishämähäkki jne.) myynnin ja kiinnostavuuden maksimoimiseksi.

Alusta alkaen elokuva on melkoisen epäkoherentti sekamelska. Se rönsyilee, onnistuu esittelemään osan päähenkilöistä jo kertaalleen, kunnes siirtyy päällekkäisen alkuasetelman kautta varsinaiseen tarinaan, joka kerrotaan yllättäen takaumana. Tarinassa on selkeitä yhtäläisyyksiä muun muassa H.G. Wellsin Tohtori Moreaun saari ‑romaaniin (1896), mutta sitä ei kuitenkaan voi pitää romaanin adaptaationa tai varsinkaan Erle C. Kentonin Island of Lost Soulsin (1932) uudelleenfilmatisointina.

Tohtori Aranyan kourista karkuun selvinnyt Leland Masterson (Harmon Stevens) joutuu mielisairaalaan, mutta onnistuu karkaamaan sieltäkin. Hän päätyy paikalliseen tienvarsiravintolaan, jossa ampuu erään Arayan vakoojan (Tandra Quinn) kesken eksoottisen tanssin. Masterson kaappaa mukaansa miljonääri Janin (Nico Lek), tämän kihlatun Doreenin (Paula Hill) sekä viisi muuta henkilöä, joiden kanssa hän lähtee pakomatkalle lentokoneella. Koneeseen tulee tietysti teknisiä ongelmia juuri heidän ylittäessään Kuoleman aavikkoa ja seurue joutuu tekemään pakkolaskun Zarpa Mesalle, hämähäkkinaisten ja onnettomien kääpiöiden kansoittamalle alueelle.

Mesa of Lost Womenin puolivälin tienoille sijoittuu junnaavan tylsää haahuilua hämärissä olosuhteissa sisältävä jakso, joka paljastaa Ormondin todelliset ohjaustaidot. Hän ei osaa luoda jännitystä tai draamaa sen vertaa, että katsoja välittäisi hahmojen kohtaloista. Myös elokuvan rytmitys on paikoin ongelmallista, eikä Ormond kykene puhaltamaan tuulta purjeisiin ratkaisevilla hetkillä. Hän sotkee mukaan myös pientä kolmiodraamaa, mikä ei millään tavalla tue tarinaa. Jotkut tarinan elementit ovat tosin jäämistöä Tevosin alkuperäisestä käsikirjoituksesta, jota ei ole osattu tai vaivauduttu siivoamaan kunnolla etukäteen. Mesa of Lost Womenin tuotantoarvot ovat luonnollisen matalat ja tätä korostaa entisestään mukana oleva kertojaääni. Onneksi sentään kokeneen Lyle Talbotin puhe on enimmäkseen miellyttävää kuunneltavaa.

Harkitsemattoman tuntuisesti soitettu pianosäestys yhdistyy mm. Kiviset ja Soraset ‑sarjan (1960–1966) tunnusmusiikin säveltäjänä tunnetun Hoyt Curtinin vimmaisena jatkuvaan kitaratilutteluun, joka ei anna juuri hetkeksikään rauhaa koko elokuvan 70‑minuuttisen keston aikana. Musiikki on täten olennainen osa kaoottista kokonaisuutta ja saa katsojan vaipumaan ajoittain eräänlaiseen transsiin – subliminaaliseen hypnoosiin. Ehkä kyseessä onkin Ormondin käyttämä alitajuntaan tunkeutuva tehokeino, jolla hän yrittää saada katsojat rakastamaan elokuvaansa. Oli miten oli, sama Curtinin score kierrätettiin myös Ed Woodin Jail Baitiin seuraavana vuonna.

Megalomaanisen tohtori Aranyan roolissa nähdään pitkän linjan näyttelijä Jackie Coogan, joka tunnetaan ehkä parhaiten roolistaan Addams Family ‑sarjassa (1964–1966). Mesa of Lost Womenin muistettavimmat roolisuoritukset menevät kuitenkin viekoittelelevalle Tandra Quinnille hämähäkkinaisena sekä todella vakuuttavalle Harmon Stevensille sekopäisen Mastersonin roolissa. Arayan kääpiöistä tunnistettavin on (näyttelijätiedoista pois jätetty) Angelo Rossitto (mm. Tod Browningin Freaks – kummajaiset ja George Millerin Mad Max – ukkosmyrsky), jonka näyttelijäura kesti lähes 60‑vuotta. Mukana vilahtaa myös Dolores Fuller (mm. Glen or Glenda, 1953).

Mesa of Lost Womenin kuvasi Karl Struss, joka voitti jopa Oscarin työstään F.W. Murnaun mykkäklassikossa Auringonnousu (Sunrise: A Song of Two Humans, 1927). Struss tosin kuvasi todennäköisesti vain Tevosin kanssa aiemmin tehdyt kohtaukset. Ormondin kaverina sen sijaan toimi toinen erittäin lahjakas kuvaaja Gilbert Warrenton, jonka ansioluetteloon lukeutuu muun muassa Paul Lenin Nauruihminen (The Man Who Laughs) vuodelta 1928. Maineikkaista kuvaajista huolimatta on syytä varoittaa, että Mesa of Lost Womenista lukeminen on todennäköisesti antoisampaa kuin itse elokuvan katsominen.