Jari Mustonen

Island of Lost Souls (Kadonneiden sielujen saari, 1932)

Ohjaaja:

• Erle C. Kenton

elokuva arvostelu

Ohjaus: Erle C. Kenton

30‑luvun taantuman syövereissä ihmisten kyky tuottaa fantasiaa saavutti yhden huipuistaan. Vuosisadan alkupuolella tieteellinen keskustelu oli saanut suuntansa darvinismin huippukaudesta ja vuosikymmenten kuluessa erilaiset ihmiskeskeiset jumaluustopiat vetivät puoleensa niin älymystöä kuin rahvasta. H. G. Wells The Island of Doctor Moreau (kirja 1896) oli ollut yksi darvinismin varhaisista soihdunkantajista, joka yhdisteli tieteen visioita sekä populaarikulttuurin viihdykkeellisiä tarpeita. Samalla se päivitti Mary Shelleyn kauhuromaanin Frankensteinin (kirja 1818) teeman nykyaikaan.

Wellsin teoksen ensimmäinen filmatisointi, Erle C. Kentonin Island of Lost Souls, syntyi pre‑code ‑ajan huipulla kolmisen vuosikymmentä myöhemmin. Se tarjosi romantiikan ja eksotiikan nälkäiselle yleisölle yhden oman aikansa kielletyimmistä hedelmistä.

Seikkailu alkaa, kun haaksirikkoutunut Edward Parker pelastetaan eläimiä syrjäiselle saarelle kuljettavaan alukseen. Aluksen määränpäässä hän kohtaa kissamaisen Lotan sekä pieteettisen tohtori Moreaun. Jonkin aikaa myöhemmin Moreau kertoo aloittaneensa tieteelliset kokeet kiihdyttämällä ensin kasvien evoluutiota ja myöhemmin tekemällä eläimistä enemmän ihmisten kaltaisia, eli parempia biologisia olentoja. Parkerin silmiin tämä tieteen "huippu" näyttäytyy kuitenkin pelkältä elävien eläinten leikkelyltä vailla kunniaa. Miesten ja eläinihmisten välisestä yhteentörmäyksestä tulee väistämätön.

Peräti kahdessatoista maassa aikanaan kielletty Island of Lost Souls ei säväytä enää kauheuksillaan, mutta on silti yhä Wellsin alkuperäisteoksen onnistunein filmatisointi. Myöhemmistä versioista Marlon Brandon persoonan hallitsema The Island of Dr. Moreau (1996) syntyi epäonnen tähtien alla ja oli siksi kykenemätön modernisoimaan tarinaa omalle sukupolvelleen. Samoin Don Taylorin ohjaama vuoden 1977 elokuva hiipui varsin puolivillaiseksi tekeleeksi hilleriä muistuttavan Burt Lancasterin yrittäessä pitää meininkiä yllä karismallaan. Kirjan täydellisin moderni elokuvateos odottaakin yhä toteuttajaansa, sillä toisen maailmansodan aikainen ihmisiin kohdistunut vivisektio ja DNA‑pohjaisen tieteen kehitys tarjoaisivat hyvinkin huimia näköaloja alkuperäisteoksen sisältämään kritiikkiin.

Kenton ei ohjaajana onneksi turhia arkaile, vaan pohtii varsin avoimesti eri lajien risteytystä, säväyttäen aikalaisia myös kevyellä eroottisuudella, jonka saivat kehoillaan kantaakseen elokuvan kaunottaret Kathleen Burke ja pre‑code ‑tähti Leila Hyams (Freaks, 1932). Heidän kauttaan katsoja voi tuntea varhaisen Hollywoodin eskapismiin kätkeytynyttä kiimaa, vaikka he eivät juurikaan ihoa edes paljasta. Toki vieläkin rohkeampaan materiaaliin olisi ollut varaa, kuten vuoden 1931 Dr. Jekyll and Mr. Hyde osoittaa.

Myös teemoiltaan elokuva on rohkea, vähintään Moreaun tarinan sisältämän sosiaalisen sanoman takia. Eikä Island of Lost Souls häviä yhtään jälkeläisilleen sen esittämisessä. Julmilla kokeillaan Moreau vie pedoilta heidän oikeutensa olla eläimiä, tekemättä heistä siltikään ihmisiä. Tässä illuusioiden teatterissa muovautuu tieteestä ihmisen "luomiskyvyn" luonnottomuuden paljastava instrumentti. Vain jokunen vuosi myöhemmin tohtori Moreaun kaltaista genetiikkaa yritettiin toisintaa keskitysleirien uumenissa, joskin pelkkien ihmiskehojen avulla.

Sisäisen sensuurin vallattua elokuvateollisuuden 30‑luvun loppuun mennessä saattiin odottaa vuosi jos toinenkin ennen kuin elokuvataiteen parista maailmaan valmistui mitään sanomaltaan yhtä kypsää kuin Island of Lost Souls. Satunnaisista suvantovaiheistaan huolimatta kyseessä onkin yksi kuviltaan kiehtovimmista varhaisen Hollywoodin helmistä.