Koronarajoitusten koettelema 41. Fantasporto vietiin kunnialla läpi hyvien uutuuselokuvien ja elävän elokuvayleisön voimalla.
Viimeiset pari vuotta vuotta ovat olleet vaikeaa aikaa kaikenlaisten tapahtumien järjestämisen suhteen, niin myös elokuvafestivaalien tapauksessa. Vuoden 2020 maaliskuusta lähtien filmijuhlia joko peruttiin kokonaan tai vaihtoehtoisesti järjestettiin hieman puolivillaisina online-versioina, joista osa onnistui paremmin, osa heikommin. Ainoa menestyjä on ollut koronavirus, joka edelleen porskuttaa erilaisine variantteineen rokotuksen saaneiden ihmisten kasvavasta määrästä huolimatta.
Fantasporto ehdittiin vuonna 2020 järjestää helmi-maaliskuun vaihteessa kuin ihmeen kaupalla täysin normaalien proseduurien mukaan. Pandemia alkoi toden teolla vaikuttaa ihmisten jokapäiväiseen elämään festivaalin päättymistä seuranneella viikolla, ja tartuntaluvut sekä niitä seuranneet rajoitukset maskisuosituksineen ovat sen jälkeen tulleet varmasti kaikille tutuksi. Beatriz Pacheco Pereiran kirjoittama Fantasporton 40‑vuotisesta historiasta kertova 600‑sivuinen kirja ehti saada esittelytilaisuutensa jo kertaalleen juhlavuoden festivaalin yhteydessä, mutta viivästykset painossa runsaan kuvituksen käsittelyn kanssa ja covid-vihulainen siirsivät varsinaisen julkaisun vuoteen 2021.
Massiivinen ja perusteellinen Fantasporto 40 Anos – Uma História de Cinema 1981–2020 on ollut saatavilla viime keväästä lähtien, mutta Portugalin johtavan elokuvafestivaalin järjestäminen viime vuonna ei näyttänytkään ihan yksinkertaiselta. Festivaalilla esitettävät elokuvat olivat perinteisen valintaprosessin kautta selvillä, mutta alkuvuodesta maa oli korkeiden covid-lukujen myötä totaalisen lockdownin kourissa. Elokuvateatterit oli suljettu yleisöltä ja näytti selvältä, että Fantasportoa ei ainakaan totuttuun tapaan helmi-maaliskuun vaihteessa järjestettäisi. Festivaalin priimusmoottorit ja perustajat Beatriz Pacheco Pereira ja Mário Dorminsky eivät kuitenkaan missään vaiheessa edes harkinneet minkäänlaista online-versiota tapahtumasta, sillä "elokuvafestivaali tulee järjestää eläville ihmisille oikeassa elokuvateatterissa".
Tuossa vaiheessa olikin mahdollisuutena vain riskillä pelaaminen ja vuoden 2021 Fantasporton siirtäminen parilla kuukaudella eteenpäin huhtikuun loppuun, samalla toivoen koronatilanteen helpottavan siihen mennessä. Kävi myös ilmi, että monivuotinen festivaalinäyttämö Rivoli-teatteri ei olisi saatavilla uusille festivaalipäiville huhti-toukokuun vaihteessa, joten myös elokuvasalit olivat hakusessa. Historiallinen vanha kauppahallirakennus, Hard Club ‑nimiseksi kulttuurikeskukseksi saneerattu monitoimitila Porton keskustassa keksittiin Fantasporton väistötilaksi vuodelle 2021. Hard Club on tuttu monien kansainvälisten rokkibändien keikkamestana, mutta paikan saleissa on järjestetty myös elokuvanäytöksiä. Kun koronatartuntojen laskun myötä rajoituksia lievennettiin Portugalissakin huhtikuussa, näyttivät viranomaiset vihreää valoa festivaalin järjestämiselle. Tosin edelleen tiukin turvatoimin; näytöksiin päästettiin rajoitettu määrä katsojia kerrallaan, elokuvasaleissa oli turvaväli‑ ja maskipakko ja ne desinfioitiin huolellisesti jokaisen elokuvan jälkeen. "Fantasporto – The Covid Editionin" turvamääräyksiä olivat myös näytösten ajoittaminen päättymään arkisin viimeistään kello 22, sekä viikonloppunäytösten totaalikielto.
Koronan aiheuttamat matkustusrajoitukset ja karanteenimääräykset tarkoittivat myös sitä, että 41. Fantasporto järjestettiin ilman kansainvälisiä vieraita, joten mielenkiintoiset ohjaaja‑ ja näyttelijänimet sekä ulkomaiset median edustajat loistivat tänä vuonna poissaolollaan. Festivaalilla palkittavat elokuvat valinneet kaksi kansainvälistä tuomaristoa toimivat nekin jäsenten kotimaista käsin (mukana tuomaristossa myös Elitistin toimituksen oma edustaja). Kiitos nykytekniikan, elokuvien katselu onnistui juryiltä näinkin. Festivaali saatiin erikoisvaatimuksista huolimatta vietyä kunnialla läpi ja Hard Club osoittautui oivalliseksi sijaispaikaksi myös Pereiran ja Dorminskyn mielestä. Näytökset saatiin rajoituksien puitteissa täyteen elokuvayleisöä, ja Fantasporton festivaalijulisteita viimeisen 40 vuoden ajalta esitellyt näyttely osoittautui erityisen suosituksi.
Tulevia Fantasportoja ajatellen on merkittävä tieto, että jo vuodesta 2022 lähtien festivaalin on tarkoitus muuttaa pysyvästi 1940‑luvulta peräisin olevaan, parhaillaan entistä ehommaksi saneerattavaan paljon historiaa omaavaan Cinema Batalhaan, joka sijaitsee luonnollisesti Batalha-aukiolla Porton ydinkeskustassa. Nykysuunnitelmien mukaan aikataulut menevät koronan tuomien viivästysten takia kuitenkin niin, että vuoden 2022 festivaali järjestetään tämänvuotisen tapaan huhti-toukokuun taitteessa ja edelleen Rivoli-teatterissa, mutta vuonna 2023 tultaisiin palaamaan ajallisesti tutulle paikalle helmi‑ ja maaliskuun vaihteeseen elokuvien esityspaikan vaihtuessa Batalhaksi. Nyt lisää Fantasporton koronaversiosta ja etenkin sen elokuvatarjonnasta.
26.4.–4.5.2021
Sisällysluettelo
Ten Minutes to Midnight (2020)
O: Erik Bloomquist
Paper Spiders (2020)
O: Inon Shampanier
The Reckoning (2020)
O: Neil Marshall
Awauta (2021)
O: Mile Nagaoka
Marionette (2020)
O: Elbert van Strien
The Trouble with Being Born (2020)
O: Sandra Wollner
Dinner in America (2020)
O: Adam Rehmeier
En el pozo (2019)
O: Bernardo Antonaccio & Rafael Antonaccio
Post Mortem (2020)
O: Péter Bergendy
Preparations to Be Together for an Unknown Period of Time (2020)
O: Lili Horvát
Suicide Forest Village (2021)
O: Takashi Shimizu
Beatriz Pacheco Pereiran 600‑sivuinen historiikki Fantasporto 40 Anos – Uma História de Cinema sai siis viimein virallisen julkaisutilaisuutensa perjantaina 30. huhtikuuta runsaan paikallisen mediahuomion kera Porton Hard Clubilla. Pereira ja Mário Dorminsky esittelivät ruhtinaallisesti kuvitetun kirjan sisältöä toimittajille ja elokuvayleisölle höystettynä anekdooteilla vuosien varrelta. Luc Besson, Peter Jackson ja Guillermo del Toro ovat vain muutamia kirjassa esiintyviä ohjaajanimiä, jotka ovat vierailleet vielä tuntemattomina tekijöinä ensimmäisten elokuviensa kanssa Fantasportossa. Festivaalin 40‑vuotiseen historiaan ja esiripun taakse päästään kurkistamaan Pereiran kirjassa monen muunkin asian suhteen.
Fantasporton avajaiselokuvana nähtiin ajankohtainen klassikko, Luchino Viscontin Kuolema Venetsiassa (Morte a Venezia, 1971). Kanavakaupungin riutumisesta koleraepidemian kourissa 1900‑luvun alussa löytyy paljonkin yhteistä nykyisen koronapandemian kanssa. Elitistin raportti ottaa kuitenkin totuttuun tapaan lähempään tarkasteluun 11 uutuuselokuvaa, joista osa sai festivaalilla maailmanensi-iltansa.
Radiotiskijukkana Tobe HooperinTeksasin moottorisahamurhaaja 2:ssa (The Texas Chainsaw Massacre 2, 1986) nähty Caroline Williams on palannut DJ‑laitteiden taakse! Vähintäänkin semilegendaarinen 1980‑luvun scream queen Williams esittää yöradion veteraanijuontaja Amy Marlowea, jonka 30‑vuotisen uran pahin työrupeama on alkamassa. Matkalla studiolle Amya puree kaulaan lepakko tai joku muu öinen otus ennen lähetystä, ja näin ohjaaja/käsikirjoittaja Erik Bloomquistin kehittelemä "vampiirinen ja sekasortoinen tilanne radioasemalla" ‑asetelma on valmis.
Ten Minutes to Midnight on ottavinaan kantaa myös seksuaaliseen häirintään ja tietyn ikäisten naisten syrjintään työmarkkinoilla, mutta pääpaino on selkeästi "good clean fun" ‑tyyppisessä irrottelussa, jossa tekoverenkin kanssa läträtään, mutta kohtuudella. Antaumuksella näyttelevää Willliamsia katselee ja kuuntelee mielellään, mutta Ten Minutes to Midnight muistuttaa liian vähän oikeata elokuvaa, jotta Bloomquistin hengentuotteesta ihan kokonaisvaltaisesti jaksaisi innostua.
Ten Minutes to Midnight toimisi kenties paremmin jonkin kauhupainotteisen antologiasarjan yhtenä episodina kuin itsenäisenä elokuvana. Kuka tietää, vaikka se sellaiseksi olisi alun perin suunniteltukin. Bloomquist vilauttaa ohjauksessaan kuitenkin pariin otteeseen jotakin kiehtovan eksentristä otetta ja Caroline Williams hoitaa ainakin puolikkaan tähden lisää loppuarvosanaan.
Lukiolaistyttö Melanie (Stefania LaVie Owen) on itsenäistymistä kaipaava teini-ikäinen, joka suunnittelee vastoin äitinsä Dawnin (Lili Taylor) tahtoa valitsevansa jatko-opintopaikan ihan muualta kuin kotikaupungistaan. Kasvaminen aikuiseksi vaikeutuu entisestään, kun ylihuolehtiva Dawn väittää tyttärelleen naapuritalossa asuvan Brody-nimisen miehen ahdistelevan häntä eriskummallisilla ja näkymättömillä tavoilla. Merkillisen asiasta tekee se, että häiriköinnistä ei tunnu löytyvän muuta näyttöä kuin Dawnin oma sana.
Inon Shampanierin ohjaama ja yhdessä vaimonsa Natalien kanssa kirjoittama Paper Spiders pitää myös katsojan onnistuneesti tietyssä epätietoisuuden tilassa hyvän matkaa; onko naapuri Brody todellakin noin pirullinen piinaaja vai tapahtuuko kaikki vain Dawnin omassa päässä? Saako hiljattain leskeksi jääneen Dawnin totaalisen yksin jäämisen pelko tarrautumaan tytär Melanieen ja kuvittelemaan asioita? Kun Dawn kertoo Melanielle tietävänsä naapurinsa sähköinsinööriksi ja aiheuttavan Dawnille päänsärkyä elektromagneettisilla laitteilla seinän läpi, alkaa tytär jo näyttää huolestuneelta äidistään.
Viimeistään kohtaus, jossa Dawnin palkkaama yksityisetsivä asentaa turvakameroita tämän kotitalon katolle paljastaa katsojallekin, että Paper Spiders on elokuva harhaisuudesta ja mielen hajoamisesta.
Monipuolisista ja palkituista elokuva‑ ja tv‑rooleistaan tuttu Lili Taylor tekee hienoa ja uskottavaa työtä neuroottisena raivokohtauksiin sortuvana Dawnina, eikä ohjaaja Shampanier sorru herkkää aihetta käsitellessään hetkeksikään Hollywood-imelyyksiin. Sairaskertomuksena ja kasvutarinana etenevän Paper Spidersin toinen kantava voima on Stefania LaVie Owen, joka vakuuttaa paikoin angstisenakin Melaniena, jonka identiteetin etsimistä eivät helpota ailahteleva äiti tai villi ja viinaan menevä poikaystävä. David "Moukarimies" Rasche tekee mukiinmenevästi vakavan roolin Dawnin työnantajana asianajotoimistossa.
3.5
(MH)
Kuolema Venetsiassa ei ollut suinkaan Fantasporton ainoa nyt niin ajankohtaista kulkutautiteemaa heijasteleva elokuva.
Mile Nagaokan Awauta on runsaan tunnin mittainen katsaus japanilaiseen estetiikkaan ja elämänmuotoon. Näennäisesti elokuvan keskipisteessä on entinen geisha Yumiko (Noe Tawara), joka ensin matkustaa suurkaupungista kotiseudulleen Tokushimaan suremaan äitinsä kuolemaa tätinsä luokse, palatakseen sitten kaupungin humuun kohtalokkainkin seurauksin. Awauta on kuitenkin ennen kaikkea japanilaisten rituaalien puolueetonta havainnointia 1600‑luvulta alkaneelta Edo‑kaudelta kotoisin olevan Sekizoru-kansanlaulun rytmittämänä. Audioraita on muutenkin tärkeässä osassa viipyilevien kuvien taustalla; kun eksoottisen kuuloiselta kansanlaululta ollaan tauolla, maalailee Hideyuki Hashimoto pianollaan äänikuvia japanilaisoriginaaleista Mozartiin.
Seesteisissä kuvissa nähdään yksityiskohtaisesti arkisia seremonioita kokkaamisesta itse ruokailuun ja pyykinpesusta kananmunan kuorintaan. Japanilaisia huonekaluja tai arkkitehtuuria unohtamatta. Kuvakulmat ovat toisinaan lattiaperspektiivissä, dialogi on niukkaa ja kaikesta huokuu jonkinlainen kiireettömyys. Yumiko kohtaa yöllisellä baarireissulla petollisen naistennaurattajan, mutta ikävät tapahtumat johtavat ainakin hetkellisesti johonkin parempaan vain öisin työskentelevän baarimikko Kojin (Hideo Masunaga) tapaamisen myötä. Awauta on lähes juoneton elokuva, mutta ihmiskohtalot välittyvät erinomaisesti ja vanhaan japanilaiseen tapakulttuuriin on mielenkiintoista kurkistaa.
Awauta palkittiin Fantasporton Directors' Week ‑sarjan parhaasta ohjauksesta sekä vielä juryn erikoispalkinnolla.
Hollantilaisohjaaja Elebert van Strienin edellinen pitkä elokuva, kauhumysteeri Two Eyes Staring (2010) nähtiin kymmenen vuotta sitten myös Helsingissä Night Visions ‑festivaalin ohjelmistossa. Van Strienin uutukainen Marionette perustuu miehen omaan De marionettenwereld ‑lyhytelokuvaan vuodelta 1993, eikä Van Strienin yhdessä Ben Hopkinsin kanssa käsikirjoittamasta Marionettestakaan arvoituksellisia piirteitä puutu. Psykologinen draama trillerimausteilla sekoittaa mukaan yliluonnolliseltakin vaikuttavia asioita, mutta tarjoaa liian monta loppukäännettä selvitäkseen kunnialla kuiville.
Auto-onnettomuudessa aviomiehensä hijattain menettänyt lastenpsykiatri Marianne (Thekla Reuten) haluaa elämälleen uuden alun ja muuttaa New Yorkista skotlantilaiseen pikkukaupunkiin terapistiksi lasten psyykkisiä häiriöitä hoitamaan erikoistuneelle klinikalle. Haastavimmaksi tapaukseksi osoittautuu 10‑vuotias, synkkiä piirroksia Mariannen vastaanotolla raapusteleva ja lähes puhumattomaksi heittäytynyt Manny (Elijah Wolf). Tarkemmin Mannyn piirroksia tutkittuaan Marianne huomaa, että ne ovat suoraan yhteydessä kaupungissa tapahtuviin onnettomuuksiin ja kuolemantapauksiin.
Mannyn hahmosta voi vetää janan solipsismiksi kutsuttuun filosofiseen näkemykseen, jossa havainnoija määrää sen mitä on olemassa. Kaikki olemassa oleva on siis kiinni vain omasta ajattelusta ja tahdosta. Manny ei piirroksillaan siis pelkästään kuvaile tulevia tapahtumia, vaan kuten itse Mariannelle toteaa "minä saan asioita tapahtumaan!" Manny on suoraa jatkumoa klassisille karmiva kakara ‑hahmoille, jotka ovat tuttuja vaikkapa Richard Donnerin Ennustuksesta (The Omen, 1976) tai Fritz Kierschin Maissilapsista (Children of the Corn, 1984), ja nuori Elijah Wolf hoitaa tonttinsa uskottavasti; Manny on ihan helvetin kolkko miehenalku.
Marionette säilyttää mielenkiintonsa tiettyyn rajaan asti, mutta hämärtää mindfuck-tasoille asti sen, mikä on Mannyn päässään luomaa ja mikä ei. Asioiden avoimeksi jättäminenkin voi olla hedelmällinen ratkaisu, mutta siihen päädytään liian monen käänteen kautta, eivätkä Marionetten lukuisat takaumakohtaukset yhtään selkeytä kunnianhimoisen elokuvan filosofista pohdintaa. Lähes kaksituntisena elokuva on ylipitkä ja hyötyisi muiltakin osin uudelleenleikkaamisesta. Thekla Reuten palkittiin roolistaan parhaan naispääosan palkinnolla ja mainita kannattaa myös Han Ottenin ja Maurits Overdulven tummanpuhuva, Howard Shoresta muistuttava musiikki. Muun näyttelijäkaartin tutut ja kokeneet brittikasvot jäävät yllättävän vaisuiksi rooleissaan.
In the Quarry (O: Bernardo Antonaccio & Rafael Antonaccio)
Kuuma aurinkoinen päivä. Noin kolmekymppiset ystävykset lapsuudestaan tutun, vanhaan avokaivokseen muodostuneen lammen äärellä piknikillä. Grillataan, nautitaan olutta ja välillä pulahdetaan lampeen vilvoittelemaan. Mikä voisi tällaisena päivänä mennä pieleen? Kaikki.
Käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastanneiden Antonaccion veljesten psykologinen draamatrilleri In the Quarry sijoittuu kokonaisuudessaan yhteen tapahtumapaikkaan, mainitun lammen äärelle, mikä on pelkästään eduksi tiiviin ja jopa klaustrofobisen tunnelman luomisessa. Kameran takanakin hääränneen Rafael Antonaccion vihjailevat kuvakulmat antavat aavistaa jo ensi sekunneista lähtien, että jotain tässä paratiisimaisessa asetelmassa on pielessä.
Alicia (Paula Silva) on tuonut vanhojen lapsuuskavereidensa Tinchon (Rafael Beltran) ja Tolan (Luis Pazos) nähtäväksi uuden poikaystävänsä Brunon (Augusto Gordillo), mistä näennäisen leppoisissa tunnelmissa alkaneen päiväretken pinnan alla kytevät jännitteet alkavat kehittyä. Bruno on pääkaupunki Montevideosta ja hänellä on alentuva suhtautuminen "maalaisempiin" Tinchoon ja Tolaan, joiden kotiseudulla nyt ollaan. Lisäksi Tincho on Alician lapsuuden mielitietty, joten törmäysvaara mustasukkaisen Brunon kanssa on todellinen. Testosteroni suorastaan tihkuu valkokankaalta.
Sovinistisella Brunolla on totaalisen omistava suhtautuminen tyttöystäväänsä Aliciaan ja Latinalaiseen Amerikkaan liitetty machokulttuuri puskee armottomasti esille, kun asiat Tinchon ja hermoherkän Brunon välillä eskaloituvat. Aurinkoisista tunnelmista mustasukkaisuusdraamaksi muuttuva In the Quarry ottaa loppuhetkillään onnistuneesti kierrettä kauhuelokuvan suuntaan ja 80‑minuuttinen laitetaan tiiviisti pakettiin. Siihen liittyen; muistakaa varoa ongenkoukkuja tällaisten lampien lähellä liikkuessanne. Augusto Gordillo hermoili Brunon roolissa itselleen parhaan näyttelijän palkinnon Fantasy-sarjassa. Mainitsematta ei voi jättää myöskään Hernán Gonzálezin täydellisesti tunnelmiin istuvaa country/roots/R&B ‑tyylistä soundtrackia.
4.0
(MH)
Festivaalikierroksellaan runsaasti palkintoja kerännyt Post Mortem nappasi kaksi pystiä ansaitusti myös Portossa. Ne tulivat Fantasy-sarjan parhaasta ohjauksesta ja parhaasta käsikirjoituksesta. Post Mortem on Unkarin ehdokas kilpailemaan Oscar-palkinnosta vuoden 2022 parhaan ulkomaisen elokuvan kategoriassa.
Unkarilaisen elokuvan vahva esiinmarssi vuoden 2021 Fantasportossa jatkui maan viimevuotisella parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-ehdokkaalla Preparations to Be Together for an Unknown Period of Time. Jo pitkä nimikin lupaa artsya valkokangaskokemusta ja sellaisen budapestilaisohjaaja Lili Horvátin toinen pitkä elokuva tarjoaakin. Myös käsikirjoituksen laatineen Horvátin art house ‑vivahteinen mysteerirakkaustarina ei silti ole liian haastavaa seurattavaa, ja nimestään huolimatta Preparations to Be Together for an Unknown Period of Timen kesto on maltilliset puolitoista tuntia.
Taitava neurokirurgi Márta (Natasa Stork) palaa Unkariin kahdenkymmenen Yhdysvalloissa vietetyn vuoden jälkeen. Elämä on ollut urakeskeistä, mutta kuukautta aiemmin New Jerseyssä tapaamansa unkarilaiskollega Jánosin (Viktor Bodó) kanssa sovitut treffit Budapestin Vapaudensillan kupeeseen lupaavat jotain uutta ja kiehtovaa. Mártan suureksi järkytykseksi János käyttäytyy tapaamispaikassa kuin Márta olisi ventovieras, väittäen ettei ole koskaan nähnyt häntä aikaisemmin. Mártan maailma järkkyy ja tilanne laukaisee niin varjostuspuuhat kuin psykiatrilla käynnit.
Intiimin tutkivat lähikuvat mielenterveyttään epäilevästä Mártasta luovat Preparations to Be Together for an Unknown Period of Timelle mielenkiintoisen, lähes aavemaisen moodin yhdessä harkitusti käytetyn klassisen musiikin kanssa. Hetket uudessa työpaikassa sairaalassa epäilevästi suhtautuvien mieskollegojen keskellä, vastaantulevat tuntemattomat Budapestin kaduilla ja sessiot psykiatrin kanssa muovautuvat omalaatuiseksi kokonaisuudeksi. Mártan ja Jánosin intohimokin saa täyttymyksen, mutta viime vuonna Espoo Cinén ohjelmistossakin nähty elokuva säilyttää arvoituksellisuutensa Lili Horvátin varmassa ohjauksessa loppuun asti.
Kuten päähenkilönsä, Preparations to Be Together for an Unknown Period of Time operoi jollakin neurokirurgisella tasolla katsojan pään sisällä. Lopputekstien alkaessa on kaikki selvää, mutta toisaalta ei kuitenkaan mikään. Elokuvallinen matka on kuitenkin ollut tämän kaiken arvoinen.
Koko festivaalin moniulotteisimman ja hienoimman roolityön tehnyt Natasa Stork palkittiin Fantasporton Directors' Week ‑sarjan parhaan näyttelijän palkinnolla, eikä parhaan elokuvan palkinto Preparations to Be Together for an Unknown Period of Timelle samaisessa sarjassa ollut sekään yhtään liikaa.
Edelleen tiuhaan tahtiin filmaava japanilaisohjaaja Takashi Shimizu suunnitteli elokuvaa Fuji-vuoren juurella sijaitsevasta Aokigahara-metsästä jo vuosia. Japanilaisessa mytologiassa kummitusmetsänä tunnettulla Aokigaharalla on myös synkkä maine itsemurhien tekopaikkana. Joidenkin arvioiden mukaan niitä tehdään vuosittain lähes sata. Aihe on siis suorastaan herkullinen jo yli parikymmenvuotisen uran kauhuohjaajana tehneelle Shimizulle. Elokuvien taso on ollut vaihteleva, mutta yliluonnollinen vivahde on yleensä aina läsnä.
Shimizun Howling Village (2019) ‑elokuvan henkinen jatko‑osa Suicide Forest Village sekoittaa sujuvasti vanhaa tarustoa nuorison nykykulttuuriin. Suosittu tubettaja Akina (Rinka Otani) on päättänyt suorassa YouTube-lähetyksessään tutustua Aokigaharaan, raportoida monituhatpäiselle seuraajajoukolleen tunnelmia metsästä ja kenties bongata myös aito itsemurhakandidaatti. Hyvin rakennetussa found footage ‑henkisessä alkujaksossa asiat eivät Akinan kohdalla mene aivan suunnitellusti, ja tämän suora lähetys katkeaa pelottavan oloisiin tunnelmiin kirkumisen säestämänä.
Lähetystä on seurannut myös isoäitinsä ja vanhemman siskonsa Mein (Mayu Yamaguchi) kanssa asuva Hibiki (Anna Yamada), internetin syövereissä viihtyvä ja harvoin hymyilevä tyttö. Hibiki kuuluu kaikesta yliluonnollisesta kiinnostuneeseen nettiryhmään, joka oli tietenkin seurannut Akinan äkillisesti katkennutta tubetusta. Ryhmä saa villin idean lähteä itsemurhametsään selvittämään mitä Akinalle on tapahtunut, ja pian on metsässä lisää kirkuvia teini-ikäisiä. Kuvioon kuuluu myös mystinen kuolemaa kylvävä kuutio, joka löytyy elokuvan alkuvaiheessa Hibikin kotitalon alta, sekä itsemurhametsässä nähtävä salaperäinen vanhempi mies (veteraaninäyttelijä Jun Kunimura). Hän päivystää metsässä pelastaen itsemurhaa hautovia, ja paljastaa myös synkkiä asioita Hibikin ja Mein lapsuudesta.
Suicide Forest Village vyöryttää valkokankaalle aasialaisia uskomuksia, takaumaa ja erilaisia käänteitä niin maan perkeleellisesti, mutta ei pysty tätä katsojaa ihan täydellisesti vakuuttamaan.
Näppärät erikoisefektit, yllärisäikyttelyt ja kekseliäät kuvakulmat todennäköisesti toivat Suicide Forest Villagelle parhaan elokuvan palkinnon Fantasy ‑sarjassa. Suicide Forest Village sai maailmanensi-iltansa Portossa, mutta sen jälkeen nopealiikkeinen Shimizu on kuvannut jo kolme elokuvaa.
3.0
(MH)
Vuoden 2021 Fantasporto järjestettiin siis ilman kansainvälisiä vieraita, joten kaikenlaiset seurapiirijuorut tai örvellykset iltaelämässä ja portviinimaistiaisissa jäävät nyt raportista uupumaan. Elokuvatarjonta oli Portossa jälleen kiinnostavaa ja tasokasta koronavihulaisesta huolimatta. Kehutaan vielä omassa sarjassaan kunniamaininnan saanutta, espanjalaisen Paul Urkijo Alijon Dar‑Dar (2020) ‑lyhytelokuvaa. Vanhaan baskitaruun perustuva mustavalkoinen teos on karmaisevasti kiehtovin kymmenminuuttinen miesmuistiin.
Julkaistu: 2022-02-13T13:29:38+03:00
Mika Helminen
The Reckoning (2020)
Ohjaaja:
Neil Marshall
elokuva arvostelu
arvosana 3.5/5
Ohjaus: Neil Marshall
Vuonna 1665 Lontoo ja muu Englanti kamppaili ruton kourissa. Siihen arvioidaan menehtyneen yli 100 000 ihmistä, joka tarkoittaa neljäsosaa Lontoon seudun tuolloisesta asukasmäärästä. Samoihin aikoihin harrastetut noitavainot pitivät nekin ainakin arveluttavana koetun naisväestön määrää osaltaan kurissa. Brittiohjaaja Neil Marshall (The Descent, 2005) on näiden aineksien pohjalta tekemässä paluuta ruotuun päämäärättömämmän elokuvanteon, kuten noloksi flopiksi osoittautuneen Hellboyn (2019) jälkeen.
Periodikauhua, draamaa ja historiallista seikkailuelokuvaa hämmentävän The Reckoningin pääosaan Marshall on pestannut nykyisen elämänkumppaninsa, hehkeän Charlotte Kirkin (Vice, 2015). Todettakoon sivuhuomiona, että noituudesta syytetyksi joutuvana Grace Haverstockina nähtävän Kirkin meikki tai kampaus ei kärsi elokuvan aikana rajummassakaan menossa, mikä syö omalta osaltaan vakuuttavuuspisteitä. Miehensä Josephin (Joe Anderson) menehdyttyä ruttoon Grace jää yksin vauvaikäisen tyttärensä Abbyn kanssa isolle maatilalle ja ainoa avun tarjoaja vaikuttaa olevan rahojaan Gracelta penäävä vuokraisäntä Pendleton (Steven Waddington). Himokkaasti Gracen suloja katseleva Pendleton ehdottaa Gracelle vaihtoehtoisia tapoja vuokranmaksuun, mutta saa naiselta nöyryyttävät pakit ja vielä neniinsäkin.
Korona-aikakin on tuonut esiin kaikenlaisia kipeitä salaliittoteorioita ja eri tahojen syyttelyä. Asiasta ei voi olla vetämättä yhtäläisyyksiä elokuvan 1600‑luvun ruttoiseen Englantiin, jossa nolatun Pendletonin on kohtalaisen helppo agitoida ja kieroilla herraa pelkäävä kansa puolelleen ja vakuuttaa väki Gracen noituudesta. Kun ruoskaa ja vankityrmää maistamaan joutuva Grace ei taivu rukoilemaan anteeksiantoa ja tunnustamaan olevansa noita, on Pendletonin siirryttävä tehokkaampiin keinoihin ja kutsuttava paikalle järeän suostuttelun mestari.
Näyttämölle astuu The Reckoningin kutkuttavin hahmo, Sean Pertween esittämä noidanmetsästäjä John Moorcroft. Hyytävän karheaäänisen Pertween hahmo muistuttaa ulkoisesti piippuhattuaan myöten Vincent Pricen noitia jahtaavaa Matthew Hopkinsia Michael Reevesin Noidantappajissa (Witchfinder General, 1968), mutta jumalan valittuna miehenä esiintyvä Moorcroft esittelee karmivia keskiaikaisia kidutusvälineitään elokuvallista virkaveljeään auliimmin. Yhdessä The Reckoningin monista takaumista selviää Moorcroftin olevan vastuussa myös Gracen äidin polttamisesta noitana roviolla vuosia aiemmin. Seuraavien päivien aikana Moorcroft yrittää murtaa vankityrmässä lojuvan Gracen vahvan tahdon julmilla ja mielikuvituksellisilla kidutuskeinoilla ja saada tämän tunnustamaan syntinsä.
The Reckoningin turhinta antia ovat päälle liimatut Gracen näyt ja demonit vankityrmässä. Samaan kategoriaan menee myös kuolleen aviomies Josephin ilmestymiset neuvoja antamaan Gracelle. Epätasaisen elokuvan pelastaa kuiville toiminnan täyteinen ja katarttinen kliimaksi, komea kuvaus sekä Christopher Draken oikeaoppisen mahtipontisesti pauhaava sinfoninen soundtrack. Noitaroviolta ihmeen kaupalla pelastunut, pahojen palovammojen peittämä Ursula (Suzanne Magowan) on Moorcroftin apurina ja hengenvartijana mielenkiintoinen hahmo, mutta jää valitettavasti vajaakäytölle. Charlotte Kirkin turhan virheettömän meikin ja siloitellun olemuksen antaa anteeksi loppuhuipentuman ansiosta, ja hieman raaputtamalla löytää The Reckoningin pinnan alta jopa rape & revenge ‑elokuvan.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Sorcière
Ohjaaja
Neil Marshall
Käsikirjoittaja
Neil Marshall
Charlotte Kirk
Edward Evers-Swindell
Antony Jones
producers
Jonas Babics
Jas Boparai
Daniel-Konrad Cooper
Alana Crow
István Erkel
Arianne Fraser
Matthew Helderman
Charlotte Kirk
Nathan Klingher
Amelie Leroy
Michael Marks
Neil Marshall
Charley McDougall
Jamie McLeod-Ross
Sean Patrick O'Reilly
Delphine Perrier
Luke Taylor
Esther Turan
Sean Wheelan
Steffen Wild
Henry Winterstern
Ryan Winterstern
Näyttelijät
Charlotte Kirk
Sean Pertwee
Steven Waddington
Joe Anderson
Suzanne Magowan
Ian Whyte
Callum Goulden
Sarah Lambie
Leon Ockenden
Emma Campbell-Jones
Mark Ryan
Bill Fellows
Oliver Trevena
Tomas Engström
Indianna Ryan
Emma Holzer
Cal MacAninch
Rick Warden
Jordan Long
Dávid Hajmási
Maya Chityll
Balázs Szitás
Géza Takács
Margit Bárdos
John Scudder
Angie Kirk
Wayne Brett
Arthur Dyke
Tal Hymans
Zsófia Kövágó
Säveltäjä
Christopher Drake
Kuvaaja
Luke Bryant
Levittäjä / Jakelija
Fourth Culture Films
BondIt Media Capital
Moviebar Productions
Maa
Iso-Britannia
Genre
Draama
Kauhu
Kategoria
Keskiaika
Kosto
Noituus
Raiskaus
Julkaistu: 2022-02-13T13:30:23+03:00
Mika Helminen
The Trouble with Being Born (2020)
Ohjaaja:
Sandra Wollner
elokuva arvostelu
arvosana 3.5/5
Ohjaus: Sandra Wollner
Saksalaisen Sandra Wollnerin toinen pitkä elokuva The Trouble With Being Born on festivaalikierroksellaan saanut osakseen paitsi kehuja ja palkintoja, myös paheksuntaa ja kauhistelua. Berliinin elokuvajuhlilla osa yleisöstä marssi kesken ensi-iltanäytöksen ulos, ja Melbournen kansainvälinen elokuvafestivaali päätti poistaa The Trouble With Being Bornin kokonaan ohjelmistostaan. Syynä on Wollnerin omaperäisessä tieteiselokuvassa kuvattu aikuisen miehen ja lapsihahmoisen androidin läheinen suhde, joka on koettu sopimattomana ja jopa pedofiliaan myönteisesti suhtautuvana.
Katsojaa säännöllisin väliajoin haastavan, perinteisen elokuvakerronnan kaavaa rikkovan The Trouble With Being Bornin ensimmäinen puoli kuvaa keski-ikäisen Georgin (Dominik Warta) ja 10‑vuotiaan Ellin (Lena Watson, salanimi) keskinäistä suhdetta ja päivittäisiä arkirutiineja asumassaan talossa. Elli on androidi, jonka muistiin on ohjelmoitu "iskäksi" kutsumansa Georgin pikkutyttönä oleminen. Läheisyys, halailu ja tietty intiimiys on kuvissa läsnä, mutta sitä arveluttavampi materiaali täytyy hakea katsojan korvien välistä. Elli on Georgin rakentama ihmismäinen konekorvike kadoksissa olevalle, niin ikään Elli-nimiselle tyttärelle ja heidän yhteisissä kohtauksissaan on tätä kautta läsnä myös tiettyä surumielisyyttä.
Provokatiivinen ja tekoälyä kriittisesti tarkasteleva The Trouble With Being Born laittaa toisella puoliskollaan konventionaalisen hahmojen kehityksen totaalisen uusiksi. Tapaamme matkalla myös kadonneen Elli-tyttären, ennen kuin androidi-Elli päätyy iäkkään rouva Schikowan (veteraaninäyttelijä Ingrid Burkhard) omistukseen. Tämän hoteissa Ellistä tulee Emil, rouva Schikowan nuorena kuolleen veljen koneellinen korvike. Mutta voiko tekoälyllä luoda loputtomasti uusia "muistoja"?
Kukaan ei väitä, että The Trouble With Being Born olisi helppoa katsottavaa. Se ei ole sitä rakenteensa tai aiheensakaan puolesta, mutta Wollnerin elokuva onnistuu haastamaan katsojan ajattelemaan; jos osaamme luoda koneälyn, miten se vaikuttaa meihin ja ihmisyyteemme?
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
Del inconveniente de haber nacido
Ohjaaja
Sandra Wollner
Käsikirjoittaja
Roderick Warich
Sandra Wollner
producers
David Bohun
Lixi Frank
Andi G. Hess
Timm Kröger
Astrid Schäfer
Viktoria Stolpe
Näyttelijät
Lena Watson
Dominik Warta
Ingrid Burkhard
Jana McKinnon
Simon Hatzl
Susanne Gschwendtner
Nikolai Klinkosch
Hossein Rahmani Manesh
Ilvy Steinbach
Säveltäjä
Peter Kutin
David Schweighart
Kuvaaja
Timm Kröger
Levittäjä / Jakelija
Das kleine Fernsehspiel (ZDF)
Filmakademie Baden-Württemberg
Panama Film
The Barricades
Maa
Itävalta
Saksa
Genre
Draama
Mysteeri
Scifi
Kategoria
Alastomuus
Dystopia
Perhesuhde
Robotiikka
Tekoäly
Julkaistu: 2022-02-13T13:31:48+03:00
Mika Helminen
Dinner in America (2020)
Ohjaaja:
Adam Rehmeier
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: Adam Rehmeier
Adam Rehmeierin kirjoittama ja ohjaama mainio musta komedia Dinner in America tarjoaa räväkkää punk-asennetta, roisia kielenkäyttöä ja epätodennäköisen rakkaustarinan. Simon (Kyle Gallner) on huumediileri, pyromaani ja paikallisen punkbändi Psyopsin hiihtomaski päässä esiintyvä, taiteilijanimeä John Q käyttävä laulusolisti. Simonin perusilme ja olotila on "vittuuntunut kaikkeen", ja osansa ärtyisyydestä voi saada kuka tahansa umpimähkäinen vastaantulija, joka sattuu tuijottamaan Simonia liian pitkään.
Satunnaisia tuloja farmaseuttisissa tutkimuksissakin (lue: pillerien koemaistajana) hankkivan Simonin kannoilla on myös poliisi, jonka kouriin joutumisen hän välttää täpärästi törmäämällä sattumalta Pattyyn (Emily Skeggs). Patty on hieman yksinkertaisen ja ujon oloinen Psyops-yhtyettä fanittava tyttö, joka on juuri saanut potkut duunistaan lemmikkieläinkaupassa. Vanhempiensa ja pikkuveljensä kanssa asuva Patty tarjoaa Simonille kodistaan piilopaikan poliisilta, eikä luonnollisesti tunnista punk-idoliaan. Esiintyyhän tämä bändikuvioissa aina maski päässään.
Dinner in Americassa nähtävä jatkumo on periamerikkalaiseen tyyliin koko perheen yhdessä päivällispöytään istuminen, kuten elokuvan nimikin vihjaa. Nihilistinen Simon nähdään elokuvan aikana istumassa useankin perheen ruokapöydässä sekoittamassa keskiluokkaista ja jäykkää valkoista tapakulttuuria. Mustan huumorin täyteiset päivällishetket ovat elokuvan hillittömintä antia, sivistyneiden pöytätapojen muuttuessa vittuiluksi ja suoranaisiksi huutokilpailuiksi. Yhtä tinkimätön Simon on myös bändikuvioidensa kanssa; pienikin myönnytys kaupallisuudelle on itsensä myymistä ja vahvoja näkemyseroja tulee täten myös yhtyetovereiden kanssa.
Angstisen sävyisenä alkavan Dinner In American voi nähdä myös kasvutarinana, jossa kaksi hieman hukassa olevaa ihmistä löytävät tyhjänpäiväisestä ja päin persettä olevasta maailmasta sittenkin jotain mielenkiintoista, nimittäin toisensa. Myös musiikin saralla löytyy yhteinen sävel. Maailmalle on mukavampi aukoa päätään yhdessä.
Palkinnon arvoisia kyrpiintyneitä ilmeitä Simonina välittävä Kyle Gallner ja rohkeutensa Pattyna löytävä Emily Skeggs tekevät molemmat hienoa työtä näyttelijöinä, eikä roolihahmojen yhteistyönä syntynyttä, lopputekstien aikanakin soivaa "The Watermelon Song" ‑biisiä ole ihan helppo karistaa mielestään elokuvan jälkeen.
Teoksen tiedot:
Elokuvan muut nimet
A Punk Love Story
Cena en América
Ohjaaja
Adam Rehmeier
Käsikirjoittaja
Adam Rehmeier
producers
Bull Blumenthal
Stephen Braun
Brett Brewer
Scott Carmel
John Covert
Michael Dunaway
Eric B. Fleischman
Jorge Garcia Castro
Lauren Hantz
Karl Herrmann
David Hunter
Robert Kravis
Brandon Lichtenstein
Hannah Marks
Duncan Montgomery
Lucy Moroukian
Sean King O'Grady
Ross Putman
Haroon Saleem
Kerem Sanga
Michael Segal
Jack Selby
Sam Slater
Bill Stertz
Ben Stiller
Greta Villigran
Marcus Villigran
Katherine Waddell
Nicholas Weinstock
Monte Zajicek
Näyttelijät
Kyle Gallner
Yancey Fuqua
Jennifer Kincer
Hannah Marks
Ricky Wayne
Lea Thompson
Nick Chinlund
Sean Rogers
Emily Skeggs
Nico Greetham
Lukas Jacob
Sidi Henderson
Robert Skrok
Lena Drake
Shelby Alayne Antel
Mary Lynn Rajskub
Pat Healy
Griffin Gluck
Kimberly Cruchon Brooks
Nevaeh Ashanti
Alaya Woods
Chase River McGhee
Marvwon
Quest M.C.O.D.Y.
Robert Laenen
Jack Urich
Marty Menard
Gary Brunner
Dan Pesta
Derek Brian Demkowicz
Säveltäjä
John Swihart
Kuvaaja
Jean-Philippe Bernier
Levittäjä / Jakelija
Atlas Industries
Bee-Hive Productions
Burn Later Productions
Covert Creative Group Inc.
High Frequency Entertainment
PSH Collective
Red Hour Films
Maa
USA
Genre
Komedia
Draama
Musiikki
Kategoria
Musta huumori
Nihilismi
Parisuhde
Rakkaustarina
Toimimaton perhe
Julkaistu: 2022-02-13T13:40:23+03:00
Mika Helminen
Post Mortem (2020)
Ohjaaja:
Péter Bergendy
elokuva arvostelu
arvosana 4/5
Ohjaus: Péter Bergendy
Post mortem ‑kuvaus eli vainajan valokuvaaminen oli Suomessakin kohtalaisen yleistä vielä 1800–1900 ‑lukujen taitteessa. Syynä oli valokuvauksen kalleus ja kameroiden harvinaisuus. Jos henkilöstä ei ollut tämän elinaikana otettu valokuvaa, ja sellaisen muistoksi halusi, oli se otettava viimeistään heti viikatemiehen vierailun jälkeen. Etevimmät kuvaajat olivat oman alansa taiteilijoita, jotka saivat erilaisten apuvälineiden ja meikin avulla aikaan illuusion siitä, että kuvattava on vielä elävien kirjoissa.
Tällainen taituri on myös unkarilaisohjaaja Péter Bergendyn vuoteen 1918 sijoittuvan Post Mortem ‑elokuvan päähenkilö, kalmojen ikuistamiseen erikoistunut valokuvaaja Tomás (Viktor Klem). Tomásilla on taustalla myös sotilaana ensimmäisessä maailmansodassa läpikäyty kuolemanrajakokemus, joka tuo kuvaustilanteisiin yllättäviä tuonpuoleisia elementtejä. Pienen unkarilaiskylän miehet ovat kuolleet sodassa ja koronan tavoin koetellut espanjantautipandemia on tappanut kylään jääneistäkin asukkaista suuren osan. Tomásin kutsuu kylään kuvaustyötään tekemään 10‑vuotias Anna-tyttö (Fruzsina Hais), jolla on Tomásiin jonkinlainen spiritualistinen yhteys; myös Anna on käynyt kuoleman rajamailla oltuaan vähällä kuristua omaan napanuoraansa syntymänsä hetkellä.
Ensimmäisenä Post Mortemissa herättää ihastusta eräänlainen vastakkaisilmiö; Tomás ja kaltaisensa valokuvaajat ovat taitavia työssään, jossa lähes silmänkääntötemppuun verrattavasti saavat kuolleen näyttämään elävältä, ainakin valokuvassa. Bergendyn meikki‑ ja lavastustiimi puolestaan on tehnyt hyytävän komeaa työtä näyttelijöitä vainajiksi ehostaessaan. Lopputulos on erittäin uskottava, mikä ei periodikauhuelokuvan tapauksessa ole lainkaan huono asia. Ehkä tässä yhteydessä on annettava pisteitä myös kuolonkankeita esittäville näyttelijöille; tuskin homma ihan "play dead!" ‑komennolla lähtee, vaikka vaivattomalta näyttääkin.
Tomásin suorittaessa kuvaustyötään kylän vainajien parissa, alkaa käydä selväksi, että he ovat jääneet jonkinlaiseen välitilaan. Lähellä kuolemaa ‑kokemuksen omaavat Tomás ja Anna toimivat porttina elävien maailman ja kuolleiden välillä, mikä näyttäytyy kyläläisille erilaisina poltergeist-ilmiöinä ja karmaisevina kummitteluina. Siitä päästäänkin asiallisimpiin erikoistehosteisiin aikoihin; niitä on käytetty loppukliimaksia lukuun ottamatta Post Mortemissa säästeliäästi, ja ennen kaikkea aiheeseen liittyvästi kauhistuttamaan. Kun näkymätön käsi tempaisee kylänmiehen selittämättömästi ilmaan, ollaan tavanomaisimpia jump scareja oudommissa tunnelmissa.
Goottilaisen Post Mortemin ajankuva on uskottavasti toteutettu ja Viktor Klem tekee päärooolissa vähäeleisen, jopa sisäänpäin kääntyneen roolisuorituksen. Psykologin paperitkin omaava ohjaaja Bergendy nyökkää kauhuelokuvan merkkiteoksille parissakin kohtauksessa, ja mieleen tulevat jopa kauhun terapeuttiset vaikutukset. Tällaiset nyökkäilyt ja kauhuelokuva yleensäkin, olivat Unkarissa pannassa aina vuoden 1989 sosialistisen kansantasavallan päättymiseen asti.
